J. G. Ballard: Uponnut maailma

Pian tulisi liian kuuma.

Etsin täsmäkirjaa lukuhaasteeseen ja törmäsin tähän vuonna 1962 ilmestyneeseen dystopiaan. Lähtökohta oli sen verran kiinnostava ja jopa ajankohtainen, että lukaisin tämän vaikka tuoreempiakin vaihtoehtoja olisi varmasti löytynyt.

Vähän iski kiinnostus kyllä omaan nilkkaan, koska ei tämä loppujen lopuksi mitenkään hyvä ollut. Kirja oli todellakin aikansa tuote ja heittäytyi välillä suorastaan puistattavan rasistiseksi.

Tarinassa ollaan tulevaisuuden maailmassa, jossa vesi ja lämpötila ovat nousseet hurjasti ja ilmaston puolesta ollaan lähestymässä mesotsooista maailmankautta.

(Tässä vaiheessa kirjaa googlasin mesotsooisen maailmankauden ja jouduin hetkeksi harhapoluille dinsosaurusten maailmaan. Aina yhtä kiehtovaa!)

Päähenkilö biologi Kerans kuuluu retkikuntaan, joka harhailee vielä Lontoon korkeudella. Tarkoitus on jatkaa matkaa napapiirin yläpuolelle, koska ihmiskunnan rippeet elävät arktisilla alueilla. Kerans ja osa retkikuntaa alkavat kuitenkin nähdä outoja unia, joiden johdosta hän ei haluakaan lähteä laguuniverkostoksi muuttuneesta kaupungista.

Ja tämä maailma oli oikeasti kiinnostava kaikessa vaarallisessa villiydessään. Se mainitsemani ajankohtaisuus liittyy tietenkin ilmastonmuutokseen, jonka seuraukset on tässä viety äärimmilleen.

Auringon kiekko ei ollut enää selväpiirteisen pyöreä, vaan leveä, kaiken aikaa kasvava soikio, joka levittäytyi itäisen taivaanrannan ylle kuin jättimäinen tulipallo ja heijastui laguunin kuolleesta, lyijynharmaasta pinnasta muuttaen sen kirkkaaksi kuparikilveksi. Keskipäivällä, johon oli aikaa vajaat neljä tuntia, vesi näyttäisi jo palavan.

(s. 7)

Scifimpää oli se, miten tarinassa käsitellään ihmisen suhdetta menneisyyteen ja luontoon. Tämä oli aika sekavaa settiä ja lopputulema oli se, että ihmisellä on tässä jonkinlainen solutason biologinen muisti, joka alkaa nyt soitella kelloja Keransin mielessä. Mesotsooisesta kaudesta sinä olet tullut ja sinne sinä olet palaava jne.

Tarina itsessään oli aika tylsä, koska se pyöri niin paljon tuollaisten pohdintojen ympärillä. Seikkailupuoli ei kiinnostanut siksikään, että se tosiaan sisälsi hyvin paljon rasistisia kuvauksia. Lisäksi tarinassa on vain yksi nainen, joka on tietenkin loppujen lopuksi neito pulassa.

En oikeastaan suosittelisi tätä, koska rasismi on tässä niin törkeää, mutta jotenkin tuo villi maailma kuitenkin jäi pyörimään mieleeni kiinnostavana mitä jossitteluna. 

Kirjan tiedot:

J. G. Ballard: Uponnut maailma. Jalava 2011. 176 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Drowned World (1962). Suomennos: Mika Renvall.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : Luonto ottaa vallan

Lily Braun-Arnold: The Last Bookstore on Earth

I’ve given this whole thing enough thought that I can confidently say over time sucks.

Tässä YA-kirjassa oli ainekset hyvään tarinaan. Maailmanlopun jälkeinen maailma! Päähenkilö asuu kirjakaupassa! Sateenkaareva rakkaustarina! Uusi supermyrsky uhkaa! Kaikki ihmiset eivät olekaan mukavia!

Mutta tarinana tämä ei edennyt oikein minnekään enkä pitänyt päähenkilöstä ollenkaan.

Liz on 17-vuotias ja piileskellyt kirjakaupassa vuoden verran. Hän saa elintarvikkeita vastineeksi kirjoista ja lupauksesta toimittaa viestejä eteen päin. Kirjakauppa on siis eräänlainen postitoimisto ja tämä oli minusta hyvä ajatus.

Eräänä päivänä kauppaan murtautuu Maeve, jolla ei ole muuta paikkaa mihin mennä. Liz antaa vastentahtoisesti Maeven jäädä ja loppujen lopuksi tytöt ihastuvat toisiinsa. Mikä oli sikäli ongelma, että Maeve oli näistä kahdesta ehdottomasti kiinnostavampi hahmo. Toivoin koko ajan, että hän dumppaisi tylsän, passiivisen ja kaikesta valittavan Lizin ja jatkaisi matkaansa kohti kiinnostavampia tapahtumia.

Tarina olisi muuttunut heti kiinnostavammaksi jos se olisi myöntänyt, että Lizin pakkomielteinen suhtautuminen kirjakauppaan on ongelma ja että hän taisi olla masentunut jo ennen maailmanloppua. Mutta ei, Liz on aina oikeassa eikä joudu ikinä tekemään vaikeita valintoja.

But maybe my worst mistake was fighting so hard to survive. Outlasting everyone I knew or loved or cared about. Because maybe if I’d never tried, it wouldn’t hurt so hard to fail. Because when you survive this long, you start to wonder if it will ever be worth it. I’m starting to think it may never be.

(s. 244)

Samanlaista valitusta koko kirja!

Tämä on käsittääkseni kirjailijan esikoisteos ja sanoisin, että se näkyy. Maailmanrakennus on onttoa (oletan maailmanlopun katastrofaalisten luonnonilmiöiden johtuneen ilmastonmuutoksesta, mutta se ei kyllä selitä happosateita) eikä kaikkea ole ajateltu loppuun saakka.

Tarinassa esimerkiksi tapahtuu karmea onnettomuus, ja noissa olosuhteissa ja tuolla hoidolla siitä ei olisi mitenkään selvinnyt hengissä. Eikä kukaan missään olosuhteissa toipuisi siitä noin hyvin parin päivän aikana. En odota dystopioilta ja spefiltä noin ylipäätään täyttä realismia, mutta rajansa kaikella… Tarinan kannalta vähemmän dramaattinen loukkaantuminen olisi toiminut ihan yhtä hyvin.

Mutta, tämä oli nopea lukea ja tykkäsin sekä Maevesta että kirjakauppamiljööstä, joten menihän tämä samalla kun katsoin olympialaisia.

Kirjan tiedot:

Lily Braun-Arnold: The Last Bookstore on Earth. Penguin Books 2025. 312 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 13. Kirjassa on syntymäpäivät

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa taistellaan

* Paha mieli, paras mieli : Luonnonkatastrofi

* Luonto sivuilla : Luonnon mahti

Ingvild Bjerkeland: Paha

Varikset olivat kerääntynet aivan kuin mustaksi peitoksi raadon päälle.

Työkaverini suositteli tätä viime vuoden puolella kiinnostavana nuorten kauhukirjana. Niitä ei niin kovin paljon ilmesty ja tämä oli vielä näin lyhytkin (vain 102 sivua), joten lukaisin sen nyt kun se vastaan tuli.

Oikeastaan kirjan lyhyys on sen ainoa miinuspuoli, vaikka se on varmasti yksi niistä valttikorteista, joilla tätä voi nuorille vinkata. Olisin kaivannut vähän enemmän kuvailua ja pakoilua, mutta vähemmän lukeva nuori tarttuu tällaiseen ohuempaan opukseen helpommin.

Ja toivottavasti myös lukee sen loppuun. Tarinaa ei ainakaan voi syyttää tylsyydestä. vaan tapahtumat etenevät nopeasti ja sopivan uhkaavasti. Tämä on oikeastaan nuorille tarkoitettu Hiljainen paikka, Tie ja mitä näitä vastaavia maailmanlopun dystopioita onkaan.

Jostain on ilmestynyt ihmisiä surutta surmaavia petoja, joita 13-vuotias Abdi ja hänen pikkusiskonsa Alva pakenevat. He pyrkivät kohti rantaa, josta pitäisi löytyä pakolaiva meren yli. Matkan varrella ja jo ennen sitä on käynyt ilmi, että peto ei ole ainoa peto tai paha ihmiselle.

Alva tärisi minua vasten.

Sisälläni pelko hakkasi siipiään.

Emme hiiskahtaneetkaan.

(s. 11)

Tarina kulki tosiaan hyvin ja jännitys säilyi loppuun saakka. Loppu tuntui olevan hieman toisesta tarinasta, sen verran selvästi se peilasi nykyhetken tilannetta Välimerellä. Ne karmivat pedot melkein unohtuivat, kun vastaaan tulivat (taas) ihmisten ahneus ja itsekkyys.

Sanoisin, että sopii jopa niinkin isolle ikähaitarille kuin 5.-8. -luokkalaisille, mutta en ole paras arvioija tässä asiassa.

Kirjan tiedot:

Ingvild Bjerkeland: Paha | Otava 2025 | 102 sivua

Norjankielinen alkuteos: Udye (2023) | Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Haasteet:

* Helmet 2026 : 34. Kirjassa mennään piiloon

Marc-Uwe Kling: QualityLand

“Tule sinne, missä laatu asustaa! Tule QualityLandiin!”

Marc-Uwe Klingin QualityLand on vuonna 2017 ilmestynyt satiirinen dystopia kapitalismista, markkinoinnista ja tekoälystä. Luin sen tässä joulunaikaan ja täytyy sanoa, että kirja ei ole vanhentunut teemoiltaan ollenkaan.

Tässä siis ollaan tulevaisuuden Saksassa, nyt nimeltään QualityLand. Ihmiset on jaoteltu tasoihin ja algoritmit ohjaavat heidän elämäänsä ostoksista parisuhteisiin. Romuttamon omistava Peter saa droonin mukana tuotteen, jota ei halua, ja palautusprosessin myötä hän ymmärtää miten pieni ja avuton ihminen QualityLandissa onkaan.

Kirjan rakenne kuvaa sen sisältöä hyvin, tässä on nimittäin tummilla sivuilla merkattuja mainoskatkoja ja uutisia kommenttikenttineen. Uutisetkin ovat konsernien mainoksia ja klikkiotsikointi on itse asiassa aivan samanlaista kuin nykyään. Eihän sen sisältöä tarvitse vastata, kunhan joku vain klikkaa artikkelin auki, eikä totuudellakaan ole mitään väliä.

Tarinan edetessä Peter havahtuu huomaamaan, miten algoritmit tekevät oletuksia ja ohjaavat ihmisen elämää sen mukaan. Kun olet kerran tykännyt asiasta X, algoritmit tuovat sen varmasti eteesi jatkossakin ja pian kuvittelevat valitsevasi itse X:n.

Ihmiset eivät edes huomaa elävänsä vaikkapa nyt äärioikeistokuplassa, koska algoritmit ovat valinneet heille vain tätä maailmaankuvaa tukevia ystäviä ja uutisvirtaa. Tuli heti mieleen useita esimerkki tosielämästä.

Kirjan maailma oli kaikessa kammottavuudessaan kiehtova ja sitä kuvattiin monen kertojan kautta. Pidin Peteristä, joka on jo lähtökohtaisesti vähän erilainen kuin monet muut. Kapitalistisessa yhteiskunnassa asioiden korjaaminen on lailla kielletty, mutta Peter on salaa pelastanut monia tekoälyllä toimivia laitteita.

Kalliope saa tutustua vielä kolmeenkymmeneen kahteen koneeseen, joiden joukossa on muun muassa leikkausavustaja, joka ei kärsi nähdä verta, pakko-oireisesta hamstraamisesta kärsivä robotti-imuri, pomminpurkurobotti, jonka tarttumakädet alkavat vapista jännittävissä tilanteissa, sekä sähköinen asianajaja, joka ei enää kykene harjoittamaan ammattiaan, koska sille on alkanut kehittyä omatunto.

(s. 77)

Tarinan taustalla kulkee myös kysymys siitä, kuinka pitkälle tekoäly on jo kehittynyt ja olisiko se päättäjänä loppujen lopuksi yhtään sen huonompi vaihtoehto kuin ihmisten itsekäs typeryys.

Yllättävän hyvä ja hauska kirja, johon en välttämättä olisi tarttunut ilman Robotti-lukuhaastetta!

Kirjan tiedot:

Marc-Uwe Kling: QualityLand | Like 2021 | 349 sivua | Kirjastosta

Saksankielinen alkuteos: QualityLand (2017) | Suomennos: Sanna van Leeuwen

Haasteet:

* Robotti-lukuhaaste : Lähitulevaisuus

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa lennetään

* Paha mieli, paras mieli : Terrori-isku

Nnedi Okorafor: The Desert Magician’s Duology

You again.

Tarkoitukseni on ollut lukea tämä Nnedi Okoraforin The Desert Magician’s Duology jo pitemmän aikaan ihan vain komeiden kansien vuoksi. 

Tarina sijoittuu pääasiassa Nigeriin. Ollaan muutaman vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa, ydinsodan jälkeisessä maailmassa, jossa etenkin sodan jälkeen syntyneissä nuorissa ilmenee erikoisia kykyjä. Vähän siis dystopiaa, mutta käytännössä nämä ovat kuitenkin fantasiaa, jossa käväistään toisissa maailmoissakin.

Ensimmäisen osan eli Shadow Speakerin kertoja on Ejii, jolla on kultaiset silmät ja kyky keskustella varjojen kanssa. Kyky on itse asiassa monimutkaisempi ja Ejii oppiikin itsestään uutta matkan varrella. Tässä osassa pelastetaan maailmaa yrittämällä estää murha rauhanneuvotteluissa.

Like Thunder jatkaa tarinaa Ejiin matkakumppanin Dikéogun kertomana. Tällä kertaa hän oppii lisää voimistaan ja tarinan pääjuoni on palauttaa tasapaino maailmaan tavalla tai toisella. Like Thunder on tunnelmaltaan vieläkin synkempi kuin Shadow Speaker.

Luin kirjaparin vähän väkisin sinnillä ja koska maailma sinänsä oli kiehtova. Se on täynnä aivan satunnaisia ihmeellisyyksiä ja magiaa, eikä koskaan voinut arvata mihin tarinassa seuraavaksi törmäisi.

Oli myös virkistävää lukea aivan toiseen kulttuuripiiriin sijoittuvaa fantasiaa, ja nimenomaan Afrikkaan. Aasiakin on minulle tutumpi fantasiamaailmojen tausta! Tarinassa nigerilainen kulttuuri on normi, jota vastaan päähenkilöt heijastavat tapaamiaan ihmisiä.

Patriarkaalinen yhteiskunta ja islamin vaikutus tulevat esille etenkin naisten asemassa, mutta ei sekään suoraviivaista ole. Joillain alueilla ollaan tasa-arvoisempia kuin toisilla ja hieno esimerkki toiminnan naisesta on legendaarinen Sarauniya Jaa, sankari ja johtaja, joka esimerkiksi hujautti Ejiin diktaattori-isän vallan päättömäksi. 

Jaalla on myös kaksi aviomiestä ja kylläpä minua harmittaa se, että tarina ei mennyt siihen suuntaan nuoremman sukupolven kanssa. Oikeasti, Jaan manttelinperijänä Ejii olisi aivan hyvin voinut ottaa molemmat hänestä kiinnostuneet nuoret miehet. Satunnaiset ohikulkijatkin olettivat heidän olevan kolmistaan.

Kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta kirjapari oli minusta työläs lukea. Juoni harhaili sinne tänne eikä oikein tiennyt, mihin keskittyä. Asioita tapahtui pikavauhtia eikä niissä viivytty silloinkaan, kun olisin sitä kaivannut. En myöskään oikein lämmennyt Okoraforin kirjoitustyylille, joka oli turhan töksähtelevä omaan makuuni.

Mutta tulipahan luettua!

Kirjan tiedot:

Nnedi Okorafor: Shadow Speaker & Like Thunder | DAW Books 2023 | 325 & 327 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Mielenkiintoinen sivuhenkilö & Naiskirjailija

Suzanne Collins: Elonkorjuun sarastus

“Hyvää syntymäpäivää, Haymitch!”

Kun on muutkin Suzanne Collinsin Nälkäpelit luettu, niin pitihän se lukea tämä Elonkorjuun sarastuskin. Sarjan jatkuvasta suosiosta kertoo mielestäni hyvin se, että suomennos ilmestyi jotakuinkin samaan aikaan kuin englanninkielinen alkuteos.

Tämä tapahtuu ajallisesti 24 vuotta ennen alkuperäistä trilogiaa. Nälkäpeli täyttää 50 vuotta ja sen kunniaksi Vyöhykkeiltä riistetään kaksin verroin enemmän lapsia tappamaan toisiaan. Trilogiasta tutun Haymitch Abernathyn 16-vuotissynttärit sattuvat samalle päivälle kuin valintaseremonia ja vaikka arpa ei häneen osukaan, areenalle hän silti joutuu.

Tarina etenee joutuisasti, joskin areenalla vietetty osuus on yllättävän lyhyt. Enemmän aikaa kuluu pelin esivalmisteluihin, joissa esitellään pikaisesti koko joukko tuttuja ja tuntemattomia hahmoja. Haymitch lupautuu mukaan kapinalliseen sabotaasijuoneen, koska ei hänellä ole mitään hävittävääkään oman jo käytännössä menetetyn henkensä lisäksi.

Tai niin hän ainakin luulee.

Minusta kirja kärsi jonkin verran siitä, että tiedämme miten tulee käymään. Tiedämme, missä tilanteessa Haymitch on parikymmentä vuotta myöhemmin. Tiedämme, miten hänen pelinsä loppui ja miten hänen läheisilleen käy. Vaikka Haymitch ei näitä asioita tiedäkään, lukija tietää ja siksi jännityselementtejä ei oikeastaan ole.

Paras osuus oli mielestäni kirjan lopussa pelin jo päätyttyä. Siihen asti Haymitch tuntui aika geneeriseltä YA-dystopian päähenkilöltä, joka kapinoi epäreilua systeemiä vastaan. Vasta pelin jälkeen selviää, kuinka epäreilu systeemi todella onkaan ja miten se tekee Haymitchista sen katkeran, kyynisen alkoholistin, joka hän trilogiassa myöhemmin on.

En myöskään lämmennyt Haymitchin ja Lenora Doven romanssille, koska senkin kohtalo oli tiedossa jo etukäteen. Lenora Dovella oli noin yksi luonteenpiirre, uhmakas kapinallinen, eikä siitä saanut kovin paljoa irti. Enemmän tykkäsin Maysileestä, leuhkana pidetystä kauppiaan tyttärestä, joka ei ole ollenkaan sellainen kuin Haymitch oletti hänen olevan.

Kirja ei ole mitenkään hienovarainen sanomansa kanssa. Valtaapitävien on helppo manipuloida mediaa, propaganda jyllää ja rikkaita ei kiinnosta köyhien kohtalo. Tarinana tämä oli kuitenkin ihan viihdyttävä ja kyllähän osa noiden onnettomien nuorten traagisista kohtaloista teki surulliseksi.

Kirjan tiedot:

Suzanne Collins: Elonkorjuun sarastus | WSOY 2025 | 451 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Sunrise on the Reaping (2025) | Suomennos: Helene Bützow

Haasteet:

* Helmet 2025 : 25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme

Kieran Gillen, Stephanie Hans & Clayton Cowles: We Called Them Giants

Tässäpä dystooppinen sarjakuva, joka ei ole aivan täynnä surkeutta ja toivottomuutta. Sitäkin löytyy, mutta tarinan pääpaino on sitkeydessä, ystävyydessä ja yksilöiden välisessä kommunikaatiossa.

We Called Them Giants alkaa, kun teini-ikäinen Lori herää tyhjään maailmaan. Suurin osa ihmisistä on mystisesti kadonnut ja harvojen jäljelle jääneiden on vain yritettävä pärjätä. Lori löytää pian ikäisensä Annetten, jonka kanssa hän välttelee nopeasti muotoutunutta, väkivaltaista jengiä.

Ja sitten saapuvat jättiläiset.

Pidin paljon sijaiskotitaustaisesta Lorista, josta elämä on tehnyt kovapintaisen jo kovin nuorella iällä. Hän on rohkea yhdellä tavalla, toiveikkaampi Annette toisella. Yhdessä he ovat vahvempia ja kummankin ominaisuuksia tarvitaan selviytymiseen.

Apokalyptisen skenaarion lisäksi tässä oli myös avaruusolento-juoni. Hyvin olennaisena myös! Taivaalta tipahtaa maahan kaksi jättimäistä olentoa, joista Punainen jää hengailemaan tyttöjen lähistölle. Olento on pelottava eikä yhteistä kieltä vain tunnu löytyvän. Mitä se haluaa ihmisistä?

Tykkäsin hahmoista, heidän välisistään jännitteistä, seikkailuhenkisestä juonesta ja kirjan teemoista. Vaikka tarina on aika synkkä, sen loppu on toiveikkaasti avoin. Se, millä on todella väliä, on aika joka meillä on toistemme kanssa.

Kirjan tiedot:

Kieran Gillen, Stephanie Hans & Clayton Cowles: We Called Them Giants | Image Comics, Inc 2024 | 104 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Seikkailu

Lars Wilderäng: Tähtitrilogia

“Se toimii! Se toimii!”

Työkaverini suositteli tuossa taannoin Lars Wilderängin Tähtitrilogiaa. Kyseessä oli kuulemma sarja, joka pysyi hyvänä loppuun saakka, mikä ei ole mikään itsestäänselvyys.

Otinpa siis projektiksi lukea koko trilogian, ja miten tämän nyt muotoilisi diplomaattisesti. Meillä on ehkä hieman eri kirjamaku? Ehkä sukupuolemme (minä nainen, hän mies) värittivät lukukokemuksia reilusti?

Trilogian aloittava Tähtikirkas on lupaava kuvaus maailmasta, jossa sähköt ja kaikki sähköllä toimiva lakkaa yhtäkkiä toimimasta. Autot seisahtuvat, padot murtuvat ja kännyköistä on turha edes puhua. Tarina oli ehkä hieman hidas, mutta ruotsalainen yhteiskunta tuntui tutulta ja sen nopea rappio oli kiinnostavaa luettavaa.

Tähtisateesta ja Tähtipölystä on vaikea sanoa mitään ilman JUONIPALJASTUKSIA, joten niitä on nyt sitten luvassa.

Tiedoksi kaikille, että olen kuluttanut oman osani vampyyri- ja zombimediasta ja pitänyt niistä.

En vain odottanut, että tässä sarjassa olisi sekä vampyyreitä että zombeja, ja vielä avaruusolioitakin.

Aivan.

Nostan kyllä hattua kirjailijalle siitä, että hän selvästi päätti kirjoittaa juuri siitä, mistä halusikin. Eli avaruuden kyborgikentaureista, jotka käyttävät ylivertaista teknologiaansa ei vain viemään sähköt, vaan myös muuttamaan osan selvinneistä ihmisistä zombeiksi ja osan kyborgivampyyreiksi.

Aivan.

Kun tästä yllätyksestä selvisin, jäljelle jäi vielä se kynnys, jonka yli en oikein päässyt. Tämä tuntui todellakin miehen kirjoittamalta äijäkirjallisuudelta, jossa machomiehet ovat yhteiskunnan luonnollisia johtajia ja jossa kuvaillaan rakastavasti niin loputtomia hyökkäysstrategioita kuin aseitakin. Jos se on ase, tiedämme sen seksikkäät speksit yhtä hyvin kuin naishahmojen rintojen muodonkin.

Huvittava esimerkki sarjan jatkuvasta kasuaalista seksismistä oli se kohta, jossa rantakivikon kerrottiin hioutuneen vuosituhansien saatossa yhtä pyöreiksi ja sileiksi kuin naisen rinnat. Jep, se oli varmasti seksikäs kivikko. 

Sarjassa oli pari kiinnostavaa ja juonen kannalta merkittävää naishahmoakin, mutta kyllä tämä melkoinen äijäkirja oli.

Luin kaikki kolme kirjaa, koska halusin tietää, miten ihmeessä tarina päättyy. En kuitenkaan oikein voi suositella tätä ja pitää nyt miettiä, mitä sanon työkaverille jos hän sattuu kysymään mitä näistä pidin…

Kirjojen tiedot:

Lars Wilderäng: Tähtikirkas, Tähtisade & Tähtipöly | Jalava 2017 & 2018 | 488, 464 & 342 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkieliset alkuteokset: Stjärnklart (2014), Stjärnfall (2015) & Stjärndamm (2016) | Suomennos: Sirpa Parviainen

Luettu myös:

Yöpöydän kirjat, Kuunnellut äänikirjat, Kirjabrunssi ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt, 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

* Kohti ääretöntä : UFO, Vapaa valinta

* Robotti-lukuhaaste : Kyborgi/transhumanismi

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa on kuvituksena kartta

Mia Myllymäki: Huomistarhuri

Katson ikkunasta alas kadulle, jolla useiden kymmenien ihmisten muodostama kulkue marssii kohti Egalecon keskustaa.

Mia Myllymäen Huomistarhuri oli aika hidas luettava, mutta sen mielenkiintoinen asetelma sai kääntelemään sivuja. Tässä nimittäin ollaan jossain noin about 2050-luvun lopun post-apokalyptisessa maailmassa, ja tarkemmin sanottuna sekä utopia- että dystopiakaupungeissa.

Utopia on eurooppalainen ekokaupunki Egaleco, jonne Stille Triplekin on maailmanlopun myrskyistä päätynyt. Egalecossa pyritään absoluuttiseen tasa-arvoon ja koko kaupunki toimii ekologisten aatteiden mukaan. Stille puolustaa kaupungin arvoja, mutta tuntee samalla ettei hänelle ole siellä paikkaa. Kun kaikki on niin kertakaikkisen ihanaa ja harmonista ja yhteisöllistä ja linnut laulavat ja peurat kirmailevat kadulla, minne mahtuu hirmutekoja tehnyt ja niiden painolastia kantava introvertti?

Tarinan dystopia on rapakon takana, jossa kaikki on suunnilleen niin kurjasti kuin voisi kuvitella. Uusvaltojen johtaja pyytää egalecolaisten apua ja niinpä Stillekin päätyy Haven of Foxin yhdyskuntaan. Pieni yhteisö majailee suurkaupungin raunioilla eivätkä sen asukkaat osaa enää unelmoida mistään. Eglecolaisten on tarkoitus näyttää, mistä utopian perusteet löytyvät, ja että elämän täytyy olla muutakin kuin selviytymistaistelua, jotta se olisi elämisen arvoista.

Ei Stille oikein sinnekään kuulu, mutta Haven of Foxin ahdinko saa hänet pohtimaan tosissaan Egalecon arvoja ja sitä, miten niitä voi elämässään toteuttaa.

Tarina oli kaikessa vastakohtaisuudessaan kiehtova ja opin pitämään maapallon kuoren paksuiseen suojakerrokseen kääriytyneestä Stillestä. Joskus minua ihan ravostutti se, miten vähän egalecolaisetkaan häntä välilllä halusivat ymmärtää. Ei kaikista vain ikinä tule kipeimmän sisimpänsä kaikille paljastavia maailmaa syleileviä ekstrovertteja, okei? Jättäkää nyt toinen rauhaan ja lopettakaa se syyllistäminen.

Kirjan maailma oli myös kiinnostava kaikessa karmeudessaan. Suunnilleen kaikki mahdolliset luonnonkatastrofit tapahtuivat yhtä aikaa ilmastonmuutoksen siivittäminä ja ihmiskunnan rippeet mahtuvat pienille alueille. Egalecon tapaisia reheviä ekokaupunkeja on muutama ja ne jäivät kyllä mieleeni todella erikoisina paikkoina. Sinänsä harmi, ettei Egalecoon tutustuttu se syvemmin, koska kasvualustoina toimivat kerrostalot yksin olivat niin mahtava asetelma.

Yli 500 sivun mittaisena tarina oli minusta hieman liian pitkä ja toisti itseään turhan paljon, mikä tosiaan teki siitä välillä aika hitaan lukea. Mutta kokonaisuutena tämä oli kyllä oikein kiinnostava ja suositeltava, ja tykkäsin Stillestä päähenkilönä. Hänessä ei ollut niinkään satunnaisia pistäviä piikkejä kuin hän oli kääriytynyt kokovartalopiikkimattoon.

“- - Ei ihmiskunnan toivo ole sitä, että jossain päin maailmaa on nippu ihmisiä, joilla menee hyvin. Toivo on sitä, että kaikilla on samanlaiset edellytykset selviytyä ja osallistua tulevaisuuden tekemiseen. Olemmeko me ihmisiä vai ihmisenkuvatuksia?”

(s. 317)

Kirjan tiedot:

Mia Myllymäki: Huomistarhuri | Gummerus 2023 | 536 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Sivumerkkejä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 23. Pidät kirjan nimestä

* Paha mieli, paras mieli : Ilmastonmuutos

* Luonto sivuilla : Utopia

* Kolme kummaa kirja : Kotimainen spefi-kirja

Erik J. Brown: All That’s Left in the World

I hope the afterlife has a little movie theatre where you can sit in silence and watch the sequence of events that led to the watershed moments of your life.

Maailman autioittanut dystopia, joo, me kaksi maailmaa vastaan, joo, pitkä matka taitetaan enimmäkseen jalan, joo, ihastutaan ja rakastutaan ja suojellaan toisiamme, joo, kyllä kiitos. Tykkäsin oikeastaan kaikista Erik J. Brownin YA sateenkaaridystopia All That’s Left in the Worldin elementeistä ja troopeista.

Tässä siis liikutaan lähitulevaisuudessa, koronan ja toisen, vielä pahemman pandemian jälkeisessä Amerikassa. Andrew astuu vahingossa karhunrautoihin ja hänet hoivaa kuntoon yksinään mökkeilevä Jamie. Maailmanlopun jälkeinen cottage core muuttuu pian vaellustarinaksi, jonka aikana tietenkin ihastutaan ja kohdataan muita selviytyjiä.

Tarina ja kerronta rullasivatkin mukavasti eteen päin ja kirjan luki nopeasti. Olisin ehkä kaivannut vähän lisää syvyyttä siihen, miten Andrew ja Jamie ovat henkisesti pärjänneet menettäessään kaikki rakkaansa. He olivat kovin tasapainoisia kahdeksi teiniksi, jotka ovat nähneet yhteiskunnan tuhoutuvan ja ruumispinojen kasvavan.

Mutta eipä tämä sellainen kirja ollutkaan, jossa oli tarkoituskaan mennä kovin syvään päähän tuon suhteen. Enemmän tämä on sitä toisiinsa tutustumista ja taivallusta halki tyhjentyneen maailman. Eläimiä on, ihmisiä vähemmän ja linnut ovat kadonneet kokonaan. Tokihan pojat kohtaavat matkan päällä muitakin ihmisiä, osa kivoja ja osa vähemmän kivoja.

Verrattain leppoisasta tunnelmasta johtunee, että tälle genrelle epätyypillisesti tässä ei syöty sen enempää vauvoja kuin muitakaan ihmisiä. Olenkin kyllästynyt siihen, että tällaisten aution maan dystopioiden pahikset ovat aina grilli kuumana vaanimassa viattomia ohikulkijoita.

Eli hyvin luettava YA-kirja, jossa ikävätkään tapahtumat eivät ole loppupeleissä liian ikäviä! Tämän kanssa saattoi luottaa siihen, että Andrew ja Jamie selviävät kaikesta.

Kirjan tiedot:

Erik J. Brown: All That’s Left in the World | Hodder Children’s Books 2022 | 353 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Tapahtumat eivät sijoitu nykyaikaan

* Paha mieli, paras mieli : Dystopia

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Ajattelin joskus, että jos ihmiset saisivat tietää, millä kaikilla tavoilla heitä vedätetään, he tekisivät vallankumouksen heti.

Tämä Kirkkaan selkeää on toinen lukemani Maarit Verronen ja alan epäillä, että meitä ei vain ole tarkoitettu yhteen. Aiemmin lukemani Hiljaiset joet oli todella uskomaton tarina ja muistan kyllä ajatelleeni, että nämä ihmiset eivät käyttäydy kuten ihmiset käyttäytyisivät tällaisissa tilanteissa.

Tässä kirjassa minulla oli sama ongelma. Dystopian pääosassa on Tiksu P, joka ajautuu paikasta toiseen tuhoutuvassa maailmassa. Tiksu matkustaa työn perässä ja reissu halki Euroopan näyttää tulevaisuuden koko kauheudessaan. Luonto on tuhottu, isoveli valvoo, ihmiset sulkeutuvat koteihinsa pakoon säteilyä ja tauteja, ja huvituksien julmuudet eskaloituvat koko ajan.

Ja kuitenkaan mikään ei tunnu Tiksusta miltään. Tottahan toki tämä on Verroselta harkittu valinta, se tulee selväksi viimeistään kirjan lopussa. Tämä on Tiksun maailma ja tunteileva tai edes tunteva ihminen ei siellä pitkään selviä. On pakko olla piittaamatta mistään, koska muuten olisi ihan sama olla elämättä ollenkaan.

Vaikka tämä järkeen käykin, minä en lukijana tykännyt tästä. Ei ole kirjan vika! Minä vain näköjään tarvitsen edes jonkin verran empaattisemman päähenkilön, joka reagoi asioihin tavalla, jonka ymmärrän helpommin. Tiksu ja sitä kautta Tiksun maailmankin jäi minulle todella etäiseksi. Koska Tiksu ei tuntenut mitään, minustakin oli aivan sama mitä hirveyksiä maailmassa oli tapahtunut ja tapahtui edelleen. 

Eli ei minun kirjani, mutta näen kyllä, mihin tällä on pyritty. Varmasti miellyttää toisia lukijoita enemmän kuin minua.

Kirjan tiedot:

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää | Tammi 2010 | 211 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjamielellä ynnä muut

Haasteet:

* Luonto sivuilla vol. 3 : Taivas

* Vahvat naiset 2024 : Tulevaisuus

Cecelia Ahern: Viallinen & Täydellinen

Minä olen tyttö, joka rakastaa määritelmiä, logiikkaa ja mustavalkoisuutta.

Celestine Northin elämä on täydellistä ja paras on ollakin, viallisuus kun on rangaistavaa. Osoitettuaan myötätuntoa väärässä paikassa, Celestine joutuu tuomiolle, ja pian koko yhteiskunta on kaaoksessa.

Eräs entinen työkaverini luki tämän kirjakaksikon tuoreeltaan ja oli peräti vaikuttunut niistä. Kuulemma keskitasoa parempia YA-dystopioita. Olin vähän skeptinen, koska minulle tulee Cecelia Ahernista mieleen kevyt viihdekirjallisuus, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Ja nyt sitten tunnustan olleeni turhaan ennakkoluuloinen. Nämä olivat oikein ahmittavia kirjoja ja lukaisin nämä parissa päivässä.

Vaihtelun vuoksi tämä dystopia tapahtuu Irlannissa, josta on tullut oikea moraalin vartijoiden mallimaa. Ankara Kilta rankaisee kaikkia viallisiksi katsomiaan ihmisiä polttomerkitsemällä heidät. Täydelliset eivät saa olla tekemisissä heidän kanssaan.

Eräänä päivänä 17-vuotias Celestine ei kestä katsoa iäkkään viallisen miehen kaltoinkohtelua ja huomaa pian, että kappas vain, hänellä onkin oma moraalinen kompassi, joka osoittaa eri suuntaan kuin Killan. Celestine saa poikkeuksellisen julman rangaistuksen, joka johtaa lopulta koko maata ravistelevaan muutokseen.

Jos unohdetaan jokseenkin epäuskottava lähtöasetelma, joka ei toki sinänsä poikkea muista tällaisista YA-dystopioista, tämä oli kiinnostava kirjapari maailmasta, jossa ihmisiä hallitaan pelolla. Isoveli ja naapurin ullataalasmaa valvovat sitä, millaisia päätöksiä teet. Jos et ole kerrassaan täydellinen, olet yhteiskunnan pohjasakkaa. Celestine joutuukin pohtimaan koko ajan keneen hän voi luottaa.

Pidin Celestinestä, joka alkaa tarinan aikaan kyseenalaistaa itsensä ja koko maailmansa. Kun viallisten metsästys tulee lähelle, se ei enää olekaan jotain, jonka hän voi hiljaa hyväksyä. Myös Celestinen äiti oli kiinnostava, päällisin puolin täydellinen nainen, jonka sisäinen palo pääsee esiin Celestinen myötä.

Vähemmän tykkäsin Celestinen pakollisista poikakaveriehdokkaista. Ensimmäinen vaihtoehto Art oli ihan kiinnostava omine ongelmineen, mutta Carrickin tehtävä oli lähinnä olla tarinan seksikäs lamppu. Eipä sillä, kiva kun on välillä niin päin, että tyttösankaria odottaa lopussa palkintopoika.

Mutta, oli kiva lukukokemus ja onneksi lainasin molemmat kirjat yhtä aikaa! Eipä jäänyt lukeminen cliffhangeriin.

Kirjojen tiedot:

Cecelia Ahern: Viallinen & Täydellinen | Gummerus 2018 | 428 & 421 sivua | Kirjastosta

Englanninkieliset alkuteokset: Flawed (2016) & Perfect (2017) | Suomennokset: Terhi Leskinen & Sirpa Parviainen

Luettu myös:

Kirjapöllön huhuiluja, Kirjahullun päiväkirja, Unelmien aika ynnä muut

Haasteet:

* Scifiä! : Jonkun lemppari & Naiskirjailija

* YA-lukuhaaste 2023 : Sinulle tuttu kirjailija & Aikamatkusta kirjan avulla

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Kun ensimmäinen ruokolaiva ehti Suuren läntisen joen luo, oli jo ilta ja aurinko alkoi vajota taivaanrannan taa.

Noin 8000 vuotta sitten kalastajat pyydystävät kadithan, merinaisen. Vuonna 2066 pieni ihmisjoukko saapuu New Yorkiin. Kumpaakin ryhmää yhdistää tuhoisa vedenpaisumus.

Luin näköjään parisen vuotta sitten sarjakuvaversion Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta. Tämä Vedenpaisumuksen lapset liittyy Sarasvatin tarinaan, mutta on kuitenkin luettavissa itsenäisenä kirjana. Hyvä niin, en nimittäin muistanut sarjakuvasta juuri mitään.

Tässä vuorottelee kaksi tarinaa, joita yhdistävät asiat ovat vedenpaisumus ja meri-ihmiset. Indusjoen suistossa koetaan tsunami, joka pyyhkäisee rannikon tyhjäksi asutuksesta. Grönlanti puolestaan sulaa kertaheitolla ja hukuttaa alleen maailman rannikot syösten maapallon uudenlaiseen globaaliin ilmastokriisiin.

Tarinat olivat mielestäni sinänsä kiinnostavia ja etenkin tuo melkein nykyhetken juoni liittyy vahvasti tämän päivän huolenaiheisiin. Jäätiköt sulavat, ehdimmekö estää täydellisen tuhon?

Harmi siis, että tämä tuntui minusta niin ns. äijäkirjalta, että en uponnut tekstiin ollenkaan. En meinannut päästä yli edes ensimmäisestä 50 sivusta. Kalastajien näkökulmasta kaditha on eläimeen rinnastettava olento ja päähenkilö Manno Ann on niin kertakaikkisen lumoutunut villistä, vahvasta, alastomasta mustasta naisesta. Siellä sitä tuijotetaan eksoottista vankia munakoiso tanassa.

Siitä kun pääsin yli niin hypättiinkin tulevaisuuteen, jossa kas vain miehet tekevät kaikki tärkeät havainnot ja päätyvät aina porukan johtajiksi. Millä vuosikymmenellä tässä nyt eletäänkään tai tämä on kirjoitettu?

Vaikka tarinan idea oli mielenkiintoinen ja tykkään sekä dystopioista että historiallisista kirjoista, en vain tykännyt tämän kerrontatyylistä ja näkökulmista. Tiedän kuitenkin, että se on uponnut moniin muihin. Omien havaintojeni mukaan etenkin miehet lainaavat tätä mielellään kirjastosta. 

Kirjan tiedot:
Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset | Into 2020 | 418 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla ynnä muut

Haasteet:
* Scifiä! : Tulevaisuus
* Luonto sivuilla vol. 3 : Vesi

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Eläimet kuolevat.

Franny on päättänyt seurata maailman viimeisiä lapintiiroja niiden muuttovaelluksella Grönlannista Antarktikselle. Hän puhuu itsensä kalastusalukseen, jonka miehistöllä on omat taakkansa kannettavanaan.

Luin tätä yöllä kahteen asti. Ja siinäpä on syy, miksi yritän välttää lukemista noin iltayhdeksän jälkeen: hyvää kirjaa ei vain malta jättää kesken!

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on muuttanut maailmaa peruuttamattomasti. Melkein kaikki luonnonvaraiset eläimet ovat kuolleet sukupuuttoon ja viimeisiin metsiin jonotetaan. Ihmiset haluavat nähdä puita, kun niitä vielä on.

Franny on erikoinen päähenkilö, joka on myös epäluotettava kertoja. Hänen kirjan alussa kertomansa asiat paljastuvatkin tarinan edetessä toisenlaisiksi. Minä pidin Frannysta, jota hänen puolisonsa vertaa muuttolintuun. Myös Frannyn veressä on pakonomainen tarve vaeltaa vapaana ja se onkin aiheuttanut hänelle paljon surua vuosikymmenten aikana.

Ja kiistaton totuus on, etten ole koskaan pelännyt merta. Olen rakastanut sitä jokaisena hetkenä, jona olen hengittänyt ja sydämeni on lyönyt.

Nyt meri kunnioittaa minua, kannattelee minua ja tekee raajoistani keveät ja vahvat. Se kuljettaa minua mukanaan ja syleilee minua aivan kuten minä syleilen sitä. En pysty taistelemaan sitä vastaan. En osaisi taistella sitä vastaan.

Niall kirjoitti minulle kerran:

Rakastat minua vain toiseksi eniten. Mutta millainen idiootti olisi mustasukkainen merelle?

(s. 257)

Melankolinen tarinan puhuu luonnon ja omana itsenään elämisen puolesta. Frannyn maailmassa on liian myöhäistä pelastaa sukupuuttoon kuolleita eläimiä, mutta me voimme vielä yrittää estää totaalisen joukkotuhon. Kalastusalus Saghanin miehistö on hyvin sekalaista sakkia, mutta kuten Frannya, meri vetää heitäkin vastustamattomasti puoleensa. Kalastus on heidän ammattinsa siitäkin huolimatta, että juuri se on kiihdyttänyt merien köyhtymistä.

Kirjassa on paitsi hienoa kuvausta linnuista ja merestä, myös kaunista ja koskettavaa kuvausta Frannysta. Tarinan etenee kahdella aikatasolla. Nykyhetken lomassa on takaumia Frannyn elämästä ja mitä pitemmälle tarina etenee, sitä enemmän ne selittävät häntä ja hänen tarvettaan päästä Antarktikselle.

Hieno kirja! McConaghyltä on suomennettu myös Täällä oli susia -kirja, joka täytyy ehdottomasti lukea.

Kirjan tiedot:

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu | WSOY 2021 | 344 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Migrations (2020) | Suomennos: Sari Karhulahti

Luettu myös:

Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly, Kirja hyllyssä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2023 : 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla [26/50]

Sarah Gailey: Upright Women Wanted

As Esther breathed in the sweet, musty smell of the horse blankets in the back of the Librarians' wagon, she chewed on the I-told-you-so feeling that had overwhelmed her ever since her father had told her the news about Beatriz.

Esther karkaa kotoaan ja piiloutuu kirjastonhoitajien vankkureihin. Hän toivoo näiden kunniallisten naisten osoittavan hänelle armoa. Kirjastonhoitajat ovat kuitenkin hieman erilaisia kuin hän kuvitteli.

No tämä oli kyllä pettymys. Kun kannessakin kerran kysyttiin "Are you a coward or are you a librarian?", odotukset olivat tietenkin korkealla. Harmillisesti kirja ei vastannut toiveitani oikein millään tasolla.

Kirjan maailma on jonkinlainen post-apokalyptinen villi länsi, jossa sotaisa USA pitää yllä tiukkaa kuria ja vanhoillisia arvoja. Ei tosin käynyt selväksi, ketä vastaan tässä sodittiin. Ehkä kaikkia, ehkä ei ketään. Maailma ja maisemat ovatkin hyvin luonnosmaisia.

Sama koskee hahmojakin. Esther pakenee jouduttuaan katsomaan, miten hänen salarakkaansa Beatriz hirtetään kielletyn aineiston hallussapidon vuoksi. Hetkeä myöhemmin Esther on kuitenkin korviaan myöten ihastunut Cyeen, muunsukupuoliseen* kirjastonhoitajakisälliin. Että niin kovin rakas tämä Beatriz sitten oli.

* Cye siis käyttää pronomia "they", mutta muiden ihmisten ilmoilla hänen on oltava "she" kaikkien turvallisuuden vuoksi. Hän teroittaan ja alleviivaa tätä Estherille parikin kertaa, koska tämä kirja ei ole mitenkään hienovarainen sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevien teemojensa suhteen.

Kliseiseen tapaan kirjastonhoitajat tarjoavat Estherille vilahduksen maailmasta, jollaista hän ei ollut tiennyt olevan olemassakaan. Kirjastonhoitajat jakavat Hyväksyttyä Aineistoa eli valtion hyveellistä propagandaa. Samalla he trokaavat vaunun alta kiellettyä aineistoa, koska tottahan maailmassa kapinaa on. Näidenkin kuvaaminen jää pinnalliseksi.

Mikä on harmi, koska villin lännen kapinalliset, kiertävät queer-kirjastonhoitajat oli niin herkullinen pohja, jolle olisi voinut rakentaa mehevän tarinan!

Kirjan tiedot:
Sarah Gailey: Upright Women Wanted | Tor 2020 | 176 sivua

Haasteet:
* Helmet 2023 : 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua [24/50]
Joskin on sanottava, että minun kirjastonhoitajan työni ei ole ihan tuollaista...
* Queer-lukuhaaste 2023 : Sukupuolen moninaisuus

Emily St. John Mandel: Asema 11

Kuningas kylpi sinisessä valossa poissa tolaltaan.

Tappava virus pyyhkäisee ihmiskunnan olemattomiin parissa viikossa. Selviytyjät joutuvat miettimään, mikä heille on tärkeää ja millainen uudesta maailmasta rakennetaan.

Katsoin tuossa päivänä muutamana Station Eleven -sarjan, joka perustuu tähän kirjaa. Yleensä luen kirjan ensin, mutta nytpä tuli tehtyä toisin päin ja en osaa sanoa, miten paljon se vaikutti lukukokemukseeni. Lopputulemana nimittäin sanoisin, että pidin TV-sarjasta enemmän.

Sekä kirjassa että TV-sarjassa seurataan eri ihmisiä kahdessa eri aikatasossa. Kummassakin suurimman tarinasiivun saa Kirsten, joka on katastrofin tapahtuessa vasta lapsi. 20 vuotta myöhemmin hän on Kiertävän sinfoniaorkesterin jäsen ja törmää matkoillaan uhkaavaan Profeettaan.

Kirstenin lisäksi seurataan muun muassa Jeevania, joka pelastautuu veljensä kotiin, sekä Mirandaa, joka on työmatkalla Malesiassa. Kaikki kolme ovat tavanneet tavalla tai toisella näyttelijä Arthur Leanderin, joka kuoli kesken Kuningas Learin ensi-illan.

Näiden hahmojen kautta kirja kysyy oikeastaan hyvinkin syvällisen kysymyksen. Mikä tekee ihmiselämästä ja jopa ihmiskunnasta selviämisen arvoisen? Riittääkö pelkkä elossa pysyminen? Kiertävän sinfoniaorkesterin mielestä kulttuuri tekee ihmisistä ihmisiä ja siksi se haluaa edelleen esittää musiikkia ja näytellä Shakespearea.

Pidin paljon tästä ajatuksesta, jota ei kerrottu ollenkaan saarnaavasti vaan se tuli esiin rivien välistä. Kirja oli todella sujuvaa luettavaa ja tarinan läpi suorastaan lensi. Tykkäsin myös Kirstenistä, Jeevanista ja Mirandasta.

Pystymme siihen siksi, että olimme sinua nuorempia kun kaikki päättyi, Kirsten ajatteli, mutta emme niin nuoria ettemme muistaisi mitään. Siksi että kohta on myöhäistä, katot romanhtavat ja kaikki vanhat rakennukset muuttuvat vaarallisiksi. Siksi että etsimme entistä maailmaa niin kauan kuin siitä löytyy jälkiä.

(s. 156)

Ja kuitenkin pidin TV-sarjasta enemmän, koska 1) siinä ei ollut sukupuolistunutta väkivaltaa (naisten raiskauksia ja pahoinpitelyjä), 2) Jeevanin ja Kirstenin välinen yhteys oli paljon pitempi ja mielenkiintoisempi ja 4) Profeetta ja hänen seuraajansa olivat kiinnostavampia noin yleensä. Näyttelijäsuorituksetkin olivat hienoja.

Lukemisen arvoinen kirja, katsomisen arvoinen TV-sarja, en osaa sanoa kumpi kannattaa tehdä ensin!

Kirjan tiedot:
Emily St. John Mandel: Asema 11 | Tammi 2022 | 394 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Station Eleven (2014) | Suomennos: Aleksi Milonoff

Luettu myös:
Reader, why did marry him?

Haasteet:
* Luonto sivuilla: Kirjassa matkustetaan
* Ihana susi: Kirjassa tai sen kannessa on hirvieläin

Rodolfo Santullo, JOK & Cixin Liu: Sea of Dreams

Tämä sarjakuva on samaa sarjaa kuin aiemmin lukemani Yuanyuan's Bubbles. Tämäkin perustuu Cixin Liun novelliin ja tällä kertaa tekijöinä ovat uruguaylaiset kirjoittaja Rodolfo Santullo ja taiteilija JOK.

Myös tämän tarinan aiheena on kuivuus, joskin nyt se johtuu ihmisistä riippumattomista syistä. Paikallinen Jää ja lumi taidefestivaali keskeytyy, kun paikalle liihottaa aivan oikea avaruusolio. Tämä "low-temperature artist" on vaikuttunut Yan Dongin abstraktista jääveistoksesta, jota se pitää oikeana taiteena, toisin kuin esittäviä teoksia.

Olento haluaa näyttää, mistä kana pissii, ja alkaa tehdä omaa jäätaidettaan. Materiaalina se käyttää maailman vesiä, jotka se tempaa ylös avaruuteen. Yan Dongin yrityksistä huolimatta olento ei suostu luopumaan projektistaan ja niinpä koko maailmaan uhkaa tuho.

Ei mitään itsehillintää!

Tarinan kantava juoni on taide ja taitelijan pakkomielle teoksestaan. Olento ei suostu keskustelemaan muusta kuin taiteesta, ja yksi planeetta on sen mielestä pieni uhraus suuren taideteoksen edessä. Eiköhän tässä kritisoida suoraan sitä, mikä aihekin on.

En pitänyt tämän sarjakuvan tyylistä yhtä paljon kuin Yuayuan Bubbles -kirjan. Minä nyt pidän enemmän nätistä piirrosjäljestä kuin tällaisesta hieman rosoisemman näköisestä. Ja tämä tyyli ei ehkä tehnyt parhaalla tavalla oikeutta tarinalle, jossa olennon taideteos on (tai ainakin pitäisi olla) lopulta niin kaunis, että sitä katsoessa tekisi mieli itkeä.

Kirjan tiedot:
Rodolfo Santullo, JOK & Cixin Liu: Sea of Dreams | House of Zeus 2020 | 90 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Fantastinen kesä 2022 : Mielenkiintoinen sivuhenkilö
Jia Li Feng, naislentäjä, jonka seikkailuista olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Laline Paull: The Bees

The old orchard stood besieged.

Flora 717 murtautuu ulos kennostaan vain huomatakseen olevansa yhteiskunnan pohjasakkaa. Se on harvinaisen iso ja ruma jopa siivoojamehiläiseksi, eikä pesässä suvaita poikkeavia yksilöitä. Floran erikoinen kyky pelastaa sen kuitenkin teloitukselta ja antaa sen elämälleen uuden suunnan.

Kyllä, tämä kirja kertoo tarhamehiläisistä ja oli niin jännittävä, että hyvä kun maltoin mennä nukkumaan. Tarinassa yhdistyvät faktat mehiläisistä ja niiden elämästä, ja fiktio siinä mielessä, että Laline Paull on inhimillistänyt ne. Floralla on ihmisen tunnistamia tunteita ja ajatuksia, mutta pohjimmiltaan se on silti mehiläinen.

Mehiläisyhdyskunta on kirjassa aivopesty ja väkivaltainen totalitaarinen dystopia. Jokaisella on oma paikkansa ja alemmat kastit tottelevat ylempiä. Accept, obey, serve. Kennosta kuoriutuvat vähänkään erilaiset yksilöt revitään armotta kappaleiksi, koska pesään ei haluta heikkouksia. Tarina onkin välillä hurmeisen väkivaltainen, kun vartijat teurastavat epäilyttäviä toukkia ja työmehiläiset hankkiutuvat lopulta eroon hyödyttömistä kuhnureista.

Isolated in their spinning circle of sisters, still shouting in protest, the drones could not hide the scent of their fear. The smell made Flora's abdomen contract hard with pleasure, and at the thrill of her sisters' flaring war glands she screamed with excitement.

(s. 276)

Kuhnurit ovat kaikkien palvomia ylimielisiä uroksia, joilla ei ole aavistustakaan siitä, miten niiden syksy tullen käy. Kirjassa tuodaankin hyvin esiin mehiläisten lyhyt elinikä. Yksittäinen mehiläinen ei mitenkään voi muistaa edes koko edellistä kesää, mutta pesän parviäly voi. Sitä ohjaavat osittain eräänlaiset papittaret, se ylin kasti, jolla on tarinassa omat kunnianhimoiset suunnitelmansa.

Kaiken keskellä on kuningatar, Pyhä Äiti, pesän ainoa muniva naaras, joka hallitsee alamaisiaan feromoneillaan. Kuten sisarensa, myös Flora palvoo kuningatarta ja on syntynyt tottelemaan sokeasti saamiaan käskyjä. Se on kuitenkin (totta kai) poikkeusyksilö, joka joutuu pian varjelemaan salaisuutta, jota sen on itsekin vaikea käsittää.

Tykkäsin kirjasta todella paljon! Se kuvaa hienosti mehiläisyhdyskuntaa sellaisena kuin me sen tiedämme olevan, ja samaan aikaan se on myös aivan vieras maailma. Mehiläispesä on ihmeellisen kaunis ja tehokas paikka, joka toimii omilla pelottavilla säännöillään.

En ole mikään mehiläisekspertti, joten en tiedä, miten paljon Paull on keksinyt tähän omaansa. Olen tässä kuitenkin googlaillut mehiläisten elämää ja kaikki kirjassa tapahtuva näyttäisi olevan sellaista, mitä pesissä oikeasti puuhataan. Se, mitä Floralle tapahtuu, on myös mahdollista.

Kirjaan on muuten trailerikin täällä.

Kirjan tiedot:
Laline Paull: The Bees | HarperCollins 2014 | 43 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 45. palkittu esikoisteos [28/50]
Orion Book Award 2015

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin.

Viisikymppinen Lia keräilee työkseen tavaroita, jotka ovat ajautuneet jokeen rajantakaisesta suljetusta maasta. Sieltä löytyvät myös ne viisi lasta, joita Lia päättää suojella tuhoutuvassa maailmassa.

Tämä kirja on paras lukea aivot narikassa. Käänteet muuttuvat sitä uskomattomammiksi mitä lähempänä tarinan loppua ollaan.

Kirjan tarina on matka- ja selviytymiskertomus äärimmäisen katastrofaalisissa olosuhteissa. Jonkinlainen kosminen rypistys johtaa siihen, että tulivuoret ja mannerlaatat villiintyvät. Lopulta aurinkokin sanoo sopimuksen irti. Tarinassa ihmiset suhtautuvat kummallisen tyynesti siihen, että maailma tuhoutuu.

Lia ja lapset lähtevät Lian kotikylästä kohti kyseenalaista turvaa. Heillä ei ole mitään varsinaista päämäärää, mutta vaiherikkaan matkan jälkeen he päätyvät Lian kotimaahan Suomeen. Matka jatkuu siitä, mutta enpä kerro minne. Sanotaan vaikka niin, että tästä saisi vauhdikkaan ja epäuskottavan toimintaelokuvan.

Koko matkan aikana Lia on käsittämättömän rauhallinen ja lapset äärimmäisen kilttejä ja fiksuja. Turhia, kuten vaikkapa maailmanloppua, ei itketä ja tulevaisuuteen luotetaan koko ajan. Lialla, vanhalla selviytyjällä, on keinonsa kaikkiin hankaliinkin tilanteisiin, joihin joukko joutuu.

Kirja oli nopealukuinen ja oikeastaan pidinkin siitä, mutta minä nyt tykkäänkin tällaisista robinsoncrusoilijoista ja toimintaleffoista. Maa järisee, tsunamit nousevat ja valtiot pyyhkiytyvät maailmankartalta, mutta Lia ja lapset sen kun porskuttavat eteenpäin. 

Kirjan tiedot:
Maarit Verronen: Hiljaiset joet | Aviador 2018 | 177 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Yöpöydän kirjat, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin avain ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 27. kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva [26/50]
* Luonto sivuilla : Luonnonkatastrofi
* Aakkoshaaste : H

Octavia E. Butler, Damian Duffy & John Jennings: Parable of the Sower (Earthseed #01)

Teini-ikäinen Lauren Olamina elää tulevaisuuden maailmassa, jossa eriarvoisuus ja väkivalta ovat arkipäivää. Vettä ja ruokaa ei riitä kaikille, ja Laurenin kotikaupunki on muurien eristämä. Lauren haaveilee jostain paremmasta ja uskoo ihmiskunnan kohtalon olevan tähdissä.

Octavia E. Butlerin dystopiasta Parable of the Sower (1993) on tehty vastikään sarjakuvamukaelma, jonka lainasin kirjaston OverDrivestä. Sarjakuva palkittiin hiljattain Hugolla ja koska en ole lukenut alkuperäistä romaania, ajattelin nyt sivistää itseäni tällä.

Ja olipas brutaalia luettavaa. Tämä ei ole mikään hyvän mielen tarina. Tai oikeastaan se, mitä Lauren tavoittelee, on hyvää, mutta kirjan maailma on kauhean raaka ja väkivaltainen. Murhat, kidutukset, raiskaukset ja (koti)väkivalta ovat Laurenin naapurustossa tavallista arkea, ja ulospääsyä tästä on vaikea löytää. Jossain kaukana muualla jotkut ihmiset elävät paremmissa oloissa, mutta heillä ei ole mitään kiinnostusta jakaa varallisuuttaan muille.

Kirja sijoittuu maailmanlopun jälkeiseen aikaan, mutta todellisuus on kyllä tältä osin masentavan dystopinen jo nyt.

Laurenilla on kyky tuntea muiden tunteet ne nähdessään, etenkin tuska ja kipu, mutta tästä huolimatta hän on toiveikas. Hän ei voi kuvitella elävänsä koko ikäänsä ahtaassa ja ahdistavassa kotipaikassaan. Hän uskoo, että ihmiskunnan kohtalo on tähdissä. Laurenin omassa uskossa jumalan asemaan nouseekin muutos, jonka hän näkee välttämättömänä ja väistämättömänä.

Kirjassa on otteita Laurenin pohdinnoista ja mielestäni niiden kautta luotiin kiinnostava kuva sekä hänestä että tästä Earthseed-uskonnosta.

- - God is change -

Seeds to tree,

tree to forest;

Rain to river,

river to sea;

Grubs to bees,

bees to swarm.

From one, many;

from many, one;

Forever uniting, growing, disolving -

forever Changing.

The universe

is God's self-portrait.

(s. 254)

Traagisten tapahtumisen seurauksena Lauren lähtee viimein kotoaan ja onkin valmistautunut ulkomaailmaan paremmin kuin monet muut. Kirjassa kuvataan hyvin hänen päättäväisyyttään ja voimaansa sekä uskoa siihen, että parempi huominen on luvassa joskus jollekin jos ei nyt hänelle itselleen.

Laurenin ajatuksia ennen lähtöä.
(s. 55)

Pidin kirjan taiteesta, joka sopii todella hyvin tarinan rosoisuuteen. Värit ovat vahvoja ja vaikka kaikken raaimmat asiat jätetäänkin (onneksi) tekstin tasolle, kuvillakin kerrotaan Laurenin ankarasta maailmasta. Tarinan hahmot ovat pääasiassa mustia tai latino- ja aasialaistaustaisia. Kuvituksessa se on tietenkin todella selvää ja muistuttaa siitä, että nykypäivänäkin eriarvoisuuden nurjat puolet koskettavat usein nimenomaan kaikkia muita kuin valkoisia ihmisiä.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä kyllä, mutta tarinana tämä oli ahdistava eikä todellakaan mikään kiva ja kevyt pikku sarjakuva. Kirja aloittaa kahteen kirjaan jääneen trilogian ja tässä luvataan, että toisestakin osasta (Parable of the Talents) on tulossa sarjakuva. 

Kirjan tiedot:
Octavia E. Butler, Damian Duffy & John Jennings: Parable of the Sower | Abrams ComicArts 2020 | 284 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa [12/50]
* Aakkoshaaste : P