Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

Kukaan, joka oli nähnyt Catherine Morlandin lapsena, ei olisi voinut kuvitella, että hänestä tulisi kirjan sankaritar.

Etenimme Lauran kanssa Austen-projektissamme Jane Austenin ensimmäiseen ja/tai viimeiseen kirjaan. Neito vanhassa linnassa on ensimmäinen Austenin julkaisukuntoon saama romaani, mutta se ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1817.

Tästä on tehty kaksi suomennosta, joista meillä oli luvussa Eila Pennasen vuonna 1953 tekemä. Minusta oli hieman hämäävää, että tässä käsissäni olevassa uudessa painoksessa ei sanottu suoraan, että suomennos on jo 73 vuotta vanha. Selittää ne kääsit ja leningit ja muut vanhahtavat sanat! 

Kirjasta ilmestyy tänä vuonna taas uusi painos samalla suomennoksella. En sano, että Pennasen suomennos olisi huono, koska mielellään tätä luki, mutta ehkäpä olisi aika tuoreemmalle versiolle?

Joka tapauksessa saimme nyt tämän luettua ja lopputulemana tykkäsimme kyllä! Tämä oli selvästi satiiri ja kommentoi aikansa kaunokirjallisuuden trendejä hyvinkin piikikkäästi.

17-vuotias Catherine pääsee rikkaiden naapureiden kanssa Bathiin, jossa hän löytää uusia tuttavia. Catherine tykkää goottilaisista romaaneista ja kun hän pääsee vieraisille ihan oikeaan linnaan, hänen mielikuvituksensa lähtee laukalle ja joka nurkan takana on salaperäisiä papereita ja epäilyttäviä tyyppejä.

Austen toisaalta kannustaa lukemaan ja toisaalta varoittaa ottamaan lukemaansa liian tosissaan. Viihdekirjallisuus ja kaunokirjallisuus noin yleensäkin sukupuolitetaan tässä vahvasti naisten kirjallisuudeksi, mutta toisaalta tarinamme sankari, 26-vuotias Henry Tilney myöntää lukevansa mielellään aivan yhtä dramaattisia tarinoita kuin Catherinekin.

Tykkäsinkin erityisesti siitä, miten Catherine ja Henry tuntuivat oikeasti tutustuvan toisiinsa tarinan aikana. He löytävät yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja vaikka Henry pitääkin Catherinea välillä hieman naiivina, hän ei innostu lyttäämään tätä tai tämän harrastuksia. Catherinen innokkuus tempaa välillä Henrynkin mukaansa keksimään omia tarinoitaan.

Ihan tarpeeksi draamaa löytyy elämästä muutenkin, etenkin kirjan pahisten eli Thorpen sisarusten taholta. Oli kiva lukea miten Catherine kasvaa lyhyessä ajassa huomaamaan molempien epämiellyttävyyden ja kieroilut. Hän yrittää nähdä uudet ystävänsä positiivisen kautta, mutta raja tulee lopulta vastaan hänelläkin.

Austenin huumori toimi tässä todella hyvin. Kaikkitietävä kertoja kommentoi välillä juonta ja wanhoja hywiä trooppeja tavalla, joka nauratti oikeasti.

Herra Tilney näytti yhtä kauniilta ja vilkkaalta kuin ennenkin ja puheli kiinnostuneesti muodikkaalle ja miellyttävän näköiselle nuorelle naiselle, joka nojautui hänen käsiivarteensa ja jonka Catherine heti arvasi hänen sisarekseen; siten hän enempää ajattelematta sysäsi syrjään melko hyvän tilaisuuden pitää häntä jo naimisissa olevana miehenä ja siten ikuisiksi ajoiksi menetettynä.

(s. 57)

Turha mustasukkaisuus ja väärinymmärrys vältetty!

Tämän innoittamana päätimme Lauran kanssa lukea Udolphon kunhan tässä ehdimme.

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. WSOY 2023 (1. p. 1950). 300 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Northanger Abbey (1818). Suomennos Eila Pennanen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna

* Lukumatka menneisyyteen : 7. Kirjan nimessä on sana, jolla viitataan historiaan tai aikaan

Jane Austen: Arkaileva sydän

Sir Walter Elliot, Somersetshiren kreivikunnassa sijaitsevan Kellynch Hallin omistaja, oli mies, joka omaksi ilokseen tarttui vain yhteen ainoaan kirjaan, nimittäin baronettikalenteriin; joutilaisiin hetkiin se antoi viihdykettä ja onnettomiin lohtua; sen avulla hän sai kokea tyydytyksen ja arvostuksen tunteita todetessaan, kuinka vähän kantajia vanhoilla aatelisarvoilla oli jäljellä; kun taas vasta edellisellä vuosisadalla myönnettyjen arvojen lähes loputonta luetteloa selatessa kaikki arjen harmit kääntyivät luonnostaan myötätunnoksi ja halveksunnaksi - ja jos mikään muu sivu ei tehnyt tehtäväänsä, oli hänen mahdollista lukea sieltä oma historiansa aina yhtä hellittämättömällä mielenkiinnolla.

Luimme tällä kertaa Lauran kanssa lukupiirissämme Jane Austenin viimeiseksi jääneen teoksen Arkaileva sydän. Valitsimme Kersti Juvan uuden suomennoksen, joka olikin oikein sujuva ja tavoitti hienosti Austenin austenmaisuuden.

Lopussa harmittelimme nimenomaan sitä, että tämä kirja jäi Austenin viimeiseksi. Se oli nimittäin varsin vauhdikas ja juonessa oli juuri sopivasti mutkia tämän pituiseen kirjaan. Olisi niin kiinnostavaa tietää, millaisia kirjoja Austen olisi kirjoittanut tämän jälkeen.

Kirja on ilmestynyt aiemmin nimellä Viisasteleva sydän ja täytyy sanoa, että tämä sopi nimeksi paljon paremmin. Juuri arkuudesta ja siitä uloskasvamisesta on kysymys, kun seurataan Anne Elliotin ja kapteeni Wentworthin kohtaamista uudelleen kahdeksan vuoden jälkeen. Nuorempi Anne taipui perheensä painostukseen ja kieltäytyi Wentworthin kosinnasta, vanhempi uskaltaa tehdä itse valintansa.

Toki Wentworthin nousu arvoasemassa ja varallisuudessa ei yhtään haittaa perhettä.

Tämä oli mainio perhe- ja tapakomedia, jossa Anne oli useimmiten se ainoa järkevä henkilö lähipiirissään. Isä ja sisaret ovat itseään täynnä olevia, pinnallisia hupsuja. Turhamainen isä etenkin, ja yksi minua eniten naurattaneista kohtauksista liittyikin häneen.

“- - Oikein hyvä mies ja kaikin tavoin herrasmies, en epäile. Mutta minusta tuntuu, neiti Elliot” (katsoen häneen vakavasti) “että sen ikäiseksi mieheksi hänen täytyy olla kovin muotitietoinen. - Sellainen määrä peilejä! Taivas! Siellähän ei päässyt itseään pakoon. Pyysin siis Sophya avuksi, ja niin me pian siirsimme ne toisaalle, ja nyt olo on oikein viihtyisä, kun minulla on pieni parranajopeili nurkassa ja sitten yksi iso kapistus, jonka lähellekään en mene.”

(s. 169)

Selittää ällistynyt amiraali Croft, joka on vaimoineen vuokrannut Elliotien kartanon.

Wentworthin pitkävihaisuus ei saanut minua lämpenemään hänelle kovin äkkiä, mutta hän kirjoitti kyllä lopulta niin hienon rakkauskirjeen, että oksat pois. Ihan sydämessä läikähti sitä lukiessa (sivulla 310). Hän ehkä melkein ansaitsee Annen rakkauden.

Aika monen Austenin jälkeen olimme Lauran kanssa aika hyviä arvaamaan juonenkäänteitä ja juoneen ilmestyviä hahmoja. Annen nolon perheen lisäksi löytyi muun muassa liero liehittelijä, joka tosin ei tällä kertaa onnistunut pilaamaan yhdenkään nuoren naisen mainetta.

Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan haitannut lukemista ollenkaan. Tätä oli ilo lukea ja pidin Annesta, joka oli vaihteeksi vähän vanhempi tarinan sankaritar. 27-vuotiaana hän on kirjan mukaan jo parhaan hehkeytensä menettänyt, mutta sepä ei häntä itseään tai Wentworthia haittaa. Tilalle on tullut itseluottamusta ja itsetuntemusta, joka monilta muilla tässä kirjassa puuttuu kokonaan ikään katsomatta.

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Arkaileva sydän. Teos 2024. 332 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Persuasion (1817). Suomennos Kersti Juva.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 1. Brittiklassikko

* Lukumatka menneisyyteen : 1. Kirjassa on epämiellyttävä henkilö

Isaac Asimov: I, Robot

Isaac Asimov was born in Russia, on January 2nd, 1920.

Miten vaikeaa oli löytää kirja, jossa mainitaan robotiikan kolme lakia? Hyvin vaikeaa. Ottaen huomioon miten tunnettu konsepti on, sitä on käytetty yllättävän vähän Asimovin jälkeen. Ainakaan niin, että sitä millään haulla löytäisi.

Wikipediassa mainitut muutamat kirjat eivät vaikuttaneet erityisen kiinnostavilta, joten loppujen lopuksi päätin lukea sen ihan alkuperäisin I, Robot -novellikokoelman. …Joka ei tietenkään ollut saatavilla kirjastossa, joten päädyin sitten tähän lyhennettyyn versioon, joka on itse asiassa tarkoitettu englanninkielen opiskelijoille.

Tässä on mukana CD-levykin! En kuunnellut.

Tässä nimenomaisessa painoksessa on muutama novelli, joita ehkä on lyhennetty tai sitten ei. En verrannut niitä alkuperäisiin. Novelleissa kuvataan erilaisia, enimmäkseen eettisiä ongelmia, joita älykkäiden robottien luominen on aiheuttanut.

Päällimmäisenä tästä jäi mieleen se, miten samankaltaisina tekoälyyn ja robotteihin liittyvät pelot ovat säilyneet nämä noin 70 vuotta. Voiko niitä todella kontrolloida edes tarkkaan määritellyillä säännöillä? Ihminenkin on jo erinomainen porsaanreikien löytäjä. Entä jos robotti alkaakin uskoa korkeampaan voimaan luojanaan, ei puutteelliseen ihmiseen?

Lukiessa koin myös erityisen ärsyttävänä sen, että näissä oli vain kaksi naishahmoa. Ensimmäinen on ylihuolehtiva äiti, jonka aviomies tietenkin osoittaa olevan väärässä roboteista. Toinen on tohtori Susan Calvin, robottipsykologi, jonka tehtävä on ymmärtää robotteja. Ilmeisesti hän on ainoa naistutkija maailmassa, muut kun ovat miehiä, ja lisäksi häneen on liitetty hyvin stereotypisia ajatuksia mustasukkaisuudesta ja kateudesta.

Mutta, tiivistyyhän tässä toki hyvin ajankuva ja ne ajatukset, joita kehittyvä teknologia on 1950-luvulla ihmisissä herättänyt. Aina joskus sitä muistaa, miten nopeasti maailma on muuttunut. Ei kuitenkaan ihan niin nopeasti kuin esimerkiksi tässä povataan, koska ei meillä sentään vielä ole tällaisia inhimillisiä robotteja, emmekä myöskään ole levittäytyneet asumaan ympäri aurinkokuntaa.

Kirjan tiedot:

Isaac Asimov: I, Robot | MacMillan 2009 (1. p. 1950) | 96 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Robotti-lukuhaaste : Robotiikan kolme lakia

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa on robotti tai tekoäly

Stephen King: Carrie

Uutinen Westoverin (ME) Enterprise-viikkolehdessä 19. elokuuta 1966.

Sivistin itseäni kauhuklassikolla! Olen joskus nähnyt jonkin Carrie-elokuvan, mutta kirja oli vielä lukematta. Tämä olikin vetävämpi kuin oletin.

Juoni lienee useimmille tuttu. Väkivaltaisen fundamentalisti-äitinsä kasvattama Carrie on koulukiusattu. Tilanne muuttuu entistä kurjemmaksi kun Carrien ensimmäiset kuukautiset alkavat koulun suihkussa. Tämä yksittäinen julma kiusaamistilanne saa lumipallon vierimään rinnettä alas ja pian koko kaupunki on liekeissä.

Kirjaimellisesti.

Oletin tarinan kulkevan suoraviivaisesti Carrien kertomana, joten kirjan rakenne yllätti. Tarinalla on monta kertojaa Carriesta kiusaajiin, ja nykyhetki keskeytyy usein uutistiedotuksiin ja otteisiin tulevista silminnäkijälausunnoista. Carrien telekineettiset voimat ovatkin tässä maailmassa perinnöllisiä ja tieteellisen tutkimuksen alla.

Osa näistä tutkimusteksteistä ja tietokirjaotteista nosti karvat pystyyn, niin naisvihamielisiä ne tuntuivat olevat. Telekinesia kun aktivoituu vain naisissa ja voi kauhistus sentää, ei naisilla pitäisi sellaista valtaa olla, lukkojen taakse kaikki syntymästä saakka. Onneksi narratiivi itsessään ei taivu samalle kannalle; ainakin minusta tuntui, että lukijan olikin tarkoitus pöyristyä näistä.

Ilmeisesti lukijan ei ollut tarkoitus pöyristyä Stephen Kingin loppumattomasta kiinnostuksesta tisseihin. Tulipahan ainakin selväksi mistä hän tykkää.

Kuitenkin, tykkäsin kirjasta ja säälin Carrieta aivan loputtomasti. Tarina kuvaa hyvin julmuutta, jota tapahtuu kodeissa suljettujen ovien takana. Carrien äiti on uskonkiihkossaan ja synninpelossaan suorastaan järjiltään.

Samoin tässä kuvataan hyvin sitä julmuutta, jota koulukiusatut voivat kohdata. Oikeastaan pidin siitä, miten sukupuolittunutta Carrien kiusaaminen tässä oli. Pahimmat kiusaajat olivat nimenomaan tyttöjä, jotka iskivät heti toisen heikoimpiin kohtiin.

Kiusaamisessa näkyivät myös yhteiskuntaluokat: pääpahis Chris uskoo selviävänsä mistä vain, koska isi on rikas lakimies. Mitäpä sitä turhaan tuntee syyllisyyttä tai katumusta heikompiensa polkemisesta, sehän on suorastaan luonnonlaki. Uskottavan vastenmielinen hahmo.

Ei kai pitäisi olla massamurhaajan puolella, mutta ymmärsin kyllä hyvin, mistä Carrien raivo kumpuaa ja miksi se viimeinen olki katkaisi kamelin selän. Juuri kun hän on löytänyt oman voimansa ja pienen uskon tulevaisuuteen, se revitään häneltä raa’asti pois.

Carrie ei kuvitellut kenenkään tajuavan, miten hirveästi rohkeutta oli tarvittu siihen että hän ryhtyi tähän, että hän jättäytyi kaiken sen armoille mitä ilta hirveimmillään saattaisi tuoda mukanaan.

(s. 112)

Rajansa kaikella, myös sillä, miten paljon paskaa niskaan ihminen voi ottaa.

Kirjan tiedot:

Stephen King: Carrie | Tammi 2004 (1. p. 1987) | 211 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Carrie (1974) | Suomennos: Tuula Saarikoski

Luettu myös:

Kirjahullun päiväkirja, Jokken kirjanurkka, Tarinoiden syvyydet ynnä muut

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirja on kirjoitettu ennen kuin synnyit

* Paha mieli, paras mieli : Perheväkivalta

Jane Austen: Kasvattitytön tarina

Kolmisenkymmentä vuotta sitten erästä Huntingdonin neitosta suosi hyvä onni.

Austen-lukupiiri Lauran kanssa jatkui Kasvattitytön tarinalla. Sanon nyt heti, että kirja oli aivan hirvittävän tylsä, joten paljon kehuja se ei meiltä kummaltakaan saanut.

Mikä on sääli, koska perusidea on kiinnostava. Köyhemmän perheen tytär Fanny pääsee varakkaiden sukulaistensa kasvatiksi. Kasvuvuodet kiidetään läpi ja sitten asetutaan aikaan, jolloin Fanny on 18-vuotias. Parisuhdesuhmuroinnit alkavat pyöriä hänen ympärillään, tai oikeastaan hänen vieressään.

Fanny oli niin kertakaikkisen hyvä ja nöyrä ja hyveellinen, että voihan tylsyys. Hän on niin kiitollinen sukulaisilleen, että ei uskalla sanoa omaa mielipidettään juuri mihinkään asiaan. Hänessä ei ole minkäänlaista kiinnostavaa särmää, johon tarttua.

Fanny on luonnollisestikin salaa rakastunut serkkuunsa, jolla oli osansa hänen kasvatuksessaan. Edmund on miltei yhtä täydellinen, jos kohta rakastuu aivan toisen naiseen. Siinä käy vähän huonommin, joten Fanny ja Edmund elävät sitten kuitenkin onnellisesti elämänsä loppuun saakka pyhimyskehiensä valossa.

Kaikki mielenkiintoiset asiat ja sandaalinkäryiset draamat tapahtuvat aivan toisille henkilöille tarinan loppupuolella. Fannyn kauhistellessa vakavia sairauksia, aviorikoksia, karkaamisia ja muita moraalisen rappeutumisen ilmentymiä minä olin revetä riemusta, koska jossain viimein tapahtui jotain.

Satoja sivuja rikkaiden saamatonta laiskottelua ei vain jaksanut innostaa. Edes näiden hyväosaisten itsekkyydestä ei irronnut oikein mitään, koska loppupeleissä Mansfield Park ja sen raharikkaat olivat Fannyn unelma. Hänen biologinen, köyhempi perheensä osoittautui nimittäin aivan hirveäksi.

Lopputulemana kumpikaan meistä ei oikein tykännyt tästä ja tähän mennessä luetuista Jane Austenin kirjoista tämä jäi ehdottomasti häntäpäähän. En suosittele, lukekaa mieluummin jokin muu hänen teoksistaan.

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Kasvattitytön tarina | Karisto 2014 (1. p. 1954) | 480 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Mansfield Park (1814) | Suomennos: A. R. Koskimies

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Tarukirja, Kasoittain kirjoja ynnä muut

Fred Fordham & Ursula K. Le Guin: A Wizard of Earthsea

Kirjatunnustus: minä ja Ursula K. Le Guin emme vain sovi yhteen. Olen yrittänyt lukea häneltä yhtä sun toista, mutta kun ei nappaa niin ei vain nappaa.

Siksipä odotin tämän sarjakuvan lukemista. Viimeinkin voisin sivistää itseäni fantasiaklassikolla! Odotukset olivat siis korkealla Fred Fordhamin A Wizard of Earthsea -mukautuksen suhteen vaikka en voikaan verrata sitä alkuperäisteokseen.

Esipuheen mukaan teksti on nostettu käytännössä kokonaan kirjasta sellaisenaan ja se toimi mielestäni hyvin sarjakuvassa. Jotain on jätetty pois, mutta sitä ei tätä lukiessa huomannut. Sitäkään ei huomannut, että osa repliikeistä on alun perin ollut niin sanottua leipätekstiä. Hyvä adaptaatio siis sen suhteen.

Tarinan nuorelle Gedille kerrotaan vuosien ajan, että hänestä tulee mahtava velho, jolla on verrattomat voimat. Ylpistyy siinä vähemmästäkin. Ged kuvittelee olevansa parempi kuin onkaan ja hupsista vain, niin sitä tuli kokeiltua vähän henkien manaamista ja laskettua vapaaksi uhkaava varjo-olento.

Sen jälkeen Ged oppii aimo annoksen nöyryyttä ja alkaa oikeasti kasvaa siksi velhoksi, joka hänestä povattiin tulevan.

Tarinassa yhdistyvät seikkailu ja Gedin kasvutarina. Sitä höystää varsin kiinnostava magiasysteemi, jossa kaikilla ja kaikella on tosinimi. Sen tietämällä asiaa voi hallita, ja velho-oppilaiden aika kuluukin rattoisasti sanastoa opetellessa.

Tarina toimii siis sarjakuvanakin, mutta!

Ja se onkin iso mutta.

Minusta on nimittäin kiva nähdä, mitä sarjakuvassa tapahtuu. Tässä en aina nähnyt. Näköjään tarvitsen kuvitukseen enemmän tumman ja vaalean kontrastia kuin tässä oli.

Suurin osa tarinasta on piirretty niin tummaksi, että en saanut siitä mitään selvää, mikä oli harmillista. Hämärät sisätilat, yöt ja myrskyt on aivan mahdollista piirtää niin, että ruutujen tapahtumat voi oikeasti nähdä hukkaamatta silti tunnelmaa!

Sai tästä sen verran selvää, että luin loppuun saakka, mutta lopputulema menee kyllä miinuksen puolelle.

Kirjan tiedot:

Fred Fordham & Ursula K. Le Guin: A Wizard of Earthsea | HarperCollins Publishers 2025 | 270 sivua

Haasteet:

* Helmet 2025 : 36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa

* Fantastinen kesä : Taistelukohtaus

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan saarella tai veden alla

Jean Giono: Mies joka istutti puita

On todellinen kunnia istua tässä ja kirjoitta esipuhetta Jean Gionon kirjaan.

Tämä Jean Gionon Mies joka istuttu puita oli vieläkin pikkuisempi kuin oletin. Kirjassa on 80 sivua, mutta novellin pituus on niistä vain 44. Loput sivut menevät Kaarina Davisin pitkähkölle esipuheelle ja lopussa kirjan suomentajan Tuukka Kangasluoman Kirjasta ja kirjailijasta -osuudelle.

No, ne 44 sivua sisälsivät kuitenkin merkittävän tarinan. Novelli kirjoitettiin 1950-luvulla ja se innoitti erilaisia metsänistutusliikkeitä eri puolilla maailmaa. Minähän en tästä ollut koskaan kuullutkaan, mutta tarina on siis kieltämättä ekokirjallisuuden klassikko.

Tarina on yksinkertainen ja kertoo täsmälleen siitä, mitä sen nimi sanoo. Erakoitunut lammaspaimen istuttaa tuhansia puita kotiseudulleen. Yhden miehen vuosikymmeniä ja kymmeniä tuhansia puita kestänyt projekti elvyttää paitsi luonnonympäristön, myös paikallisen ihmisyhteisön.

Tarinana tässä ei ollut mitään uutta, kertoohan tämä yhden miehen sitkeydestä ja luonnonsuojelun tärkeydestä. Aihe ei ole sen puoleen uusi kuin vanhentunutkaan, ja oikeastaan toivoisin, että tämä luetettaisiin esimerkiksi yläkouluissa.

Lyhyt kirja, helppoa tekstiä, ajankohtainen teema metsien suojelusta ja jokaisen ihmisen omien valintojen tärkeydestä. Elämänsä voisi omistaa huomattavasti hyödyttömimmillekin projekteille kuin lähiluonnon pelastamiselle.

Tässä nimenomaisessa vuoden 2014 painoksessa on kivana lisänä Sanna Pelliccionin herkkä ja kaunis kuvitus.

Kirjan tiedot:

Jean Giono: Mies joka istutti puita | Basam Books 2014 (1. p. 1994) | 80 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: L’homme qui plantait des arbes (1953) | Suomennos: Tuukka Kangasluoma

Luettu myös:

Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie, Sheferijm ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä

* Luonto sivuilla : Luonnonsuojelu

Frank Herbert: Dyynin lapset

Luolan kivilattiaa peittävälle tummanpunaiselle matolle ilmestyi valotäplä.

Olen lukenut Frank Herbertin Dyyni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja sain viimeinkin kahlattua läpi myös Dyynin lapset. Välillä oli vähän tuskallista, mutta selvisin koetuksesta.

Tämä siis alkaa kymmenkunta vuotta Dyynin Messiaan jälkeen ja on lopulta mittasuhteiltaan melkoisen eeppinen tarina. Tai sanotaan nyt, että sellaisen alkupiste. Kaikki tässä tarinassa tähtää yhteen lopputulemaan ja se on Mahtavan Matomiehen syntymä.

Minun oli vähän vaikea ottaa tuota aspektia vakavasti, sori nyt vain.

Tässä osassa Dyyni-versumista on tullut entistäkin tylympi paikka. Muad’Dibin nimeen on surmattu lukemattomia ihmisiä ja tunnettu maailmankaikkeus vapisee fremenarmeijan edessä. Tykkäsin tarinan poliittisista juonitteluista ja siitä, että niitä ajoivat eteen päin naiset.

Dyynin lapsissa Jessica palaa viimein Arrakikseen tsekatakseen lastenlastensa tilanteen ja huolestuu hiukkasen huomatessaan, että kaikkien ote todellisuudesta näyttää lipsuneen.

Tytär Alia on Dyynin sijaishallitsija, jonka mieltä vääristää paroni Harkonnenin muistoista rakentunut haamupersoona. Lapsenlapset, kaksoset Leto II ja Ghanima, ovat lapsia vain kehoiltaan. Kuten Alialla, heilläkin on ollut tietoisuus ja kaikki esivanhempiensa muistot syntymästään lähtien. Kaksosia uhkaa samanlainen tietoisuuden valtaus, jonka uhriksi Alia on joutunut.

Alian, Jessican ja Wensica Corrinon juonittelua oli jännä seurata ja pidin siitä, että naisilla oli tarinassa oma äänensä. Pidin myös Ghanimasta, joka alun jälkeen joutui tosin odottelemaan hattuhyllyllä aika kauan ennen kuin pääsi takaisin tarinan dramaattiseen loppuun.

Siksi minua ärsyttikin se, että lopulta kaiken ratkaisi se Mahtava Matomies eli Leto, josta tuli vielä isäänsäkin pahempi diktaattori herkässä noin kymmenen vuoden iässä. Jos voisin, kirjoittaisin kirjan uudelleen niin, että Leto ja Ghanima vaihtavat osia. Mutta näillä mennään.

Juonittelut, fremenien kulttuurinen kriisi ja koko Arrakista uhkaava ekologinen kriisi olivat joka tapauksessa mielenkiintoista luettavaa. Vehreä keidas, josta fremenit unelmoivat, osoittautuikin heidän kulttuurinsa ja planeettansa tuhoksi. Kirja otti yllättävänkin paljon kantaa siihen, millainen vaikutus ihmisen ajattelemattomalla luonnon muovaamisella onkaan ympäristöön.

Harmillisesti kiinnostavat osat oli kyllästetty pitkillä ja puuduttavilla filosofisilla jaaritteluilla, jotka oli onneksi helppo ohittaa pikavilkaisulla. Rajansa silläkin montako kertaa jaksan kuunnella Leton luennointia ajasta, ikuisuudesta ja omasta mahtavuudestaa

Mutta kyllä minulle jäi sellainen olo, että seuraaviakin osia voisi lukea. Englanniksi, koska niitä ei ole suomennettu.

Kirjan tiedot:

Frank Herbert: Dyynin lapset | WSOY 2023 | 586 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Children of Dune (1976) | Suomennos: Natasha Vilokkinen

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Klassikko

* Kolme kummaa kirjaa : Spekulatiivisen fiktion klassikkoteos

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa.

Kirjaimia-blogin Lauran ja minun pieni Austen-lukupiiri tarttui nyt klassikkojen klassikkoon. Olen itse asiassa lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon aiemminkin, mutta siitä on parikymmentä vuotta.

Olen myös katsonut vuoden 1995 BBC-sarjan useamman kerran, yleensä joulunaikaan, koska se jotenkin sopii nimenomaan siihen. Juoni oli siis tiedossa, mutta eipä se estänyt nauttimasta tarinasta ja Kersti Juvan suomennoksesta!

Kiinnitimme Lauran kanssa paljon huomiota Bennetien kammottavaan perhedynamiikkaan. Ihme, että Jane ja Elizabeth olivat noinkin järkeviä ihmisiä ottaen huomioon tyttärien kasvatuksen. Yleensä kritiikki tuntuu kohdistuvan nimenomaan höpsöön ja tökeröön äitiin, mutta kyllähän perheen isäkin oli syypää kasvatuksen laiminlyöntiin ja Elizabethin avoimeen suosimiseen.

Eipä ihme, että Lydiasta tuli sellainen kuin tuli ja hänelle kävi niin kuin kävi. Ei sillä, että skandaali olisi mitenkään pysäyttänyt häntä tai äitiään. Sivuilta oikein huokui Elizabethin ja Janen tuntema häpeä, mutta nämä kaksi muuta sankaria + Wickham senkun porskuttivat eteen päin.

Elizabethin ja Darcyn kasvamista ihmisinä oli ihana seurata ja hitaasti etenevä rakkaustarina toimi hienosti. Elizabethin ja Darcyn toisiinsa ja itseensä kohdistamat moitteet olivat aivan oikeita ongelmia, eivät mitään vähäpätöisiä juttuja.

Suosikkini olikin Elizabeth, joka oli napakka ja hauska nuori nainen. Etenkin kirjan lopun kohtaus, jossa hän mittelee sanoja arvon Lady Catherinen kanssa, oli aivan mahtava.

“- - Minä en ole tottunut alistumaan muiden haihatuksille. Minulla ei ole ollut tapana suvaita pettymyksiä.”

“Se tekee armollisen ladyn tämänhetkisen tilanteen sitäkin surkuteltavammaksi, mutta minuun sillä ei ole vaikutusta.”

(s. 462)

Hah!

Mietin välillä lukiessani miten itse siirtäisin tarinan nykyaikaan enkä oikein onnistunut siinä. Tarinan ja juonen kannalta aika ja paikka ovat niin olennaisia, että ei niitä noin vain modernisoida. Ehkä siksi suhtaudun jo lähtökohtaisesti epäillen kaikenlaisiin “lue tämä, kuin moderni Ylpeys ja ennakkoluulo!” -mainostuksiin.

Lopputulemana kirja on siis ehdottomasti ansainnut paikkansa klassikkona ja oli kiva lukea se uudelleen.

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo | Teos 2023 | 505 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Pride and Prejudice (1813) | Suomennos: Kersti Juva

Luettu myös:

Varmaan kaikkialla!

Haasteet:

* Helmet 2025 : 45. Kirjassa on isä ja tytär

* Lukumatka menneisyyteen : 2. Kirja on kirjoitettu ennen syntymääsi

Agatha Christie: Kurpitsajuhla

Rouva Ariadne Oliver oli käymässä ystävättärensä Judith Butlerin luona, ja hän oli lähtenyt tämän kanssa auttamaan samana iltana pidettävien lastenkutsujen valmisteluissa.

Olen nähnyt David Suchetin TV-version tästä Agatha Christien Kurpitsajuhlasta monta kertaa, mutta kirja oli vielä lukematta. Nytpä on sekin tehty ja harvinaista kyllä, taisin pitää jaksosta enemmän kuin kirjasta. Varmaan asiaa värittää sekin, että olen niin tykästynyt sekä Suchetin Poirot'n että Zoë Wanamakerin esittämään Ariadne Oliveriin.

Dekkarikirjailija Oliver osallistuu tässä lasten halloweenjuhliin, joiden päätteeksi yksi lapsista kuolee. Oliverilla on enemmän luottoa ystäväänsä Poirot'n kuin poliisivoimiin, ja kohta Poirot kaiveleekin Woodleigh Commonin luurangot kaapista.

Tuo murhajuoni sinänsä oli nokkela vaikka muistinkin, miten se tarinassa meni. Kirjassa minua vaivasi kuitenkin se, että monia juonenlankoja jätettiin ilmaan roikkumaan. Ne luurangot vedettiin kyllä esiin, mutta kaikilla ei sitten ollutkaan mitään tekemistä minkään kanssa, joten ne unohdettiin kokonaan. Samoin monet hahmot piipahtivat tarinassa ja katosivat sitten kokonaan.

Agatha Christie otti kirjassa todella vahvasti kantaa silloisen nykymaailman tilaan. Rikollisuus tuntui lisääntyneen myös idyllisillä omakotitaloalueilla, mielenterveysongelmiin ei saanut hoitoa ja nuoriso oli tietenkin menossa aivan pilalle. Ulkomaalaisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi, etenkin tarinalle olennaisiin au paireihin, joiden monet olettivat tulleen maahan vain sopivaa aviomiestä metsästämään.

Monet Christien huolenaiheista ovat edelleen olemassa ja niitä kirjoitetaan edelleen mukaan niin dekkareihin kuin muuhunkin kirjallisuuteen. Aiheiden käsittelytapa on toki erilainen ja Christien käyttämä sanasto oli auttamattoman vanhanaikainen ja paikoin loukkaavakin.

Mutta siis, ei Christien parhaimmistoa, mutta oli kiva lukea tuttu tarina, joka sopi vielä mainiosti tähän vuodenaikaankin.

Kirjan tiedot:

Agatha Christie: Kurpitsajuhla | WSOY 1987 (1. p. 1970) | 227 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Hallowe’en Party (1969) | Suomennos: Anna-Liisa Laine

Luettu myös:

Kirjahullun päiväkirja, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Halloween : Kurpitsa

Jane Austen: Järki ja tunteet

Dashwoodin suku oli asunut Sussexissa kauan.

Jane Austen -lukupiiri Lauran kanssa jatkuu! Tällä kertaa vuorossa oli Austenin esikoisteos, Järki ja tunteet vuodelta 1811. Nuo reilut 200 vuotta eivät ole himmentäneet kirjan hohtoa tai vieneet vauhtia juonenkäänteistä.

Tarinahan alkaa siitä, kun Dashwoodin perheen isä kuolee ja saita poika vaimoineen haluaa heittää lesken ja tämän tyttäret pihalle. Onneksi ystävällinen sukulaismies tarjoaa naisten käyttöön pientä huvilaa, jonka ympäristössä vaanii muun muassa muuan eversti Brandon.

Ja sanon "vaanii", koska kumpikaan meistä lukijoista ei lämmennyt ajatukselle siitä, että 35-vuotias eversti rakastuu 16-vuotiaan Marianneen. Koko kaksikon perhe- ja ystäväpiiri ryhtyy lopulta painostamaan Mariannea hyväksymään Brandonin, koska onhan varakas eversti sentään varsin mukava saalis köyhtyneelle neidolle.

Joo ei.

Brandonilla oli paljon enemmän keskusteltavaa ja varmaan yhteistäkin vanhemman Dashwoodin sisaren eli Elinorin kanssa. Ikävä kyllä Elinor päätyi varsin mitäänsanomattoman miehen vaimoksi, mutta toisaalta, ainakin hän valitsi itse.

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin todella viihdyttävä ja varsinainen draaman vuoristorata! Tylsiä hetkiä ei ehtinyt olla, kun potentiaalisia morsiamia ja sulhoja metsästettiin, luurankoja kaivettiin kaapista, tunteita tukahdutettiin ja salaisuuksia tunki sisään ovista ja ikkunoista.

Mutta ei siinä kyllin; sillä kun ihmiset ovat päättäneet käyttäytyä tavalla, jonka he tietävät vääräksi, heitä loukkaa se, että heiltä odotetaan parempaa.

(s. 220)

Ihmiset olivat yhtäältä ihanan ilkeitä ja toisaalta myös lempeitä toisilleen. Esimerkiksi Lucy-neiti aikoo piru vieköön naida rahaa ja sen hän tekeekin keinoja kaihtamatta. Vaikka hän kauhea olikin, pitää kyllä ihailla naista, joka taistelee tiensä voittoon siinä pienessä laatikossa, joka naiselle tuona aikana ja tuossa paikassa oli annettu.

Tässä puhuttiin muuten yllättävän suoraan seksistä ja raskauksista, eikä pelkästään avioliiton yhteydessä. Lehtolapsia epäillään ja löytyy, ja niiden todetaan pilaavan nimenomaan naisen elämän ja maineen. Mies liitelee vastuusta vapaana vaikka hänet isäksi tiedettäisiinkin.

Emme tykänneet Willoughbysta, sanonpa vaan.

Eli siis hieno kirja, jossa draamaa ja yllätyksiä riitti!

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Järki ja tunteet | WSOY 2014 (1. p. 1952) | 339 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Sense and Sensibility (1811) | Suomennos: Aune Brotherus

Luettu myös:

Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Amman lukuhetki ynnä muut

Virginia Woolf: Orlando

Nuorukainen, sillä ei ollut epäilystäkään hänen sukupuolestaan vaikka ajan muoti osaltaan kätki sen, sivalsi juuri viipaleen maurilaisen päästä, joka riippui kattohirrestä.

Klassikko luettu, taas! Virginia Woolfin Orlando oli täsmäkirja pariin lukuhaasteen, joissa etsittiin vanhempaa kirjaa. No, melkein satavuotias tämä onkin.

Orlando on fantasiaelämäkerta, queer-klassikko, feministinen klassikko ja kaikin puolin kehuttu kirja. Päähenkilö aloittaa elämänsä miehenä Elizabeth I:n Englannissa, kokee maagisen sukupuolenvaihdoksen 1600-luvulla ja elää naisena ainakin vuoteen 1928 asti. Hän tapaa kulttuurikuuluisuuksia ja runoilee itsekin, lähinnä tosin pöytälaatikkoon.

Epäilemättä ja todistetusti arvostettu kirja, josta en itse pitänyt oikeastaan ollenkaan. Joskus havahduin monen sivun jälkeen toteamaan, että enpä muuten muista luetusta yhtään mitään. Suomentajan loppusanoissa mainitaan esimerkiksi ensimmäinen Orlandon synnyttämä poika. Anteeksi mitä? En muistanut tuota edes tapahtuneen.

Mielestäni kirjan juoni poukkoili sinne tänne, en pysynyt yhtään mukana siinä, missä vuosisadassa oltiin milloinkin menossa, ja lisäksi en vain jaksanut Orlandon jaarittelevaa filosofointia milloin mistäkin aiheesta. Sori vain, Woolf! Hyvä, että muut tykkäävät ja arvostavat.

Positiivisena loppukaneettina: kirjassa oli joitakin omaakin huumorintajuani kutkuttavia kohtia ja lauseita.

"Oliko siis mahdotonta lähteä kävelylle puoliksi tukehtumatta ja saamatta lahjaksi smaragdein koristettua rupikonnaa ja avioliittotarjousta arkkiherttualta?"

(s. 142)

Kirjan tiedot:

Virginia Woolf: Orlando | Tammi 2024 (1. p. 1984) | 215 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Orlando (1928) | Suomennos: Kirsti Simonsuuri

Luettu myös:

Ainakin Yksi pieni lukupäiväkirja, Ankin kirjablogi ja Hiirenkorvia ja muita

Haasteet:

* Queer-lukuhaaste 2024 : Vanha kirja

* Vahvat naiset 2024 : Feminismi

* Fantastinen kesä : Julkaistu yli 10 vuotta sitten

Jane Austen: Emma

Emma Woodhouse oli kaunis, älykäs ja rikas; hänellä oli viihtyisä koti ja onnellinen luonne; hänessä tuntuivat yhdistyvän elämän parhaat lahjat.

Luin viimeinkin Jane Austenin Emman!* Yhdessä kimppalukuna Kirjaimia-blogin LauraKatarooman kanssa vieläpä. Luen harvemmin mitään yhdessä jonkun toisen kanssa, mutta tämä oli hauska kokemus. Kiitos siitä!

(*No itse asiassa jo viikko sitten, mutta olen ollut laiska kokoamaan ajatuksiani.)

Sanoin heti Emman lukemisen alussa, että takakannen kamala “Emma Amorin apulaisena” -slogan olisi jonkin toisen kirjan kannessa saanut minut jättämään sen hyllyyn. Tarkasti ottaen tuo on totta. Arvon neiti Emma Woodhouse tosiaan kuvittelee tietävänsä tarkalleen keiden pitäisi olla yhdessä ja tekee parhaansa saattaakseen heidät avioliiton satamaan.

Tuo matchmaking-juoni ajaa toki tarinaa, mutta pohjimmiltaan tämä on tapakomedia, jonka hahmokaarti on vähintäänkin kirjava. Austen on erinomainen kirjoittamaan niin erikoisia ja suorastaan vastenmielisiä hahmoja, että aina ei tiedä nauraisiko vai vaipuisiko vain myötähäpeään.

Ehkä kirjan paras esimerkki tästä olivat Eltonin pappispariskunta, kauheat ja töykeät pyrkyrit, jotka eivät itse ymmärrä olevansa ihan hirveitä ihmisiä. Skaalan toisessa päässä olivat kirjan järkevimmät tyypit eli Knightleyn veljekset. Ymmärrän täysin Knightley nuorempaa, joka viettäisi iltansa mieluummin kotona kuin tuntikausia kestävillä tylsillä kyläilyreissuilla.

Etenkin kirjan naisilla olikin kovin pienet elämänpiirit. Se oli itse asiassa aika surullista luettavaa näin nykynäkökulmasta. Yhtä ainoaa kirjettä vatvotaan koko kylän voimin viikkokausia, koska mitään muuta ei tapahdu.

Emma itse oli sekä ärsyttävä että kiinnostava. Hän on selvästi aikansa ja kasvatuksensa tuote. Hän on oman ympäristönsä ravintoketjun huipulla ja tietää sen, mikä on raivostuttava ja toisaalta tavallaan ihailtava ominaisuus. Miksi tyytyisit vähempään kuin tiedät ansaitsevasi?

Emma ei halua naimisiin vaan on päättänyt huolehtia rakkaasta ja luulosairaasta isästään loppuelämänsä ajan. Minusta kirjan loppu, jossa Knightley lupautuu muuttamaan Emman kotiin tämän isän vuoksi, olikin oikeastaan ihan superromanttinen. Harvempi aatelismies muutti kotoaan vaimonsa luo!

Kokonaisuutena kirja oli minusta yllättävän hauska. Austen on kuulemma sanonut, että vain hän itse pitää Emmasta, mutta kyllä minäkin häneen kummasti kiinnyin tarinan aikana!

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Emma | WSOY 2014 (1. p. 1950) | 615 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Emma (1816) | Suomennos: Aune Brotherus

Luettu myös:

Luettua elämää, Hurja hassu lukija, Kasoittain kirjoja ynnä muut

Haasteet:

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa: Kesä

Hand in Hand with Love: An anthology of queer classic poetry

In May 1988, Margaret Thatcher’s Tory government ushered in Section 28 of the Local Government Act, a divisive and damaging piece of legislation that made ‘promotion’ of homosexuality by local councils illegal.

Hand in Hand with Love on niitä kirjoja, joiden olemassaoloa arvostan, mutta joista en itse saanut kovinkaan paljoa irti. Se on Simon Averyn toimittama runokokoelma, jossa on poimintoja queer-teemaisista runoista antiikista nykyaikaan.

Avery on myös kirjoittanut kirjalle johdannon, jossa hän kertoo lyhyesti queer-runouden historiasta. Olisin kaivannut tällaista faktatietoa runojen yhteyteen. Kaikkien runoilijoiden nimet eivät sanoneet minulle mitään ja oli hankala asettaa runot historialliseen kontekstiinsa. Miksi juuri tämä henkilö kirjoitti tällaisen runon?

Kokoelman varhaisimmat runot ovat oikeutetusti Sapfon, uusimmat taas nykyrunoilijoiden teoksia. Pidinkin näistä eniten, koska nämä runot minun oli helpoin ymmärtää. Siis ihan kirjaimellisesti. Renessanssin englanninkielinen runomitta ja -sanasto eivät ole niin hyvin hallussa, että runot ja niiden merkitykset olisivat olleet täysin ymmärrettäviä.

Mutta tämä on aivan varmasti erilainen lukukokemus sellaiselle, joka jo lähtökohtaisesti pitää enemmän runoudesta ja ymmärtää paremmin wanhaakin runoenglantia!

Suosikkirunoni oli Christopher Marlowen The Passionate Shepherd to His Love, jossa romantiikkaa julistetaan niittymaisemissa. Runoissa toistuvat teemat ovatkin luonto, intohimoiset rakkauden julistukset, salattu rakkaus ja ilo.

Kirjasta itsestään pitää vielä mainita se, että tämä on varsin kaunis pieni opus. Sivut ovat ohuita ja kullattuja, ja etu- ja takakannen historialliset valokuvat hyvin viehättäviä.

Kirjan tiedot:

Hand in Hand with Love: An anthology of queer classic poetry | Macmillan Collector's Library 2023 | 194 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2024 : 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää [27/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Vapaa valinta

* Queer-lukuhaaste 2024 : Runoteos tai säeromaani

Frank Herbert: Dyynin messias

K: Mikä sai teidät valitsemaan juuri sellaisen lähestymistavan Muad’Dibistä kertovaan historiikkiin?

No en sitten malttanut odottaa pidempään tämän Frank Herbertin Dyynin messiaan lukemista. Taustalla vaikuttanee tuo juuri teatteriin tullut elokuva, jota ei voi välttää näkemästä mainoksissa, arvosteluissa ja vaikka missä.

Kaiken tuon leffahypetyksen seasta silmiini osui tieto siitä, että Denis Villeneuve haluaa muokata tästäkin kirjasta elokuvan. Sanoisin, että tämä on varmasti juoneltaan helpompi kuvata ja muuttaa käsikirjoitukseksi kuin Dyyni. Dyynissä isotkin tapahtumat ohitetaan monesti vain parilla lauseella, mutta Messiaassa ne oikeasti näytetään.

Tässäkin on toki paljon filosofointia, liikaakin jos minulta kysytään. En oikein jaksanut keskittyä niihin osuuksiin, koska ei niissä kerrottu mitään tajuntani räjäyttäviä oivalluksia. Näistä osuuksista kiinnostavimpia olivat Paulin synkät pohdinnat siitä, miten hänestä on tullut kokonaisen uskonnon keskushahmo ja (teko)syy hirmuteoille. Samoin hän on epätoivoinen selvänäkökykynsä edessä: on vain huonoja ja vielä pahempia vaihtoehtoja. Valitse siinä sitten.

Mutta jos filosofointi unohdetaan, niin juoni sinänsä on jopa jännittävä. Eri tahot ovat yhdistäneet voimansa ja suunnittelevat Paulin salamurhaa. Tätä on hieman hankala toteuttaa, koska kohde näkee tulevaisuuteen, mutta yrittänyttä ei laiteta. Tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta, joiden kautta tutustutaam hyvin monenlaisiin hahmoihin.

Kaipasin tarinaan Jessicaa, joka on karistanut Arrakiksen pölyt jaloistaan, mutta hänen tilallaan on tytär Alia. Juuri se kammottava lapsi, joka tuli tietoiseksi olennoksi jo kohdussa ja joka taaperoikäisenä viiletti pitkin taistelukenttää teurastamassa loukkaantuneita. Nyt hän on Paulin kultin ylipapitar, joka herättää pelkoa ja kauhistusta kaikissa, mukaan lukien veljensä.

Ja kaiken taustalla on Arrakiksin muuttuva maailma. Paul on onnistunut aloittamaan planeetan ilmaston muokkaamisen, mikä ei sitten sovikaan kaikille. Kiinnostavimpia tarinanlankoja olikin mielestäni se, miten fremen-kansa on jo ehtinyt muuttua ja miten eri hahmot siihen suhtautuvat. Arrakiksen aavikko on ollut armoton asuinpaikka, mutta se on kuitenkin ollut koti. Miten fremeneille ja heidän kulttuurilleen käy, kun koti muuttuu vääjäämättä toisenlaiseksi?

Vähän hidaslukuinen, mutta kiinnostava kirja! Jatko-osa onkin sopivasti suomennettu ja luen sen ennen pitkää.

Kirjan tiedot:

Frank Herbert: Dyynin messias | WSOY 2023 (1. p. 1987) | 327 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Dune Messiah (1969) | Suomennos: Hilkka Pekkanen

Haasteet:

* Helmet 2024 : 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma [24/50]

Frank Herbert: Dyyni. Muad’Dib & Profeetta

Kun isäni, padisah-keisari, kuuli herttua Leton kuolemasta ja kuolintavasta, hän sai raivokohtauksen, jollaista emme olleet koskaan ennen nähneet.

Luin Dyynin ensimmäisen osan näköjään marraskuussa. Uusi leffa on tulossa valkokankaalle kohta puolin ja vaikka en ole varma, menenkö katsomaan sitä (se on melkein kolme tuntia pitkä!), motivoi se kuitenkin lukemaan nämä jatko-osat.

Vai onko jatko-osa edes oikea sana näille? Yhtä kirjaahan nämä ovat, se vain on pilkottu kolmeen osaan.

Muad’Dib ottaa kiinni elokuvan ja kirjassa keskitytään enimmäkseen siihen, miten Jessica ja Paul luikertelevat sisään fremenien yhteisöön. He käyttävät häikäilemättä hyväkseen fremenien uskonnon raameja noustakseen valta-asemiin heidän parissaan. Uskonto ja politiikka kulkevat tarinassa koko ajan käsi kädessä ja juoni onkin kiinnostavan monimutkainen juuri sen vuoksi.

Profeetassa Paul porskuttaa eteenpäin fremenien messiaana ja pohtii, voiko mitenkään välttää koko universumin kattavan sodan syttymisen. Lähes jokainen Paulin näkemä tulevaisuus näyttää kylpevän jihadin veressä. Samaan aikaan Arrakisin ulkopuolella juonitaan Muad’Dibin nostattaman kansannousun päänmenoksi.

Näistä kahdesta tykkäsin enemmän Muad’Dibistä, lähinnä koska Jessica oli siinä paljon aktiivisempi tekijä ja ansaitsi fremenien kunnioituksen omilla ansioillaan. Pidin hänestä ja olikin sääli, että Profeetassa hän oli paljon passiivisemmassa roolissa.

Paul sen sijaan ei ollut mielestäni kovin kiinnostava päähenkilö, koska hän oli niin kertakaikkisen ylivertainen muihin verrattuna. Se tietenkin oli tarinan pointti ja hänen kauttaan kuvataan kyllä hyvin sitä, että suuri valta voi olla myös valtava taakka.

Kokonaisuutena tykkäsin Dyynistä ja sen maailmasta niin paljon, että luen varmasti jatko-osan tai pari! Minusta tarina on kestänyt hyvin aikaakin, jos kohta toivon, että leffassa nostetaan esiin vielä enemmän naishahmoja kuin kirjassa.

Kirjan tiedot:

Frank Herbert: Dyyni. Muad’Dib & Profeetta | WSOY 2010 & 2011 (1. p. 1984) | 251 & 262 sivua | Kirjastosta

Englanninkieliset alkuteokset: Dune. Muad’Dib & The Prophet (1965) | Suomennos: Anja Toivonen, tarkistanut Ari Koskinen

Haasteet:

* Helmet 2024 : 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä [12/50]

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

Kuunteliko kukaan radiota viidentenätoista lokakuuta viime vuonna?

Kasvattivanhempiensa hyljeksimä Jussi paljastuukin Kaukaisuuden maan prinssi Mioksi. Idylliseltä vaikuttavaa valtakuntaa uhkaa pelottava ritari Kaamo, joka Mion on kohdattava.

Helmet-lukuhaasteeni viimeinen puuttuva kohta oli "Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta". Minulla oli siihen mielessä ihan toinen kirja, mutta kun sen lukeminen ei edistynyt mihinkään, vaihdoin lennossa Astrid Lindgreniin.

Tämä oli surumieliseltä tunnelmaltaan samanlainen kirja kuin Veljeni Leijonamieli. Kaukaisuuden maa on Mion unelmien täyttymys, mutta sitäkin varjostaa synkkä pilvi. Ritari Kaamo on siepannut lapsia ja eipä kirjassa vältytä traagiselta kuolemaltakaan. Koko kerronta tuntuu huokuvan uhkaa ja sitä, että kohtaloaan ei voi välttää.

Olen lukenut jostain teorian siitä, että itse asiassa Jussi kuolikin kirjan alussa ja tarina on hänen viime hetken houreitaan. En päässyt ajatuksesta eroon lukemisen aikana, koska kaikki Kaukaisuuden maassa muistuttaa Mioa hänen entisestä elämästään, parempana versiona vain.

Mutta jos unohdetaan tuo masentava tulkinta, kirja oli pohjimmiltaan sellainen vanhanajan hyvän ja pahan välinen taistelu. Mio edustaa inhimillistä hyvää, joka rohkeudestaan huolimatta tarvitsee ystävänsä Jum-Jumin tukea. Ritari Kaamo edustaa pahaa, mutta kuitenkin sellaista pahaa, joka ei halua olla paha. Kivisydän vaivaa häntä itseäänkin.

Kirjana tämä oli mielestäni ihan ok, mutta ei yllä Veljeni Leijonamielen tai Ronja ryövärintyttären vertaiseksi. Ronja tosin on ikisuosikkini, joten on epäreilua verrata mitään kirjaa siihen!

Tässä lukemassani painoksessa on Johan Egerkransin kuvitus. Olen tykännyt hänen kuvitustyylistään hirviö- ja dinosauruskirjoissa, mutta tässä en ihan lämmennyt sille. Se tuntui jollain tavalla liian modernilta tarinaan.

Kirjan tiedot:

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio | WSOY 2021 (1. p. 1955) | 145 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Mio, min Mio (1954) | Suomennos: Kristiina Kivivuori

Luettu myös:

Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä, Hurja hassu lukija ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2023 : 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta [50/50]

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.

Nuuskamuikkunen ei pääse pitkällekään syysvaelluksessaan ennen kuin hän kääntyy takaisin. Muumilaaksossa häntä odottaa yllätys: muumiperhe on poissa ja laaksoon on päätynyt koko joukko hukassa olevia olentoja.

Muumien matkassa -lukuhaaste päättyy marraskuussa marraskuukirjaan. Kirjassa ei sanota suoraan, missä muumit luuraavat, mutta oletin heidän olevan majakkasaarella. Minusta oli jännä ajatella, että kirjojen tapahtumat tapahtuvat samaan aikaan. Molempien tunnelmakin on syksyisen surumielinen.

Suosikkini tämän kirjan hahmoista olivat Nuuskamuikkunen, Mymmeli ja Vilijonkka. Olen tykänyt kirjojen vilijonkista enemmän kuin sen tutun animaatiosarjan. Johtunee siitä, että nämä vilijonkat astuvat ainakin hetkeksi vilijonkkien tiukan kurinalaisen ja supersiistin elämän ulkopuolelle.

Nuuskamuikkunen puolestaan hurmaa elämänfilosofiallaan, joskin tässä kirjassa oli aivan kauheaa myötähäpeää aiheuttava kohtaus. Kertomuskin pysähtyy sanomaan, että nyt kaikkia nolottaa ja ettei kukaan enää kunnioita Nuuskamuikkusta ihan samalla tavalla kuin ennen. Voi ei!

Mymmelistä tykkäsin hänen huolettomuutensa vuoksi. Se on samantapaista kuin Myyn, mutta ehkä vähän aikuisempaa. Mymmeli ei myöskään ole ihan niin ilkeä kuin Myy, mutta kuitenkin kaukana TV-sarjan lempeän romanttisesta hahmosta.

Lyhyt raivokas ukonilma oli tehnyt Mymmelin aivan sähköiseksi. Hänen tukkansa kipunoi ja säärien ja käsivarsien jokainen pieni haiven sojotti pystyssä ja värisi.

Nyt minä olen villeydestä pakahtumaisillani, Mymmeli ajatteli. Voisin tehdä mitä tahansa enkä kumminkaan tee yhtään mitään. Voi miten hauskaa on tehdä ihan mitä haluaa. Mymmeli käpertyi haahkantuntuvapeiton alle ja tunsi olevansa pieni pallosalama, tulinen kerä.

(s. 87)

Kaiken kaikkiaan tämäkin kirja oli kiva lukukokemus. Kaikki uudet hahmot oppivat jotain itsestään ja joutuvat hyväksymään, ettei muumiperhe ollutkaan sellainen kuin heidän kuvitelmissaan.

Pidin tästä haasteesta ja olen iloinen, että sain nyt luettua tämän klassikkosarjan. Vähän jäi sellainen oli, että pitäisikö lukea muumisarjakuvatkin järjestelmällisesti. Satunnaisia hajamuumeja olen lukenut silloin tällöin vuosien varrella.

Kirjan tiedot:

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu | WSOY 2010 (1. p. 1970) | 161 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Sent i november (1970) | Suomennos: Kaarina Helakisa

Luettu myös:

P. S. Rakastan kirjoja, Jokken kirjanurkka, Lumiomena ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2023 : 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi [47/50]

Frank Herbert: Dyyni: ensimmäinen osa

Viikkoa ennen Arrakisiin lähtöä, kun kaikki viimeiset puuhat olivat jo kiihtyneet melkein sietämättömäksi touhuksi, vanha eukko tuli käymään Paul-pojan äidin luona.

Kaukaisessa tulevaisuudessa Atreidesin perhe komennetaan muuttamaan Arrakisin aavikkoplaneetalle. Vaara vaanii joka puolella ja suvun perijää odottaa erikoinen kohtalo.

Olen jossain välissä Wikipediaa surffatessani lukenut sekä tätä kirjaa että koko sarjaa koskevat juonipaljastukset. Lisäksi tämä on sellainen scifiklassikko, että spoilereita olisi varmasti ollut vaikea välttää muutenkin. Eipä se onneksi minun lukemistani haitannut.

Sain tämän luettua lauantaina ja sattumalta illalla telkkarista tulikin vuoden 2021 Dyyni-elokuva. Olen nähnyt se ennenkin ja katsoin sitä nyt puolella silmällä ihan vain verratakseni sitä kirjaan.

Molemmissa tarina pysähtyy suunnilleen samaan kohtaan, kirja hieman elokuvaa aiemmin. Pidin kirjasta enemmän ja aion kyllä lukea sen loppuun asti jahka ehdin. Tämähän on siis vain tarinan ensimmäinen osa, oikeastaan prologi, ja siltä se etenkin elokuvassa tuntuu.

Kirjassa syvennytään enemmän siihen poliittisten juonittelujen verkkoon, johon Atreidesit lopulta kompastuvat. Hekin ovat taitavia pelaajia ja on pienestä kiinni, etteivät asiat menneetkin ihan toisella tavalla. Pidin etenkin siitä, että kirjassa kerrottiin enemmän benegesseriittojen motiiveista ja toimintatavoista. Ne jäivät leffassa vähän hämäriksi.

Samoin se, että Jessica sai paljon sivutilaa, oli miellyttävä yllätys. Elokuvassa minua ärsyttikin se, miten hän viettää suurimman osan ajasta joko selvästi peloissaan tai itkemässä. Kirjassa hänellä on rautainen itsekuri ja kun se särkyy, lukijakin tietää, että nyt on tosi kyseessä.

Oikeastaan pidin Jessicasta niin paljon, että Paul jäi mielessäni vähän sivuosaan. "Jep, siinä se poika on, pakotettuna hyödyntämään benegesseriittojen istuttamia messiaanisen tarinan siemeniä. Mutta nyt takaisin Jessicaan!"

Kirjan tiedot:

Frank Herbert: Dyyni: ensimmäinen osa | WSOY 1986 (1. p. 1982) | 279 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Dune. Book One (1965) | Suomennos: Anja Toivonen

Luettu myös:

Ainakin Paljon melua kirjoista ja There's no such thing as too many books

Haasteet:

* Scifiä! : Ei-ihmismäisiä olentoja

Hiekkamatoja!

* Luonto sivuilla vol. 3 : Aavikko

* Aakkoshaaste : D

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Tyynenä ja pilvettömänä iltana huhtikuun loppupuolella Nuuskamuikkunen tuli niin kauas pohjoiseen, että varjonpuoleisilla rinteillä oli vielä lumiläikkiä.

Lokakuussa Muumien matkassa -haasteen kirjana on tämä Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Muista muumikirjoista poiketen tämä ei olekaan yksi tarina, vaan kansien välissä on yhdeksän lyhyttä kertomusta. Jos tykkäät novelleista niin kokeile ihmeessä tätä!

Itse tykkäsin joistain tarinoista selvästi enemmän kuin toisista. Tässä oli paljon tuttuja juttuja animaatiosarjasta, mutta yksityiskohtia oli kyllä muutettu kirjan ja sarjan välillä. 

Kamala tarina -kertomus oli minulle aivan uusi tuttavuus ja siinä olikin Myyn lisäksi mymmelimummo! En koskaan ajatellut, että ison äitimymmelin äiti olisi vielä ollut maisemissa. Tai ehkäpä se olikin Juksun äiti?

Minulle tarinoiden Top 3 oli:

Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin : Miten sympaattinen Vilijonkka! Taloa ja luontoa riepottelevan myrskyn kuvaus oli hienoa ja pidin aivan erityisesti tästä:

Vilijonkka henkäisi syvään. - Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. - Nyt minä olen vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain.

(s. 66)

Maailman viimeinen lohikäärme : Tykkäsin aina tästä tarinasta animaatiosarjassa. Lohikäärmeet on kivoja noin ylipäätään ja Nuuskamuikkunen näyttää taas, että Muumipeikko on hänelle tärkeä. Jäin kyllä miettimään, että mistä ihmeestä Nuuskamuikkunen saa uuden hatun?

Kuusi : Muumien joulupaniikki oli ihan mahtavaa ja hykerryttävää luettavaa. Kukaan ei kerro, mikä joulu on, ja kaikki saavat sen kuulostamaan joltain ilmestyskirjan pedolta.

Kokonaisuutena kirja ei ole suosikkimuumejani, mutta nuo kolme tarinaa olivat tosi kivoja.

Kirjan tiedot:
Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia | WSOY 2018 (1. p. 1962) | 187 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Det osynliga barnet (1962) | Suomennos: Laila Järvinen

Luettu myös:

Villasukka kirjahyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella ynnä muut