Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Leikkasin lehdestä talteen kuvan.

Tuskinpa olisin tätäkään kirjaa lukenut, jos Luonto sivuilla -haasteessa ei olisi ollut vastakohdat -kohtaa. En nyt muista miten päädyin lukemaan nimenomaan tämän, mutta hyvä että luin. Luen hyvin harvoin esseekokoelmia, joten tämä oli virkistävä poikkeus jo ihan senkin vuoksi.

Mutta oikeasti, pidin tästä todella paljon ja tämä herätti paljon ajatuksia! Huomasin olevani aktiivisesti jotain mieltä samalla kuin luin tätä sen sijaan, että olisin vain lukenut. Joko nyökyttelin, koska olimme Kaihovaaran kanssa samoilla linjoilla, tai sitten rypistelin kulmiani, koska ei ehkä kuitenkaan näin. Vaiko sittenkin?

Tässä on siis johdanto ja kahdeksan esseetä aiheesta ihminen ja luonto. Esseet ovat hyvin yleiskielisiä eikä tarvitse olla minkäänlainen luonnontutkija ymmärtääkseen mistä on kyse ja mitä tässä pohditaan. Lähinnä sitä, mikä on ihmisen ja luonnon suhde ja raja. Onko niitä edes?

Laitoin tämän tosiaan vastakohdat-haasteruutuun, mutta se onkin oikeastaan se asia, jota tässä eniten kyseenalaistetaan. Ovatko ihminen ja ihmisen sivilisaatio luonnon vastakohtia? Vai ovatko ne osa luontoa? Mikä edes on luonto? Miten se määritellään? Entä villi luonto, miten se liittyy mihinkään?

Ihmisen näkeminen osana luontoa ei tee luonnonsuojelusta tarpeetonta. Päinvastoin. Laajempi katse tavoittaa luonnon kaikkialle ympärillämme, ei vain koskemattoman, “villin” luonnon tuolla jossain. Luonnon suojelu ei enää riitä, meidän täytyy myös sallia luonto.

(s. 24)

Esseissä kyseenalaistetaan tavan retoriikka ja sanasto, tai ainakin haastetaan miettimään millä tavalla sanoja käytetään. Samalla pohditaan hieman pintaraapaisua syvemmältä sitä, miten ihminen näkee itsensä ja luonnon. Jäin nyt itsekin pyörittelemään mielessäni sitä, miten kaukana tai lähellä niin sanotusta villistä luonnosta ihminen onkaan, ja miksi tällaista jakoa on edes tehty.

Huomauttamisen arvoista on toki se, että toisin kuin Kaihovaara, minä en henkilökohtaisesti kaipaa syvempää luontoyhteyttä. Sori vaan, tykkään netistä, kirjoista ja sisävessasta. Sähkö on kiva juttu ja noukin mieluummin ruokani kaupan hyllyltä kuin keräilen ja metsästän sen. En halua tarpoa korvessa sääskien syötävänä ja puskaan pyllistäen yhtään enempää kuin on pakko.

Olen siis vieraantunut siitä villimmästä luonnosta ja se on minulle ihan okei, mutta ymmärrän ihmisiä, jotka tuntevat toisin. Toisaalta kun näitä esseitä luin niin mieleeni tuli sekin ajatus, että enhän minä teknisesti ottaen ole vieraantunut luonnosta, koska ihminen ja ihmisen tekemät asiat ovat osa luontoa. Tämä on yksi Kaihovaaran pointeista, se että emme voi erotella ihmistä ja luontoa toisistaan.

Kiinnostava kirja siis! Suosittelen jos luontokirjallisuus ja ympäristöfilosofia yhtään kiinnostavat. Täytyy jossain välissä lukea Kaihovaaran Vieras eläin -kirjakin, se lienee yhtä mielenkiintoinen.

Kirjan tiedot:

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena 2019. 224 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi

* Luonto sivuilla : Vastakohdat

Charlotte McConaghy: Kesyttämätön pimeä

Olen vihannut äitiä suurimman osan elämääni, mutta juuri hänen kasvonsa välähtävät silmissäni hukkumisen hetkellä.

Olen tykännyt Charlotte McConaghyn muistakin kirjoista, joten totta kai piti lukea tämä uusinkin. Hän luo pelottavan kauniita ja villejä ympäristöjä, ja tarinoissa on aina jokin ekodystopinen elementti.

Kesyttämättömässä pimeässä parasta olikin mielestäni miljöö. Ollaan karulla subantarktisella saarella lähellä Etelämerta. Saari on niin kaukana kaikesta (ja kaikki radiolaitteetkin ovat sopivasti rikki), että tunnelma on klaustrofobinen. Merivesi nousee koko ajan ja sää ovat aina vain raivokkaampi.

Tänne kun tulet niin pois et pääse, mikä selviää Rowanille hyvin äkkiä.

Hän huuhtoutuu Shearwaterin rantaa myrskyn saattelemana ja tapaa saaren ainoat vakituiset asukkaat. Dominicin tehtävä on huolehtia saarella sijaitsevasta tutkimusasemasta ja siemenpankista, ja hän on asunut majakassa kolmen lapsensa kanssa jo kahdeksan vuotta.

Pidinkin eniten lapsista, teini-ikäisistä Raffista ja Fenistä sekä 9-vuotiaasta Orlysta. Heistä on kasvanut eristyksissä hieman omalaatuisia, mutta hyvin vahvoja ihmisiä. Heidän on pakko kannatella myös isäänsä, joka ei millään halua päästää irti edesmenneestä vaimostaan.

Fen rakastaa isäänsä. Ja hän rakastaa Shearwateria, ehkä enemmän kuin kukaan muu hänen perheestään, mutta hän ymmärtää, että vähä vähältä saari surmaa heidät.

(s. 25)

Tässä kirjassa on niin paljon draamaa ja traumoja, että hyvä kun ne mahtuvat saarelle hylkeiden ja pingviinien joukkoon.

Kirjassa on trillerijuoni, joka liittyy Rowanin kadonneeseen aviomieheen. Miehen olisi pitänyt olla saarella muiden luonnontutkijoiden kanssa, mutta koko porukka onkin jo lähtenyt Rowanin saapuessa. Pidin trillerin lähtöasetelmasta, mutta mielestäni se meni lopussa ihan överiksi, samoin nuo koko ajan kasaantuvat dramaattiset tapahtumat. Ei riitä, että elämässä on ollut yksi järkyttävä tapahtuma, niitä pitää olla vähintään kaksi, mielellään vielä useampi.

Mutta, traumat ovat kyllä yksi kirjan teema. Shearwaterin saarellakin on synkkä menneisyys hylkeen- ja pingviinienpyytäjien jahtialueena. Lapset ovat kasvaneet verisellä maaperällä ja heille on kehittynyt vahva halu suojella luontoa. Raffin sydäntä ovat lähellä valaat, Fenin hylkeet ja Orly haluaisi pelastaa koko uppoavan siemenpankin.

McConaghy kertoo kirjan loppusanoissa, että vaikka Shearwater onkin kuvitteellinen paikka, se perustuu olemassa olevaan Macquariensaareen. Se on nyt luonnonsuojelualue, mutta Shearwaterin verinen historia peilaa tositapahtumia.

Kirjan tiedot:

Charlotte McConaghy: Kesyttämätön pimeä | WSOY 2025 | 395 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Wild Dark Shore (2025) | Suomennos: Saara Pääkkönen

Haasteet:

* Helmet 2026 : 27. Kirjassa on puutarha

* Paha mieli, paras mieli : Unettomuus

* Luonto sivuilla : Melankolia

Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään (Kotisatama #01)

Keskellä Saaristomerta häämötti yksinäinen graniittimajakka.

Olen tykännyt Leena Paasion merihenkisistä nuortenkirjoista, joten pitihän se lukea tämä aikuisten kirjakin. Tuuli kääntyy etelään aloittaa Meriön sisaruksista kertovan Kotisatama-sarjan.

Tässä kirjassa Meriöistä nuorimman eli Hennan nousujohteinen perämiehen ura Karibianmerellä seilaavalla risteilijällä saa jäädä. Hän palaa kotiinsa Utön saarelle huolehtimaan muistisairaasta äidistään. Samalla hän opiskelee luotsiksi ja - kuinkas muutenkaan - löytää myös rakkauden.

Yllätyksenä: tämä itse asiassa sijoittuu samaan jatkumoon Paasion Meren koskettamien kanssa! Sitä ei ole mikään pakko lukea ymmärtääkseen tämän, mutta sen lukeneelle tässä on tuttuja hahmoja ja tuttu Utön kyläyhteisö.

Mietin lukiessani, että tällainen saman maailman hyödyntäminen nuorten ja aikuisten kirjoissa ei ole yhtään hassumpi idea ja sitä soisi olevan enemmänkin. Kuvittelisin, että kirjailijallekin on helpompi kun ei tarvitse keksiä samaa tarinan taustaa uudestaan.

Viihdyin tämän parissa oikein hyvin ja etenkin saaristolaiselämän todentuntuisuus oli mukavaa luettavaa. Henna ei kaipaa tyyntä valtamerta, vaan kotoisan epävakaata Saaristomerta. Vaahtopäisenä raivoava meri, sankka sumu ja viiltävän kylmä tuuli tuovat hänelle rauhan. Minulle meri on melko vieras elementti, mutta sivuilta huokuvasta kotiseuturakkaudesta oli kiva lukea.

Luotsin työtä ja sen tärkeyttä kuvataan hyvin, enkä itse asiassa ole tainnut koskaan perehtyä työn yksityiskohtiin näin hyvin. Ammatin esittely ei silti tunnu raskaalta infodumppaukselta, vaan luontevalta osalta tarinaa.

Tärkeässä osassa on myös Utön kyläyhteisö. Ankarissa ja eristäytyneissä oloissa ollaan totuttu auttamaan toisia, ja melkein kaikki kyläläiset ovatkin Hennalle tuttuja jo lapsuudesta. Väestön ikääntyminen ja turismin väheneminen ovat ongelmia, jotka saarelaisten on tässä ratkaistava jottei saaren toiminta kuihdu.

Pidin Hennastakin, jos kohta näköjään luin häntä väärin. Kirjan lopussa mainittiin muistaakseni parikin kertaa, miten taitava hän on lukemaan ihmisiä. Ja minä kun olin ajatellut, että onpas hän kärkäs tuomitsemaan tuntemattomia ihmisiä omien ennakkoluulojensa perusteella, kerrankin uskottava ja realistisen ärsyttävä vika päähenkilöllä...

No, kuitenkin, lopputulemana hyvää ja mukaansatempaavaa viihdekirjallisuutta, joka vie Utön saarelle. Jatko-osa on jo varauksessa!

Kirjan tiedot:

Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään | WSOY 2025 | 393 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Rauha

Peter Brown: The Wild Robot Escapes & The Wild Robot Protects (The Wild Robot #02 & #03)

Our story begins in a city, with buildings and streets and bridges and parks.

Luin Peter Brownin The Wild Robot -sarjan ensimmäinen osan helmikuussa ja varasin jo silloin toisen osa. Kesti näin kauan saada se luettavaksi ja nyt luinkin kaksi osaa peräkkäin.

Nämä ovat nopeasti luettavia lastenkirjoja ja mielestäni on harmillista, ettei näitä ole suomennettu. Nämä olisivat erinomaisia esimerkiksi luokassa yhdessä luettavaksi ja näiden pohjalta olisi helppo viritellä keskustelua eri aiheista.

The Wild Robot Escapes -kirjassa robotti Roz on päätynyt maatilalle työrobotiksi. Roz teeskentelee olevansa aivan tavallinen robotti, mutta kaipaa koko ajan takaisin omalle saarelleen ja hanhipoikansa luokse. Roz alkaakin kehitellä pakosuunnitelmaa, jonka toteutuminen vie noin puolet kirjasta.

The Wild Robot Protects jatkaa Rozin tarinaa hänen kotisaarellaan, tai oikeastaan valtamerellä. Saarta uhkaa meren mukana kulkeutunut myrkky, joka tuhoaa kaiken tieltään. Roz lähtee tarpomaan merenpohjaa pitkin myrkyn alkulähteille selvittääkseen, miten sen voi pysäyttää.

Näistä kirjoista huomasi, että tarina oli valmis jo tuossa Escapessa. Ei Protects huono ollut, mutta se oli selvästi jatko-osa, jota ei ollut alun perin suunniteltu sarjalle. Siinä oli myös selvästi opettavaisempi ote kuin sarjan kahdessa muussa kirjassa.

Roz tapaa meressä monenlaisia mereneläviä, joilla on hänelle opetettavaa niin sukupuolen moninaisuudesta kuin ravintoketjustakin. Tarinassa on vahvasti mukana ympäristökasvatus ja ihmisen vastuuttomuus/vastuullisuus mertensuojelussa. Tärkeitä aiheita kaikki ja tosiaan nämä olisivat mielestäni mainioita luokkakirjoja.

“Can you believe we have to convince a robot why robots are important?” said George.

“Can you believe I have to convince humans why their own environment is important?” said Roz.

(The Wild Robots Protects, s. 187)

Kokonaisuutena tykkäsin sarjasta ja se on hyvä osoitus siitä, miten tasokasta lastenkirjallisuus voi olla. Vakavia asioita voidaan kirjoittaa seikkailun lomaan ja Brownin valitsema kertojaääni kantoi tarinaa hienosti.

Kirjojen tiedot:

Peter Brown: The Wild Robot Escapes & The Wild Robot Protects | Little Brown and Company 2018 & Piccadilly Press 2023 | 278 & 279 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Robotti-lukuhaaste : Robotti rikkoo sääntöä

* Paha mieli, paras mieli : Ympäristörikos

* Älä aloita uutta sarjaa : Luit sarjan edellisen osan yli 6 kk sitten & Sarjan edellinen osa on edellinen lukemasi kirja

* Luonto sivuilla : Toivo & Vapaus

Jean-Marc Rochette: The Last Queen

Jean-Marc Rochetten sarjakuva The Last Queen menee kategoriaan “työkaveri suositteli”, ja hyvä että suositteli! Raskaasta aiheestaan huolimatta tämä oli nopeasti luettu ja todella hieno teos.

Tarina sijoittuu vuoteen 1920. Édouard Roux on loukkaantunut sodassa hirvittävällä tavalla ja olettaa viettävänsä loppuelämänsä yksin pussi päässään. Yllättäen hän saa uutta toivoa kuullessaan kuvanveistäjä Jeanne Sauvagesta. Jeanne luo kasvonsa menettäneille miehille naamioita, joiden ansioista nämä voivat taas liikkua julkisesti kauhistusta herättämättä.

Tässä oli monia hienosti kerrottuja puolia. Käväistään vähän Pariisin taitelijapiireissä, joissa vilahtaa monia tuttuja nimiä. Jeannen osa naispuolisena taiteilijana ei suinkaan ole helppo, mutta etenkin ne ihan tavalliset ihmiset arvostavat sitä, mitä hän tekee veteraanien hyväksi.

Ennen kaikkea tarinassa kuitenkin liikutaan luonnossa, Édouardin kotiseudulla. Hänellä on ollut hankala ja kiusattu lapsuus, mutta siitäkin huolimatta kotipaikka vetää aina puoleensa. Syrjäseudulla sekä Édouard että Jeanne löytävät vapauden olla niin kuin haluavat.

Pohjimmiltaan tarina onkin kaunis ja surumielinen rakkaustarina. Jeanne näkee Édouardin vamman taakse ja kumpikin ihailee toisessa hiljaista periksiantamattomuutta. Rauha, jonka he löytävät yksinkertaisesta elämästä, oikein huokuu sivuilta.

Mutta ei tämä kuitenkaan ole mikään hyvän mielen kirja. Édourdia painavat sekä sota- että lapsuusmuistot sekä etenkin se, mitä kotiseudun viimeiselle karhulle tehtiin. Kirjan nimi viittaakin viimeiseen naaraskarhuun ja myös salaisuuteen, jota Édouardin suku on suojellut lukemattomien sukupolvien ajan.

Loppu ei myöskään ollut mitenkään iloinen, mutta se tuntui tarinalle sopivalta. Oikein onnellinen loppu ei olisi tälle sopinutkaan, vaikka sitä olisin toivonutkin.

Lopputulema siis loistava sarjakuva! Pidin myös tyylistä, joka on selkeää ja vie tarinaa eteenpäin myös sanattomissa kohdissa.

Kirjan tiedot:

Jean-Marc Rochette: The Last Queen | SelfMadeHero 2024 | 238 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: La derniére reine (2022) | Englanninkielinen käännös: Edward Gauvin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 1. Kirjan alkukieli on jokin romaaninen kieli

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

Katica sen keksi.

Arpaonni osui minuun viime vuoden Queer-lukuhaasteessa ja voitin muun muassa tämän Siiri Enorannan Keuhkopuiden unen. Kuukausi ja toinenkin vierähti ennen kuin sain luettua tämän, mutta nyt aika tuntui sopivalta tälle kirjalle. Ehkäpä johtuu alkukesästä ja kirjan luontoteemasta?

Kirjassa on todella mielenkiintoinen ja vieras fantasiamaailma. Ihmismäinen, siivekäs Homo arboris -laji joutuu palaamaan joka yö oman puunsa luo pysyäkseen hengissä. Keuhkopuun ja Homo arboriksen symbioottinen suhde on tiivis. Rokokoo-henkiset kartanokeikistelijät ovat vain parin sukupolven päässä siitä, kun heidän esivanhempansa lensivät alastomina levittämässä puun siitepölyä.

Kirjan vahvana teemana onkin luonnosta vieraantuminen. Homo arborikset ovat menettäneet lentokykynsä ja uusi siirappi tarjoaa mahdollisuuden juhlia yön yli kaukana omasta keuhkopuustaan. Mahtava emopuu on eristetty muusta maailmasta ettei sen voimakasta siitepölyä vain kulkeutuisi muualle.

Tarinan Homo arborikset hienostelevat epätoivon vimmalla itsensä mahdollisimman kauaksi lajinsa voimallisimmasta vietistä. Kreivittäreksi itseään tituleeraava Katica puuteroi peruukkiaan siinä missä muutkin eikä kukaan puhu julkisesti siitä, miten useimmat arvonimillä itsensä varustaneet aateliset joutuvat kuokkimaan omat viljelyksensä.

Katica joutuu lopulta hirvittävän väkivallan teon uhriksi ja hänen kostonsa on julmaakin julmempi. Tässä kirjassa ei ole erityisen miellyttäviä hahmoja, mutta kiehtovia kyllä. Katican motivaatiota on helppo ymmärtää, mutta jestas sentään millainen ylilyönti hänen vastaiskunsa sitten onkaan.

Maailmana tämä oli ihan mahtava ja olisi kiva palata sinne, ehkä jonkin toisen hahmon kautta? Homo arboristen maailma on pakostakin hyvin pieni ja ne kaukaiset merentakaiset maat huhupuheen tasolla.

Kirjan tiedot:

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni | Gummerus 2024 | 288 sivua | Oma kirja

Luettu myös:

Kirjahavahduksia, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Moraalisesti harmaa henkilö

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa on queer-hahmo

Merlin Sheldrake: Näkymätön valtakunta: miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme

Katsahdin ylös puunlatvaan.

Ulla Lempinen voitti hiljattain J. A. Hollon palkinnon tämän Näkymätön valtakunta -kirjan suomennoksesta. Palkinto jaetaan taidokkaalle tietokirjakäännökselle ja oli aivan varmasti ansaittu, sen verran haastava suomennettava tämän on täytynyt olla.

Aihe on nimittäin hyvin spesifi ja kirjassa on runsaasti siihen liittyvää erikoisempaa sanastoa. Kirjan kirjoittanut Merlin Sheldrake on brittiläinen sienitutkija ja rakkaus lajiin todella näkyy tässä. Tutkimuksiinsa liittyen hän on milloin maannut kompostissa, milloin kokeillut LSD:tä osana valvottua tutkimusta.

Sheldraken yrityksistä huolimatta en innostunut sienistä ihan yhtä paljon ja kirjan lukeminen kestikin yllättävän kauan. Mutta, se oli myös oikeasti kiinnostava, ymmärrettävästi kirjoitettu ja opin sienistä paljon uutta. En ollut koskaan ajatellut, miten monimutkaisen sieniverkoston päällä seisomme.

Yksittäisiä sienilajeja enemmän Sheldrake kertoo sienien erikoisista ominaisuuksista noin yleensä. Tiukat symbioosit, joissa kasvi ei pärjäisi ilman sienikumppaniaan. Ihmisen ikiaikainen kiinnostus päästä pienelle psykedeeliselle sienitripille. Sienien kyltymätön ruokahalua, jota voisi hyödyntää niin jätteiden hävityksessä kuin luonnon elvyttämisessäkin.

Välillä tuli tunne, että oltiin jollain aivan toisella planeetalla, jota asuttavat ihan vieraat avaruuden muukalaiset. Ehkä tärkeimpänä tästä jäikin mieleen se, miten vähän sienistä tiedetään. Mikä oli ällistyttävää, koska niitä on joka paikassa ja ne ovat niin tärkeä osa luontoa! Tutkijat eivät silti ole ratkaisseet esimerkiksi kysymystä siitä, miten sienet kommunikoivat ja havainnoivat ympäristöään.

Tämän jälkeen en myöskään enää katso jäkäliä samalla tavalla. Enpä tiennyt, että ne ovatkin itse asiassa levän ja sienen symbiooseja.

Kirjan tiedot:

Merlin Sheldrake: Näkymätön valtakunta: miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme | Gummerus 2024 | 354 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Entangled Life. How Fungi Make Our Worlds, Change Our Minds, and Shape Our Futures (2020) | Suomennos: Ulla Lempinen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon

* Luonto sivuilla : Elpyminen

Aura Koivisto: Harhamat

Valtakunnan rajalla on unohtunut kolkka, missä vuorten rinteitä peittävät sakeat metsät ja jokilaakson tulvaniityillä kasvaa väkevä ruohosto.

Tämä Aura Koiviston Harhamat jäi jo ilmestyessään mieleeni kauniin kannen vuoksi. Sen on suunnitellut Elina Warsta ja jotenkin melkein arvasin sen ihan vain tyylin perusteella.

Itse tarina on hieman saarnaavaa ekofantasiaa, jossa on todella mielenkiintoinen maailma. Nimettömäksi jäävä päähenkilönainen muuttaa Aberraniaan, valtakunnan syrjäseudulle. Hän haluaa paeta urbaania kaupunkielämää ja etsiä elämälleen merkitystä luonnosta.

Näitä tavoitellessaan hän tutustuu naapureihinsa, jotka ovatkin varsin erikoista porukkaa.

Tykkäsin tästä juonesta ja kirjavasta hahmogalleriasta. Juonellisesti kirja on aika hidas ja ote on pohdiskeleva. Se sopii hyvin miljööseen, koska kauniille luonnonkuvauksellekin annetaan paljon aikaan. Tarinassa korostuvat yhteisöllisyys, muunlajisten arvostus sekä ihmisen aiheuttamat luonnontuhot. Missä kulkee ihmisen ja muunlajisen välinen raja?

Mutta ei ollut minun asiani määritellä Ibundan identiteettiä. Hän näytti tietävän, kuka hän oli ja mikä oli hänen elämäntehtävänsä.

(s. 51)

Pidin kirjan tarinasta ja siksi tuo mainittu saarnaava ote oli hieman harmillinen. Tarina keskeytyy tuon tuostakin pitkiin pätkiin, jossa suomitaan ihmiskunnan ahneutta, julmuutta ja välinpitämättömyyttä. Kaikki tuo oli tärkeä teema kirjassa ja tuli kyllä vahvasti ilmi ihan muutenkin. Kaiken lisäksi nuo osuudet tuntuivat heittävän minut lukijana ulos päähenkilön näkökulmasta.

Mikä oli harmi, koska pidin hänestä! Hän oli aika erikoinen hahmo, jonka ulkopuolisuuden tunne välittyi todella hyvin. Hän ei ole kotonaan kaupungissa, mutta ei tunnu kuuluvan aberranialaistenkaan joukkoon. Kirjassa on myös romanssi, joka oli aivan omanlaisensa ja tuntui virkistävän erilaiselta.

Kirjan tiedot:

Aura Koivisto: Harhamat | Into 2023 | 255 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin kummitus ja Sivumerkkejä

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Ekoromaani

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Jean Giono: Mies joka istutti puita

On todellinen kunnia istua tässä ja kirjoitta esipuhetta Jean Gionon kirjaan.

Tämä Jean Gionon Mies joka istuttu puita oli vieläkin pikkuisempi kuin oletin. Kirjassa on 80 sivua, mutta novellin pituus on niistä vain 44. Loput sivut menevät Kaarina Davisin pitkähkölle esipuheelle ja lopussa kirjan suomentajan Tuukka Kangasluoman Kirjasta ja kirjailijasta -osuudelle.

No, ne 44 sivua sisälsivät kuitenkin merkittävän tarinan. Novelli kirjoitettiin 1950-luvulla ja se innoitti erilaisia metsänistutusliikkeitä eri puolilla maailmaa. Minähän en tästä ollut koskaan kuullutkaan, mutta tarina on siis kieltämättä ekokirjallisuuden klassikko.

Tarina on yksinkertainen ja kertoo täsmälleen siitä, mitä sen nimi sanoo. Erakoitunut lammaspaimen istuttaa tuhansia puita kotiseudulleen. Yhden miehen vuosikymmeniä ja kymmeniä tuhansia puita kestänyt projekti elvyttää paitsi luonnonympäristön, myös paikallisen ihmisyhteisön.

Tarinana tässä ei ollut mitään uutta, kertoohan tämä yhden miehen sitkeydestä ja luonnonsuojelun tärkeydestä. Aihe ei ole sen puoleen uusi kuin vanhentunutkaan, ja oikeastaan toivoisin, että tämä luetettaisiin esimerkiksi yläkouluissa.

Lyhyt kirja, helppoa tekstiä, ajankohtainen teema metsien suojelusta ja jokaisen ihmisen omien valintojen tärkeydestä. Elämänsä voisi omistaa huomattavasti hyödyttömimmillekin projekteille kuin lähiluonnon pelastamiselle.

Tässä nimenomaisessa vuoden 2014 painoksessa on kivana lisänä Sanna Pelliccionin herkkä ja kaunis kuvitus.

Kirjan tiedot:

Jean Giono: Mies joka istutti puita | Basam Books 2014 (1. p. 1994) | 80 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: L’homme qui plantait des arbes (1953) | Suomennos: Tuukka Kangasluoma

Luettu myös:

Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie, Sheferijm ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä

* Luonto sivuilla : Luonnonsuojelu

Stefano Mancuso: Kasvien tasavalta

Viisikymmentä vuotta sitten, jouluaattona 1968 Apollo 8 vei ensimmäistä kertaa historiamme aikana ihmisiä Kuuta kiertävälle radalle.

Äsken lukemani Jane Goodallin ja Douglas Abramsin Kirja toivosta herätti kiinnostuksen kasveihin ja kasveista kertovaan kirjallisuuteen. Mikäs sen parempi valinta kuin italialaisen kasvitieteilijän Stefano Mancuson Kasvien tasavalta! Mikä voisi mennä pieleen?

No, siinä missä Kirja toivosta oli toiveikas, tämä oli masentava.

Mancuso lähestyy kasvikuntaa tässä tasavaltana ja kirja on rakennettu tämän tasavallan kuvitteellisen perustuslain kahdeksan pykälän mukaan. Nämä pykälät olivat aika yleismaailmallisia ja itsestään selviä. Mutta ei siinä mitään, ei joka sivun tarvitse olla innovaatioita täynnä.

Harmillisesti Mancuso ei oikein pysy itse asettamissaan raameissa, vaan kirjan sisältö poukkoilee vähän sinne ja tänne. Välillä tuntui siltä, että en oikeastaan edes lue kasvikeskeistä kirjaa, koska sivutilaa käytetään niin paljon kaikkeen muuhun.

Etenkin ihmiskunnan halveksuntaan ja vihaamiseen. Siinä missä Jane Goodall jaksaa uskoa ihmisen älyyn ja empatiaan, Mancuso uskoo ihmisen itsekkyyteen ja ahneuteen. Ei sillä, ettei syytä olisi, mutta oli aika synkkää lukea sivutolkulla tekstiä siitä, miten olemme tuhoamassa maapallon.

Aihehan on toki ajankohtainen ja tosi, mutta ei ihan sitä, mitä tältä nimenomaiselta kirjalta odotin. Sinänsä se, mitä kirjalla on sanottavana kasvikunnan sitkeydestä ja mukautuvaisuudesta ja koko eliökunnan monaisuudesta oli kyllä kiinnostavaa. Se nyt vain jäi ihmisvihan alle.

Lisäksi on kyllä pakko sanoa, että olen ihan eri mieltä Mancuson ilmeisen vankkumattomassa uskossa siihen, että koko maailmankaikkeudessa vain maapallolla on elämää. Ei sitä voi tietää noin varmasti!

Pidin enemmän aiemmin lukemastani Mancuson Kasvien vallankumouksesta, jota voin kyllä suositella.

Kirjan tiedot:

Stefano Mancuso: Kasvien tasavalta | Aula & Co. 2022 | 152 sivua | Kirjastosta

Italiankielinen alkuteos: La Nazione delle Plante (2019) | Suomennos: Laura Lahdensuu

Haasteet:

* Helmet 2025 : 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä

* Luonto sivuilla : Monimuotoisuus

Jane Goodall, Douglas Abrams & Gail Hudson: Kirja toivosta

Elämme synkkiä aikoja.

Joskus kirjan lukemisen jälkeen sitä jää miettimään, että mitenhän tämä olisi kirjoitettu jos se olisi kirjoitettu hieman myöhemmin. Tämä Kirja toivosta ilmestyi englanniksi vuonna 2021 ja jäin tosiaan miettimään miltä se näyttäisi, jos se kirjoitettaisiin nyt.

Kirja on polveileva haastattelu, jossa haastattelija on Douglas Abrams ja haastateltavana on Jane Goodall, tunnettu tutkija ja luonnonsuojelija, jonka erikoisalaa ovat simpanssit.Aiheena on toivo ja se, miten liki 90-vuotias Goodall jaksaa edelleen uskoa parempaan huomiseen.

Goodall kertoo kirjassa neljästä suurimmasta syystään, joiden vuoksi hän jaksaa toivoa. Itselleni jäivät näistä parhaiten mieleen luonnon resilienssi (täytyy lainata jokin kasveista kertova kirja!) ja nuorten kiinnostus omaan ympäristöönsä.

Minusta yksi kirjan tärkeimmistä sisällöistä oli Goodallin huomio siitä, että luonnonsuojelu edellyttää ihmisten hyvinvoinnin lisäämistä. Jos köyhän yhteisön ainoa mahdollisuus selvitä on kaataa metsää viljelyyn ja metsästää simpansseja syötäväksi, siinä ei luonnon monimuotoisuus ja lajien uhanalaisuus paljon vaakakupissa paina.

Goodallin perustamat ja luotsaamat yhdistykset suojelevat luontoa siis suoraan ja välillisesti auttamalla ihmisiä. Kun ihmisille annetaan tilaisuus opiskella ja ansaita, heitä alkaa kiinnostaa muukin kuin välitön selviytyminen päivästä toiseen.

Mutta palatakseni alkuperäiseen pohdintaani, jäin tosiaan miettimään, mitä Goodall ajattelee nyt. Vuoden 2021 jälkeen uusia sotia on syttynyt ja Yhdysvaltojen presidentti vaihtunut, ja sen myötä on voitu viimeistään sanoa hyvästi vakaammalle maailman tilanteelle ja globaalille ympäristönsuojelulle.

Siinä mielessä kirja tuntui jotenkin yltiöpositiiviselta ja olenkin varma siitä, että jos olisin lukenut tämän vuonna 2021 tai 2022, olisin lukenut sen eri tavalla ja eri mielentilassa. Kirja on toivoa täynnä, mutta tuntuu vaikealta uskoa sen ja Goodallin viestiin.

Toivottavasti Jane Goodall kuitenkin jaksaa yhä toivoa. Hänen pointtinsa siitä, että jokainen voi pelastaa maailmaa ja että meri muodostuu yksittäisistä pisaroista, ovat tietenkin edelleen totta.

Kirjan tiedot:

Jane Goodall, Douglas Abrams & Gail Hudson: Kirja toivosta | Docendo 2022 | 294 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Book of Hope (2021) | Suomennos: Antti Immonen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

* Luonto sivuilla : Toivo

Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön

Kylmänharmaan aamunkoiton valo siivilöityi ristikoiden läpi, jotka peittivät Leavenworthin kuritushuoneen sairaalan ikkunoita.

Kas kun en purrut kynsiäni tätä jännitysnäytelmää lukiessani. Viisi tähteä ja kylmästä aiheesta huolimatta hyvin lämpimät suositukset!

Julian Sanctonin kirja Pimeän ja jään vangit kertoo hyvin, hyvin pitkästä yöstä, jonka tutkimusalus Belgican miehistö vietti Antarktiksella aivan 1800-luvun lopussa. Reissulta etsittiin mainetta ja kunniaa sekä itselle että Belgialle, ja parin erikoisemman tapauksen kohdalla ihan vain naparetkikokemuksia.

Tositarina keskittyy kolmeen miehistön jäseneen. Adrien de Gerlache johti koko operaatiota tavoitteenaan saavuttaa Etelänapa ennen muita. De Gerlache osoittautui jokseenkin uunoksi tapaukseksi, jonka valitsema miehistö oli vähintäänkin sekalainen sakki. Hänen typeryytensä ja kunnianhimonsa huipentui päätökseen ajaa Belgica jäihin tietäen varsin hyvin, että sinne sitä sitten jäädäänkin.

Mutta sen verran hyvä tuuri hänellä kävi, että miehistöön päätyivät myös nuori Roald Amundsen ja pohjoisia jo kolunnut lääkäri Frederick Cook. Nämä miehet eivät vähästä hätkähtäneet ja on melko lailla heidän ansiotaan, että suurin osa miehistöstä selvisi hengissä loputtoman pitkästä ja kylmästä antarktisesta yöstä. Siinä missä muut vaipuivat epätoivoon, tämä kaksikko keksi kaikenlaista puuhaa ajanvietteekseen ja toverinsa pelastaakseen.

Sanctonin kirja perustuu pitkälti päiväkirjoihin ja muistelmiin, joita miehistön eri jäsenet pitivät. Kirja antaa karun ja epäilemättä todenmukaisen kuvan siitä, mitä pitkä eristys tekee ihmismielelle ja keholle. Sancton on kirjoittanut tämän eräänlaiseksi trilleriksi, jossa tunnelma tiivistyy ja tarinan käänteitä odottaa melkein henkeään pidätellen. Kerronnassa on huumoria, mutta koskaan ei unohdu millaisessa ahdingossa Belgica on.

Aiemmin lukemani Aura Koiviston Mies ja merilehmä taisi koukuttaa minut traagisiin tutkimusretkiin. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että näitä voisi lukea enemmänkin.

Kirjan tiedot:

Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön | Aula & Co 2022 | 448 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Madhouse at the End of the Earth: The Belgica’s Journey into the Dark Antarctic Night (2021) | Suomennos: Teija Hartikainen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä

* Luonto sivuilla : Luonnon ääriolosuhteet

* Lukumatka menneisyyteen : 14. Kirja on tekijänsä esikoisteos

Peter Brown: The Wild Robot (The Wild Robot #01)

Our story begins on the ocean, with wind and rain and thunder and lightning and waves.

Peter Brownin The Wild Robot -kirjaan perustuva elokuva sai ensi iltansa viime vuonna. En ole nähnyt elokuvaa, mutta kirjan lukaisin ihan uteliaisuuttani. Elokuvasta en tiedä sen traileria enempää, mutta se näytti söpöisemmältä kuin kirja oli.

Tai ei tämä raaka ollut, mutta, no, luonto on luonto.

Myrskyn upottamasta rahtilaivasta selviytyy vain yksi robotti, ROZZUM yksikkö 7134 eli Roz. Roz huomaa pian olevansa saarella, jota asuttavat erilaiset eläimet. Roz on vielä niitäkin erilaisempi, ja hän pääsee väleihin eläinten kanssa vasta adoptoituaan orvoksi jääneen hanhenpoikasen.

Tarinassa onkin vahvana ulkopuolisuuden ja erilaisuuden teema, ja toisten hyväksyminen sellaisina kuin ne ovat. Elokuvan söpöiseltä vaikuttava markkinointi ei viitannut siihen, että eläimet todellakin ovat tässä eläimiä. Vaikka Roz oppiikin niiden kieltä ja ne pystyvät hyvin inhimillisiin tekoihin, ne myös syövät toisiaan.

Roz ottaa hanhenmunan huollettavakseen aiheutettuaan ensin vahingossa muun hanhiperheen kuoleman. Saaren talvi on pitkä ja armoton eivätkä kaikki selviä siitä hengissä.

Thanks to Roz’s truce, life inside the Nest was mostly harmonious. But when the animals went outside, it was business as usual. Sometimes a lodger wouldn’t return. Sometimes a lodger would return in the belly of another lodger. As you can imagine, that made for some awkward moments.

(s. 188)

Luonnon kiertokulkua ei juuri kaunistella, mutta tästä huolimatta tämä oli ihana hyvän mielen kirja. Brown kirjoittaa kauniisti ja mietin lukiessani, että tämä olisi mahtava kirja luettavaksi ääneen vaikka ekaluokkalaisille. Sopivasti jännistystä ja huumoria ja aiheita, joista voisi keskustella yhdessä. Harmi ettei tätä ole suomennettu!

Varasin jo trilogian toisen osan, koska pidin paljon Rozista, hänen uusista ystävistään ja koko tarinasta. Kirjassa on myös Brownin oma kuvitus, joka on kivan näköistä ja jossa Roz on huomattavasti kulmikkaamman näköinen kuin elokuvassa.

Tässä on mainio todiste siitä, että hyvä lastenkirjallisuus on mukavaa luettavaa myös aikuiselle.

Kirjan tiedot:

Peter Brown: The Wild Robot | Piccadilly Press 2018 | 276 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 26. Kirjassa on itse valittu perhe

* Luonto sivuilla : Poikanen

* Robotti-lukuhaaste : Kaukainen tulevaisuus

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan metsässä tai puulla on iso merkitys

Leena Paasio: Meren koskettamat

Punaisena ja valkoisena välkkyvät strobovalot ampuivat lasersäteitä silmieni väliin.

Tykkäsin paljon Leena Paasion teosparista Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan. Olisin siksi lukenut tämän Meren koskettamat vaikka se ei Finlandia-ehdokas olisi ollutkaan, mutta olipahan kyllä ansaittu ehdokkuus.

Meren koskettamat alkaa Estonian uppoamisella. Nuori Milla työskentelee laivalla ja pelastuu kuin ihmeen kaupalla. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänen teini-ikäinen tyttärensä Louna alkaa selvittää hämäriä sukujuuriaan.

Sanoin tuossa hiljattain, että ihan mieli lepäsi tämän kirjan saaristo- ja melontakuvauksia lukiessa. Sisämaan asukkina meri on minulle vieras elementti, joki on paljon tutumpi, mutta Paasion kirjoja lukiessa ymmärtää kyllä, mikä meressä vetää puoleensa. Se on kaunis ja kauhea, ja vaatii rohkeutta ja ymmärrystä haastaa se.

Louna on kasvanut Utön majakkasaarella ja rohkaistuu muuttamaan Helsinkiin lukioon hieman etuajassa alkuperäisistä suunnitelmistaan. Yksi syy on äidin salaisuuksien selvittäminen, toinen kivat uudet kaverit ja kolmas pienen pesäeron teko parhaaseen ystävään. Transnuori Valo on kirjolla ja sosiaaliset tilanteet ovat hänelle usein haastavia, ja hänen omistushalunsa on alkanut ahdistaa Lounaa.

Luontokuvausten lisäksi kirjan vahvuus oli mielestäni perhe- ja ystävyyssuhteiden kuvauksessa. Lounalla on läheiset välit kasvattivanhempiinsa ja sekä Valo että uudet helsinkiläiset ystävät ovat hänelle tärkeitä. Lounan romanssi tuntuikin vähän turhanpäiväiseltä muihin kiinnostaviin ja kipeisiin ihmissuhteisiin verrattuna.

Tarinan ylisukupolvisia traumoja ja erilaisia ongelmia käsitellään hyvin kypsästi koskivat ne ketä tahansa. Kirjan nuoret ja suurin osa aikuisistakin ovat todella tiedostavia ja ymmärtäviä aina ja joka tilanteessa. Ehkä hieman epäuskottavaa, mutta toisaalta olisipa kiva, jos kaikki ihmiset oikeasti olisivat sellaisia.

Erityismainintana se, että Louna ei menettänyt saarelaisidentiteettiään sillä sekunnilla, kun muutti Helsinkiin. Hyvin pienellä paikkakunnalla kasvaminen ei ole hänelle koskaan häpeän aihe, ja Utö tarkoittaa hänelle turvaa ja rakkautta.

Siirsin katseeni merelle, joka ei lopettanut liikettään ikinä. Miten pärjäisin ilman sitä, jos lähtisin?

(s. 86)

Kivana yksityiskohtana olivat myös Lounan tulevaisuuden suunnitelmat. Hän haluaa opiskella biologiaa ja pelastaa hylkeitä! Voin helposti kuvitella hänet töihin Korkeasaaren villieläinsairaalaan.

Rankoistakin aiheista huolimatta kirjasta jäi siis hyvä mieli! Toivottavasti Paasio kirjoittaa lisää tällaisia nuortenkirjoja.

Kirjan tiedot:

Leena Paasio: Meren koskettamat | WSOY 2024 | 300 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjapöllön huhuiluja, Lue meille äitikulta, Amman lukuhetki ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä

* Paha mieli, paras mieli : Neuroepätyypillisyyden haasteet

* Luonto sivuilla : Merten suojelu

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä

Ajattelin usein yksinäisiä hetkiäni siellä pohjoisen valtameren saarella.

Sain viimeinkin luettua Aura Koiviston Mies ja merilehmä -kirjan työmatkan aikana. No okei, työmatkan ja pari päivää päälle, mutta kuitenkin. Niistä noin viidestä vuodesta, jotka kirjan ilmestymisestä ja lukulistalleni päätymisestä ovat kuluneet, ei kannata edes puhua…

Mutta hyvää kannatti odottaa! Kirja oli todella mielenkiintoinen ja kun vauhtiin pääsi, myös jännä seikkailu. Lopputulema ei sinänsä jännittänyt tai yllättänyt, koska tiesin kyllä, mitä sekä luonnontieteilijä Georg Stellerille että hänen nimeämälleen stellerinmerilehmälle lopulta kävi.

(Juonipaljastus: huonosti.)

Merilehmä on tarinassa läsnä vähemmän kuin kirjan nimestä voisi olettaa. Tämä on ennen kaikkea Stellerin elämäkerta ja vielä tarkemmin sanottuna kuvaus kohtalokkaasta tutkimusmatkasta, jolle hän vuosina 1738-1742 lähti. Retken tarkoitus oli kartoittaa Venäjän puoleista Jäämeren rannikkoa ja etsiä koillisväylää Pohjois-Amerikkaan.

Onnistuiko kapteeni Vitus Beringin johtama retki? No ei onnistunut. Kirjassa kuvataan sitä, miten moni asia meni pieleen keripukista sääolosuhteisiin ja ihmisten tekemiin typeriin päätöksiin. Retkikunnan laiva haaksirikkoutui syksyllä 1741 nykyisin Beringinsaarena tunnetulle autiolle saarelle.

Siellä sitä sitten yritettiin selvitä talven yli, ja siinä sivussa harrastettiin luonnontieteitä ja tapettiin eläimiä julmilla tavoilla. Oikeasti tykkään tosi paljon tällaisista robinsonadeista, joten tämän lukeminen oli nappivalinta. Koivisto kirjoittaa vetävästi niin Stelleristä henkilönä kuin tutkimusmatkasta retkenä tuntemattomaankin.

Totesinkin työkaverilleni, että kyllä matkustaminen on erilaista nykyään. Esimerkiksi meidän ei tarvinnut rakentaa laivaa alusta alkaen ja matkanteko oli muutenkin joutuisaa. Ei voi kuin ihailla entisaikojen ihmisten rohkeutta ja sinnikkyyttä selvitä hirvittävän vaikeissa oloissa. Rakennapa itse uusi laiva vanhan hylystä!

Tutkimusretken ja Stellerin lisäksi kirja kertoo 1700-luvun puolen välin poliittisesta ilmapiiristä. Stellerin kannalta tärkeitä olivat erilaiset akateemiset kiistat ja Venäjän halu laajentaa reviiriään. Steller ja monet muut eurooppalaiset nimittäin työskentelivät Venäjälle, jonne haluttiin niin sanottua eurooppalaista sivistystä. Sitä saatiin luonnontieteilijöiden, meriupseeriston ja muiden akateemisesti koulutettujen miesten kautta.

Kokonaisuutena kirja oli todella kiinnostava ja mukaansatempaava. Lopussa kerrotaan myös siitä, mitä Beringinsaarelle ja koko tuolle alueelle Stellerin kuoleman jälkeen tapahtui. Painotus on vahvasti ja syystäkin siinä, millaista tuhoa ihmiset saivat luonnossa aikaan. Sukupuuttoon tapettu stellerinmerilehmä ei suinkaan ollut ainoa ihmiskunnan loputtoman ahneuden uhriksi joutunut laji.

Kirjan tiedot:

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka | Into 2019 | 343 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Hemulin kirjahylly

Haasteet:

* Helmet 2025 : 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto

* Luonto sivuilla : Sukupuutto

* Lukumatka menneisyyteen : 5. Kirjassa tapahtuu katastrofi

Samantha Harvey: Orbital

Rotating about the earth in their spacecraft they are so together, and so alone, that even their thoughts, their internal mythologies, at times convene.

Samantha Harveyn Orbital voitti äskettäin Booker-palkinnon. Muuten en olisi kirjasta tiennytkään ja se kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin lukaista sen.

Mutta eipä tätä niin vain lukaistukaan. 

Kirjassa on vain 136 sivua, mutta lukemiseen meni monta päivää ja näin jälkikäteen ajatellen hieman ihmettelen, että en jättänyt sitä kesken. Kirjassa kun ei oikeastaan ole juonta, minkäänlaista konfliktia tai muuta ratkaistavaa asiaa, tai edes kovin kiinnostavia päähenkilöitä.

Päähenkilöt ovat kansainvälisellä avaruusasemalla kököttäviä astro- ja kosmonautteja, joilla on eturivin paikat ihastella maapalloa. Se kirjan pointti onkin, Maan hauras ihmeellisyys. Harvey kuvailee kauniisti Maata, luontoa ja ihmisiäkin, ja kaunis kieli onkin se syy, jonka vuoksi halusin lukea kirjan loppuun.

The planet is shaped by the sheer amazing force of human want, which has changed everything, the forests, the poles, the reservoirs, the glaciers, the rivers, the seas, the mountains, the coastlines, the skies, a planet contoured and landscaped by want.

(s. 75)

Kokonaisuutena kirja on hyvin, hyvin hidas. Se on jaettu 16 lukuun, koska avaruusasema kiertää Maan 16 kertaa vuorokauden aikana. Siinä ajassa astro- ja kosmonautit toimittavat arkisia työtehtäviään, joista he eivät näköjään selviydy ilman loputtomia sisäisiä monologeja enemmän tai vähemmän filosofisista aiheista. Jos he eivät jaarittele, sen tekee kaikkitietävä kertoja.

Hahmot jäivät oletettavasti tarkoituksellakin etäisiksi, koska etäisiä he ovat muille kuin ehkä toisilleen. Avaruus on se, joka heitä vetää puoleensa, ja kaikki muu jää takavasemmalle, ei kunnianhimon vaan uteliaisuuden vuoksi. Heidän kertojaäänensä olivat aivan identtisiä, mikä ei oikein toiminut minulle.

Eli tämä oli tällainen tulipahan luettua -kirja. Jos pidät oikein verkkaisista kirjoista, saatat pitää tästäkin.

Kirjan tiedot:

Samantha Harvey: Orbital | Vintage 2024 | 136 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys

* Luonto sivuilla : Henkeäsalpaava

* Kohti ääretöntä : Maapallo

Eeva Meltio: Hiekka

Eeva Meltion Hiekka on aiheeltaan erikoinen sarjakuva. Entinen työkaverini vinkkasi tätä ja sanoi itse bonganneensa kirjan Hesarin arvostelusta, joka oli mennyt minulta ohi.

Hiekka on historiallinen sarjakuvaromaani, joka sijoittuu niin sanotun Dust Bowlin aikaan. Keskilännen preeria vaivasi koko 1930-luvun ajan kuivuus, joka ajoi ihmiset ahdinkoon ja lopulta muuttamaan enimmäkseen Kaliforniaan. Hiekassa seurataan yhden pienen perheen elämää katastrofin aikaan.

Tarina alkaa tragedialla ja päättyy jos ei onnellisesti niin ainakin toiveikkaasti. Tarinaa seurataan sekä perheen äidin että tyttären näkökulmasta. Kumpikin löytää tarinan aikana itsensä yllättävilläkin tavoilla ja sitkeys toivottomuuden edessä onkin yksi kantavista teemoista.

Hahmot sinällään eivät olleet kovinkaan yllättäviä tai uusia, mutta tapahtumapaikka ja -aika olivat kiinnostavia. Luonnonkatastrofin taustalla olivat paitsi ilmasto-olosuhteet eli jatkuva kuivuus, myös ihmisen toiminta. Maanviljely riisti maaperältä sen luonnollisen pintakerroksen ja hupsista vain, tuuli vei kuivan aineksen mukanaan aiheuttaen valtavia ja pitkäkestoisia pölymyrskyjä.

Sarjakuvan ruskeanharmaa värimaailma sopi hienosti kuvaamaan kuivaa preeriaa. Sininen taivaskaan ei aina täytä ihmisinä ilolla, koska sieltähän se aurinko porottaa entistä enemmän. Sivuilta ja hahmoista huokuvat lika ja väsymys, jatkuva pölyn ja puutteen kanssa taistelu.

Albumin suuri koko tuo kuvituksen hyvin esiin, mutta samalla kirja oli fyysisesti raskas käsiteltävä. Eli kirja pöydälle tai vaikka polviin nojaamaan jos tämän aiotte lukea! Mikä siis kannattaa tehdä.

Kirjan tiedot:

Eeva Meltio: Hiekka | Kraft Ink 2024 | 221 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Nälänhätä

* Luonto sivuilla : Luonnonkatastrofi

Päivi Lukkarila: Skutsi

Tämän viestin liitteessä luetellaan elintarvikkeet, vaatteet sekä muu varustus, jota tarvitset vajaa kolme vuorokautta kestävällä vaelluksellamme.

Päivi Lukkarilan Skutsi vähän hämäsi minua nimellään. En nimittäin tiennyt, että skutsi tarkoittaa metsää. Aivan outo slangisana minulle ja kannen perusteella ajattelin, että jaahas, skutsi lienee jokin metsän pelottava mönkiäinen.

No ei ollut, mutta kirja oli kyllä hyvä, joten onneksi tartuin siihen.

Neljä kaupunkilaisnuorta joutuu eräjormailemaan viikonlopuksi ja vielä ilman kännyköitään, kauhistus sentään. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelmien mukaan ja nuorten on pärjättävä puskissa omillaan.

Perusajatuksesta tuli mieleen vanhat poikain seikkailukirjat, mutta juoni ja hahmot on kirjoitettu raikkaan nykyaikaiseksi. Nuorten ongelmat kuvastavat hyvin nykyaikaa. Luka on kiinni kännykässään kuin liimattuna, Joel hakee huomiota jatkuvalla suunsoitolla, Nasim kipuilee kantasuomalaisten ennakkoluulojen kanssa ja Sabinalle reissun perimmäinen tarkoitus on vahvistaa hänen identiteettiään.

Juoni eteni joutuisasti ja lukaisin tuon 200 sivua yhdellä istumalla. Nuoret ja retken johtaja kertovat tarinaa vuorotellen ja jokainen tulkitsee kokemaansa omalla tavallaan. Yksi ja sama tapahtuma näyttää erilaiselta eri näkökulmista.

Jostain syystä tämä on meidän kirjastossa laitettu kauhugenreen, mutta ei tässä mitään varsinaista kauhuelementtiä ole. Nuoret kertovat nuotion ympärillä kauhujuttuja ja mielikuvitus lähtee välillä laukalle, mutta yliluonnollisia olentoja tai sarjamurhaajia ei löydy. Jännitys pysyy kyllä hyvin yllä, mutta enemmän juuri jännäreille ominaisella tavalla.

Jos nyt jostain tätä kritisoisin niin siitä, että tiukan paikan tullen porukan johtajuus putosi taas kerran sille rikkaalle, komealle, valkoiselle, tyttöjä vokottelevalle heterolle cispojalle. Kuka tahansa noista muista olisi ollut virkistävämpi valinta tähän rooliin.

Mutta kokonaisuutena oikein toimiva ja nopealukuinen! Toivottavasti tämä löytää tiensä yläkoulun vinkkauspaketteihin.

Kirjan tiedot:

Päivi Lukkarila: Skutsi | Nokkahiiri 2024 | 200 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Jännittävä

* Luonto sivuilla : Suomen luonto

* Halloween : Metsä

Marianna Kurtto: Tristania

Jos aallot tuntisivat, ne hämmästyisivät osuessaan saareen; ne luulivat matkaa loputtomaksi, tai oikeastaan niiden maailma oli loputtomuus.

Luin tämän Marianna Kurton Tristanian täsmäkirjana Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen. Siitä puuttui vielä kirja kohtaan “tulivuori”, ja tämä sijoittuu enimmäkseen pienelle tulivuorisaarelle. Tristan de Cunha on oikeasti olemassa ja kirjassa tapahtuva tulivuorenpurkauskin tapahtui vuonna 1961.

Loppujen lopuksi tämä ei ollutkaan minun kirjani, mikä on harmillista. Idea on nimittäin kiinnostava. Tarinalla on neljä pääkertojaa. Lars, joka on karistanut saaren pölyt jaloistaan ja karannut Britanniaan toisen naisen luo. Hänen vaimonsa Lise, joka on jäänyt hylättynä saarelle. Heidän nuori poikansa Jon, joka ei oikein tunne kuuluvansa mihinkään. Naapurin Martha, joka kantaa synkkää salaisuutta.

Odotin kirjan kuvaavan enemmän tulivuorenpurkausta ja sen seurauksia, mutta loppujen lopuksi se on hyvin pieni osa kirjaa. Oikeastaan tarina voisi tapahtua melkein missä ja milloin vain, koska se on niin henkilövetoinen. Jokainen kertoja voivottelee tahollaan elämänsä tylsyyttä ja kipeitä kohtia, ja se teki tarinasta aika tasapaksun.

Vaikka Tristan de Cunha olla möllöttää keskellä ei mitään, jotenkin sen eristäytyneisyys ei tullut tarinassa läpi ainakaan minulle. Kyllähän saaren linnuista ja merenkäynnistä puhuttiin, mutta taas, kun tarina keskittyi niin vahvasti muutaman henkilön sisäiseen maailmaan, kaikki muu jäi sivuosaan. Tuntui, että noin erikoisesta ympäristöstä ja pienestä, pakostakin tiiviistä yhteisöstä olisi saanut irti enemmänkin.

Kieleltään kirja on kyllä kaunis ja maalaileva. Siitä tuli vähän mieleen Roy Jacobsenin Näkymättömät, josta pidin.

Kirjan tiedot:

Marianna Kurtto: Tristania | WSOY 2017 | 331 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirja vieköön, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie ynnä muut

Haasteet:

* Luonto sivuilla vol. 3 : Tulivuori

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kaksi maata

* Vahvat naiset 2024 : Naiskirjailija

Ulf Kvensler: Erämaa

Radiopuhelu lääkärihelikopterista Jällivaaran sairaalaan, 15. syyskuuta 2019, klo 14.16.

Etsiskelin tunturi-kirjaa Luonto sivuilla -haasteeseen ja törmäsin tähän Ulf Kvenslerin Erämaa-trilleriin. Ei yleensä minun genreni, mutta miksipä sitä ei välillä lukisi jotain oman mukavuusalueen ulkopuoleltakin. Hyvä kun luin, pidin tästä yllättävän paljon!

Tarina sijoittuu Ruotsiin Sarekin kansallispuistoon, jonne päähenkilöt lähtevät syysvaellukselle. Anna ja Henrik ovat pariskunta, jotka ovat patikoineet tuntureilla joka vuosi ystävänsä Milenan kanssa. Tällä kertaa mukaan tuppautuu Milenan uusi miesystävä Jacob, jolla ei ehkä olekaan hyvät mielessään.

Kvensler on pitkän linjan käsikirjoittaja ja minusta ammatti näkyi kirjassa. Ei oikeastaan huonolla tavalla, mutta on helppo kuvitella, miltä tämä näyttäisi TV-sarjana. Upeita tunturimaisemia, joiden keskellä ihminen on kovin pieni ja haavoittuvainen.

Etenkin jos joku porukan jäsen on tökkäämässä puukkoa selkään heti kun tilaisuus tulee.

Suurimman osan tarinasta kertoo Anna, joka on selvinnyt reissusta hengissä. Häntä kuuntelevalle rikostarkastajalle käy pian selväksi, että vaellus alkoi epäluuloisissa tunnelmissa ja päättyi katastrofiin. Jacob herätti heti Annan epäilyt ja erämaassa kun ollaan, vastassa ovat kieron ihmisluonnon lisäksi myös vaaralliset olosuhteet.

Selasin kirjan lukemisen jälkeen uteliaisuuttani Goodreadsin arvosteluja ja yllättävän moni ei pitänyt kirjan lopusta. Tai ei ymmärtänyt sitä, ja siihen kyllä yhdyn ihan viimeisen kappaleen osalta. En oikein tiedä, miten se liittyi mihinkään. Mutta se varsinainen lopetus ja totuus siitä, mitä vaelluksella oikeasti tapahtui, oli mielestäni hyvin rakennettu.

Kelpo trilleri siis ja voin helpostikin kuvitella lukevani Kvenslerilta jotain muutakin!

Kaipasin tosin kirjaan karttaa Sarekin kansallispuistosta. Se olisi helpottanut vaellusreitin seuraamisessa ja kartat nyt ovat muutenkin kivoja lisiä.

Kirjan tiedot:

Ulf Kvensler: Erämaa | WSOY 2023 | 490 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Sarek (2022) | Suomennos: Leena Virtanen

Luettu myös:

Kuunnellut äänikirjat, Jos vaikka lukisi, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 45. Kirjassa pelataan [29/50]

* Luonto sivuilla vol. 3 : Tunturi