Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

 

Vaikuttava sarjakuva on palkittu syystäkin Norjassa parhaana tietokirjana vuonna 2018. Se herätti jälleen kerran ajatuksia siitä, että Suomessakin voitaisiin tehdä enemmän tällaisia tietosarjakuvia kaikille ikäluokille, ja että niitä voisi myös laittaa ehdolle esimerkiksi Finlandia-palkintoon. Sarjakuva on aliarvostettu kirjallisuuden laji sekä palkintojen että tietokirjallisuuden saralla. Tässä on kuitenkin taas yksi loistava esimerkki siitä, miten hienosti se toimii tiedonvälittäjänä. 

Sarjakuvassa kerrotaan ytimekkäästi matkasta kohti tasa-arvoisempaa maailmaa 150 viime vuoden aikana. Kirjassa tutustutaan naisasialiikkeen alkuun ja sen kytköksiin Yhdysvaltojen sisällissotaan ja orjuuden lakkauttamiseen. Etenemistahti on nopea ja suurin piirtein kronologinen, välillä tosin hypätään maasta toiseen ja ajassa hieman taaksepäin. Hyppelystä huolimatta aikajanaa on helppo seurata, sillä kirja on jaettu karkeasti muutamaan teemaan kuten äänioikeuteen, työläisnaisten taisteluun ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin. 

Useimmiten asioista kerrotaan oikeasti eläneiden naisten kautta, mikä tuo kirjan lähemmäs lukijaa. On yksi asia tietää, että naiset ovat joutuneet taistelemaan esimerkiksi äänioikeuden puolesta. Kokonaan toinen asia on tietää, että Iso-Britanniassa 21-vuotiaat naiset saivat äänioikeuden vain muutamaa kuukautta ennen Emmeline Pankhurstin eli suffragettiliikeen perustajan kuolemaa. Siinä alkaa väkisinkin pohtia, miltä tuo hetki on Pankhurstista tuntunut.

Margaret Sanger (s. 70-71), miesten golfkausi koki hieman
vaikeuksia vuonna 1913 (s. 43) sekä Harriet Tubman (s. 10).

Kirjan kuvituksessa käytetään vahvoja linjoja ja vaikka naisten kärsimyksiä ei kuvata yksityiskohtaisesti, asia tulee kuitenkin erittäin selväksi kuvakulman ja symbolien valinnoilla. Päävärinä on musta, jonka lisäksi on käytetty yhtä väriä aiheesta riippuen. Esimerkiksi Malala Yusafzain väri on keltainen ja orjuutta käsittelevän osan on sininen. Se helpottaa hahmottamaan milloin siirrytään yhdestä kokonaisuudesta toiseen.

150 vuoteen mahtuu tietenkin paljon enemmän tärkeitä tapahtumia ja naisia kuin kirjan kansien väliin. Sarjakuvan loppu jää syystäkin avoimeksi. Tasa-arvon suhteen on päästy pitkälle, mutta ei perille asti. 


Edistymme hitaasti mutta varmasti.

Kunhan joku uskaltaa näyttää esimerkkiä.

(s. 118-119)

Tämän soisi päätyvän esimerkiksi yläkoululaisten luettavaksi ja oppitunneilla käsiteltäväksi. Tämän luettuaan ei voi väittää, että sukupuolten tasa-arvo on itsestään selvyys tai että naisten oikeuksien puolesta ei täydy taistella. Kuvittelisin, että kirjan pohjalta olisi helppo antaa oppilaille tehtäviä tyyliin "etsi lisää tietoa kirjassa mainitusta henkilöstä tai aiheesta".

Kirjan tiedot:
Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta | Sitruuna 2020 | 119 sivua | Kirjastosta Norjankielinen alkuteos: Kvinner i kamp: 150 års kamp for frihet, likhet, søsterskap (2018) | Suomennos: Sanna Manninen

Luettu myös mm.:
Amman kirjablogi, Yöpöydän kirjat, Oksa hyllyltä 

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 32. kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa [40/50]

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

"Kaikista pohjoisen kaupungeista Pori muistuttaa eniten Venetsiaa."

Vuosi on 1827 ja mamselli Emilia Dalman on ilmaisena palvelusväkenä kaukaisen sukulaisen hulppeassa kodissa. Harvoja iloja on vastikään Suomeen palannut kirjanpainaja Winter. Emilian tyrmäävän kaunis pikkusisko mamselli Matilda puolestaan opettaa Turussa Mamma Pulsin tyttökoulussa. Tyttöjen leskiäiti menee uusiin naimisiin Tukholmassa ja leskeydyttyään pikaisesti uudelleen, suuntaa Turkuun Emilian ja Matildan uuden siskopuolen Beatan kanssa. Kun Turku palaa alta, naisjoukko lähtee Helsinkiin etsimään onnea ja omaisuutta.

Tarina on jaettu kolmeen osaan. Ensin tutustutaan Emiliaan Porissa ja vaikka tarina käynnistyykin hyvin hitaasti, se on kuitenkin viihdyttävä. Emilia on älykäs nainen, mutta soveliaan hiljainen ja melko kuuliainenkin. Hän elää sukulaistensa armopaloilla eikä uskalla esimerkiksi pyytää palkkaa kotiopettajan työstään. Iloa elämään tuovat sedän antamat kirjoitustehtävät. Pidin siitä, miten Emilia käytti älykkyyttään, mutta toivoin koko ajan hänen edes joskus, kerran, pliis nyt sanovan jotain kärjekästä raivostuttaville hienostorouville. Oli kiva lukea päähenkilöstä, joka iloitsi kirjoittamisesta ja lukemisesta. Alusta asti oli tietenkin selvää, että Emilia saa Winterinsä, mutta tosirakkaudeksi uskoin sen silloin, kun Winter antoi Emilialle lahjaksi Jane Austenin Emman. Siinä mies, joka tiesi, mitä nainen halusi.

Toisessa osassa ollaan Turussa, jossa esitellään sekä Matilda että Beata. Oikeastaan kaikki Matilda-kohdat olivat suosikkikohtiani, mutta suosikeista suosikein oli tämä:

Matilda Dalman oli aikoinaan omituinen ja vastenmielinen lapsi siksi, ettei hän ylvästellyt kauneudellaan, mikä olisi ollut luonnollista, vaikkakin huonoa käytöstä. Sen sijaan pikku mamselli Dalman esiintyi kuin hänellä olisi jonkinlainen kiistämätön arvo ja olemassa olon oikeus ihan itsestään, ilman nöyryyttä ja kuuliaisuutta sekä muita naisten ja lasten hyveitä. Adelina af Holmeén ei voinut käsittää, mistä tyttö oli moisen luulon saanut; epäilemättä pastori Dalman kummallisine ja sopimattomine kasvatustapoineen oli vastuussa asiasta. 

(s. 236)

Matilda ei suostu nöyrtymään, valehtelemaan, keimailemaan tai pitämään itseään yhtään huonompana kuin onkaan. Hän haluaa opettaa ja sivistää, ei naida soveliasta miestä ja tulla tämän pikku vaimoksi. Matildan elämäntehtävä on antaa säätyläistytöille koulutusta ja tietoa, jota heidän äitinsä eivät koskaan saaneet. Utrio kuvaa kirjassa loistavasti naisten asemaa ja roolia, johon heidät pakotetaan. Yhdessä parhaista kohtauksista Mamma Puls toteaa, ettei hänen ja Matildan sovi nauraa seurapiiriäitien tietämättömyydelle; eihän heillä ole koskaan ollutkaan tilaisuutta oppia yhtään mitään maailmasta. Lopulta Matilda käyttää jäykkää roolijakoa häikäilemättömästi hyväkseen saadakseen juuri sen, mitä on aina halunnut. 

Kolmannessa osassa ollaan Turussa ja tutustutaan enemmän Beataan, Dalmanien uuteen sisarpuoleen. Beatalla ei ole komeaa sukupuuta, mutta rahaa on senkin edestä. En oikeastaan pitänyt hänestä, mutta sehän oli varmasti tarkoituskin. Beatakin on häikäilemätön pyrkiessään aatelismiehen vaimoksi, mutta hänen kompastuskivensä on juurikin tietämättömyys. Yrittäessään kaivaa maata Dalmanien jalkojen alta hän tekee hallaa vain itselleen, koska ei ymmärrä sisarpuoliaan lainkaan. Vaikka en hahmosta juuri pitänytkään, pidin kuitenkin hänenkin tarinansa lopusta. Sekin oli vaihteeksi vähän erilainen onnellinen loppu, jonka kautta näki sekä Beatan kasvun että toisenlaisen paikan, jollaisen nainen pystyi itselleen rakentamaan.

Noin yleisesti ottaen kirja oli vetävästi kirjoitettu ja hyvä kuvaus aikansa Suomesta. Etenkin Turun palon kuvaaminen oli onnistunutta, olin ihan täysillä mukana kun Emilia heitti päällyshameensa nurkkaan ja kiipesi sammuttamaan kattoa. Erot luokkien ja sukupuoltenkin välillä unohtuivat hetkeksi kun taisteltiin elonjäämisen puolesta. Pidin myös kirjan hahmoista ja siitä, miten heidän tarinansa etenivät ja päättyivät. Sellainen perinteinen romanssi oli tässä tarinassa sivuosassa ja tilaa sai nimenomaan naisen aseman kuvaaminen.

Kirjan tiedot:

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet | Tammi 2008 (1. p. 2007) | 374 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.

Sallan lukupäiväkirja, Tarukirja, Kuutar lukee ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 24. kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa [12/50]

* Popsugar reading Challenge 2020 - a book by an author who has written over 20 books [11/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 2]

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja

Olen ehkä selvinnyt helmikuisesta lukujumista! Ainakin toistaiseksi, ei nyt vedetä vielä lippuja salkoon. Siitä kiitos tälle neliosaiselle saturomaanisarjalle, jonka luin kokonaan nyt viikonloppuna. Koko sarja oli sopivasti saatavilla ja olen silmäillyt sitä aiemminkin sillä mielellä, että pitääpä joskus kokeilla. No, kokeilin ja viihdyin.

Tarina kertoo nuoresta Mirandasta, joka on maailmansa paras helmensukeltaja. Mirandaa ei turha vaatimattomuus paina ja hän tietää tämän erittäin hyvin itsekin. Sukeltajat etsivät helmiä kuningatarkunnan hallitsijalle, joka käyttää ne kaupunkinsa ja itsensä koristeluun. Sukupolvien ajan kuningattaret ovat myös patistaneet sukeltajiaan etsimää legendaarista Silmäterää, joka tarinan mukaan antaa omistajalleen kaiken, mitä tämä ikinä kaipaa. Huono puoli on se, että kun etsintäreissuun kerran lähtee, sieltä ei takaisin tulla. Silmäterä valtaa sukeltajien mielen niin täysin, että he eivät enää mitään muuta haluakaan. Ainoastaan lapsen läsnäolon pitäisi ainakin teoriassa estää pakkomielteen synty. Mirandan onneksi hän saa kumppanikseen Sirkan, joka kuulee helmien laulun ja siten myös Silmäterän. 

Totta kai tarinassa on mukana myös konna, Iberis, joka jahtaa Silmäterää keinoja kaihtamatta. Seikkailuna sarja oli jännittävä ja pidin myös kysymyksestä, joka sitä pyöritti. Onko maailma ilman kaipuuta hyvä paikka elää? Voiko jotain kaivata liikaa? Kun Silmäterä saa otteen Mirandasta, hän joutuu valitsemaan sen ja Sirkan välillä. Pidin siitä, että Mirandasta ei koskaan tullut maagisesti immuunia Silmäterän voimalle. Hän joutuu valitsemaan uudelleen ja uudelleen, ja joka valinnan myötä hän näkee heikkoutensa ja oman tärkeysjärjestyksensä entistä selvemmin.

Kirjan maailma avautuu jokaisen kirjan myötä enemmän kun Miranda ja Sirkka päätyvät seikkailuissaan eri puolille valtakuntaa. Maailma tuntui suuremmalta itse tarinassa kuin se takakansiaukeaman kartan perusteella oikeasti oli. En katsellut karttaa sen tarkemmin ennen kuin olin lukenut viimeisen kirjan ja yllätyin siitä, että suuri meri olikin itse asiassa aika pieni ja sisämaassa. Sitten aloin pohtimaan mihin ihmeeseen aiempien sukupolvien helmensukeltajat olivat muka voineet kadota. Ei siinä olisi suurta vaivaa tarvinnut nähdä jos olisi käynyt kyselemässä, onko missään näkynyt tämän näköistä naista tai miestä.

Joka tapauksessa kirjan maailma oli kiinnostava ja pidin aivan erityisesti siitä, että kyseessä tosiaan oli kuningatarkunta. Minun silmääni sukupuolet olivat sarjassa joko tasa-arvoisia tai sitten tilanne oli hieman kallellaan naisten eduksi. Ei ollut miesten tai naisten töitä, vaan töitä joita tehtiin asuinpaikan ja omien lahjojen mukaan. Kukaan ei yrittänyt pysäyttää Mirandaa ja Sirkkaa sen vuoksi, että he olivat tyttöjä. 

Lisäksi pidin siitä, että sekä Miranda että Sirkka olivat vammaisia päähenkilöitä. Molemmilta puuttui toinen käsi, jonka pelottavat ruusuhait olivat raadelleet irti. Yksikätisyydellä ei mässäilty sen enempää, todettiinpahan vain, että sen vuoksi molemmat olivat keksineet hieman erilaisia keinoja selvitä joistain arjen askareista. Vamma oli ongelma lähinnä vuorikiipeilyssä ja siitäkin selvittiin. 

En useinkaan haikaile toisen käteni perään, mutta vuorilla kiipeillessä olisi hyvä olla kaksi kättä. Ehkä minä en siedä vuoria siksi että ne muistuttavat minua siitä, mitä minulla ei ole.

(Vuorikiipeilijä, s. 40)

On mahtavaa, että lasten- ja nuortenkirjoihin uskalletaan kirjoittaa erilaisia päähenkilöitä, joiden erilaisuus ei määrittele heitä ihmisinä. Miranda ei ole yksikätinen helmensukeltaja, vaan erinomainen helmensukeltaja. Tyttöjen vammat huomataan, mutta muutkaan sarjan hahmot eivät viivy niissä tai jää kauhistelemaan niitä.

Sarjan maailma oli kivasti kuvattu ja juoni oli omaperäinen, mutta valitettavasti sarja ei ollut mielestäni tasalaatuinen. Avausosa Helmenkalastaja oli koukuttava, mutta toinen  osa Linnunkesyttäjä junnasi paikoillaan. Loppujen lopuksi siinä tapahtui hyvin vähän ja epäilen, että osa nuoremmista lukijoista on jättänyt sarjan tähän. Harmi, koska tarina sai taas vauhtia Vuorikiipeilijässä, joka oli yhtä luettava kuin Helmenkalastajakin. Viimeinen osa Kukistaja puolestaan kärsi mielestäni siitä, että asiat tapahtuivat hyvin nopeasti eikä niissä viivytty lainkaan. Esimerkiksi Sirkan vanhemmat, Iberis ja Mirandan isän kohtalo ohitettiin lopulta vilauksessa. 

Eli hieman epätasainen kokonaisuus, mutta kuitenkin nopealukuinen ahmimissarja. Olen iloinen siitä, luin tämän yhteen putkeen enkä kirja kerrallaan. Näin tarinalle sai koko ajan jatkoa ja muistin mainiosti, mitä edellisissä osissa oli tapahtunut.

Kirjojen tiedot:

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja | S&S 2017 | 253 sivua

Karin Erlandsson: Linnunkesyttäjä | S&S 2018 | 317 sivua

Karin Erlandsson: Vuorikiipeilijä | S&S 2019 | 251 sivua

Karin Erlandsson: Kukistaja | S&S 2020 | 304 sivua

ruotsinkieliset alkuteokset: Pärlfiskaren (2017) | Fågeltämjaren (2018) | Bergsklättraren (2019) | Segraren (2019)

suomentanut: Tuula Kojo

Koko sarja kirjastosta

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2020 

13. kirjassa eksytään (Vuorikiipeilijä) [7/50]

16. kirjalla on kirjassa tärkeä rooli (Helmenkalastaja) [8/50]

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana (Linnunkesyttäjä) [9/50]

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja (Kukistaja) [10/50]

*Pohjoinen lukuhaaste 2020

14. Kirja, jossa muutetaan tai matkustetaan pohjoiseen (Helmenkalastaja) [5/25]

*Popsugar Reading Challenge 2020

1. A book that's published in 2020 (Kukistaja) [7/50]

12. A book that passes the Bechdel test (Linnunkesyttäjä) [8/50]

21. A book featuring one of the seven deadly sins (ahneus, Helmenkalastaja) [9/50]

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.): Sinua on petetty: kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.):
Sinua on petetty: kirjoituksia
sukupuolten tasa-arvosta
203 s.
Like 2019
Kirjastosta

Tapasimme vuonna 2015 tasa-arvoteemojen parissa.

Kymmenen esseen kokoelma käsittelee tasa-arvoa ja etenkin sen puutetta Suomessa. Kokoelmaan on valittu mielenkiintoinen ja keskenään erilainen joukko kirjoittajia, joista jokainen on kirjoittanut itselleen tärkeästä tasa-arvoon littyvästä aiheesta. Pidin siitä, että esseet avasivat erilaisia näkökulmia aiheeseen ja nostivat esiin pari sellaistakin puolta, joita ei yleisessä keskustelussa juuri näe. Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen ja Koko Hubaran esseet käsittelivät kahta enimmäkseen vaiettua aihetta, vammaisuutta ja ei-valkoisuutta suhteessa tasa-arvoon ja feminismiin. Etenkin edellinen oli minusta mielenkiintoista luettavaa.

Suurimmalla osalla ihmisiä on toimintarajoitteita  jossain elämänsä vaiheessa. Teknologian aikakaudella rajoitteet muuttuvat vammoiksi vasta silloin, kun yhteiskunnan rakenteet jättävät eri tavoin toimivat ihmiset yhteisten asioiden ulkopuolelle.

Epäkohtien korjaaminen on arvovalinta. Kaikki tieto ja tekniikka siihen on olemassa. 

(s. 89)

Useimmat esseet eivät sinänsä tarjoa mitään uutta. Ne toteavat pitkälti samoja asioita, joista on keskusteltu muutenkin. Suomen asepalvelus ei ole tasa-arvoinen. Myrkylliset "kiltit tytöt" ja "pojat ovat poikia" -ajatusmaailmat jylläävät kotona ja koulussa. #metoo toi tervetulleita muutoksia. Aggressiivinen feministi on feministi, josta tehdään pilkkaa. Sukupuolten jako vain miehiin ja naisiin sekä sen mukanaan tuomat vanhanaikaiset stereotypiat ja oletukset ovat edelleen vahvoilla. Naiselta odotetaan yhtä, mieheltä toista. Näistä asioista on puhuttu, puhutaan nyt ja puhutaan vielä tulevaisuudessakin, koska tasa-arvon toteutumiseen on meilläkin vielä pitkä matka.

Eli noin kokonaisuutena kirjassa käsitellään tuttuja aiheita, mutta toisaalta niistä ei voi puhua liikaa.  En koe hukanneeni aikaani kirjaa lukiessani ja pysähdyin välillä miettimään, miten esseessä käsitelty aihe on ja/tai on ollut relevantti omassa elämässäni. Pidin myös siitä, että jokainen essee oli kirjoitettu helposti ymmärrettävästi ilman turhaa kapulakieltä. Jos on kiinnostunut aiheesta (ja pitäisi olla, koska se koskee kaikkia!), kirja on hyvä perustietopaketti tämän hetken tasa-arvokeskustelusta sekä aikuisille että miksipä ei yläasteikäisellekin. Useammassakin esseessä todetaan nimittäin, että ihmisoikeudet, feminismi ja tasa-arvo kiinnostavat nuoria, jotka haluavat myös olla aktiivisesti mukana tekemässä parempaa maailmaa meille kaikille.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 34. kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia [20/50]