Julie Murphy: Faith: Taking Flight

It was supposed to be an epic summer.

Faith Herbert käy high schoolin viimeistä luokkaa. Hän pallottelee ystäviä, ihastuksia, opintoja, töitä ja salaisia supervoimiaan. Kun Faithin suosikkisarjan kuvaukset siirtyvät hänen kotikaupunkiinsa, arki muuttuu astetta jännittävämmäksi. Samaan aikaan kaupungista alkaa kadota sekä eläimiä että ihmisiä…

Luin Julie Murphyn Dumplinin näköjään kuutisen vuotta sitten. Niin se aika rientää! Se jäi mieleeni yhtenä niistä harvoista YA-kirjoista, joiden päähenkilö on oikeasti iso. Dumplinin Will on lihava ja niin on myös tämän kirjan päähenkilö Faith. Kumpikin on melkein sinut asian kanssa.

I feel myself clam up a little, not wanting her to see whatever size it is that I'm wearing, like it's some big secret that I'm not skinny. It reminds me of a short phase I went through in middle school, where I would cut all the size tags out of my clothes so that I didn't have to be reminded of my size and so that no one would accidentally see the number inside my jeans while I was getting dressed for the gym.

But what was I trying to hide? It's not like my classmates were looking at me, expecting to find some thin little thing hidden beneath my clothing.

(s. 126-127)

Faithilla on kuitenkin vaikeuksia uskoa, että joku voisi oikeasti pitää lihavaa tyttöä kauniina ja haluttavana. Hän on The Grove -sarjan suuri fani ja kun yksi sen päänäyttelijöistä, Faithin fani-ihastus Dakota, kiinnostuu hänestä, Faith on lievästi sanoen yllättynyt. Jopa enemmän kuin silloin, kun hän sai tietää supervoimistaan.

Kirjassa on sekä teiniarkea ihastuksineen että salaisia ihmiskokeita ja vähän fanikulttuuriakin. Minusta yhdistelmä ei oikein toiminut ja jäi sellainen olo, että kirja ei tiennyt, mitä se halusi olla. Supersankaruuskin on pinnallista ja juoni olisi toiminut aivan samalla tavalla, jos ihan tavallinen Faith olisi päässyt vaikka huumediilerien jäljille.

Esimerkiksi edellisen kesän "kesäleirin" ihmiskokeiden ahdistavuus lässähtää, kun ne kerrotaan teinidraaman lomassa eikä Faithilla tunnu olevan sen kummempia traumoja niistä. The Groven fanitus jää pinnalliseksi ihan sen takia, että sarja on fiktiivinen. Eivät sen näyttelijät tai juonenkäänteet kiinnosta minua.

Faith sinänsä oli kivan positiivinen ja kehopositiivinen hahmo, mutta kuten Dumplinissa, tässäkin päähenkilö on täysin sokea omille vioilleen eikä niitä edes esitetä vikoina. Faith dumppaa bestiksensa Dakotan vuoksi ja asia esitetään niin, että bestisten olisi pitänyt vain odotella, että Faith suvaitsee taas huomata heidät.

Eli sinänsä kiinnostava idea teinistä, joka on iso ja supersankari, mutta tuskin luen jatko-osaa.

Kirjan tiedot:
Julie Murphy: Faith: Taking Flight | Balzer + Bray 2020 | 378 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 41. sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista [34/50]
* YA-spefibingo : Kirjassa ollaan koulussa
* #Queerlukuhaaste2022 : Naispäähenkilö
* Fantastinen kesä 2022 : Päähenkilö omaa harvinaisen kyvyn
* Aakkoshaaste : F

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa

Johanna Hulkko:
Suojaava kerros ilmaa
128 s.
Karisto 2019
Kirjastosta

Terminaalin aula on täynnä ihmisiä.

Seiskaluokkalainen Kepa lähtee äitinsä kanssa Postcrossing-seuran matkalle Ahvenanmaalle. Postcrossaaminen on vain yksi Kepan ja äidin nörttiharrastuksista geokätköilyn ja postimerkkeilyn ohella. Tällaiset harrastuksethan ovat hyväksyttyjä lihaville ihmisille, joillainen Kepakin on. Hän on koko ajan tuskallisen tietoinen omasta koostaan ja etenkin siitä, mitä muut ajattelevat siitä. Heti reissun alussa hän kuitenkin tutustuu porukan ainoaan toiseen nuoreen, joitakin vuosia vanhempaan nimimerkki Ruu749:n, jonka Kepa nimeää mielessään Huuksi herra Huun mukaan. Muutaman päivän lomasta Maarianhaminassa ei ehkä tulekaan niin mummopainotteinen kuin Kepa pelkäsi.

Sanon heti alkuun, että kirjan kansi on minun subjektiivisen mielipiteeni mukaan aivan tolkuttoman ruma. Anteeksi vain kannen tekijälle ja kustantamolle, mutta miten ihmeessä joku kuvittelee tällaisen ysärihenkisen kuvan ja asettelun vetoavan nykynuoreen millään lailla? Nykymaailma on hyvin visuaalinen jo pelkästään somen vuoksi, joten kirjankansien soisi olevan kutsuvia ja trendikkäitä eikä luotaantyöntäviä ja vanhanaikaisia. Minä olisin ehkä voinutkin ottaa tämän hyllystä kannen perusteella 1990-luvulla, mutta on vaikea kuvitella nuoren tarttuvan tähän nyt 2010-luvulla.

Mikä on todella sääli, koska kirja on mielestäni kiinnostava ja luettava tapaus. Pidin paljon Kepasta, Huusta ja heidän ystävyydestään, joka rakentuu luontevasti yhteisen ulkopuolisuuden tunteen perustalle. Kepa on siis lihava yläkoululaistyttö, jonka on vaikea löytää hetkiä, jolloin joku tai jokin ei muistuta häntä hänen painostaan. Muka hyvää tarkoittavat terveysneuvot ja laihdutusvinkit ovat ahdistavaa kuultavaa kun sitä syöksyy korviin joka suunnalta ja etenkin tuntemattomien taholta. Mielestäni kirjassa tuodaan hyvin esille se, miten muiden mielipiteet rajoittavat ylipainoisen elämää enemmän kuin paino sinänsä. Kepa ei halua kertoa kenellekään esimerkiksi uinti- ja pilates-harrastuksistaan, koska voi sitä päivittelyn määrää kun lihava ihminen liikkuu!

Jos taas kerron harrastavani [uintia], ne alkaa kysellä montako kertaa viikossa (toivottavasti mahdollisimman monta), miten kauan kerralla (toivottavasti mahdollisimman pitkään), miten kauan olen harrastanut (vai jo kuusi vuotta, kappas vain, ettei ole tuon enempää vaikuttanut elopainoosi) ja ehkä sen ohella kannattaisi aloittaa myös kuntosalilla känti (meidän Mirkkumarjattakin käy ja tykkää niin kovasti kun tulokset näkyvät nopeasti).

(s. 71)

Kepa pelkää siis syystäkin aluksi, että Huu kommentoisi hänen painoaan. Pitkä ja laiha Huu ei kuitenkaan välitä Kepan mahamakkaroista tuon taivaallistakaan vaan rohkaisee tätä esimerkiksi ostamaan ihanan seksikkään mekon kirpparilta. Miksi lihava ei saisi pukeutua juuri niin kuin haluaa? Kepalle puolestaan on selvää miltei ensi hetkestä alkaen, että Huu on nuori transmies. Kepalle Huun sukupuolella ei ole mitään väliä ja ystävyydessä onkin myös pieni ihastumisen väre. Kaksikko lyöttäytyy yhteen retken ajaksi ja vaikka kumpikin astuu vahingossa aroillekin alueille, yhteinen sävel löytyy ja säilyy silti. 

Minusta oli kiva lukea tarina kahdesta nuoresta, jotka ovat kumpikin omalla tavallaan yhteiskunnan marginaalissa. Kirjassa on kyllä välillä turhan saarnaavakin ote kun Kepan kautta kerrotaan siitä, miten tietoisia itsestään ja koostaan monet ylipainoiset ovat. Tottahan se on ja itsekin näin isompana ihmisenä allekirjoitan kokemukset, mutta olisin pitänyt enemmän hieman keveämmästä otteesta. Sopivan tuolin löytäminen voi olla ongelma, mutta ei sitä olisi tarvinnut vatvoa niin pitkään. Toisaalta Kepan ja Huun mutkaton tutustuminen ja toistensa hyväksyminen kevensi tunnelmaa ja oli muutenkin ihanaa luettavaa, Ei tällaisia kirjoja turhan monta ole.

Eli kuvitelkaa vaikka kirjalle toisenlainen kansi ja tarttukaa siihen! Ja harrastakaa postcrossausta, se on kivaa!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 46. kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö [34/50]

Hanna Kinnunen & Aino-Kuutamo Uusitorppa: Valtavan ihana: havaintoja naisen kehosta ja kiloista

Hanna Kinnunen & Aino-Kuutamo Uusitorppa:
Valtavan ihana:
havaintoja naisen kehosta ja kiloista
190 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Tämän kirjan tavoite on yhdistää kehonsa kanssa kamppailevat naiset.

Siinä se varmasti onnistuukin. Sattuipa silmääni uutuuskirjoista ja täytyy sanoa, että tämä on niitä herätelainoja joiden nappaamista ei kadu lainkaan. Kirja oli hyvin positiivinen ja pohdiskeleva lukukokemus, vaikka siinä käsiteltiinkin joskus hyvin tuskallistakin aihetta eli naisen omakuvaa ja kiloja. 

Kirjailijat kertovat omien kokemustensa ja havaintojensa kautta siitä, millainen naisen kehon pitäisi olla. Juonipaljastus: sellainen, jossa nainen itse viihtyy. Tämä onkin sitten hankalampi tavoite saavutettavaksi, koska omassa kehossa tuntuu olevan aina jotain vikaa. Kirjassa keskitytään eritiyisesti siihen miten vaikea naisen on tuntea olonsa kauniiksi ja hyväksi jos kiloja löytyy enemmän kuin kauneusihanne sallii. Miten voit viihtyä itsessäsi jos ympäristö haluaa sinun olevan toisenlainen?

Kirja oli ainakin minulle hyvin henkilökohtainen lukukokemus. Kinnunen ja Uusitorppa kertovat rehellisesti omasta elämästään ja kehosuhteestaan. He puhuvat kaunistelematta siitä, miten vaikeaa on ollut päästä mielentilaan, jossa hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Loputtomat laihdutuskuurit, vaa'an ja ruokavalion tarkkailu ja peiliin epätoivoisesti tuijottelu ovat heille tuttua. Niin on varmasti monelle muullekin naiselle. Minullekin.

Kirjan läpi kantaa ajatus itsensä hyväksymisestä ja armollisuudesta itseään kohtaan. Kukaan ei ole täydellinen joten jospa jonain päivänä löytäisit itsestäsi jotain kaunista loputtomien vikojen sijaan ja keskittyisit siihen? Vyötärölläsi voi olla jenkkakahvat, mutta silmiesi väri voi saada enkelit itkemään kateudesta. Allisi voivat heilua tuulessa, mutta käsiesi siroutta ihailisivat satuprinsessatkin. Rintasi voivat roikkua kohti lattiaa, mutta käsivarsiesi voimalla kannetaan ehkä itkevää lasta. 

Et tarvitse ruoskintaa keneltäkään, varsinkaan itseltäsi. Sinä ansaitset ja tarvitset rakkautta ja sinä itse voit sitä itsellesi eniten antaa.

(s. 187)

Toki kirjassa käsitellään kiloja muultakin kantilta, mutta minulle tuo oli ehdottomasti se tärkein anti. Kehu päivässä naisen tiellä pitää ja jos kyseessä on vielä omakehu, tie on äkkiä ääretön ja upea valtatie.

Luettu myös mm.:

Cincin

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2017 - 11. jonkun muun alan ammattilaisen tunnetun ihmisen kirjoittama kirja [28/50]