Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Öinen lehto lumen alla: tällaisiin paikkoihin tultiin vainajia kohtaamaan ennen kuin tämä maa rakennettiin kirkkoja täyteen, ja monesti sen jälkeenkin salaa.

Emmi Itärannan Lumenlaulaja oli minulle yksi niistä kirjoista, joita oikein odotin. Hänen aiemmat kirjansa ovat olleet hyviä ja kiinnostavia, ja todella erilaisia keskenään.

Lumenlaulaja vie Kalevalan maailmaan, tällä kertaa Louhen kertomana. Nuoren Lauhan koti Pohjolassa jää valloittajien alle ja menetysten jälkeen Lauha löytää kodin Metsänpeitosta, naisten turvapaikasta. Vuosien kuluessa Lauha kasvaa ja lopulta hän on Louhi, valmis ottamaan takaisin paikkansa Pohjolan valtaistuimella.

Onneksi olin jo lukenut tästä muutaman lukijan fiilikset, kirjan alku nimittäin tuntui hieman hitaalta. Mikä oli sinänsä ihme, koska tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon! Ehkä se johtui miljööstä, Tuonelan naapurusto ja Metsänpeitto kun ovat verrattain rauhallisia paikkoja.

Jossain sadannen sivun paikkeilla vauhti alkoi kiihtyä ja sitten oltiinkin täysillä mukana Kalevalan tapahtumissa.

Ne ovat minulle sen verran tuttuja, että Louhen tarinan loppu ei yllättänyt, mutta kyllähän se silti sydämeen kävi. Itäranta kirjoitti Louhen hienosti kolmiulotteiseksi hahmoksi, joka on paljon muuta kuin Kalevalan kuvaama harvahampainen, ilkeä noita. Louhi rakastaa ja haluaa ja suojelee kansaansa, ja sokeutuu lopulta sille, mikä on oikein ja kohtuullista.

Tarina asettaa vastakkain Pohjolan matriarkaatin ja Kalevanmaan patriarkaatin. Pohjolassa naista ei alisteta ja jokainen saa tehdä asioita, joissa on hyvä. Pohjola ja Metsänpeitto ovat myös suvaitsevaisia ja tarina onkin ilahduttavan sateenkaareva. Täydellinen paikka ei Pohjolakaan ole ja Louhi on uskottavan sokea sen kipupisteille kuten palkollisten kohtelulle.

Tykkäsin todella paljon Itärannan maalailevasta kielestä, joka sopi hyvin niin tunnetilojen kuin maisemienkin kuvailuun.

Halla lähestyi maan sisältä, se syöksyi rosoisen kallion ja louhikkoisen maan poikki, keräsi itseensä kivien terävää voimaa ja kasvoi, kunnes vyöryi suustani niin väkevänä, että oli kuin talvimyrsky olisi puhaltanut lävitseni ja repinyt minut kappaleiksi. Sade luisui lumeksi, jähmettyi jääksi, putosi kirkkaina terävinä sirpaleina, hyytyi puikoiksi puiden oksiin ja kivien reunoihin. Kuura peitti kuuset ja männyt, taukosi valkoisena aaveena koivujen ja pihlajien vihreisiin, suonikkaisiin lehtiin.

(s. 146)

Kirjan tiedot:

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja | Teos 2025 | 409 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Jorman lukunurkka ynnä muut

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Kärsimys

Axie Oh: The Girl Who Fell Beneath the Sea

The myths of my people say only true bride of the Sea God can bring an end to his insatiable wrath.

Enpä ole ennen lukenut korealaiseen kansantarinaan perustuvaa kirjaa, mutta nyt tein senkin. Axie Oh’n YA-fantasia The Girl Who Fell Beneath the Sea perustuu The Tale of Shim Cheong -tarinaan.

Shim Cheong, valtakunnan kaunein neito, on tässä kuitenkin
sivuhenkilö. Häntä ollaan uhraamassa meren jumalalle, kun 16-vuotias Mina melko kirjaimellisesti tyrkkää hänet sivuun ja ottaa hänen paikkansa. Minan veli kun on rakastunut Shim Cheongiin ja Mina tekisi mitä tahansa perheensä eteen.

Meren armoille heittäytyminen ei kuitenkaan ole Minan loppu. Hänet kiskaistaan henkimaailmaan meren jumalan kaupunkiin, jossa hän päättää selvittää miksi jumala lähettää jatkuvasti raivoisia myrskyjä maan päälle.

Tämä oli oikein viihdyttävä tarina ja minuun vetosi etenkin tuo korealainen mytologia. Se on minulle aika vierasta, mutta tämän myötä nyt ehkä vähän tutumpaa. Kirjassa maalaillaan kauniita ja kiehtovia kuvia merellisestä henkimaailmasta, joka on eräänlainen välietappi ennen lopullisen kuoleman paikkaa (missä se ikinä onkaan, tarina ei pureudu siihen).

Lying on my back, I gaze up into the sky. It’s a clear day, with only a few fish, and what looks like a humpback whale in the distance.

(s. 173)

Olisi aika metkaa jos meidänkin sääennustukset olisivat mallia “odotettavissa vähän valaita, kalaparvi saattaa paikoin peittää auringon”.

Tykkäsin myös Minasta, joka on vakaasti päättänyt olla oman onnensa seppä. Kohtalo ja sielunkumppanit yhdistävä punainen lanka voivat sanoa mitä hyvänsä, Mina tekee omat päätöksensä.

I may be rash. Common, perhaps. But I am not weak.

“I chose myself.”

(s. 35)

Kirjan heikoin lenkki oli sen romanssi, mutta se ei suoranaisesti ole sen vika. Oman genrensä edustajana se toimi ihan ok, minun vain on hiukkasen vaikea uskoa näihin parin viikon pikarakastumiseen. Kiva romanssi, mutta toimiiko se tosiaan loppuelämänne? Tuskin.

Kuitenkin, kiva ja nopeatempoinen seikkailu vähän vieraammissa kulttuurimaisemissa! Jos kaipaa kepeää kesäfantasiaa niin tämä ei olisi hassumpi valinta.

Kirjan tiedot:

Axie Oh: The Girl Who Fell Beneath the Sea | Feiwel & Friends 2022 | 330 sivua | E-kirja kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Näyttävä kansi

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa matkataan jonkinlaisella aluksella

Rachel Smythe: Lore Olympus. Volume 1

Zeuksen järjestämät bileet johtavat erikoiseen tapaamiseen. Juuri jumalten valtakuntaan saapunut Persefone päätyy manalan hallitsijan Haadeksen hoiteisiin.

Kaikista näkemistäni kehuista huolimatta tämä ei sitten ollut minun kirjani. Tai oikeastaan sarjan aloitus, luin vain tämän Lore Olympus -sarjan ensimmäisen osan. Tässä siis kerrotaan uudelleen Haadeksen ja Persefonen tarina.

Tämä oli enemmän romantiikkaa ja vähemmän fantasiaa kuin oletin. Tässä vasta pedataan tulevaa Haades/Persefonea, mutta kaikki muut tuntuvat jo olevan draamojen kourissa. Jos joskus tuntuu siltä, että haluankin parisuhdedraamaa sarjakuvana, niin sitten voisin harkita tarttuvani jatko-osiin.

Kirjan maailman kannalta oli kiinnostavaa, että jumalten maailma näytti olevan nykyajassamme teknologian ynnä muun suhteen. Kuolevaisten maailma sen sijaan elää mytologian historiallista aikaa. Se näkyi nyt lähinnä Eroksen ja Psykhen osuudessa, mutta oletan sen olevan myöhemmin enemmän esillä.

Piirrostyylistä en niin välittänyt, mutta se johtui enemmän siitä, millaisiksi hahmot oli suunniteltu. Vesivärimäinen taide oli sinänsä kaunista ja unenomaista, mutta voi jestas sitä stereotypioiden määrää hahmojen ulkonäössä. Miehet ovat pitkiä ja teräväpiirteisiä laatikoita, naiset pieniä, pehmeäpiirteisiä ja kurvikkaita.

Kerberos, Persefone ja Haades.

Lopputulemana ei siis oikeastaan minun sarjani, mutta pidän mahdollisuuden auki jos kaipaankin yhtäkkiä jumaldraamaa.

Kirjan tiedot:
Rachel Smythe: Lore Olympus. Volume 1 | Del Rey 2021 | 368 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2023 : 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan [41/50]
* Fantastinen kesä 2023 : Yliluonnollinen olento

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Niin monta sataa vuotta sitten, ettei kukaan enää pysy laskuissa mukana, eli rauhallinen kansa kultaisella aavikolla, missä taatelit kasvavat.

Kasiluokkalainen Alva muistaa kaiken, paitsi kolme ensimmäistä elinvuottaan. Mysteeriä valaisee Nide, joka johdattaa Alvan Helsingin alle Alistadiin. Heitä pimeyteen seuraa Joel, jonka ensitreffit Alvan kanssa saavat hyvin yllättävän käänteen.

Luin tuossa taannoin Maria Turtschaninoffin Suomaan ja ajattelin tutustua paremmin hänen tuotantoonsa eli nuortenkirjoihinsa. Maresin olen joskus lukenut töitä varten ja selannut sen jako-osiakin, mutta nämä muut ovat ihan uusia tuttavuuksia.

Ainakin tästä pidin hätäiseltä tuntuvaa loppua lukuun ottamatta! Tarinassa yhdistyvät nykyaika ja mytologia: Helsinki on meidän Helsinkimme, mutta sen alla asuu koko joukko noitia, peikkoja ja muita kansansaduista tuttuja olentoja. Kirja ottaa vahvasti kantaa luonnonsuojelun puolesta, ovathan taruolennot joutuneet pakenemaan ihmisen levittämää tuhoa ja metsien hävitystä.

Helsinki on minulle vieraampi paikka ja vallan ilahduinkin siitä, että Alva, Nide ja Joel suuntasivat lopulta pohjoisen tuntureille. Harvemmin eeppistä lopputaistelua käydään Lapissa. Tarina etenee joutuisasti ja oli niin jännittävä, että hyvä kun maltoin mennä nukkumaan. Ei ole suuri juonipaljastus sanoa, että Alva on tietenkin kadonnut Varjoprinsessa, jonka perintö on synkän puoleinen.

Se pakollinen kolmiodraama oli vähän väsyttävä. En nyt sentään tarjoa polyamorista suhdetta ratkaisuksi joka kolmioon, mutta tähän olisin voinut tarjotakin. Pidin nimittäin kaikista kolmesta osapuolesta ja siitä, että kukaan heistä ei ollut mitenkään täydellinen, ei edes Alva.

Mutta kokonaisuutena tykkäsin kyllä! Sujuvaa tekstiä, hauskoja kohtauksia, kiinnostava tarina ja on myös kiva, että tämä on ihan yksittäinen teos eikä osa sarjaa. Yksikin kirja riittää kertomaan hyvän tarinan.

"Jos luulet että voitat minut viekkaudessa ja saat napattua täältä jotain joka avulla voit pelastaa tytön, tai jos ajattelet tyrkätä minut paistinuuniin tai kahlita omaan nimeeni tai jotain muuta mukavaa, niin sanonpahan vain: jätä sellaiset aikeet. Se on valheellista propagandaa. Minä olen yhdeksänsataa vuotta vanha eikä minua todellakaan niin helposti petkuteta."

(s. 130-131)

Kirjan tiedot:
Maria Turtschaninoff: Helsingin alla | Tammi 2012 | 493 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Underfors (2010) | Suomennos: Marja Kyrö

Luettu myös:
Kirjamielellä, Kirjojen rakastaja, Vinttikamarissa ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 5. Kirjassa ollaan maan alla [29/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 11. Historiasta tai mytologiasta ammentava spefi-kirja
* Fantastinen kesä 2023 : Monarkia

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Puramme tavarat autosta ja panen uurnan kuistin pöydälle

Sotamies Matts Matsinpoika saa kruunulta palkakseen oman torpan. Tapaaminen metsänneidon kanssa johtaa haltijaverisen Nevabackan suvun syntyyn ja vuosisatoja kestävään suhteeseen lähiluonnon kanssa.

Tammikuu on ollut minulle hyvien kirjojen kuukausi. Tämän Maria Turtschaninoffin Suomaan huomasin muistaakseni jossain Facebookin kirjallisuusryhmästä. Kirja oli odottamaanikin parempi lukukokemus ja oli suorastaan sääli, kun se loppui.

Episodimainen sukuromaani kertoo pohjalaisen Nevabackan suvun tarinan Suomen historian myrskyissä. Matts kääntää maata 1600-luvulla ja satoja vuosia myöhemmin hänen jälkeläisensä löytävät taas tiensä suon laitamille. Kirjalla on useita eri kertojia ja piirsin lukiessani omaksi ilokseni sukupuuta, johon kaikki hahmot mukavasti asettuivatkin.

Kivana ja yllättävänä ratkaisuna kirjassa käytetään erilaisia kerronnan keinoja. Löytyy säeromaania, minäkertojaa, ulkopuolista näkökulmaa, päiväkirjamerkintää ja kirjeitäkin. Ihastuin etenkin noihin kirjeisiin, joita kirjoittaa 1800-luvulla nuori Alina. Ne tuntuivat aivan aidoilta ja tyylillisesti oikeilta, ja oli helppo kuvitella nuoren naisen kirjoittaneen niitä.

Nevabackan suvun historiaan mahtuu niin tragedioita kuin onnellisempiakin loppuja. Milloin kurittavat sota ja nälänhätä, milloin taas sato on runsas ja perhe ainakin suhteellisen onnellinen. Tarinassa näkyy hyvin ajankuva ja muuttuva maailma. Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä kauemmas tilalta lähdetään ja sitä enemmän etenkin naisilla on mahdollisuuksia.

Samoin kirjassa näkyy hienosti ihmisen suhde luontoon. Mattsille metsän väki on aivan totta ja tarinassakin he ovat oikeasti olemassa. Luonnon kanssa eletään rinnakkain ja sitä kunnioitetaan. Mutta sitten ottaa vallan kristillinen ajattelutapa: metsän väkeä ei ole ja maan on taivuttava ihmisen voiman edessä. Mitä kauemmas Mattsista mennään, sitä kaukaisempi villi luonto on nevabackalaisille. Luonto ei ole enää arvokas sellaisena kuin se on, vaan siitä on otettava irti kaikki mahdollinen hyöty.

Tykkäsin itse paljon myös siitä, miten hyvin sukuhistoria pysyy tarinan mukana. Esivanhempia ei välttämättä muisteta enää nimeltä, mutta heistä jää kuitenkin jäljelle jotain. Johanneksen kohtalo ja myöhemmin johanneksenpuuhun liittynyt uskomus huvittivat minua suuresti. Perhetarinat, myytit ja uskomukset säilyvät pitkään sen jälkeenkin kun asiaan liittynyt henkilö on jo kuollut.

Askeleeni tömähtelevät maata vasten
ja se kuuntelee
ja se kuiskaa
minä tunnen askeleesi
tiedän kenen likkoja sinä olet

(s. 14)

Kirjan tiedot:
Maria Turtschaninoff: Suomaa | Tammi 2022 | 371 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Arvejord (2022) | Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Luettu myös:
Kirsin kirjanurkka, Siniset helmet, Tuijata ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 10. kirjassa on ohjeita ja neuvoja [9/50]
* Luonto sivuilla: Myytti/mytologia
* Ihana susi: Kirjassa on luonnonsuojeluteema
* Lukumatka menneisyyteen 2023: 17. kirjassa käsitellään uskontoa tai mytologiaa

Helena Waris: Vuori

Istun sängyssäni unen jäljiltä pöpperöisenä, kun kuulen sen uudelleen.

19-vuotias Lif asuu kaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Kun kaupungissa alkaa tapahtua kummia, Lif lyöttäytyy yhteen naapurinsa Arrin kanssa ja lähtee kiipeämään vuorta.

Tämä on ollut lukulistalla noin about kahdeksan vuotta, joten johan oli aikakin tarttua tähän. Luin jopa Wariksen Konetrilogian ennen tätä ja se sentään ilmestyi myöhemmin.

Tämän kirjan tarina pohjautuu wanhaan skandinaaviseen mytologiaan. Homman nimi on ragnarök, maailmanloppu, jossa kaikki tuhoutuu. Tai no ainakin melkein kaikki. Kaksi ihmistä tulee jäämään jäljelle. Lif ja Lifthrasir, uuden ihmiskunnan kantavanhemmat.

Tarinan minäkertoja-Lif on yksi monista potentiaalisista kantaäideistä. Hänen ei tarvitse muuta kuin selviytyä ainoana Lifinä hengissä Vuoren huipulle ja paikka uudessa maailmassa on taattu. Tarinan rakenne muistuttaakin Nälkäpeliä tai Battle Royalea: vain yksi voi selvitä loppuun asti.

No, kaksi, koska täytyyhän se Lifthrasirkin löytää.

Pidin kirjasta ja luinkin sen kertaheitolla kun en malttanut jättää kesken. Teksti on sujuvaa ja dialogipainotteista, joten kirja oli helppo ja nopea lukea. Pidin Lifistä, ja Arri ei ollut läheskään niin ärsyttävä kuin YA-sankarityypit yleensä. Mukana ryskeessä ovat tietenkin muinaiset jumalat, mukaan lukien Loki, joka herättää jos jonkinlaisia tunteita Lifissä. Totta kai, kuinkas muutenkaan.

Mutta, en oikein tiedä, mitä kirjan viimeisellä lauseella haettiin. Oliko koko ragnarök sittenkin pelkkää lavastusta, oliko juonipaljastuksen puikoissa selviytynyt jumala vai olivatko myytit väärässä ihmisselviytyjien lukumäärästä?

Kirjan tiedot:
Helena Waris: Vuori | Otava 2014 | 317 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjanurkkaus, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:
* Fantastinen kesä 2022 : Myytti tai mytologia

J. R. Tolkien: Kullervon tarina

Kullervo Kalervon poika saattaa olla luotaantyöntävin Tolkienin sankareista: karkea, synkkä, pahantuulinen, kostonhimoinen ja vieläpä ulkomuodoltaan vastenmielinen.

Myönnän: heti tuo ensimmäinen lause sai minut heittäytymään vastahankaiseksi tämän kirjan suhteen. Eihän Kullervo ole Tolkienin sankari vaan suomalaisen mytologian hahmo. Vaikka kirjassa tarkennetaankin Kullervon alkuperää, en silti päässyt yli ensireaktiostani.

Tähän pieneen tietokirjaan sisältyy useampi tekstityyppi. Kaikki pyörii Tolkienin kirjoittaman ja keskeneräiseksi jääneen Kullervo-kertomuksen ympärillä. Kertomus sisältyy kokonaisuudessaan ja hyvin suomennettuna kirjaan, ja toistaa Kalevalasta tuttua Kullervon tarinaa. Tolkienin versiossa Kalevan epäjohdonmukaisuuksia on siloteltu pois, mutta syystä, joka minulle jäi epäselväksi, Tolkien on antanut hahmoille lisänimiä.

Sitten vajosi emo taas murheeseensa, ja Kullervo huusi ääneen: "Isäni veitsen kautta, kun olen kooltani isompi ja varreltani vahvempi, kostan minä isäni kohlut ja maksan sinun mahlasi, emoni ja kantajani."

(s. 30)

Tuossa tiivistyy hyvin se, millainen mies Kullervo on.

Kertomuksen lisäksi kirjassa on sitä selittävä osa, jossa selvitetään hahmojen, tapahtumien ja ilmaisujen taustoja. Sen on kirjoittanut kirjan toimittaja Verlyn Flieger. Osansa saa myös itse Tolkien ja hänen epäilyttävät motiivinsa. Miksi juuri Kullervon väkivaltainen ja insestinen tarina kiinnosti häntä niin paljon? Ja mikä ihme häntä edes kiinnosti takapajuisen junttikansan naurettavan lapsellisissa tarinoissa, joista puuttui sivistyksen hohde ja ylevä kerronnan taito?

Tähän jälkimmäiseen vastaa Tolkien itse, sillä kirjassa on mukana hänen Kalevalaa koskeva puheensa kahtena eri versiona. Se oli mielestäni mielenkiintoinen, joskin tuo suomalaisen kulttuuriperinnön ajoittainen mollaaminen ärsytti taas. Ei kaikilla vain ole vahvoja ritariromantiikan perinteitä ja vuosisatoja vanhaa itsenäistä valtiota! Tolkienkin kyllä myöntää tämän ja pitää sitä myös Kalevalan vahvuutena. Se on verrattain uusi kansalliseepos eikä historia ole ehtinyt siloittaa sen ryppyjä ja rujoutta. Pidin myös siitä, miten selvästi Kalevala ja suomenkieli on vedonnut Tolkieniin. Hän heittäytyy vallan kaunopuheiseksi kuvatessaan niiden herättämiä tuntemuksia.

Runojen kuvauksissa on rakkautta ja vaistoa; Suomen soita ja avaria aapoja, joilta korkeampi kamara kohoaa eräänlaisina mäkisinä saarina, milloin paljaana ja milloin puiden peitossa.

(s. 129)

Lopputulemana sanoisin, että Tolkienista enemmän kiinnostuneet saavat tästä varmasti irti enemmän kuin minä, joka vain etsin postuumia teosta...

Kirjan tiedot:
J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina | WSOY 2016 | 163 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Story of Kullervo (2015) | Suomennos: Kersti Juva, Jaakko Kankaanpää ja Alice Martin

Luettu myös mm.:
Kirjakaapin kummitus, Karvakasan alta löytyi kirja ja Mutaa vai tähtiä?

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 30. kirja on julkaistu kirjailijan kuoleman jälkeen [49/50]

M. A. Jeskanen: Perkele: myytillisiä tarinoita

Tässäpä vallan mainio sarjakuva-albumi näin pyhäinpäivän lähestyessä. Kirjassa on kuusi sarjakuvanovellia, jotka sijoittuvat 1600-luvun loppupuolen Pojolaan. Tarinat ovat saaneet innoitusta kansantarinoista ja sananlaskuista, joten niissä sitten riittää niin seksiä kuin väkivaltaakin.

Ensimmäinen novelli on Suvihäät, jossa morsian viettää hääpäivänsä aamua naimalla toista miestä. Paha saa palkkansa ja niinpä hääpäivästä tuleekin hautajaiset. Tarina jatkuu kuitenkin tämän jälkeenkin, koska eiväthän kuolleet haudassa pysy. Pidin tästä novellista vähiten, mutta ei se silti huono ole. Vähän niin kuin esilämmittely näille muille, pitemmille tarinoille.

Häistä siirrytään noitavainoihin novellissa Blåkulla. Pieni tyttö ja kerjäläispoika aiheuttavat hirvittävää tuhoa valheillaan noitakarkeloista. Tässä tarinassa on jopa muihin novelleihin verrattuna paljon seksin kuvausta noitaorgioiden muodossa. Niihin eivät osallistu vain ihmiset tai selvästi täysi-ikäiset. 

Tämä tarina oli todella synkkä ja masentava, mutta antoi mielestäni todella hyvän kuvan tästä hirveästä ajanjaksosta. Kirkko paasasi kansan tyhmyydestä ja kidutti noidaksi nimettyjä naisia, joiden vaihtoehdot olivat kuolema ja vielä kauheampi kuolema. Tarinassa kerjäläispoika alkaa katua tekojaan, mutta liian myöhään.

Louhiharjun mysteerissä kuvataan tarinoista tuttua tilannetta, jossa ahdinkoon joutunut henkilö lupaa paholaiselle jotain, jota ei ymmärtänyt lupaavansa. Anna-neito on raiskattu ja raiskaaja aikoo tappaa hänet. Anna pakenee metsään, jossa hän lupaa iäkkäälle miehelle sen, mitä kantaa vyönsä alla kunhan mies vain auttaa häntä. No vanha vihtahousuhan se siinä on lapsen sielua vailla, kukas muukaan 

Alkuasetelman jälkeen tarina lähtee kuitenkin yllättäville urille enkä odottanut loppuratkaisun olevan sellainen kuin oli. Jännitys pysyi kivasti yllä ja lukijana melkein kuuli, kuinka kello raksutti Annan elämän taustalla.

Don Juan Tenorio ja Tuonelankylän Tilta tuo itsensä don Juanin Pohjolan perukoille. Kopea Tilta ei huoli miestä eikä paholaista, joka kiroaa hänet varsin erikoisella tavalla. Tiltan haarat alkavat kukkua kuin käki ja vaikka neito hoksaakin lopulta, että loven ääni vaimenee kun sitä hellästi koskettelee, hänen maineensa on mennyt. Sitten paikalle ilmestyy don Juan, jolla on kuitenkin omat demoninsa perässään.

Tykkäsin erityisesti siitä, miten tarina on piirretty. Ruudut muistuttavat puupiirroksia ja toimivat erinomaisesti sinänsä hauskassa tarinassa. Tiltan hameen alta kiemurtelee hauskoja nauhoja, joissa lukee millainen ääni hänen rakosestaan kulloinkin lähti.

Oma suosikkitarinani oli Saunaperkele, jossa talon vanha emäntä nousee puolustamaan, no, saunassa asuvaa perkelettä. Vuosikymmenten aikana siitä on tullut suorastaan ystävä, joka painii renkien kanssa ja tekee saunapuut. Mitä sitä nyt suotta pois ajamaan, hullujako nuo nuoret ovat.

Tämän novellin asetelma on niin hilpeä, että nauroin ääneen sitä lukiessani. Vanhalla emännällä on niin paljon lämpimiä muistoja perkeleestä, jonka hän kesytti viimeistään ensimmäistä lasta synnyttäessään. Saunassa synnyttävälle naiselle eivät mokomat häntäheikit ryppyile! Perkele on ollut osa perheen elämää ja lapsetkaan eivät suuremmin hämmästy, kun se osallistuu joulupitoihin. Suosikkiruuduissani perheen pikkutyttö mäjäyttää saunassa liian lähelle luikertelevaa saatanallista käärmettä kauhalla. "Pysy puolellasi, väkähammas."

Vanha emäntä muistelee.
s. 135

Kirjan viimeinen novelli, Sielunmessu, on niistä haikein. Piikatyttö Saska haaveilee omasta pienestä tilasta, Topista ja lapsista. Tilaisuus saada nämä tarjoutuu yllättäen, kun toinen piika hukkuu ja palaa vainoamaan taloa. Saska lupaa hankkiutua eroon Ulla-Kaisasta kunhan saa isäntäväeltä haluamansa. Tämän jälkeen kuvataan Saskaa iäkkäämpänä naisena, jonka elämässä aivan kaikki ei ole mennyt suunnitelman mukaan.

Tarinassa kuvataan hienosti sitä, miten elämässä tulee eteen pettymyksiä ja miten se voi siitä huolimatta olla ihan mukiinmenevää. Kaikkea ei saa, mitä haluaa, ja sen kanssa on vain opittava elämään. Saska saa vielä toisenkin tilaisuuden puhua Ulla-Kaisan kanssa ja pidin siitä, miten naiset keskustelevat keskenään keskellä vainajien sielunmessua.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä kirjasta paljon! Kuvitus on mustavalkoinen ja sopii tyyliltään hyvin kerrottuihin tarinoihin. Seksin ja alastomuuden kuvausta ei todellakaan vältellä, mutta tarinat eivät ole pornoa tai pyöri pelkästään seksin ympärillä. Tällaisiin kansantarinoihin kuuluvat elämän kaikki osa-alueet ja vähän ne tuonpuoleisenkin.

Kirjan tiedot:
M. A. Jeskanen: Perkele: myytillisiä tarinoita | WSOY 2011 | 211 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjamielellä, Kirjamuistikirja, Booking it some more ynnä muut

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste

Anniina Mikama: Myrrys

 
Kaksi poikaa kulki metsässä.

14-vuotias Niilo on ollut Kivihalmeen talon hyljeksittynä kasvattina niin kauan kuin muistaa. Kun talon oma poika Akseli joutuu karhun raatelemaksi, Niilon elämä muuttuu kertaheitolla. Mahtava myrrys Martin ottaa pojan mukaansa palkaksi palveluksistaan ja pian Niilo huomaa olevansa tietäjän opissa. Henget ja metsä vastaavat yllättävän auliisti pojan kutsuun ja lopulta Niilolle selviää sekin, miten hän Kivihalmeen päätyi.

Tykkäsin Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogiasta, joten pakkohan se oli tämäkin lukea. Lisähoukutuksena kirja on historiallista maagista realismia ja sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkuun syvälle Kainuun korpeen. Olen itsekin asunut vähän aikaan niillä kulmilla, joilla seikkailu tapahtuu, joten tutut paikannimet aiheuttivat minussa  "hahaa, minäpä tiedän tuon!" -hykerrystä.

Kirja on jaettu kahteen osaan, syksyyn ja kevääseen. Syksyssä kuvataan Niilon ja Martinin tutustumista ja sitä, miten Niilo oppii liikkumaan metsässä ja kuuntelemaan luontoa. Luontokuvaus onkin todella kaunista ja Niilon kautta korpimetsää ahmitaan kaikkien aistien kautta. Pikkuhiljaa Niilo alkaa saada lisää rohkeutta ja itsevarmuutta, eikä vain karttuvien taitojensa vuoksi. Martinin metsämökissä häntä kohdellaan ensimmäistä kertaa kuin ihmistä.

Mielissään Niilo haki kulhon ja kauhoi itselleen kelpo annoksen. Hän istahti uudelleen lattialle ja aikoi ruveta lusikoimaan ruokaa sisäänsä, kun Martin pudotti lusikkansa pöydälle niin äkkinäisesti, että hän oikein pelästyi.

- Hitto soikoon sinun kanssasi! Martin ärähti. - Etkö sinä osaa käyttäytyä niin kuin ihmiset?

Niilo ei voinut ymmärtää, mitä hän oli tehnyt väärin. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan käyttäytyä kuten häntä oli Kivihalmeessa opetettu.

- Mitä se tuollainen peli oikein on? kysyi Martin. - Eläimet syövät lattialla, et sinä! Istu pöydän ääreen.

(s. 86)

Martin on kyläläisten yhtälailla kunnioittama kuin pelkäämä mies, jonka kanssa ollaan tekemisissä vain tosi paikan tullen. Niilokin pelkää häntä ensin, mutta nopeasti selviää, että Martin on lempeä jos kohta juro erakko. Paljon parempi vaihtoehto kuin Kivihalmeen isäntä Juhani, jonka arvaamatonta luonnetta ja kovia nyrkkejä pelkää oma kotiväkikin.

Kirjan kevätpuolisko oli minulle hienoinen pettymys syksyn jälkeen. Olisin nimittäin jaksanut lukea Niilon ja Martin samoiluista paljon enemmänkin! Kevään kuluessa Niilolle alkaa selvitä, mistä hän on Kainuun kylille saapunut ja mitä häneltä on riistetty. Samaan aikaan Juhani alkaa teroitella sotakirveitään. 

Henkilökaartiin liittyy myös kirkkoherra Ström, joka yrittää tasapainoilla edustamansa kristinuskon ja vanhan muinaisuskon välillä. Kirjassa tuodaankin hyvin esille se, että 1800-luvullakin saatettiin yhä uskoa molempiin. Jopa Kivihalmeen talossa, jossa ollaan niin kristittyä että, turvaudutaan myrryksen pakanallisiin taitoihin kun Akseli loukkaantuu. Henkimaailma ja luonnonhenget ovat kirjassa totta, mutta Martinkin varoittelee Niiloa tulevasta muutoksesta. Myrrysten aika alkaa olla ohi.

Yksi asia jäi vähän kaivelemaan, nimittäin kirjan naishahmot, jotka saivat hyvin vähän tilaa. Etenkään ah niin kauniilla, vaalealla ja viattomalla Iiriksellä ei tunnu olevan mitään muuta tekemistä kuin näyttää lukijalle, että Niilo tykkää tytöistä eikä esimerkiksi Akselista. Sama juttu Martinin ja vaeltavan naiskaupustelijan kanssa. Heteromiehiähän tässä ollaan kaikki, heh heh hee.

Jäi vähän sellainen olo, että tällekin kirjalle tulee kyllä jatkoa. Toivottavasti Iiriksella ja/tai muille naishahmoille löytyy siinä oikeaakin tekemistä.

Kirjan tiedot:
Anniina Mikama: Myrrys | WSOY 2021 | 370 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly

Haasteet:
* Luonto sivuilla - kirjassa ollaan metsässä
* Syyslukuhaaste - lue kirja, joka muistuttaa sinua syksystä

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 

Ensimmäinen sydän tuli vastaan yhtäkkiä.

Menetettyään ritarinarvonsa Lynx suuntaa kohti pohjoista. Hän haluaa löytää noidan, joka voisi voimillaan palauttaa Timin muistin. Matka villiin Botniaan on raskas ja vaarallinen, koska metsissä vaanivat niin seireenit kuin haltijatkin. Lynxin tietämättä isosisko Fox on lähtenyt hänen peräänsä sekalaisen seurueensa kanssa. Foxin pinna on kireällä kun mukana pitää raahata niin lemmenloitsusta saanutta Franzia, muistinsa menettänyttä Timiä kuin tämän kuolleista palannutta entistä tyttöystävääkin.

Luin viime vuonna Suomea lohikäärmeille -kirjan, ihastuin siihen ja toivoin, että sille tulisi jatkoa. Ilahduin todella paljon kun paljastui, että se tosiaan oli sarjan ensimmäinen osa. Tällä kertaa kirjassa on vähemmän poliittista juonittelua eikä Helsingissäkään viivytä kuin hetki. Suurimman osan ajasta sankarimme seikkailevat villissä Botniassa eli vaihtoehtoisessa Pohjois-Suomessa, jossa haltijoita on paras lepytellä ja silmät on oltava selässäkin puskissa vaanivan vaaran varalta.

Oikeastaan tarinan aikana ei tapahdu paljon mitään. Reaalimaailmaan sijoitettuna Lynx tekisi Foxin autolla pienen roadtripin Kuusamon tienoille ja hänen perässään ajelisi sekalainen nelikko muita ihmisiä. Erään hahmon tarkoitusperät jäävät hämärän peittoon, loppuratkaisu on loppujen lopuksi aika ärsyttävä ja mukana on aimo annos deus ex machinaa. 

Mutta eipä se haittaa! Kirjan vahvuus ei olekaan monimutkainen juoni, vaan af Bjarmian sisarukset ja ihmeellinen ja rikas maailma. Tarinalla on kolme kertojaa; Lynx, Tim ja Fox, joista viimeinen ei ollut äänessä Suomea lohikäärmeille -kirjassa. Mielestäni Tim oli näistä vähiten kiinnostava ja tuntui siltä, että hän oli kertoja ainoastaan Astridin takia. Ketään muuta elävien kirjoihin palannut Astrid ei suuremmin kiinnostanut ja Astridin oman näkökulman käyttäminen olisi leväyttänyt esiin koko joukon juonipaljastuksia aivan liian aikaisin. Astrid sinänsä oli mielenkiintoinen hahmo ja olisi ollut kiva lukea tarinaa hänenkin näkökulmastaan.

Pidin kuitenkin hyvin paljon Lynxin ja Foxin kappaleista! He ovat hyvin erilaiset ihmisinä ja se tulee selvästi esille. Foxilla sentään on jotain kokemusta maastossa selviytymisestä, mutta Lynx on ihan hukassa Botnian ryteiköissä. Etenkin Foxin näkökulma oli hauskaa luettavaa hänen töksähtelevän ja lyhytpinnaisen luonteensa vuoksi. 

Käteni etsiytyi vyötärölläni olevalle ritarin tikarille.

"Vain yhdenlaiset ihmiset palaavat kuolleista jonkun toisen kasvoilla", sanoin.

"Noidat", Franz täydensi.

"Aioin sanoa petturit", sanoin. "Onko hän helvetti soikoon vielä noitakin?"

(s. 76)

Tykkäsin todella paljon kirjan maailmasta. Pikkuruiset lohikäärmeet, ritarit, seireenit ja kännykät elävät sulassa sovussa keskenään. Ihmiset voivat olla ateisteja, kristittyjä tai uskoa erilaisiin vanhoihin jumaliin, ja sillä, kuka uskoo mihinkin on oma logiikkansa. Tämä vaihtoehtoinen Suomi on omiaan herättämään uteliaisuuden ja oman mielikuvituksen. Jos seireenit voivat lennellä avomereltä Kuusamoon, asuuko jossain Haltin rinteillä jetiperhe? Voiko tästä Suomesta tulla ikinä tasavalta ja noitaystävällinen maa, vai joutuvatko tasavaltalaiset ja noidat aina piileskelemään? 

Ajatuksen tasolla yksi kirjan karmeimmista asioista ovat noitaroviot, joita tässä Suomessa edelleen poltellaan aina tilaisuuden tullen. Pidin siitä, miten eri tavalla kirjan hahmot suhtautuivat esimerkiksi noitiin tai erilaisiin uskomuksiin. Foxille haltijoiden kestitsemisellä ei ole niin väliä, mutta Franzille on.

Tämä sarja on niin kiva, että tosiaan toivoisin sen saavan vieläkin jatkoa! Joko näillä tai uusilla hahmoilla. Monta asiaa jäi auki ja vaikka onkin hauska spekuloida, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, haluaisin myös tietää, miten se "oikeasti" menee.

Kirjan tiedot:
Britta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille | Otava 2020 | 346 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 3]

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Lähestymme lampea stratosfääristä.

Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystämään pienessä lammessa asuvan pienen hauen. Jokavuotinen homma on tällä kertaa yllättävän vaikeaa. Ensin katkeaa siima, sitten käy ilmi, että lammen on vallannut näkki. Samaan aikaan kylille ilmaantuu ylikonstaapeli Janatuinen, jolle Lappi on uusi aluevaltaus. Janatuinen haluaa saada käsiinsä Elinan ja odottaa kohtaavansa jonkin verran vaikeuksia, mutta peijoonin ja väkiyön varalle hänkään ei ole varautunut.

Muistaakseni törmäsin tähän jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, jossa tätä kehuttiin hauskaksi ja yllättäväksi kirjaksi. Tarina oli kumpaakin ja pidin aivan erityisesti siitä, miten erinomaisen lappilainen kirja oli. Karila on näköjään itsekin kotoisin Itä-Lapin kylästä ja sen kyllä huomaa. Pohjoisen soinen luonnonmaisema ja juro mielenmaisema välittyvät joka sivulta, ja hahmojen välinen dialogi on hilpeää luettavaa.


- No olekko sitä kuullu että kunnanjohtajaan meni hattara.

- Joo.

- Nyt se haluaa vaan syyä koko ajan.

- Semmosta se on hattaroijen kanssa.

(s. 142)

Kirjan tarinan sijoittuu siis Itä-Lappiin, mutta ei ihan sellaiseen kuin se, jonka me tunnemme. Koko Lappi on eristetty muusta Suomesta ja sinne menevien on ymmärrettävä, että esimerkiksi henkivakuutus ei ole siellä voimassa. Lappi on täynnä vanhan mytologian vaarallisia olentoja ja kirjassa tavataan niin näkki ja hattara kuin peijooni ja metelikin. Lappilaiset suhtautuvat yliluonnollisiin naapureihinsa tyynen käytännöllisesti, mutta Janatuisella on pieniä sopeutumisvaikeuksia.

Elinan kautta Lappi ja hänen tuttu kyläyhteisönsä nähdään paikallisen silmin, Janatuisen kautta taas ulkopuolisen näkökulmasta. Etenkin Janatuisen kohtaamiset paikallisten ihmisten ja olentojen kanssa olivat mainioita.


- Laita hyän tähen se pyssy pois, Keijo sanoi.

- Mkä se on, Janatuinen kysyi eikä laskenut pistoolia.

- Peijooni.

- Mikä?

- Ruottin kuningas. Syökö se ryökäle minun keittoa?

(s. 60)

Tarinalla on pari muutakin kertojaa ja heidän kauttaan sukelletaan syvemmin paikallishistoriaan tai ainakin paikallisiin juoruihin. Tuskin mikään on kirjassa ihan sitä, miltä se ensisilmäyksellä näyttää.

Itse juonesta on vaikea sanoa mitään ilman juonipaljastuksia, joita en oikeasti halua tehdä. Olisi myös vaikea valita, mikä lasketaan juonipaljastukseksi ja mikä ihan vain yllättäväksi asiaksi. Mielestäni kirjaan oli kiva sukeltaa tietämättä siitä juuri mitään ja tulla sitten yllätetyksi joka sivulle. Karilan luoma maailma on värikäs ja monipuolinen, ja oli suorastaan sääli päästä kirjan viimeiselle sivulle.

Erityismaininta siitä, miten erinomaisesti Karila onnistuu kuvaamaan pienten lentävien saatanallisten verenimijöiden eli sääskien kanssa elämistä. Ininä soi korvissa vieläkin.


Hän meni navettaan etsimään vapoja.

Sisällä oli viileää. Siellä oli sääskiä, jotka ilahtuivat, kun ruoka tarjoiltiin sänkyyn.

(s. 18)

Kirjan tiedot:

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys | Siltala 2019 | 280 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirja vieköön, Kirsin kirjanurkka, Sivutiellä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 22. kirjassa on epäluotettava kertoja [35/50]

Mutta enpä kerro kuka!

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 19. pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja [12/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a three-word title [30/50]

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille

Briitta Hepo-oja:
Suomea lohikäärmeille
309 s.
Otava 2019
Kirjastosta

Punaiset pilkut täplittävät valkoista lakanaa.

Vuoden 2020 vaihtoehtoisessa Suomessa luonnonusko on voimissaan, kuningaskunta on jakautunut käytännössä kahtia ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuus ja terrorismi on arkipäivää. Köyhempään luokkaan kuuluva Timotei saa 18-vuotislahjakseen pienen lohikäärmeen, jonka kasvattaminen ei ole helppoa. Lohikäärme vie Timin yläluokan maailmaan, jossa hän tutustuu ritarisäätyiseen Lynxiin. Molemmat nuoret ystävineen seuraavat jännityksellä kruununprinsessa Freijan häitä, onhan hän ensimmäinen kuninkaallinen, joka nai tavalliseen kansaan kuuluvan puolison. Pian häiden jälkeen tapahtuu jotain, joka muuttaa koko Suomen tilanteen vieläkin vaarallisemmaksi.

Takakansiteksti ei tämän kirjan kohdalla oikein kohtaa kirjan sisältöä ja siksi jätin melkein tämän lainaamatta. Taasko joku tyypillinen teiniromanssi? Nyt ei jaksa. Mutta onneksi lainasin, koska ei tässä oikeastaan ollut kyse mistään epäsäätyisestä romanssista. Timin ja Lynxin juttu ei ole tarinan pääpointti eikä sen vatvomiseen käytetä läheskään niin paljon aikaa ja sivuja kuin voisi olettaa. Kirjan sydän on pikemminkin sen maailman rakentamisessa ja politiikassa. 

...Noin kirjoitettuna saan sen kuulostamaan kieltämättä todella tylsältä, mitä kirja ei missään nimessä ole. Tämä on oikein laadukasta, jännittävää ja ajankohtaista YA-fantasiaa.

Tässä maailmassa Suomi on siis jaettu kahtia. On Etelä-Suomi, jota asuttavat enimmäkseen sääty-yhteiskuntaa kannattavat ihmiset. Tai pikemminkin niin, että muunlaisista ajatuksista on paras olla hiljaa. On myös tasavaltalaisten ja villi-ihmisten pohjoinen Botnia, jonne etelän ihmiset eivät edes saa mennä. Suomi on sikäli takapajuinen maa, että noitia jahdataan ja poltetaan täällä edelleen. Esimerkiksi sivistyneemmässä Ruotsissa noidat ovat tehneet kovasti työtä sen eteen, että heidät on hyväksytty osaksi yhteiskuntaa. Eriarvoisuus rehottaa muutenkin. Raha valuu aatelisten taskuun ja köyhät pärjäävät miten kuten. Lynxille ei tuota ongelmia hankkia parin tonnin korua, mutta Timin halpa nettiyhteys on hidas kuin etana. Ei niin yllättäen kuninkaallisten kannattajat ovatkin aatelisia, tasavallan kannattajat puolestaan vähävaraisia.

Uutiset olivat sitä samaa: kuninkaalliset häät, työttömyys, kauppapakotteet, TASA [radikaali tasavaltalaisten ryhmä], häät, työttömyys, kauppapakotteet, häät, TASA, blaa blaa. Ihan totta. Samat otsikot toistuivat joka päivä, ei niitä kukaan jaksanut. Silloin tällöin haastateltiin vaihteen vuoksi tyytymättömiä turkulaisia, joiden mielestä kuninkaalliset häät olisi pitänyt järjestää maan pääkaupungissa eikä Helsingissä. Häiden menetys oli ihan turkulaisten oma vika. Olisivat polttaneet kaupunkinsa vähän harvemmin. Missä Freijan olisi heidän mielestään pitänyt mennä naimisiin, Turun linnan hiiltyneillä raunioillako.

(s. 12)

Timin mieltä painaa hänen entisen tyttöystävänsä Astridin kuolema, eikä ihastuminen Lynxiin paranna ihmeenomaisesti hänen traumaansa. Tätähän tapahtuu turhankin usein tässä genressä; oli taustalla sitten kiusaaminen tai perheen kuolema, rakkaus parantaa välittömästi kaiken. Ei tällä kertaa. Tim käy lyseota ja maailmanrakennus tulee hauskasti esiin esimerkiksi siinä, että koulussa opiskellaan riimukirjoitusta. Yllätyslahjaksi saatu lohikäärme on oikeastaan jonkinlainen terapiaeläin, koska se saa Timin kiinnostumaan uusista asioista. Esimerkiksi suomen opettamisesta sille eli tehtävästä, joka on perinteen ja tiedon mukaan miltei mahdotonta. "Suomea lohikäärmeille" onkin paitsi kirjan nimi, myös Timin itselleen sälyttämä tehtävä ja tässä nimenomaisessa Suomessa myös sananlasku, jonka merkitys kiertyy takaisin kirjan eriarvoisuuden teemaan.

Lynx on Timiä vuotta vanhempi yliopistoa käyvä nuori nainen, joka kuuluu ritarisukuun. Hänen säätynsä elämää säätelee ritarikoodi, joka on sekä vähemmän konservatiivinen että älyttömämpi kuin ehkä kuvittelet. Sopii siis tähän maailmaan kuin nenä päähän. Nuorempana Lynx teki pikkuserkkunsa kanssa pienessä humalassa sopimuksen siitä, että jos he 25-vuotiaina ovat edelleen naimattomia, he menevät keskenään naimisiin. Hauska vitsi, joka ritarivalan ja -kunnian vuoksi sitoo heitä edelleen. Pidin valtavasti siitä, miten ritarivala ja sen pitäminen sekä Lynxin huolimattomuus liittyivät lopulta tarinaan paljon vakavammankin asian kohdalla. Ritarin sotilasrooli sinänsä ei ole Lynxin juttu, mutta onneksi sen ei tarvikaan olla. Hänellä on isosisko, perheen esikoinen luutnantti Fox, jonka tyttöystäväkin on armeijassa, sekä isoveli Feenix. 

Iso plussa kirjalle siitä, että sukupuolten välinen ja seksuaalinen tasa-arvo näyttävät olevan kirjassa oikeasti asioiden normaalitila. Usein kirjoissa kyllä sanotaan näin, mutta todellisuus on sitten toinen. Eihän tyttö voi oikeasti tehdä jotain jne.. Tällä kertaa voi. Kukaan ei viittaa esimerkiksi Foxiin millään osoittelevalla ja alleviivaavalla tavalla. Pidinkin paljon Foxista ja oikeastaan kaikista kirjan hahmoista. Heihin ja kirjan maailmaan tutustuttiin luontevasti ilman niitä (ainakin minua) ärsyttäviä "as you know, Bob..." -hetkiä. Luonnonusko ja haltijat olivat arkipäivää ja sulassa sovussa kännyköiden ja nuorisobileiden kanssa. 

Juoni jäi todella kutkuttavaan ja koukuttavaan kohtaan. Vaikka kirjassa ei sanota sen olevan sarjan avausosa, toivon, että se on!

Luettu myös:

Kirjapöllön huhuiluja

Mari Ahokoivu: Oksi

Mari Ahokoivu:
Oksi
368 s.
Asema Kustannus 2018
Kirjastosta

Karhuäiti Umi kömpii pesästä neljän pennun kanssa. Kolme tavallista karhunpoikaa, yksi... niin mikä? Parka ei ole karhu, mutta Umi kohtelee sitä omanaan kunnes sotka opettaa Parkaa taikomaan  tulta. Tytön käytös pelottaa Umia, joka käskee Parkan pois perheen luota. Metsässä asuu myös valtava Mana outoine varjolapsineen ja jossain taivaalla on Emuu, Umin äiti, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen tyttärensä takaisin.

Enpäs ole lukenut tätäkään aiemmin vaikka kirjaa on kovasti kehuttu. Nyt kirja sattui kuitenkin sopivasti kohdalle ja päätin sivistää itseäni lukemalla sen. Tarinan idea perustuu muinaissuomalaiseen karhumyyttiin, ja vanhat myytit ja mytologiat ovat mielestäni aina kiinnostavia. Odotin siis kirjalta karhuja, äitejä ja tyttäriä, mutta sain sitten paljon muutakin.

Pidin todella paljon Ahokoivun piirrosjäljestä. Lähinnä mustan ja keltaisen sävyinen kuvitus siirtyy sujuvasti kepeästä karmivaan kahden kuvan välillä ja näyttäen silti koko ajan samalta. Etenkin karhut olivat ihanan pehmeästi piirrettyjä ja tukevasta rakenteesta huolimatta niistä välittyi notkeus, jota karhuhahmoissa harvoin näkee. Toinen suosikkini olivat revontulet, jotka oli piirretty kauniin hulmuaviksi. Liikkeen melkein näki ja ne muistuttivat minua talven pimeiden öiden tunnelmasta.

Revontulia
s. 12

Pehmeydestä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi tarinan raaka väkivalta yllätti kokonaan. Ei, ei se alun hirven tappaminen, se kuului asiaan. Sen sijaan se, mitä Parka vähän myöhemmin teki, oli suorastaan etovaa. Kummallisen hyvällä tavalla! Parka muuttui sen myötä ajatuksissani ihan toisenlaiseksi hahmoksi ja samalla tarina otti toisen suunnan. En väitä pitäneeni ihan kaikista käänteistä (täysin turha scifi-elementti tuli ihan puun takaa) tai edes ymmärtäneeni kaikkea (mitä Manan varjot loppujen lopuksi olivatkaan), mutta tarinassa oli yllätyksiä ja monimutkaisuutta, joista tykkäsin. Luonto, karhu ja muinaiset jumalat olivat koko ajan vahvasti läsnä.

Hauskana yksityiskohtana kirjan teksteille oli sivujen alalaidassa myös englanninkieliset käännökset. Paikoitellen luinkin ennemmin käännöksen kuin suomenkielisen tekstin, sitä oli nimittäin välillä vaikea hahmottaa etenkin lauluissa käytetyn tekstaustyylin vuoksi. Oli myös mielenkiintoista verrata Silja-Maaria Aronpuron käännöksiä alkuperäiseen tekstiin ja miettiä, olisinko itse kääntänyt samalla lailla vai jotenkin toisin. Pidin enemmän suomenkielisestä tekstistä, siinä oli paikoitellen kalevelaista mahtipontisuutta, joka sopi tarinaan kuin lumi talveen.

Luettu myös:

Kirjanurkkaus, Cats, books & me, Hurja hassu lukija ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 27. pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja [11/50]

3 x kotimaista sarjakuvaa

Luinpa tosiaan pitkästä aikaa useamman sarjakuvauutuuden. Päätin lykätä ne yhteen juttuun sen sijaan, että kirjoittaisin kaikista erikseen. Näistä ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut yhtä paljon sanottavaa kuin kauno- tai tietokirjallisuudesta yleensä on. Enpä huomannut ennen kuin tätä kirjoittaessani, että sarjakuvat ovat eri kustantajilta. Kyllä se mieltä lämmittää huomata, että suomalaista sarjakuvaa tulee markkinoille monelta suunnalta.

Anni Nykänen:
Mummo 4
104 s.
Sammakko 2016
Kirjastosta

Anni Nykäsen Mummo on vain niin kerta kaikkisen ihana hahmona, että odotan jokaista uutta albumia ja nettisivupäivitystä kuin kuuta nousevaa. Mummossa on vauhtia ja asennetta, ja vaikka ikä painaakin niin jalka nousee ja potkukelkka kulkee.

Pidän todella paljon Nykäsen piirroksista. Mummo ja muut sarjan hahmot ovat kauniin yksinkertaisesti piirrettyjä ja jotenkin sulavalinjaisia. Kaikki vaikuttaa kodikkaan pullealta vaikka kaikki hahmot eivät pyöreitä olekaan. Tämän albumin takakannessakin on niiiiiiiin söpö kuva Kissistä ja samanmuotoisesta kahvakuulasta. Pidän paljon kuvien varjostuksista ja siitä, miten tapahtumat pursuavat välillä ruuduista yli.

Tämän albumin suosikkistrippini oli se, jossa Mummo saa vakavan itseaiheutetun urheiluvamman eli kaksi mustaa silmää hypätessään hyppynarua. Ei ole Mummo vielä niin moderni, että käyttäisi urheilurintsikoita!

Marko Raassina:
Kullervo
71 s.
Arktinen Banaani 2016
Kirjastosta

Lukaisin Marko Raassinan sarjakuva-Kalevalan melko tarkalleen vuosi sitten ja tykkäsin siitä niin, että varasin tämän heti kun se oli mahdollista. 

Tällä kertaa tarinassa on yhtenäinen juoni, kertoohan tämä Kullervon traagisen tarinan. Myyttinen Kullervo saa päälleen kirouksen, jonka seurauksena hänen elämänsä on tragediaa tragedian perään. Tästä se Tolkienkin ammensi kirjoittaessaan Túrin Turambarista.

Noin yleisesti ottaen pidin edelleenkin Raassinan piirroksista, mutta en sitten loppujen lopuksi ole yhtään varma sopivatko ne tämän tarinan kertomiseen. Tyyli on parhaimmillaan ollessaan hauska ja Raassina ajoittaa vitsit hyvin. Suosikkikohdassani Untamon kätyrit tutkivat teini-Kullervon puuhun kaivertamia ihmiskuvia ja pohtivat, ovatko todellakin yhtä lihavia kuin kuvissa. Ongelma siis oli mielestäni siinä, että Kullervon tarina on vakava tragedia. Tyyli ei vain sopinut veristen teurastuskohtausten ja dramaattisten miekkataistelujen kuvaamiseen.

Karoliina Korhonen:
Suomalaisten painajaisia:
vähäsanaista vertaistukea
91 s.
Atena 2016
Kirjastosta

Karoliina Korhosen Suomalaisten painajaisia on jo suorastaan ilmiö, niin suosittu se on ollut etenkin sosiaalisessa mediassa. Tunnustaudunkin Finnish Nighmares-facen seuraajaksi ja päivitysten innokkaksi lukijaksi. Tämä on siis sarjakuvien suomenkielinen versio.

Sarjakuvan piirrosjälki on hyvin yksinkertaista, Mattihan on periaatteessa pelkkä tikku-ukko ja niin ovat kaikki muutkin. Ehkäpä tässä tulee esiin suomalaisen taiteen minimalismia uudessa muodossa? Yksinkertaisuus toimii joka tapauksessa todella hyvin stripeissä, joiden hauskoina ja terävinä pointteina on jäyhä suomalainen perusluonne. 

Löysin itseni niin monesta kohtaa, etenkin kaikista bussijutuista. Voiko kiusallisempaa tilannetta ollakaan kuin linja-auto, jossa kaikki ikkunapaikat ovat varattuja? Siinä pitää sekunnissa tehdä elämää suurempi päätös: seisotko vai istutko tuntemattoman ihmisen viereen, ja jos istut niin kenen? Stressaantuu sitä vähemmästäkin.

Timo Parvela: Sammon vartijat-sarja (Tuliterä, Tiera & Louhi)

Timo Parvela:
Tuliterä (227s., 2007)
Tiera (269 s., 2008)
Louhi (327 s., 2009)
Tammi
Tuliterä & Tiera omia, Louhi kirjastosta

Oli kitarasoolon vuoro.

Kun minä kerran niin suunnittelin näistä kirjoittavani niin kirjoitetaan sitten, vaikka muistikuvat hieman haalistuneita ovatkin. Aloitin Tuliterän huhtikuun lukumaratonilla ja se oli niin vetävä, että lukaisin sitten muutkin suunnilleen samaan putkeen kun kerran olin vauhtiin päässyt. Kaksi osaa löytyi tosiaan omasta hyllystäni, olen ne joskus kirjaston poistomyynnistä napannut. Kolmas piti sitten oikeasti lainata.

Tarina alkaa vauhdikkaasti kun viidesluokkalaiset Ilmari ja Ahti musisoivat rehtorinsa maan sisään koulun kevätjuhlassa. Pian selviää, että poikien kalastusreissulla kadonneet isät olivat tarujen Sammon sirujen vartijoita. Heitä on suuri joukko ympäri maailmaa ja heidän tehtävänsä on varmistaa ettei Louhi saa koottua Sampoa uudelleen. Isien ollessa hukkateillä vartijan tehtävät lankeavat pojille ja Ilmarin isosiskolle Annille. Kolmikko aseistautuu maagisella kanteleella ja Väinämöisen miekalla, ja kilpajuoksu Sammon sirujen luo alkaa. Matkan varrella mukaan lyöttäytyy muitakin Kalevalasta tuttuja nimiä Ainosta Antero Vipuseen.

Hahmot on siis otettu suurimmaksi osaksi suoraan Kalevalasta ja vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, kyseessä vaikuttaa olevan vanha kunnon reinkarnaatio. Kalevalan kohtalot toistuvat nykymaailmassakin, jos toki hieman erilaisina. Mieleeni jäi erityisesti Aino, tällä kertaa parikymppinen Sammon vartija, joka sukeltaa vapaaehtoisesti kyyneljärveen ja kärsii kaikki ihmiskunnan surut ja kivut. Minulla meni muuten nolottavan kauan ennen kuin tajusin kuka Ahti oli. Kirjojen piti melkein iskeä minua itsellään päähän. Ei ole Kalevala tarpeeksi hyvin hallussa kun en muistanut millä nimellä Ahti Saarelainen paremmin tunnetaan.

Olin yllättynyt siitä, miten synkkä tämä sarja oikeastaan on. Ei niinkään se, että hahmoja kuolee (mikä siis ei ollut hilpeää sekään), vaan yleinen tunnelma. Olisihan sitä voinut Kalevala-pohjaiselta sarjalta odottaa, mutta jotenkin oletin, että nuorten kirjassa näistäkin myyteistä tehtäisiin iloisia ja siloisia. Joo ei tehty, ei. Pohjimmiltaan nämä ovat kasvutarinoita, eikä kukaan tosiaankaan mene siitä mistä aita on matalin. Joukkoon mahtuu ystävien pettämistä, läheisten kuolemia, pilvilinnojen täydellistä romahtamista ja onnettomia perheitä. Tarinan loppukaan ei ole täysin onnellinen.

Voisin napista kirjojen toimintapainotteisuudesta, jonka vuoksi jotkin hahmojen väliset suhteet kärsivät. Tai vaikka siitä, miten epäuskottavia suuremman maailman juonenkäänteet olivat (ihan varmasti Euroopan valtiot suostuvat sulautumaan yhtiöksi...). Mutta enpäs napisekaan kun eihän näitä ole tarkoitettu aikuiselle lukijalle, jota nuo ehkä häiritsevät. Varhaisnuoriin luulisin tämän uppoavan oikein hyvin olivat he sitten tyttöjä tai poikia. Itsekin siis tykkäsin näistä todella paljon. Lisää tällaista, kiitos.

Luettu myös mm.: Jokken kirjanurkka, Maailman ääreen, Insinöörin kirjahylly

Haasteet: 50 kategoriaa - 32. a trilogy

Lukumaratonin kirjakoonti

Lukumaratonin kirjoista ei vain tunnu syntyvän omia tekstejään, joten taidanpa antaa suosiolla periksi ja laittaa ne lyhyemmin samaan pakettiin. Poikkeuksena Timo Parvelan Sammon vartijat-trilogia, josta kirjoitan kokonaisuutena jahka ehdin. Ensimmäinen osa jäi maratonilla kesken ja sen jälkeen olen lukenut koko sarjan.

Tove Jansson: Kesäkirja
(Sommarboken, 1972)
143 s.
WSOY 2002
Kirjastosta

Tove Jansson oli tätä ennen tuttu lähinnä maineestaan ja muumeistaan. Animaatiomuumit olivat oleellinen osa lapsuuttani ja aikuisuuttani (viihdyttävät ne vanhempiakin!).

Kesäkirja on oikeastaan täydellinen kirja kauniille kesäpäivälle. Mummo ja pojantytär, satunnaisesti myös poika, ja kesäinen saari meren keskellä. Ajoitus meni siis hieman pieleen, mutta olen erittäin onnellinen siitä, että luin kirjan. Vähän aikaa meni ennen kuin totuin hieman harhailevaan kieleen, mutta loppujen lopuksi sekin oli oiva tunnelmanluoja.

Kirja ei ole oikeastaan pelottava, mutta synkkä se välillä on. Mummo alkaa jo tuntea iän painavan, ja melkein hyppäsi sydän kurkkuun aina kun hän alkoi hapuilla pillerirasiaansa. Kirja on jaettu omina pikku tarinoinaan toimiviin lukuihin. Omat suosikkini olivat Berenike (mummon sympatia Berenikeä kohtaan) sekä Vierailu (ahdisti suorastaan).

Mervi Heikkilä: Louhen liitto
151 s.
Haamukustannus 2015
Kirjastosta

Ei niin houkuttelevasta kannesta huolimatta kirja tarttui mukaani kun etsin maratonluettavaa. Houkutuksina olivat kirjan ohuus sekä noita- ja Kalevala-aihe. Olen helposti houkuteltavissa jos kirjassa käsitellään historiaa, mytologiaa tai molempia.

Kyseessä on siis uusi kotimainen nuorten/nuorten aikuisten fantasia. Siinä 15 kieppeillä oleva Roona saa tietää olevansa adoptoitu ja että hänen biologinen äitinsä haluaa viimeinkin tavata tyttärensä. Sittenpä sitä mennään tukka putkella noitien mukana Louhen liittoon. Pakollinen ärsytyskynnyksen ylittäjä eli ~kolmiodraama~ on ympätty joukkoon, mutta kaikelle kiitos siinä ei viivytä eivätkä miehenpuolet edes tiedä olevansa siinä mukana. Sinänsä kiva, että vaikka Roona huomaa toisenkin komistuksen, hän on kuitenkin lähinnä silmänruokaa tunteiden ollessa kiinni toisessa. Saahan sitä maisemia katsella.

Kirja on aika suoraviivainen seikkailufantasia, johon oli tungettu turhan paljon tavaraa omaan makuuni. Paljon hyviä ideoita, mutta kun niitä on niin paljon, lukiessa ei ehtinyt hengähtää lainkaan. Tässä olisi ollut ainesta paksummaksikin kirjaksi.

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus
(Hercule Poirot and the Greenshore Folly, 1954)
200 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

No nyt on komea kansi, mutta hieman ihmettelin sitä, että johdanto on annettu nimenomaan kansitaiteilijan kirjoitettavaksi. Loppuvatko Christien kanssan työskennelleet ihmiset vai mikäs tässä on takana? Ei sillä, että se olisi haitannut, ihan mielenkiintoinen johdanto se oli. Opin senkin, että Christie ei missään nimessä halunnut neiti Marplea tai Hercule Poirot'a kirjojen kansikuviin. Halusi kai jättää hahmot lukijan mielikuvituksen varaan. Minun mielessäni tepastelee David Suchet, Se Ainoa Oikea Poirot.

Tämä siis on ennenjulkaisematon tarina, jonka pohjalta Christie myöhemmin kirjoitti kirjan Kuolleen miehen huvimaja. Ariadne Oliver kutsuu Poirot'n Greenshore Follyn kartanoon, koska ilmassa leijuu jotain pahaenteistä. Poirot tarkkailee värikästä henkilökaartia eikä menee kauaakaan ennen kuin kuolema korjaa satoa. 

Omalla kohdallani ei murhaaja ollut suurikaan yllätys, koska olen nähnyt kirjaan pohjautuvan TV-leffan. Täytyy silti sanoa, että en usko, että olisin muuten hoksannut kuka on syyllinen. Ei se minusta mitenkään itsestään selvää ole näin jälkeenpäinkään. Tarina toimii paremmin pitemmän kaavan kautta, jossa henkilöiden parissa ehtii viettää enemmän aikaa.

Megan Whalen Turner: The Thief
234 s.
HarperCollins 1996
Oma ostos

Tämä on notkunut lukematta hyllyssäni sellaiset pari vuotta. Joo, nolottaa myöntää. Muistan lukeneeni tästä roppakaupalla kehuja ja tilanneeni kirjan niiden perusteella. Sitten itse kirja saapui ja kas vain, olin nuukuuksissani valinnut halvimman painoksen ja mitä ilmeisimmin rumimmat kannet. Ei innostanut lukemaan ja niin se sitten jäi.

Nyt harmittaa niin vietävästi että jäi. Olisin voinut nauttia tästä vuosia sitten jos en olisi sellainen kansinipottaja. Olen vähän kahden vaiheilla jatko-osien suhteen. Ne ovat kuulema myös hyviä, mutta aika erilaisia kuin tämä. Ottaako riski vai ei, kas siinä pulma...

Mutta, tämän tarinan alussa kuninkaallinen häkki on heilahtanut ja nuori varas Gen viruu vankilassa. Yllättäen kuninkaan magus (ei velho, tuo on neuvonantajan titteli) raahaa hänet ulos sellistä ja pakottaa osallistumaan etsintäretkelle. Mitä etsitään säilyy salaisuutena jonkin aikaa, enkä minäkään viitsi sitä paljastaa. Enkä kyllä paljoa muutakaan, kirja kun on täynnä ihania yllätyksiä joita en millään haluaisi pilata. Perinteinen seikkailufantasia (iso plussa: ei väkinäistä romantiikkaa!), joka ei sitten kuitenkaan ole ihan niin perinteinen. Gen on mainio kertojaääni ja retkikunnan neljä muutakin jäsentä ovat mielenkiintoisia tapauksia.

Maratonin paras kirja, suosittelen lämpimästi!

Marko Raassina: Kalevala

Marko Raassina: Kalevala
88 s.
Arktinen Banaani 2015
Kirjastosta

Täytyy ihan yrittää taputtaa itseäni selkään. Kirjallisuuden opettajien sinnikkäistä yrityksistä huolimatta olen onnistunut välttymään Kalevalan lukemiselta. Se on ollut monesti vaihtoehtona jos jonkinlaisilla lukulistoilla, mutta olen aina valinnut jotain muuta. Sen tarinat ovat toki hyvin mielenkiintoisia (Tolkienkin kähvelsi sieltä yhtä ja toistakin kirjoihinsa) ja kaikkihan niiden pääkohdat tuntevat. Maailma syntyy sotkan munasta, Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon, Aino hukuttautuu, kyinen pelto kynnetään ja sampo taotaan jne.. En vain ole innostunut ajatuksesta kahlata läpi tiiliskiven paksuinen runoteos.

Eivät varmaan ole monet muutkaan, joten Raassinan sarjakuvasovitukselle löytyy varmasti lukijoita. Runot on muutettu hauskaksi sarjakuvaksi ja mukaan on lisätty Raassinan omia sivupolkuja. Itse tykkäsin erityisesti Ilmarisen vahingossa takomasta verenhimoisesta laivasta sekä Sampsa Pellervoisen kahviaddiktiosta. Selkeä ja veikeä kuvitus on myös ilo silmälle. Ruutuja ei ole tungettu täyteen, mutta kivoja yksityiskohtia löytää silti. Kuvituksesta tulee itse asiassa mieleen Anni Nykäsen Mummo, joka kuuluu omiin sarjissuosikkeihini.

Tämän soisi oikeastaan kuuluvan jokaisen koulun kirjastoon. Helpompi ne nuoret on saada tämä lukemaan kuin se Aito ja Oikea Kalevala.

Joanne M. Harris: The Gospel of Loki

Jeanne M. Harris: The Gospel of Loki
302 s.
Gollancz 2014
Kirjastosta

These are the people you're going to meet in the pages of this book.

Sattuipa kirja silmääni syystä, jonka vuoksi epäilen sen kirjoitetunkin. Skandinaaviset jumaltarut ovat olleet pinnalla myös kirjallisuudessa sen jälkeen, kun rapakon toisella puolella alettiin jokunen vuosi sitten tuottaa Marvelin supersankarileffoja. Juu, olen tainnut nähdä niistä suurimman osan. Juu, siksi minäkin tämän mukaani otin (no, kiinnostaa kaikenlaiset mytologiat muutenkin). Juu, onhan se Tom Hiddleston ilo silmille. Eipä ihme, että etenkin Loki on saanut fanilaumat liikkeelle.

Minulla jäytää lukemisen jälkeenkin takaraivossa epäilys siitä, että tämä on kirjoitettu puhtaasti rahan vuoksi. Ratsastettu tämän hetken ilmiöllä, jonka tiedettiin myyvän. Voin olla väärässäkin, kunhan spekuloin aikani kuluksi, mutta kyllä tämä luki vähän kuin Loki-fanin kirjoittama fanifiktio ja leffameta*. En nyt tarkoita sitä millään pahalla, koska tarinana ja mytologian uudelleenkerrontana tämä kuitenkin oli varsin viihdyttävä. Olipahan vain fiilis, joka lukemisesta jäi.

*Tarkkasilmäiset hoksaavat kysyä, että mistä tiedän millaista tekstiä nämä ovatkaan. Ihan olen itse lukenut, tunnustan.

Kirjassa siis kerrotaan skandinaavisen jumaltaruston kuuluisimmat tarinat Lokin näkökulmasta. Asgard, Odin, Thor ynnä muut viikinkijumalat, sekä tietenkin Ragnarök josta olisi varmasti saanut irti enemmänkin sivuja kuin mitä tässä siihen käytettiin. Loki on palanen Kaaosta, jonka Odin huiputtaa ihmishahmoon. Siitähän se riemu repeää. Hiukkasen kävi hermoille Lokin jatkuva itsesääli-kautta-muiden ymmärtäminen. Yhdessä kappaleessa hän sanoo ettei voi mitään luonteelleen ja tietää olevansa ns. hankala tyyppi. Seuraavassa hän angstaa kuin pahimmassa murrosiässä oleva teini tyyliin "näittekö tuon? miksi kukaan ei tykkää musta??". No miksiköhän. Kaipa se on sinänsä järkeenkäyvää, että Kaaoksen sirulta ei voi jatkuvaa loogisuutta odottakaaan, mutta lukijan kannalta tämä oli välillä ärsyttävää. Ylipäätään en tykännyt siitä, kun Loki puhui suoraan lukijalle. En ole suurin minä-kertojien fanittaja, ja tuollainen kiskoo minut aina ylös kirjan maailmasta. Makuasia toki.

Viihdyttävintä ja välillä hyvinkin hilpeää luettavaa olivat Lokin ja kumppaneiden seikkailut ja harharetket. On niillä viikingeillä ollut mielikuvitusta. Skandinaavisen mytologian mielenkiintoisimpia piirteitä on omituisten seikkailujen ja inhimillisissä heikkouksissa rypevien jumalten lisäksi kaiken vääjäämättömyys. Ragnarök tulee, jumalat kuolevat, maailma tuhoutuu eikä kukaan tai mikään voi sitä estää. Tässä kirjassa Loki saa lopulta tietää Ragnarök-ennustuksen sisällön ja koska hän uskoo ennustettujen asioiden tapahtuvan, (myös) hän alkaa luotsata maailmaa siihen suuntaan. Mitä sitä turhia jäädään odottelemaan kun loppu tulee kuitenkin. Kiinnostava loppuangsti onkin se, olisiko kaikki tapahtunut, jos Loki ei olisi kuullut ennustusta?

Instagrammissa kysäistiin, voisiko mieslukijakin tykätä tästä. Kyllä minun mielestäni. Itseäni lainatakseni, "Päät putoilevat, viina virtaa, naiset ovat kauniita ja Loki kiero kuin korkkiruuvi. Perus viikinkitaru siis." Uponnee parhaiten viikinkimytologian ystäviin ja leffafaneihin sukupuoleen katsomatta. Lisäpisteitä kauniista kannesta!

Haasteet: 50 kategoriaa - 9. a book by a female author || I Spy - 5. first name