Jean-Marc Rochette: The Last Queen

Jean-Marc Rochetten sarjakuva The Last Queen menee kategoriaan “työkaveri suositteli”, ja hyvä että suositteli! Raskaasta aiheestaan huolimatta tämä oli nopeasti luettu ja todella hieno teos.

Tarina sijoittuu vuoteen 1920. Édouard Roux on loukkaantunut sodassa hirvittävällä tavalla ja olettaa viettävänsä loppuelämänsä yksin pussi päässään. Yllättäen hän saa uutta toivoa kuullessaan kuvanveistäjä Jeanne Sauvagesta. Jeanne luo kasvonsa menettäneille miehille naamioita, joiden ansioista nämä voivat taas liikkua julkisesti kauhistusta herättämättä.

Tässä oli monia hienosti kerrottuja puolia. Käväistään vähän Pariisin taitelijapiireissä, joissa vilahtaa monia tuttuja nimiä. Jeannen osa naispuolisena taiteilijana ei suinkaan ole helppo, mutta etenkin ne ihan tavalliset ihmiset arvostavat sitä, mitä hän tekee veteraanien hyväksi.

Ennen kaikkea tarinassa kuitenkin liikutaan luonnossa, Édouardin kotiseudulla. Hänellä on ollut hankala ja kiusattu lapsuus, mutta siitäkin huolimatta kotipaikka vetää aina puoleensa. Syrjäseudulla sekä Édouard että Jeanne löytävät vapauden olla niin kuin haluavat.

Pohjimmiltaan tarina onkin kaunis ja surumielinen rakkaustarina. Jeanne näkee Édouardin vamman taakse ja kumpikin ihailee toisessa hiljaista periksiantamattomuutta. Rauha, jonka he löytävät yksinkertaisesta elämästä, oikein huokuu sivuilta.

Mutta ei tämä kuitenkaan ole mikään hyvän mielen kirja. Édourdia painavat sekä sota- että lapsuusmuistot sekä etenkin se, mitä kotiseudun viimeiselle karhulle tehtiin. Kirjan nimi viittaakin viimeiseen naaraskarhuun ja myös salaisuuteen, jota Édouardin suku on suojellut lukemattomien sukupolvien ajan.

Loppu ei myöskään ollut mitenkään iloinen, mutta se tuntui tarinalle sopivalta. Oikein onnellinen loppu ei olisi tälle sopinutkaan, vaikka sitä olisin toivonutkin.

Lopputulema siis loistava sarjakuva! Pidin myös tyylistä, joka on selkeää ja vie tarinaa eteenpäin myös sanattomissa kohdissa.

Kirjan tiedot:

Jean-Marc Rochette: The Last Queen | SelfMadeHero 2024 | 238 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: La derniére reine (2022) | Englanninkielinen käännös: Edward Gauvin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 1. Kirjan alkukieli on jokin romaaninen kieli

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Vauva on kuollut.

Lue maailma vuodessa -haasteen tammikuun aihe on pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, ja tämä Kehtolaulu on täsmäluku siihen. Leïla Slimani on ranskalais-marokkolainen ja muutti Marokosta Pariisiin 17-vuotiaana.

Slimanilta on suomennettu useampikin teos ja valitsin tämän nimenomaan sillä perusteella, että tarinan keskiössä ei ole maahanmuuttotaustaisuus tai kirjailijan oman ei-eurooppalaisen suvun historia. Kovin usein maahanmuuttajataustaisilta kirjailijoilta suorastaan odotetaan tällaisia kirjoja ja niinpä ajattelin lukea jotain ihan muuta.

Kehtolaulu on pesunkestävä psykologinen trilleri. Keskiluokkainen pariisilaispariskunta palkkaa lastenhoitajan voidakseen keskittyä omiin uriinsa. Louise onkin täydellinen lasten- ja kodinhoitaja, kunnes ei sitten olekaan.

Heti kirjan alussa selviää, että Louise on tappanut molemmat perheen lapset. Miksi? Tarinaa aletaan keriä auki ja jännitys tiivistyy sivu sivulta.

Se ei harmi kyllä kantanut kirjan loppuun saakka. En mitenkään vastusta avoimia ja tulkinnanvaraisia loppuja, mutta tässä tarinassa se ei mielestäni oikein toiminut. Äkillisen hirmuteon motiivi jäi hieman liikaa kysymysmerkiksi, vaikka syitä Louisen kasvavaan ahdistukseen kasautuikin.

Kirja on kuitenkin hyvä kuvaus ranskalaisten lastenhoitajien elämästä ja luokkayhteiskunnasta. Välillä oli todella kiusallista lukea siitä, miten Louisea muka pidetään “melkein kuin perheenjäsenenä”, mutta kuitenkin käsivarren mitan päässä. Myriam ja Paul tiedostavat itsekin kuilun heidän ja palkollisen välillä, mutta koska asia on heistä niin kovin vaikea, he sulkevat silmänsä Louisen yhä oudommaksi muuttuvalta käytökseltä.

Oikeasti, sen broilerin kohdalla olisi hälytyskellojen pitänyt viimeistään soida.

Vaikka maahanmuuttajataustaisuus ei olekaan tässä suuri teema, se on mukana tarinassa. Myriam on arabitaustainen, ehkäpä juuri Marokosta, ja haluaa ehdottomasti valkoisen lastenhoitajan. Leikkipuistossa on kuitenkin selvää, että suurin osa pariisilaisten lastenhoitajista on Afrikasta ja arabimaista, eivätkä työnantajat ole niin tarkkoja siitä, onko heillä papereita vai ei.

Kaiken kaikkiaan kiinnostava ja jännittävä kirja, vaikka loppu vähän lätsähtikin.

Kirjan tiedot:

Leïla Slimani: Kehtolaulu | WSOY 2018 | 237 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: Chanson douce (2016) | Suomennos: Lotta Toivanen

Luettu myös:

Kirjakaapin kummitus, Kirjahullun päiväkirja, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja

* Paha mieli, paras mieli : Mielenterveyden haasteet

* Lue maailma vuodessa : Tammikuu: Pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Pénélope Bagieu: Layers: a Memoir

Se on joko hyvä tai huono merkki, että heti kirjan alussa alkaa itkettää.

Sarjakuvataiteilija Pénélope Bagieun Layers: a Memoir on sarjakuvamuotoinen omaelämäkerta. Siinä on 16 lyhyttä tarinaa, jotka kertovat hänen elämänsä erilaisista käännekohdista.

Minun kyseenalaista tuuriani oli se, että heti ensimmäinen tarina taustoittaa sitä, miksi Bagieu ei enää halua itselleen kissaa. Bagieun rakas kissa sairastui 19-vuotiaana ja oli armeliainta päästää se pois. Tyhjän kopan kantaminen eläinlääkäristä kotiin oli niin rankkaa, että hän ei halua enää ikinä kokea samaa.

Minun kissani on samaa ikäluokkaa ja koko tarina iski sinne, minne sattuu eniten.

Mutta tuosta toivuin totesin, että olipahan hemmetin hyvin kerrottu muisto. Vaikka muut tarinat eivät noin suuria tunteita herättäneetkään, ne olivat silti hyvin kerrottuja, piirrettyjä ja valittuja.

Bagieu ei kerro muistojaan kronologisessa järjestyksessä, mutta se ei haitannut ollenkaan. Jokaisen kohdalla tuli kyllä selväksi, mihin elämänvaiheeseen se sijoittuu ja miksi se on kirjassa mukana.

Nämä käänteentekevät kohdat ovat sekä surullisia että iloisia, jokapäiväisiä tai hieman erikoisempia tapauksia. Olennaista niille on se, että ne tekivät Bagieusta sen ihmisen, joka hän nyt on.

Kissajutun lisäksi mieleeni jäi parhaiten hiihtokoulusta kertova muisto. Bagieu osallistui lapsena hiihtokouluun ja sai lopulta rintaansa erityisen nallemerkin. Se sai hänet uskomaan, että hän pystyy mihin vain ja suorittamaan jokaisen vähänkään kilpailuhenkisen asian täysillä ja parastaan antaen.

Aikuisena hänelle sitten selvisi, että nallemerkki annettiin niille, jotka eivät oppineet edes perusasioita. Sen sijaan, että hän olisi masentunut tästä, hän on merkistä kiitollinen, valoihan se häneen koko elämän läpi kestänyttä itsevarmuutta.

Kokonaisuutena hieno kirja ja täytyy muistaa Bagieun nimi jos se tulee toistekin vastaan sarjishyllyllä.

Kirjan tiedot:

Pénélope Bagieu: Layers: a Memoir | First Second 2023 | 137 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: Les Strates (2021) | Englanninkielinen käännös: Montana Kane

Haasteet:

* Helmet 2024 : 28. Kirjailija on Välimeren maasta [48/50]

* Elämänkertabingo : Taiteilija

* Paha mieli, paras mieli : Osuu omaan haavaan

Jun Mochizuki: Vanitaksen kirja 01 & 02

Jun Mochizukin Vanitaksen kirjasta on nyt suomennettu kaksi osaa ja näiden lukeminen oli kyllä melkoinen nostalgiamatka. Luin aikoinani Mochizukin Pandora Hearts -sarjan ja vaikka tässä ollaan ihan eri ympäristössä, jotain samaa näissä on.

Tarina sijoittuu 1800-luvun Pariisiin, joka huokuu steampunkia. Noé saapuu kaupunkiin valtavalla ilmalaivalla etsimään legendaarista Vanitaksen kirjaa, jonka pitäisi levittää karmeaa kirousta ympärilleen. Koska nyt ollaan Mochizukin sarjassa, mikään ei tietenkään ole sitä, miltä näyttää.

…Oletan, että tulevaisuudessa paljastuu ettei kukaan näissä kahdessa osassa esitelty hahmokaan ole oikeasti se, joksi häntä luullaan. Tai edes se, joksi hän luulee itseään, Mochizukilla on hyvä maku trooppien ja villien juonikuvioiden suhteen!

No joka tapauksessa Noé törmää ilmalaivassa vampyyreihin ja outoon tyyppiin, joka kutsuu itseään Vanitakseksi. Tämä Vanitas on päättänyt pelastaa vampyyrit vaikka väkisin ja kohta sitä mennään tukka putkella kohti seikkailuja ja toisia maailmoja.

Vanitas.

Minusta tämä oli vahva sarjan aloitus ja jäin odottamaan jatkoa. Hahmot ovat kauniita, maailma kutkuttavan mielenkiintoinen eikä kaikkia juonenkäänteitä voinut arvata.

Pidin tosi paljon Pandora Heartsista ja toivon, että tämä sarja yllättää joka osassa samalla tavalla kuin se. Pandorassa yllätyksiä ja salamannopeita juonenkäänteitä riitti vaikka muille jakaa ja heikompia huimasi sen tarinan kyydissä.

Kirjan tiedot:

Jun Mochizuki: Vanitaksen kirja 01 & 02 | Sangatsu Manga 2023 & 2024 | 234 & 239 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Vanitasu no karute (2016) | Suomennos: Antti Valkama

Haasteet:

* Helmet 2024 : 26. Kirjan nimessä on sana kirja [28/50]

Hervé le Tellier: Poikkeama

Tappaa joku, mitäs tuosta.

Air Francen lento Pariisista New Yorkiin joutuu rajuun turbulenssiin. Sen jälkeen homma meneekin oudoksi, kone on nimittäin laskeutumassa Yhdysvaltoihin jo toista kertaa. On kesäkuu ja sama lento laskeutui jo maaliskuussa kyydissään täsmälleen samat matkustajat.

Tämä osoittautuikin varsin mielenkiintoiseksi kirjaksi. Kirjailija on minulle aivan tuntematon, mutta tämän perusteella sanoisin, että toivottavasti hän on kirjoittanut muutakin ja niitä myös suomennetaan.

Tarinan lähtökohta on siis se, että tietty maaliskuinen lento onkin jostain syystä monistunut yllättävässä myrskyssä. Ensimmäinen versio laskeutuu aivan aikataulussa, toinen ilmestyy kuin tyhjästä kesäkuussa. Armeija ja tutkijat pyrkivät selvittämään käsittämätöntä tilannetta.

Kirjan alussa tutustutaan joihinkin lennolla oleviin ihmisiin, joihin kuuluu niin palkkatappaja kuin kirjailija-kääntäjäkin. Mietin alussa, että mikähän pointti tässä pitkässä pohjustuksessa onkaan, mutta sepä selviää ennen pitkää.

Kritisoin kyllä tätä henkilögalleriaa siitä, että naiset tuntuvat olevan olemassa vain suhteessa miehiin, joilla puolestaan on enimmäkseen meneillään muutakin kuin naisjuttuja.

Mutta kokonaisuutena kirja oli kiinnostava ja jopa filosofinen. Tutkijat heittävät ilmoille jos jonkinlaisia teorioita sen suhteen, miksi ja miten lento on monistunut. Vahvimmaksi vaihtoehdoksi jää teoria, joka lopun perusteella taisi osua oikeaan. Matkustajien ja miehistön kautta käydään läpi sitä, miten pienestä kaikki voi olla kiinni. Entä jos voisit neuvoa mennyttä itseäsi tekemään toisenlaisen valinnan?

Jostain syystä minulle tuli tekstistä mieleen Emily St. John Mandelin Asema 11, vaikka asetelma on tietenkin aivan toisenlainen. Epäilin jopa, että kirjoilla on sama suomentaja, mutta eipäs olekaan.

Kirjan tiedot:
Hervé le Tellier: Poikkeama | WSOY 2023 | 298 sivua | Kirjastosta
Ranskankielinen alkuteos: L’anomalie (2020) | Suomennos: Lotta Toivanen

Luettu myös:
Ainakin Donna mobilen kirjat ja Unelmien aika

Haasteet:
* Scifiä! : Sijoittuu maahan
* Luonto sivuilla vol. 3 : Lentäminen

Alessandro Barbucci & Giovanni Di Gregorio: Sarahin uni & Cassiopéen ihastus (Sisarukset Grémillet #01 & #02)

Grémillen sisarukset Sarah, Cassiopée ja Lucille asuvat nelistään äitinsä kanssa. Sarjakuvasarjan ensimmäisessä osassa tytöt selvittävät äitinsä salaisuutta ja toisessa he yrittävät napata kummituksen.

Seurasin tuossa viime viikolla etänä Oulun kaupunginkirjaston järjestämää Kirjasaari-tapahtumaa. Vuotuisessa tapahtumassa Oulun kirjastolaiset esittelevät edellisen vuoden helmiä. Lasten ja nuorten sarjakuvia esitellyt Katja Pietilä kertoi tämän sarjan ja etenkin sen toisen osan olleen omia suosikkejaan viime vuoden tarjonnasta.

Luentaan, siis!

Sisarukset Grémillet on ranskalainen sarja ja sen kuvittaja on kuvittanut aiemmin muun muassa W.I.T.C.H.-sarjaa. Tyylillisesti tämä sarja näyttää samalta, mutta mielestäni tässä jälki on hienostuneempaa. Väritys on herkkä ja kaunis, ja voi että kun tässä on niin kauniita ympäristöjä oli sitten kyseessä Sarahin huone, maaseutu tai ränsistynyt kasvihuone. Tätä katseli ilokseen.

Etenkin Sarahin unessa näkyi paljon kissoja!

Tarinat olivat päälle päin kepeitä, mutta niiden alla piilikin vakavampi juonne. Sarahin unessa tytöistä vanhin eli Sarah näkee toistuvasti merkillistä unta, ja samaan aikaan tytöt alkavat tutkia äitinsä menneisyyttä. He löytävät valokuva, jossa äiti on raskaana, mutta vihjeistä päätellen kuva on otettu ennen Sarahin syntymää.

Toisessa osassa tytöt vierailevat maalla mumminsa luona. Muistisairautta poteva mummi kertoo, että joku soittelee yöllä läheisen kirkon kelloja ja tytöt päättävät selvittää, kuka metelöinnin takana on. Tarina keskittyy keskimmäiseen sisaren eli Cassiopéen orastaviin ihastuksen tunteisiin kotipuoleen jäänyttä poikaa kohtaan.

Minä tykkäsin enemmän sarjan ensimmäisestä osasta, koska toinen osa keskittyi omaan makuuni liikaa ihastusjuttuihin. Näitä kun oli tarinassa peräti kolme erillistä tapausta. Toisaalta niitä kyllä käsitellään kypsällä tavalla ja oli kirjassa muutakin juonta.

Nuorimmasta sisaresta Lucillesta kertova kirja ilmestyy näköjään nyt keväällä ja aion kyllä lukea senkin.

Kirjan tiedot:
Alessandro Barbucci & Giovanni Di Gregorio: Sarahin uni & Cassiopéen ihastus | Story House Egmont 2021 & 2022 | 71 & 72 sivua | Kirjastosta
Ranskankieliset alkuteokset: La Rêve de Sarah (2020) & Amours de Cassiopée (2021) | Suomennos: Jouko Ruokosenmäki

Haasteet:
* Helmet 2023 : 50. kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä [11/50]

Laura Florand: The Chocolate Thief

Sylvain Marquis knew what women desired: chocolate.

Amerikkalaisen suklaaimperiumin perijä Cade Corey haluaa Sylvain Marquis'n. Tai siis, komean suklaamestarin taidot tietenkin. Mies ei kuitenkaan suostu miljoonasopimukseen ja niinpä Cade ryhtyy hämärähommiin.

Ja sitten tietenkin heittäydytään intohimoiseen suhteeseen, rakastutaan ja todetaan, että mitäs niillä biljoonilla kun tarjolla on miehen lämmin ja suklaantuoksuinen kainalo. Oikein odotin, millainen loppuratkaisu tässä kehitetään, ja olisin kyllä toivonut erilaista.

No, joka tapauksessa tämä oli ihan kohtuullisen viihdyttävä romanttinen tarina. Pidin tästä enemmän tarinan alussa ennen kuin Cade menetti teränsä Sylvainin mestarillisen miehekkäiden käsien käsittelyssä. Siihen asti Cade oli viihdyttävällä tavalla päättäväinen ja sisimmässään epäitsekäs. Hän on sukunsa suklaaimperiumin palkkalistalla ja käyttää runsaasti aikaa ja varoja hyväntekeväisyyteen ja suklaantuotannon eettisyyden parantamiseen. Hän haluaa Sylvainin suklaareseptin, jotta tavallisellakin ihmiselle olisi mahdollisuus nauttia luksussuklaasta.

Sylvain puolestaan oli itsekäs persläpi, jonka artisaanisuklaata ei ole tarkoitettu tavalliselle kuolevaiselle. Vain kauniit ja rikkaat ovat hänen majesteettinsa konvehtien arvoisia. Amerikkalaiset ja heidän halpa tehdassuklaansa kelpaa vain typerille massoille.

(Jätä se mies, Cade!)

Eroottisinta tässä tarinassa oli ehdottomasti suklaan kuvailu. Ne oikeat seksikohtaukset olivat mitäänsanomattomia sen jälkeen, kun Florand oli heittäytynyt innolla kuvailemaan suklaan valmistusta, makua, tuoksua ja suutuntumaa.

Long, phallic éclairs in shades of coffee, chocolate, and pistachio stretched in rows like some nymphomaniac's dream.

She frowned sideways at Sylvain Marquis suspiciously. Since when had she started seeing phallic symbols in good eclairs?

(s. 32)

Tämä kirja näyttäisi aloittavan itsenäisistä osista muodostuvan sarjan, mutta ei minulle jäänyt mitään suurempaa kiinnostusta jatkaa tämän parissa. Suklaata sen sijaan tekee mieli.

Kirjan tiedot:
Laura Florand: The Chocolate Thief | Kensington Publishing Corp. 2012 | 441 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Herkulliset kirjat: Kirjassa syödään suklaata
* Ihana susi: Kirja tuoksuu tai siinä puhutaan tuoksuista

Satu Waltari: Kahvila Mabillon

Päätin kirjoittaa muistelmani kaksikymmenvuotiaana.

Satu Waltarin omaeläkerrallinen romaani kertoo nuoren naisen elämästä 1950-luvun Pariisissa. Suomalainen alle parikymppinen Satu opiskeli jonkin aikaa ranskaa paikan päällä ja tutustui samalla ikätovereihinsa.

No tässäpä kirja, jota 1) en olisi edes aloittanut ilman Helmet-lukuhaastetta ja 2) en olisi ikimaailmassa lukenut loppuun asti ilman kyseistä haastetta.

70 vuoden takainen pariisilainen boheemielämä ei todellakaan olisi ollut minua varten. Olisin luultavasti uinut Seinen yli päästäkseni pakoon niitä tekotaiteellisia ja mukasyvällisiä tyhjäntoimittajia, joiden kanssa Satu vietti aikaansa. Eikä kyse ole vain minun lähestyvästä keski-iästäni ja näiden tyyppien nuoruudesta, vaan perustavanlaatuisesta luonne-erosta. 

En siis voinut sietää yhtäkään kirjan hahmoista ja kirjan lukeminen oli tuskallinen, kuukausia kestänyt operaatio.

Kirjassa kuvataan näiden ihmisten elämää Pariisissa hieman päiväkirjamaisesti. Juonta ei ole, onpahan vain kuvailuja siitä, miten turisteille yritetään myydä huonoa runoutta kahvilassa ja miten hahahaahauskaa nuorilla pölvästeillä on.

Istuuduin hetkeksi koiraa vastapäätä olevaan pöytään, sillä halusin katsella jotakuta röyhkeän halveksivasti eikä muita tuttuja ollut sisällä. Vieraita ei voi katsella halveksivasti.

(s. 141)

Mutta jos nyt etsin tästä jotain positiivistakin, niin onhan tämä varmasti hyvä ja todenmukainen kuvaus siitä, mitä parikymppisten boheemiopiskelijoiden elämä on ollut 1950-luvun Pariisissa.

Kaikelle kiitos, että olen näin kaukana siitä.

Kirjan tiedot:
Satu Waltari: Kahvila Mabillon | WSOY 1995 (1. p. 1952) | 187 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie, No, but I read the book ynnä muut 

Haasteet:
* Helmet 2022 : 48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun [49/50]
Satu Waltari oli aiemmin lukemani Sinuhe, egyptiläisen kirjoittaneen Mika Waltarin tytär.
* Herkulliset kirjat: Kirja kertoo kahvilasta
* Ihana susi: Kirjan kannessa on harmaata, oranssia tai ruskeaa
* Kirjamatka maailman ympäri: Ranska

Julien Sandrel: Toinen elämäni

Onko mahdollista, että elämäni kiteytyy tuohon yhteen ainoaan päivään?

Ylivarovaisen pariisilaislääkäri Romanen potilas väittää nähneensä hänet Marseillessa. Yllätys yllätys, Romane löytääkin sieltä identtisen kaksosensa!

Tämä kirja onnistui huijaamaan minua kauniilla kannellaan ja kiinnostavalla takakansitekstillä. Kesäinen kansikuva, teksti lupaa kaksosmysteerin, jonka taustalla lienee jos jonkinlaisia valheita ja tragedioita. Jännää!

Ei ollut.

Loppujen lopuksi ainoa hyvä asia, jonka tästä kirjasta voi sanoa, on se, että se ei kuitenkaan ollut tuota pitempi. Luin tämän loppuun ihan vain siksi, että halusin nähdä paraneeko se missään vaiheessa ja kuinka älyttömäksi se voi mennä.

Ei parantunut ja hyvin älyttömäksi.

Dialogi oli tuskallisen teennäistä ja jos ranskalaiset oikeasti puhuvat noin, no, enpä minä sitä kieltä osaamattomana tietäisi. Mutta epäilen. On vaikea uskoa, että kukaan puhuisi esimerkiksi näin:

"Mutta kun minä näin sinut! Ihan eri puolella Ranskaa, jotta kukaan ei saisi tietää. Seurasin sinua, näin kun lääkäri vei sinut tutkimushuoneeseen. Näin totisen ilmeesi, näin, miten yskit. Odotin sinua. Puoli tuntia myöhemmin sinulla oli potilaskansio kainalossasi ja purskahdit itkuun. Panit aurinkolasit nenällesi, jotta kukaan ei näkisi hätäännystäsi. Olit aivan omissa maailmoissasi. Ryntäsit pois. Kävin lääkärin oven takana, näin mitä kyltissä luki..."

(s. 21)

Kai tämän asian olisi voinut kertoa muutenkin kuin epäuskottavan monologin kautta? Kerronta ja juonen kuljettaminen olivat muutenkin aivan käsittämättömiä. Tärkeiden asioiden yli hypättiin noin vain ja sitten tartuttiin aivan epäolennaisiin juttuihin.

Romane ja Juliette tuntevat toisensa noin kaksi päivää ja vaihtavat sitten osia. Ja kukaan ei huomaa! He ovat 39-vuotiaita ja Romane onnistuu muka oppimaan kaiken puhetavasta pieniin eleisiin tuossa ajassa. Julietten vanhemmat eivät tajua puhuvansa aivan tuntemattomalle naiselle, hänen ex-miehensä ei huomaa mitään ja tytär uskoo ihan täysin leikkivänsä äitinsä kanssa. Joopa joo.

Ja mitä vähemmän kirjan naurettavasta lopusta puhun, sitä parempi.

En suosittele.

Kirjan tiedot:
Julien Sandrel: Toinen elämäni | Tammi 2020 | 259 sivua | Kirjastosta
Ranskankielinen alkuteos: La vie qui máttendait (2019) | Suomennos: Lotta Toivanen

Bonnie MacBird: Veren taide (Sherlock Holmes Adventure #01)

 

Rakas ystäväni Sherlock Holmes sanoi kerran: "Kun ihmisellä on taide veressä, se esiintyy mitä omituisimmissa muodoissa."

Tohtori Watson on mennyt vastikään naimisiin ja unohtanut avioliiton ensihuumassa pitää silmällä Sherlock Holmesia. Kun Watson viimein saapuu Baker Streetille, Holmes on sortunut kokaiiniin ja tylsistyy kotonaan. Pariisilaisen laulajattaren kirje saa Holmesin taas jalkeille ja pian sitä ollaan taidevarkaiden jäljillä.

En ole intohimoinen Sherlock Holmes -fani ja kun nyt asiaa ajattelen, en ole tainnut lukea montakaan alkuperäistä Arthur Conan Doylen kirjoittamaa kirjaa. Tämä kuitenkin löytyi hyllyä lämmittämästä ja niinpä seikkailin hetken vuoden 1888 Pariisissa ja Lontoossa. Aivan luettava ja mukaansatempaava tarina tämä olikin.

Watson ja Holmes ovat kolmenkymmenen puolivälissä, ja Watson yrittää teeskennellä sovinnaista avio- ja herrasmiestä. Minusta olikin hauska lukea, miten hän ei kerta kaikkiaan voinut vastustaa seikkailua. "Ei, Holmes, en mitenkään voi lähteä Pariisiin! ...Ai rakas Maryni onkin matkustanut yllättäen ja varsin sopivasti äitinsä luo maalle? Odota kaksi minuuttia niin pakkaan laukkuni!"

Pidin siitä, että Watson ei ollut aivan toivoton idiootti jutun ratkaisemissa. Totta kai Holmesin hoksottimet toimiva nopeammin, kuinkas muutenkaan, mutta ei Watsonkaan tyhmä ollut. Uskoin myös, että Watson ja Holmes olivat hyviä ystäviä ja kestivät toistensa vikoja vaikkakin välillä hammasta purren. Holmesin kokaiiniaddiktio oli koko ajan mukana tarinassa ja sen suhteen juoni jäi avoimeksi. Tämä on sarjan ensimmäinen osa ja oletettavasti aiheeseen palataan myöhemmin, mutta valitettavasti muita osia ei ole suomennettu.

Itse mysteeri ei ollut kovinkaan kummoinen ja kokonaisuutta katsoen kirjan alkupuoli Pariisin vierailuineen oli melko turha. Juoni pääsi vauhtiin vasta kirjan puolessa välissä, kun siirryttiin laulajattaren kadonneesta pojasta taidevarkauksiin. Holmes joutuu tahtomattaan veljensä Mycroftin hommiin vaikka yrittikin vältellä tätä viimeiseen asti. Tarinaan liittyy myös silkkitehdas, jonka työntekijöiden kurjia oloja kuvataan, sekä kadonneita orpopoikia, jotka on löydetty raa'asti murhattuina ja raiskattuina. Nämä murhatut pojat motivoivat Holmesia enemmän kuin Mycroftin uhkaukset ja useampikin hahmo huomioi Holmesin helläsydämisyyden lapsia kohtaan.

Kirja oli kiva ja vauhdikas historiallinen dekkari, jonka seurassa iltapäivä kului rattoisasti.

Siellä rakenteilla oleva Eiffelin torni häämötti oikealla puolellamme lumisateen keskellä. Se muistutti naurettavasti jotain, mitä Jules Verne olisi saattanut suunnitella tikapuiksi Kuuhun.

"Millainen rumilus!" minä totesin. Holmes hymyili. Minä mietin, miten kauan pariisilaiset sietäisivät moista rakennelmaa.

(s. 52)

Kirjan tiedot:
Bonnie MacBird: Veren taide | HarperCollins Nordic 2017 | 318 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Art in the Blood (2015) | Suomennos: Virpi Kuusela

Luettu myös mm:
Ullan luetut kirjat, Inkan maailma

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 14. kirja on osa kirjasarjaa [30/50]

Maja Lunde: Sininen : romaani (Ilmastokvartetti #02)

Maja Lunde:
Sininen : romaani
(Blå, 2017)
350 s.
Tammi 2019
Suomennos: Katriina Huttunen
Kirjastosta

Vettä ei pysäyttänyt mikään.

Vuonna 2017 Signe palaa norjalaiseen kotikyläänsä huomatakseen, että hänen entinen heilansa on myynyt tunturiylängön jäätikön kellumaan rikkaiden drinkkeihin. Veneessä asuva ilmastoaktivisti ja toimittajan näkee punaista, ryöstää mukaansa palan jäätikköä ja suuntaa paatillaan kohti Ranskaa kosto mielessään. Pitkän matkan varrella Signe kohtaa niin raivoavan myrskyn kuin oman menneisyytensäkin.

Vuonna 2041 David pakenee kuivuuttaa ranskalaiselle ilmastopakolaisleirille pienen tyttärensä kanssa. Parivaljakko joutui eroon perheen äidistä ja pikkuvauvasta kotikylän tuhonneessa tulipalossa. Päivät leirillä ovat hitaita, tylsiä ja kuumia kunnes David ja Lou löytävät läheisestä, lähes autiosta kylästä veneen. Eihän sillä mihinkään pääse ilman vettä, mutta vene tarjoaa vaihtelua ja ennen kaikkea keinon paeta Davidia repiväsa syyllisyyttä.

Luin Maja Lunden Mehiläisten historian näköjään kolmisen vuotta sitten. Niin se aika vierii jne., en oikeasti huomannut, että siitä on niinkin kauan. Kirjat näköjään kuuluvat Lunden ilmastokvartettiin, joten luvassa on vielä pari kirjaa varsin ajankohtaisesta teemasta ilmastonmuutos ja sen dystooppiset seuraukset.

Muistan Mehiläisten historian ihan mukavana, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävänä lukukokemuksena. Sama pätee Siniseenkin. Pidin kirjan ideasta enemmän kuin sen toteutuksesta. Davidin tarina oli mielenkiintoisempi ja ajatus ilmastopakolaisten leiristä oli monella tavalla ajankohtainen. Leirin karuja oloja ja jatkuvasti paahtavaa, hulluuteen asti ajavaa kuumuutta kuvattiin hienosti. Jostain syystä pidin myös erityisesti Davidin ammatista. Ennen katastrofia hän työskenteli tehtaassa, jossa suola eroteltiin merivedestä, jotta siitä tulisi juomakelpoista. Tarinassa se ei ole mikään jännä ammatti vaan tavallaan tylsää tehdastyötä, mutta ajatelkaapa miten tärkeää sellaista.

Signen tarina ei ollut minun mielestäni yhtä kiinnostava, mutta toisaalta pidin hänestä henkilöhahmona enemmän kuin Davidista. Signe on vanheneva nainen ja riuska aktivisti, joka ei anna pätkääkään periksi omista periaatteistaan. Pidin enemmän Signen nykyhetken kuvauksesta kuin hänen menneisyytensä muistelemisesta. Hänen katkeruutensa ja pettymisensä ihmiskuntaan kokonaisuutena oli ymmärrettävää. Siksi en oikein pitänytkään hänen tarinansa lopusta. Ikään kuin hän olisikin kaiken aikaa vain kaivannut miestä rinnalleen tuomaan merkitystä elämäänsä. Höh.

Se, miten Signen ja Davidin tarinat lopulta kietoutuivat yhteen oli aika ennalta-arvattavaa, mutta eipä se ainakaan minua haitannut. Sen sijaan minua haittasi kyllä se, että heidän kertojaäänensä olivat hyvin samanlaiset. Kun on kaksi hyvin erilaista ihmistä hyvin erilaisissa tilanteissa, toivoisi heidän ääntensäkin olevan erilaiset.

Mutta, jatkoa odotellessa!

Luettu myös:

Taikakirjaimet, Kirjakaapin kummitus ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 22. ilmastonmuutosta käsittelevä kirja [38/50]

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Kyung-sook Shin:
Hovitanssija
(Yi Jin, 2007)
400 s.
Into 2019
Suomennos: Taru Salminen
Kirjastosta

Matka satamaan kesti neljä päivää.

Lopulta Yi Jin -nimen saava tyttö jää jo pikkulapsena orvoksi 1800-luvun lopun Koreassa. Hän päätyy kuningatar Myeongseongin hovin kasvatiksi, Korean parhaaksi tanssijaksi ja kuningattaren luotetuksi hovineidoksi. Korean kuohuvasta poliittisesta tilanteesta huolimatta Jinin elämä on siis tarkoin saneltu, ainakin kunnes Ranskan lähettiläs Victor saapuu kaupunkiin ja kuningas osoittaa hetkellistä kiinnostusta Jiniin. Kuningatar lähettää Jinin pois palatsista ja Jin saa poikkeusluvan lähteä Victorin mukana Ranskaan. Elämä siellä ei kuitenkaan ole sellaista kuin Victor lupaili ja Jinin sydän kaipaa kotiin.

Kumma kyllä kirjaan painetuissa kustannustiedoissa ei mainita sen alkuperäistä ilmestymisvuotta. Google kertoo sen olevan 2007 eli nyt on suomennettu kirjailijan 12-vuotta vanha kirja, oletettavasti koska Pidä huolta äidistä menestyi Suomessa niin hyvin. En nyt oikein tiedä kannattiko, koska ainakin minulle kirjan lukeminen oli melkoista pakkopullaa. Toisaalta en tiedä onko kyse sittenkin vain minun henkilökohtaisen kirjamakuni ja korealaisen kirjallisuuden kerrontatapojen yhteensopimattomuudesta. Minulla oli tätä lukiessani samanlaisia ongelmia kuin kirjailijan Jään luoksesi -kirjan kanssa.

Tarina alkaa siitä, kun Jin ja Victor lähtevät Koreasta laivalla Ranskaan. Sitten tarina loikkiikin pitkin aikajanaa aivan päättömästi. Kahden henkilön välisen dialogin keskellä saattaa olla muutaman sivun takauma jonkun, ei aina edes Jinin tai Victorin, menneisyydestä. Joskus takauma tuntuu jollain tapaa relevantilta dialogille, usein ei. Sirpaleisesta tarinasta on hyvin vaikea saada juonellisesti yhtenäistä kuvaa. Välillä tarinassa poiketaan myös tietokirjamaisiin "tällainen on poliittinen tilanne Koreassa juuri nyt" -pätkiin.

Myös tarinan hahmot kärsivät aikahyppelystä ja sitäkin enemmän siitä, että tärkeitä asioita mainitaan sivulauseessa. Jossain kirjan puolivälin tienoilla kävi esimerkiksi ilmi, että Jin ja kuningatar olivat aiemmin viettäneet kuukausia valepuvussa rankalla pakomatkalla pitkin Korean maaseutuja. Jinin kokema keskenmeno mainitaan kahdessa lauseessa ajallisesti vuosia tapahtuman jälkeen. Yhtäkkiä ollaan Victorin näkökulmassa ja kerrotaan, että Jin on kävellyt unissaan jo pitkään. Toisia lukijoita tällainen ei varmasti ärsytä, mutta minä en pidä tästä kerrontatyylistä ollenkaan.

Tavallaan pidin Jinistä hahmona, mutta toisaalta hänen elämänsä jatkuva synkkyys alkoi myös pitkästyttää. Jokaisen onnellisen hetken kohdalla tiesi, että kohta tapahtuu jotain masentavaa. Mitä onnellisempi Jin oli, sitä syvemmälle kuiluun pudottiin. Mitä epämiellyttävämmän henkilön hän kohtasi, sitä varmemmin kyseinen henkilö pärjäsi hyvin elämässä, etenkin jos hän oli mies. Tarina oikein rusikoi sen naishahmoja ja niitä, jotka oikeasti rakastivat Jiniä ja joita Jin rakasti. Koska kirja on tosipohjainen ja sijoittuu todelliseen ajanjaksoon Korean historiassa, todelliset traagiset tapahtumat olivat toki odotettavissa. Jinille ja edes joillekin fiktiivisille hahmoille olisin kuitenkin toivonut onnellisempia loppuja, ne kun olivat täysin kirjailijan päätettävissä.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 32. kirjan nimessä on ammatti [30/50]
* Kirjankansibingo - kaunis vaate

Agnés Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnés Martin-Lugand:
Onnelliset ihmiset lukevat
ja juovat kahvia

(Les gens heureux lisent et boivent du café, 2015)

218 s.

Bazar 2018
Kirjastosta

"Ole niin kiltti, äiti!"

Antakaapas kun lainaan instapostaustani tähän: 

Pitkästä aikaa niin vastenmielinen ja väkivaltainen alfauros mieshahmo, että toivoin päähenkilö Dianen lähtevän heti takaisin Pariisiin parempaa seuraa etsimään. Rima olisi ollut niin matala, että samalla hän olisi voittanut limbokisan!

Lyhykäisyydessään kirjan juoni on se, että kolmikymppinen Diane on menettänyt vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa sekä miehensä että pienen tyttärensä. Hän on viettänyt vuoden kotonaan jonne on päässyt vain hänen homobestiksensa Félix, joka viettää yönsä paneskellen pitkin ja poikin Pariisia. Tämä tärkeä tieto kerrotaan ainoastaan joka kerta kun Félix mainitaan. Viimein Diane päättää tehdä irtioton harmaasta arjestaan ja muuttaa pieneen tuppukylään Irlantiin. Hänen naapurinsa on varsinainen persläpi Edward, joka tietenkin valloittaa Dianen murtuneen sydämen. 

Miten tämä tapahtuu on minulle edelleen arvoitus ja minä sentään luin koko kirjan. Nyt kyllä mietin miksi. 

Diane itsessään on sikäli virkistävän erilainen romanttisen kirjallisuuden päähenkilö, että hän on tyly, itsekäs ja itsenäiseksi oppiva nainen. Ainakin silloin kun Edward ei ole lähettyvillä. Heti kun mies on näköpiirissä, Diane muuttuu hysteerisesti huutavaksi ja/tai itkeväksi ja/tai avuttomasti sopertelevaksi riippakiveksi, joka rakastuu mieheen, joka- antakaapas kun lainaan kirjaa:

Edward nappasi minua ranteesta kiinni ja työnsi väkisin aitaa vasten. Hän naulitsi silmänsä minuun. Hän liimautui minua vasten ja puristi rannettani vielä kovemmin.

"Älä pakota minua loppuun saakka!"

"Mitä sitten? Aiotko lyödä minua?"

"En ole varma."

(s. 112)

Mikä unelmien poikamies! Jos luulette, että käytös paranee sen jälkeen kun Edward saa tietää Dianen kuolleesta perheestä, olette väärässä.

"Olet minulle selityksen velkaa."

Edward näytti ensin hämmästyneeltä ja sitten vihaiselta.

"Minä en ole sinulle velkaa yhtään mitään."

"Miten voit katsoa itseäsi peilistä?"

Hän tykitti minua katseellaan ja paiskasi sitten oven kiinni nenäni edessä. Tuttuun tapaansa.

(s. 166-167)

Tuo siis vähän sen jälkeen kun Edward on melkein kellistänyt Dianen sänkyynsä ja kuvioihin on ilmaantunut etuovesta Megan, hänen exä nyxänsä, jota Edward käy välillä naimassa Dublinissa. Megan on tietenkin todella kaunis (kaikki miehet lankeavat) ja todellinen narttu (kaikki naiset vihaavat), koska kuinkas muutenkaan.

Eli se unelmien prinssi on aggressiivinen paskiainen, ns. romanssi käsittämätön enkä kyllä pitänyt tarinan sivuhahmoistakaan. Ainoa asia, josta olin kiinnostunut loppuun saakka, oli Dianen nousu surusta ja masennuksesta. Niitä kuvattiin mielestäni hyvin kunnes kirjailija päätti keskittyä taas Edwardiin. Pidin myös kirjan lopusta. Harmi, että tälle on tulossa jatko-osa. Se varmasti pilaa tuon pienenkin ilon.

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella, Kirja vieköön ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 42. kirjan nimessä on adjektiivi [35/50]

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Enni Mustonen:
Taiteilijan vaimo
429 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Laskeva aurinko oli jo punannut pilvet kattojen yläpuolella, kun sain ommelluksi viimeiseen neulepuseroon Elsan nimilapun.

Postittaessani yllä olevan kuvan eilen Instagramiin totesin, että tätä sarjaa on tässä vaiheessa selvästi parasta lukea ajattelematta liikoja. Jos vain luen pysähtymättä miettimään lukemaani, kirja on erittäin vetävä. Jos taas tietoisesti kiinnitän huomiota tekstiin, monet asiat alkavat ärsyttää minua. Luin kirjan yhteen putkeen eilen ja huomasin valvoneeni ihan liian pitkään ottaen huomioon, että minun piti nousta aamulla töihin. Kerronpa siis ensin millainen tämä oli tuollaisena lukukokemuksena ja sitten valitan valikoidusti niistä asioista, joita ajattelin vasta lukemisen jälkeen.

Taiteilijan vaimo jatkaa suoraan siitä mihin Ruokarouvan tytär jäi. Kirsti (muotitalon ompelija) ja Iivo (kuvanveistäjän oppipoika) asuvat susiparina Pariisissa, mutta Kirstin kaipaa perhettään ja Suomea. Sinne he pian lähtevätkin päästäkseen naimisiin ennen kuin juorut heidän yhdessä asumisestaan ennättävät kotipuoleen. Pari vihitäänkin yhdessä hujauksessa ja realististen vaihtoehtojen puutteessa nuoripari asettuu asumaan Albergaan Idan hoiviin. Kirsti päättää toteuttaa haaveensa ja perustaa muotitalon edellisistä kirjoista tutun Miilin kanssa. Pikkuinen puoti menestyy hyvin eikä edes tyttären saaminen estä Kirstiä elämästä unelmaansa, etenkin kun perheen tulot ovat pitkälti hänen varassaan. Iivon ura kun ei etene toiveiden mukaan ja pian Kirstillä onkin käsissään sekä yritys, vauva että mököttävä mies.

Se, mistä tässä pidin ehdottomasti eniten, oli Kirstin rohkeus ja sekä tavallisen arjen että hänen työnsä kuvaus. Kirjassa eletään vuosia 1927-1930 ja minusta oli kiva lukea ajan naisista, muodista ja yhteiskunnasta. Tehdessään kauppaa muotitalostaan Kirsti esimerkiksi ymmärtää ensimmäistä kertaa tarvitsevansa nyt Iivon luvan siihen ja moneen muuhunkin asiaan. Naimaton Miili sen sijaan saa hoitaa liikeasiansa ja omaisuutensa ihan miten itse haluaa.


- Jos ne sen lainan myöntävät, niin siihen tarvitaan sitten Iivolta lupa. - - 

- Mihin siinä Iivoa tarvitaan? ihmettelin. - Minähän olen täysi-ikäinen!

- Niin mutta nyt olet naimisissa, äiti selitti. - En minäkään ole saanut hoitaa omia asioitani ilman Eliaksen lupaa sen jälkeen kun me naimisiin mentiin. Olihan se järkytys ensi alkuun, mutta nyt siihen on jo tottunut. Kai siihenkin nyt tulee jokin tolkku, kun saadaan se uusi avioliittolaki, mutta pahoin pelkään, ettei se koske meitä vanhan lain aikaan naineita.

- Me Iivon kanssa eletään kyllä taatusti uuden lain mukaan, vaikka pykälät mitä sanoisivat, puuskahdin äidille. Tuskinpa Iivokaan tässä asiassa heittäytyisi poikkiteloin.

(s. 280)

Laki muuten uusittiin vuonna 1929, mutta ei sitä taidettu kirjassa mainita. Tähän puoleen naisen arjesta olisi voinut syventyä vähän enemmänkin, koska minua kiinnosti mikä Iivon näkemys asiaan oikeasti oli. Ylipäätään minusta oli kiva lukea tuollaista aikakauteen sopivaa ajatuksenkulkua. Kirsti oli eniten itsensä ja sitten naisten puolella kuulostamatta kuitenkaan liian modernilta ja nykyajan retoriikkaan nojaavalta.

Samasta syystä Kirstin muotitalon ympärillä pyörivä maailma vei mukanaan. Omistajat, työntekijät ja asiakkaat olivat kaikki naisia, joilla oli samanlaisia ongelmia kuin nykyäänkin. Kirstin kantavana ajatuksena on tehdä tyylikkäitä vaatteita tavallisille naisille. Valitettavasti tästä kyllä lipsutaan kerronnassa aika paljonkin ja puodin asiakkaina nähdään lähinnä varakkaita rouvia. Joka tapauksessa ne mainitut ongelmat ovat sellaisia, joihin on helppo löytää esimerkkejä tästäkin päivästä. Mistä isompi nainen saa mieleisensä uimapuvun? Entäpä raskaana oleva nainen? Onko molempien tyydyttävä muodottomiin säkkeihin vai saako syystä tai toisesta isomahainen nainen olla tyylikäs? Miten Kirsti ehtii pysyä muodin perässä ja mitä sellaista hänen puotinsa voi tarjota, mitä ei voi saada massatuotantovaatteista? Miten hän pystyy tasapainoilemaan perheen ja työn välissä? Tähän löytyy tosin heppo vastaus Idasta, joka hoitaa mielellään ensimmäistä lastenlastaan, mutta ongelma on hyvin tuttu nykynaisellekin.

Eli kirja on tapahtumallisesti kiinnostavaa luettavaa ja antaa hyvän kuvan ajan elämästä. Tai sanotaan nyt, että ajan elämästä tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ja sosiaaliseen piiriin kuuluvan naisen näkökulmasta. Kirstillä ei ole puutetta mistään paitsi ehkä järkevistä aviopuolisoista.

Ja sitten tämän hetken Top 3 niistä asioista, joita yritin olla ajattelematta liian tarkasti lukiessani:

• Ihmeelliset Sattumat, joita taas viljellään niin että sadolla ruokkisi vähintään Albergan väen. Jos on mahdollisuus nähdä jotain merkittävää tai törmätä vahingossa kuuluisuuteen, Kirsti on varmasti paikalla. Charles Lindberghin yksinlento, Laimi Leidenius synnytyslääkärinä, Gunnar Finnen Topelius-patsas, Kirsti saa olla osana kaikkea vaikka tarinan pitäisi tehdä millaisia kiemuroita sen mahdollistamiseksi. Sarjan nimi on toki Syrjästäkatsojan tarinat, mutta rajansa kaikella.

• Kieliongelma. En edelleenkään voi sietää Mustosen tapaa kirjoittaa kaksikielistä dialogia ja mielestäni sitä oli nyt enemmän kuin aiemmin. Valitin asiasta jo Emännöitsijää lukiessani.

• Kirjan nimi, johon kiinnitin huomiota myös Ruokarouvan tyttäressä. En pidä siitä, että Kirsti määritellään nimessä toisen henkilön kautta, ensin äidin ja sitten aviomiehen. Koko tarinahan kertoo siitä, miten hän on oma itsensä ja tekee omat valintansa. Näistä osista olisi ihan hyvin voinut tehdä vaikka Hatuntekijän ja Ompelijan/Muotisuunnittelijan/minkä vain Kirstistä itsestään kertovan jutun. Hänen tärkein ominaisuutensa kirjassa ei ole Iivon vaimona oleminen. Yhteishyvän viimeisimmässä numerossa kerrottiin jo sarjan seuraavan osan nimi. Sotaleskikin on sana, jolla nainen määritellään miehen kautta.

Erityismainintana rasismilta kovasti tuntuvat kohtaukset. Kaikki Kirstin Pariisissa näkemät tummaihoiset ihmiset ovat joko eksoottisia viihdyttäjiä, usein suoranaisessa lavapornossa, tai suoraan prostituoituja. Sympaattisia ja moniulotteisia he eivät ikinä ole. Saksaan menevässä junassa Kirsti ja Iivo tapaavat kliseisen köyhän ja nuoren juutalaisviulistin, ja Kirsti saa olla sopivan järkyttynyt (miten voi olla??) ja ylemmyydentuntoinen (ei meillä Suomessa!!) kun hänelle kerrotaan maan voimakkaasta juutalaisvastaisuudesta. Lisäksi hän saa olla Hyvä Ihminen jättäessään köyhälle perheelle vähän rahaa piirongin päälle. Ja sitten asiaa ei mainita uudelleen koko tarinan aikana, koska ilmeisesti kiintiö tuli kerrasta täyteen.

Epäilen kyllä Josef Blumenthalin (uudelleensyntynyt Joseph von Blumenthal?) palaavan kuvioihin Sotaleskessä, koska toinen maailmansota. Lisäennustuksia: Iivolla on suhde joko Madame  Craucheriin tai johonkin toiseen lapualaisliikkeen naiseen (mahdollisesti hän vinkuu ettei Kirstillä ole hänelle aikaa yrityksensä vuoksi ja onkin itse asiassa Kirstin vika, että Iivo ajautuu toisen naisen syliin huomiota hakemaan) ja toinen kaksospojista kuolee sodassa (suurempi klisee olisi tietenkin jos taiteellisempi veli kuolisi). Ennemmin tai myöhemmin Viena menee naimisiin joko Esterin pojan kanssa, tai sitten sen poikavauvan jota Kirsti imetti sairaalassa.

Toivottavasti olen väärässä kaikessa, mutta pakkohan se on sitten lukea Sotaleski niin tiedän!

Luettu myös mm.:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Mrs. Eriksson's Room ynnä monet muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 14. kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan [29/50]

* Kirjankansibingo - perhe

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent:
Lukija aamujunassa
(Le Liseur du 6h27, 2014)
189 s.
Tammi 2015
Kirjastosta

Jokut syntyvät kuuroina, mykkinä tai sokeina.

Kirja numero kaksi kirjastotätien suosittelupinosta! Olen pyöritellyt tätä käsissäni moneen otteeseen, mutta aina tuntui löytyvät tärkeämpääkin lukemista. No, nytpä ei löytynyt ja kun mieli teki jotain lyhyttä, tämä sopi tilanteeseen mainiosti. Kirja ei edes tuntunut noinkaan "pitkältä", koska riviväli oli sen verran harvaa. 

Tästä muuten kiitokset kustantajalle! Kirjastolaiset kuulevat hyvin usein vanhemmilta asiakkailta, että lukemista on vaikea löytää pienen fontin ja tiiviin rivityksen vuoksi. Tätä voi hyvin suositella isompaa ja väljempää tekstiä kaipaavalle.

Kirjoja rakastavan Guylain Vignollesin elämä on ankeaa. Hän työskentelee kierrätyslaitoksessa, jossa hänen vastuullaan on kirjoja tuhoava Kone. Työkaverit ovat pääosin kauheita, kotona odottaa kultakala ja tylsyys vallitsee joka puolella. Lähes ainoa piristys on aamujuna, jossa Guylain lukee ääneen Koneen sisuksista pelastamiaan sivuja. Kaikki muuttuu kun Guylain löytää junasta muistitikun, jonka sisältämää päiväkirjaa hän alkaa lukea.

En olisi kansien ja lähtökohdan perusteella arvannut miten paljon verta ja muita eritteitä kirjasta löytyy. Guylainin vihaama Kone rouskuttaa sisäänsä niin kirjoja kuin rottiakin, ja kukas ne jäljet siivoaisi jollei Guylain. Oikeastaan jokainen kirjan henkilö on vinksahtanut omalla tavallaan ja Kone on ehdottomasti yksi heistä. Kuvaukset Koneesta olivat sopivan karmivia ja luotaantyöntäviä, ja Guylainin vastenmielisyys työtään kohtaan oli helppo ymmärtää. 

Pienet kirkuvat ja heiluvat ruumiit olivat Koneen herkkua, siitä Guylain oli varma, se jauhoi ne riekaleiksi kuin vaivaisen alkupalan, kun sai yhdenkin jyrsijän kiinni. Guylain oli vakuuttunut, ettei Kone epäröisi hetkeäkään ennen kuin jauhaisi hänenkin kätensä ranteeseen saakka murskaksi, jos vain saisi tilaisuuden.

 (s. 30)

 

Eritevirta vain kasvaa kun Guylain alkaa lukea Julien päiväkirjaa. Julie nimittäin on ostoskeskuksessa sijaitsevan yleisen vessan hoitaja/siivooja, jonka päiväkirjamerkinnät ovat täynnä sitä itseään. Päiväkirja oli mielestäni kirjan puuduttavinta luettavaa, koska ne eivät liittyneet suoranaisesti Guylainiin. Kirjan sisäliepeessä kerrotaan, että Didierlaurent on novellikirjailija ja tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa. Sen kyllä huomasi. Päiväkirja ja jotkut muutkin tarinan osat olivat kuin pieniä novelleja, jotka oli sidottu joten kuten yhteen. 

Kirja ei ehkä ole mieleenpainuva suurromaani, mutta tykkäsin siitä kuitenkin. Oivallista ja kevyttä kesälukemista!

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin kummitus, Luetut, lukemattomat, Kirja hyllyssä ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [19/50]

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen:
Ruokarouvan tytär
496 s.
Otava 2017
Arvostelukappale kustantajalta

- Kirsti! Kirsti, hoi!

Ensiksi kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Meillä on tähän pitkä varausjono ja kun nyt sain oman varaukseni poistettua, muut pääsivät yhden askeleen lähemmäs lainaushetkeä. Tämä on selvästi kevään odotetuin uutuusteos ja varausjono kasvaa edelleen viikoittain.

Ruokarouvan tyttäressä vaihdetaan kertojaa. Idan tytär Kirsti opiskelee romaanista filologiaa Helsingin yliopistossa ja työskentelee siinä sivussa vaate- ja hattukaupassa sekä ompelijana että suunnittelijana. Kasvattisisko Alli opiskelee kirjallisuutta ja kansanrunoutta, ja hänen kauttaan Kirstikin pyörii 1920-luvun opiskelijoiden kulttuuripiireissä. Kirjallisuutta ja ranskaa enemmän Kirstiä kiinnostaa muoti ja käsillä tekeminen, ja ennen pitkää matka vie hänet Ranskaan asti suuren muotitalon palkkalistoille.

Noin yleisesti ottaen ja rehellisesti sanoen olin kyllä aika pettynyt tähän kirjaan. Tästä puuttui se, mikä teki Idan tarinasta minulle niin kiinnostavan. Ida tarkkaili kuuluisia työnantajiaan palvelusväen näkökulmasta, Kirsti taas ei. Ajat toki ehtivät muuttua kovasti Idan lapsuudesta kirjan nykyhetkeen eikä Kirsti missään vaiheessa ollut samanlaisessa asemassa kuin Ida. Ei hänen tarvinnutkaan, ajatuksena pidin siitä, että Idan kovan työn tuloksena hänen tyttäriensä ei tarvinnut palvella ketään. Käytännössä kuitenkin se, että Ida ei osallistunut Topeliusten elämään oli parempi lukukokemus kuin se, että Kirsti kohtasi kuuluisuudet tasaveroisena silmästä silmään.

Idan kohtaamiset aikansa kuuluisuuksien kanssa tuntuivat myös paljon luontevammilta kuin Kirstin vastaavat. Kirsti Valan ja Yrjö Jylhän kestin jonkin aikaa, koska heidät Kirsti tunsi Allin kautta. Sitten Mustonen kuitenkin laittoi ykkösvaihteen päälle ja Kirsti oli mukana kaikessa, minne vain mitenkään pystyi tiputtamaan muita tunnettuja nimiä. Ja ihan kuin suomalaisissa kulttuurihenkilöissä ei olisi jo ollut tarpeeksi, hypättiin ulkomaalaisiin. Coco Chanelin olisin vielä kestänyt jos Kirsti ei olisi ryhtynyt menestyksellä nokittelemaan hänellekin, mutta että Hemingway perheineen sekä Elsa Schiaparelli? Epäuskottavuuden raja ylitettiin niin kirkkaasti, että sitä katseltiin jo avaruudesta.

En oikein lämmennyt Kirstille hahmonakaan vaikka yritin kyllä antaa hänelle mahdollisuuden. Ehkä syy on siinä, että Idaan tutustuin hänen lapsuudestaan saakka ja Kirstin mukaan hypättiin suoraan aikuisuuteen. Lukijana en nähnyt sitä, miten Kirstistä kasvoi se nainen joka hän kirjassa on, ja siksi lukukokemus oli välillä hämmentävä. Kirsti on kovin kärkäs tuomitsemaan muut kevytmielisyydestä ja -kenkäisyydestä, mutta kun hän itse sortuu samaan, se on ihan okei koska harvoin ja rakkaus. Hän ei myöskään ollut kummoinen ystävä etenkään Iivo-paralle.

Sen sijaan pidin paljon siitä, että Kirsti halusi kulkea omia polkujaan ja Ida rohkaisi häntä siinä. Komea agronomi kotitiloineen painoi vaa'assa vähemmän kuin Kirstin kunnianhimo ja halu olla muutakin kuin äiti ja vaimo. Kirstin rohkeus hypätä tuntemattomaan oli ihailtavaa, samoin hänen tervejärkinen päättäväisyytensä selvitä kävi miten kävi. En minä ainakaan olisi noin reipas tai nokkela jos jäisin tyhjän päälle vieraassa maassa. Tykkäsin tästä niin paljon, että kirjan loppu oli pienoinen pettymys. Viimeisellä kuudella (6) sivulla Kirsti törmää vanhaan tuttuun, tajuaa rakastaneensa häntä pitkän aikaa ja avioliiton satama odottaa selvästi nurkan takana. Miksi? Jos sarja kerran jatkuu, kaiken tuon olisi vallan mainiosti voinut jättää seuraavaan osaan ja käyttää suhteen rakentamiseen enemmän aikaa ja sivuja (oikeasti, kuusi sivua).

Summa summarum, pettymys, mutta jospa jatko olisi parempi? Sitä odotellessa. 

Erillisenä valituksena: en myöskään oikein lämmennyt kirjan nimelle. Kirstiä ei määritellyt kirjassa hänen sukulaisuutensa Idaan, joten on vähän ikävää, että juuri se korostuu kirjan kannessa. Miksei mieluummin vaikka ompelijatar? Edelliset osatkin nimettiin niiden päähenkilön eli Idan toimenkuvan mukaan.

Luettu myös mm:

LM-mummin kirjastossa (sisältää suurehkon juonipaljastuksen), Mrs. Eriksson's Room, Kasoittain kirjoja ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 29. kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (ompeleminen ja/tai hattujen tekeminen) [13/50]

Mirja Karna: Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä

Mirja Karna:
Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä
282 s.
Basam Books 2015
Kirjastosta

"Julia, et sinä voi loppuelämääsi elää muiden kautta."

Pinnallisuus iski ja otin tämän hyllystä ihan vain kannen vuoksi. Se on kivan värikäs ja erottui helposti joukosta. Takalipareen luettuani aloin epäilemään pitäisinkö kuitenkaan kirjasta. Kirjoittaja Mirja Karna "pyörittää omistamaansa Happy-Human.fi-yritystä, jossa hän ohjaa kävelyretriittejä, luo intuitiivista taidetta ja luennoi kävelemisestä sekä onnellisuudesta". Eihän tuossa sinänsä mitään vikaa ole ja jokainen saa toki tehdä mitä haluaa, mutta nuo eivät ole ollenkaan minun juttujani. Ajattelin, että jos nämä teemat puskevat kirjasta kovin vahvasti läpi, en nauti siitä ollenkaan.

No, olin sekä oikeassa että väärässä. Kirja kertoo siis miehestään eronneesta Juliasta, joka on vasta valmistunut työttömäksi lastentarhanopettajaksi. Hän on visiitillä Valamon luostarissa ja päättää lähteä seuraamaan Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreittiä Santiago de Compostelaan. Jospa siinä matkalla löytäisi itsensäkin. Kuten vaeltajien yleensä, Juliankin matkaseura vaihtuu tiheään. Pysyvin kumppani on luostarissa tavattu, Athos-vuorelta kotoisin oleva komea munkki.

Vaellustarinana pidin tästä. Luin viime vuonna Cheryl Strayedin Villin vaelluksen, joka oli kerrassaan hieno lukukokemus. Lähtökohtaisesti tässä oli paljon samaa: hieman hukassa oleva nainen päättää vaeltaa pitkän matkan yksin jonkinlaisen valaistuksen toivossa. Matkaan mahtuu niin naurua kuin kyyneliäkin. Julian matka on paljon helpompi kuin Cherylin, koska vaellusreitti kulkee asuttujen alueiden läpi. Aina löytyy pieniä kyliä, joissa yöpyä ja joista ostaa syötävää. Julian erilaiset yöpaikat olivat ehkä parasta kirjassa, koska joukkoon mahtui vaikka minkälaista majapaikkaa. Kylistä huolimatta vaellus on kuitenkin rankka, puhutaanhan nyt satojen kilometrien kävelystä. Väsymys voi iskeä ja asutus tarkoittaa myös sitä, että houkutuksia (kuten takseja) vastaan on taisteltava, jotta jaksaisi jatkaa matkaa.

Se, mistä en pitänyt tässä, oli juuri se mitä ounastelinkin. Henkinen kasvu ja pieni filosofointi kuuluu toki asiaan kun vaelluksista puhutaan, mutta tässä sitä oli minun makuuni aivan liikaa ja se oli erittäin silmille hyppäävää. Kirjassa on pitkiä kuvauksia Julian unista, joissa hän on jonkin sortin papitar ja keskustelee syvällisiä muiden unityyppien kanssa. Samanlaisia keskusteluja Julia käy niin munkin kuin joidenkin majapaikkojen emäntien & isäntien kanssa. Minä en saanut niistä mitään irti eivätkä ne olleet ollenkaan kiinnostavia, etenkin kun ne esitettiin kovin saarnaavalla nuotilla. Luulenpa, että kohdeyleisö tälle kirjalle on se lukijakunta, joka kirjastossa kipittää luokan 17.3 tienoille.

Luettu myös mm.:

Ullan luetut kirjat

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 08. a book set in Europe [2/40]

Milja Kaunisto: Piispansormus

Milja Kaunisto: Piispansormus
470 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Tahdon muistaa sinusta kaiken.

Luin tämän jo kesäkuun alkupuolella, mutta kirja pääsi vasta nyt tänne blogiin asti.  No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Tämä oli niitä kirjoja, joiden lukemista odotin oikeasti ja innokkaasti. Kauniston trilogia osui ja upposi, ja maltan tuskin odottaa nähdäkseni mitä hän seuraavaksi kirjoittaa.

[Vaikea kirjoittaa mitään ilman juonipaljastuksia sekä tästä kirjasta että koko trilogiasta, joten älä jatka lukemista jos et halua lukea niitäkin!]

Kalmantanssin luettuani arvelin, että Olavi onnistuu taatusti tyrimään suhteensa ah niin ihanaan Miracleen. Niinhän siinä tietysti kävikin. Miraclen linnassa laiskistunut, pulskistunut ja tylsistynyt Olavi alkaa maalata piruja seinille, ja tulee puolivahingossa aiheuttaneeksi Oudinetin kuoleman. Kun tämä selviää Miraclelle, hän potkaisee Olavin armotta pihalle. Olavi laahustaa Pariisiin, josta hän ei ikävä kyllä löydä selkärankaansa. Epätoivon syövereihin päästään kunnolla kun Olavi kuulee, että Oudinetin kuoleman vuoksi Miraclen salaisuus paljastui ja hänet poltetaan noitana roviolla. Huonosti menee ja siltikään Olavi ei ole vielä löytänyt tynnyrin pohjaa. Välttääkseen opiskelua ja työntekoa hän myy itsensä Jolanda Aragonialaiselle Sorbonnen rehtorin tittelistä. Mikään ei ole ilmaista ja Jolanda haluaa, että Olavi käväisee paitsi äänestämässä kirkolliskokouksessa myös murhaamassa samalla reissulla kuningatarta kiusaavan munkki Martin le Francin.

Luettuani tämän mieleeni jäi jostain syystä kirkkaasti se, että sarjan ensimmäisen osan irstailusta ei oikeastaan ole enää tietoakaan. Seksiä on vähän ja enimmäkseen sitä harrastavat muut kuin Olavi, joka laittaa oman kiinnostuksen puutteensa vanhenemisen tiliin jo kypsässä kolmenkympin iässä. Mielestäni vähemmän rivo meno sopi paremmin tähän kirjaan, jossa pointtina eivät enää olleet Olavin nuoruuden toilailut vaan poliittiset juonittelut joihin hän jatkuvasti onnistuu kompastumaan. Synnintekijän jatkuva rietastelu oli lisäksi mielestäni hieman puuduttavaa luettavaa eikä tässä ollut ollenkaan sitä ongelmaa.

Ja niin muuten, nytpäs voinkin sanoa, että tiesinpäs! Olavi oli kuin olikin Maunu Tavastin poika. :D Olisin kovin mielelläni nähnyt sen keskustelun, jossa Maunu kertoo totuuden Olaville. Sen selviäminen Miraclelle kirjoitetussa kirjeessä ei ollut yhtä vaikuttavaa. En muutenkaan oikein lämmennyt niille kirjan lopun monille kirjeille. Kaipa minä vain halusin lisää dramatiikkaa ja kyynelvirtoja, jotka olisivat tapahtuneet siinä silmieni edessä sen sijaan, että niitä kuvattiin kirjeissä.

Olavin ja Miraclen kohtalossa oli sekä darthvadermaisen "NOOOOOOOOOO!!" reaktion aiheuttava että sellainen, jonka luettuani myhäilin tyytyväisenä. Prinsessasatujen "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka"-loppu olisi ehkä suorastaan pilannut kirjasarjan, joten onneksi siltä vältyttiin. Tällainen katkeransuloinen loppu oli paljon parempi ja olihan se myös rohkea veto Kaunistolta. Minua kieltämättä hieman hermostutti siinä vaiheessa kun Olavi veteli viimeisiään ja Miraclea ei vieläkään näkynyt. Jännitys säilyi viime hetkiin saakka. Siinä ihan viimeisessä kappaleessa olikin sitten sitä jotakin, vähän niin kuin mansikka kakun päällä.


Luettu myös mm.: Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Kirjavaras ja monet muut.

Haasteet: 50 kategoriaa - 16. a book from an author you love that you haven't read yet

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Milja Kaunisto: Kalmantanssi
399 s.
Gummerus 2014
Kirjastosta

Ulkona on taas alkanut sataa lunta, niin minulle kerrotaan.

Ja vielä viimeinen toukokuulle, sitten olen ajantasalla sen suhteen mitä olen tässä kuussa lukenut. Minun piti vaania Kalmantanssia kirjastosta koko viikko ennen kuin sain sen. Kaikki kappaleet olivat lainassa, mutta onnistuin nappaamaan nopeakiertoisen niteen heti kun se palautui. Trilogian päättävä Piispansormus on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa, mutta pitäähän nämä tietenkin lukea järjestyksessä.

[Luvassa on sitten juonipaljastuksia tästä ja sarjan edellisestä osasta! Vielä ehdit kääntyä pois!]

Olavi on palannut pohjoiseen Suomeen otto(hah! aivan varmasti on biologinen isä!)isänsä Maunu Tavastin luo. Hän saa pian oman seurakunnan ja mitäs hän ensimmäisenä tekeekään? Nai naimisissa olevaa, lapsetonta naista kirkon alttarilla. Tietenkin hän syyttää tästä paholaista, eihän nainen voi yksin olla niin ovela, että hankkii haluamansa lapsen tavalla tai toisella. Olavi tunnustaa syntinsä piispa Maunulle ja saa sitten tilaisuuden lähteä takaisin Ranskaan opiskelemaan. Ah niin ihana Miracle ei ole palannut Sorbonnen yliopistoon, kiitos Olavin uhkauksia, ja itsensä ruoskimisen ohessa Olavi sekaantuu tahtomattaan Ranskan politiikkaan. Hän saa tehtäväkseen kuulustella vangittua kansankiihottajaa ja tunnettua mieheksi pukeutujaa, Lorrainen neitoa Jehannea.

Synnintekijästä totesin, että olihan se ronski ja rietas, mutta että se ronskius ja riettaus alkoi jo hiukan puuduttaa tarinan edetessä. Tässä osassa sitä onkin paljon vähemmän ja Olavin uusi bestis/piikki lihassa, munkki Johannes, viettää enemmän aikaa naisten hameiden alla kuin Olavi itse. Kun Olavi viimein tapaa Miraclen ja he päätyvät itse asiaan, kohtaus on yllättävän pelkistetty ja jopa harras. Enemmän tunnetta kuin seksiä, pitkällisen odotuksen täyttymys eikä mitään satunnaista karvaisiin suonsilmäkkeisiin sukeltelua suonikas miehinen elin tanassa.

Rietastelun sijaan tässä osassa on enemmän poliittista juonittelua, josta tykkäsin todella paljon. On sekä katolisen papiston sisäisiä juonia että Ranskan kruunun perässä juoksevia tahoja. Nostan oikein suurta ja hienoa hattua Kaunistolle siitä hyvästä, että hän on kirjoittanut kirjaan monia älykkäitä ja kiinnostavia naishahmoja. On rouva Birgitta, joka höynäyttää Olavia totaalisesti. On edelleen ah niin ihana Miracle, jota nähdään harmillisen vähän. On Jolanda Aragonialainen, joka pelaa sekä piispoilla että aatelisilla kuin shakkinappuloilla. Lisäksi on vielä Madame Augustine, joka ei ole yhtä älykäs tai niin mahtava, mutta varsin sympaattinen kuitenkin. Ja muutama muu vähemmän tärkeä nainen. Olisi varmasti ollut hyvin helppo kirjoittaa aikakaudelle sijoittuva kirja, jossa on vain minimimäärä valjuja naishahmoja. Olavin alentuvasta ja epäilevästä näkökulmasta huolimatta naiset näyttäytyvät kirjassa vahvoina ja itsevarmoina.

Jehanne tosiaan puuttuu tuosta naishahmojen listasta. En nyt ole ihan varma pidänkö siitä, että historiallisesti niin merkittävä nainen onkin tässä kirjassa mies. Toisaalta sukupuolilla leikittely on olennainen osa näitä kirjoja, joten siinä suhteessa se sopii tarinaan loistavasti. Olisipa muuten mielenkiintoista saada Jehanne ja Miracle samaan huoneeseen keskustelemaan! Pidin siitä, että Olavin reaktio Jehannen salaisuuteen ei ollut katoilta raikuva "Herra varjele, kuka alentuisi sellaiseen, onko hän mies ollenkaan????". Siihen mennessä hän on jo oppinut sen verran, että tietää ihmisten joutuvan joskus tekemään omituiselta kuulostavia valintoja. Valinta ei tosin tietenkään ollut Jehannen. En tainnut mainitakaan miten paljon pidin Jolandasta. Hän ei ole miellyttävä, mutta hän on hyvin kiehtova. Ajatukseni kulkevat samoja ratoja Beatrixin suhteen.

Lämpenin jopa Olaville tarinan edetessä. Nyt kun asiaa mietin niin tämä johtui luultavasti siitä, että Olavi alkoi viimeinkin nähdä itsensä rehellisesti ja luopua korskean kukon tyhjistä elkeistä. Hän ymmärtää ettei ole laatikon terävin veitsi, eikä vihaa niitä teräviä partaveitsiä niin naisia tai naiseksi pukeutuvia kuin ovatkin. Hän ymmärtää ettei itsesäälissä rypemisellä saa mitään aikaan. Olavi on selvästikin sitä tyyppiä, joka tarvitsee jonkun osoittamaan mitä pitää tehdä tai ainakin näyttämään suuntaa, ja sitten hän tekee sen hyvin. Ei hän ole tyhmä, mutta suurimman osan ajasta hän on liian saamaton saadakseen mitään aikaan. Tsemppiä, Olavi, kyllä se siitä!

...Taisipa olla aika sekava teksti. Innostuin kirjasta niin, että päässäni risteilee ihan liikaa ajatuksia sitä koskien. Maltan tuskin odottaa Piispansormuksen lukemista. Se on paksu kirja ja tästä voi päätellä, että Olavi onnistuu jälleen kerran tyrimään suhteensa Miracleen. Voi sitä Olavia.

Luettu myös mm: Anna minun lukea enemmän, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä ja vaikka missä muualla.