Ann-Christin Antell: Valkea lilja (Adelin tyttäret #01)

Casa Adelin puutarhan keltaiset metsätulppaanit hehkuivat iltapäivän valossa.

Jos ei muuta, niin Ann-Christin Antellin uuden sarjan aloitusosa Valkea lilja herättää kyllä matkakuumeen. Tässä kirjassa oli todella paljon wanhanaikaisen viehättävää matkakuvausta. En niinkään halua polttavan kuumaan Firenzeen kuin kivalle junamatkalle, mukavaan hotelliin ja siitä vaeltelemaan kaupungille.

Tarinassa siis matkustetaan Naantalista Firenzeen, jonne parikymppinen Lily Adel pääsee isoäitinsä mukana vuonna 1911. Fammulle kyseessä on terveysmatka, ja Lily puolestaan palaa halusta tutustua taiteeseen ja taidehistoriaan. Ja koska historiallisessa viihdekirjallisuudessa ollaan, totta kai täytyy olla myös romanssi.

Pidin tässä kirjassa eniten matkakuvauksesta ja Adelin perheestä. Lily tutustuu itselleen eksoottiseen Firenzeen ja Antell maalailee kuvaa idyllisestä italialaisesta kaupungista. Koska Lily haluaa taiteilijaksi, pääsee hän myös tutustumaan paikallisiin taidepiireihin. Sen eri kulmista löytyy sekä ällistyttävää vanhoillisuutta, joka sai minut kiristelemään hampaitani, että hyvin moderneja katsantokantoja.

En ole kummoinenkaan taiteentuntija, joten Lilyn kokemat taide-elämykset ja syvälliset keskustelut taiteen merkityksestä menivät minulta ohi. Pidin kuitenkin siitä, miten merkityksellisiä ne Lilylle olivat.

Adelin perhe puolestaan oli melkein liian täydellinen, mutta toisaalta oli mukava lukea vaihteeksi sellaisesta. Vanhemmat tukevat kolmen erilaisen tyttärensä kiinnostuksen kohteita eikä ketään olla naittamassa vastoin tahtoaan kenellekään. Perheen parissa fiilistellään niin paljon, että kirjan alku tuntui jopa turhan hitaalta.

En ihan hirveästi lämmennyt romanssillekaan, mutta se ei oikeastaan johdu Lilysta ja hänen mielitietystään. Heistä kyllä näki, että mikä heissä viehätti toisiaan. Enemmänkin kyse oli siitä, että heidän parissaan vietettiin niin vähän aikaa. Alussa fiilisteltiin Adeleita ja sitten Firenzeä ja taidetta, joten romanssille jäi loppujen lopuksi aika vähän aikaa, vain muutama keskustelu, jotka keskittyivät enimmäkseen taiteeseen.

Mutta mukava sarjan aloitus tämä oli. Seuraavaa osaa odotellessa!

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Valkea lilja | Gummerus 2025 | 368 sivua

Haasteet:

* Helmet 2025 : 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä

* Lukumatka menneisyyteen : 3. Kirjassa on hotelli/majatalo/kievari

Maggie O’Farrell: Lucrezian muotokuva

Lucrezia käy istumaan pitkään ruokapöytään, joka on vahattu kiiltäväksi kuin veden pinta ja jolle on katettu astioita, alassuin käännettyjä maljoja, jalokuusenoksista punottu kranssi.

Hädin tuskin 15-vuotias Lucrezia di Cosimo de’ Medici naitetaan yli kymmenen vuotta vanhemmalla Alfonso d’Estelle. Aviomies vaikuttaa kohteliaalta ja ystävälliseltä, mutta pian hänestä alkaa paljastua synkkiä piirteitä.

Vallan ihastuin Maggie O’Farrellin Hamnetiin ja varasinkin tämän heti, kun se oli mahdollista. En kuitenkaan saanut luettua kirjaa ennen kuin nyt, mutta tämän pahaenteinen tunnelma sopikin loistavasti pimeiden syysiltojen ratoksi.

Tällä kertaa tarinassa liikutaan 1550-luvun Firenzessä. Kirjan päähenkilöt perustuvat oikeasti eläneisiin henkilöihin ja O’Farrell punoo hienon tarinan Lucrezian ympärille. Hänestä ei tiedetä kovin paljoa: on upea muotokuva ja tieto siitä, että vajaa vuosi häiden jälkeen hän oli kuollut. Virallinen kuolinsyy oli sairaus, mutta liikkui myös huhuja siitä, että aviomies olikin murhannut hänet.

Tarinassa kuvataan hienosti aikakautta ja Lucrezian elämää ennen ja jälkeen häiden. Hän kasvaa isänsä hovissa, jossa äidilläkin on paljon sananvaltaa ja tyttärien koulutusta pidetään tärkeänä. Lucrezia on rohkea ja älykäs, loistava taiteilija, jota vanhemmat ja sisarukset eivät useinkaan ymmärrä.

Alun perin Alfonson morsian oli Lucrezian isosisko, jonka kuoltua velvollisuus lankeaa Lucrezialle. Hänen vanhempiensa avioliitto on onnellinen, rakastava ja toisiaan kunnioittava, ja sellaista Lucreziakin toivoo itselleen.

Valitettavasti pian häiden jälkeen käy ilmi, että Alfonson hovissa Lucrezialla on vain yksi tehtävä: tuottaa suvulle miespuolinen perijä. Hänellä tai hänen mielipiteillään ei ole mitään merkitystä miehelle, joka on armoton yksinvaltias. Kun raskautta ei ala kuulua, häkki Lucrezian ympärillä alkaa kutistua.

Arvatkaapa muuten, kenen syy lapsettomuus oikeasti oli? Alfonso ei ikinä saattanut naista raskaaksi, ei avioliitossa tai sen ulkopuolella.

Lucrezia ymmärtää äkkiä, että jokin olennainen osa hänestä ei tule taipumaan, ei tule milloinkaan antamaan periksi. Hän ei mahda sille mitään - hän vain on sellainen. Ja Alfonso, joka on niin taitava ja nopea lukemaan ihmisiä, on varmasti aavistanut sen. Miksi mies muuten olisi raivostunut hänelle, ellei murtaakseen tuon linnoituksen muurit, vallatakseen sen ja julistautuakseen voittajaksi?

(s. 279)

Kirja oli vähän turhan pitkä, tarinaa olisi mielestäni voinut tiivistää jonkin verran. Se pysyi kuitenkin hyvin kasassa ja firenzeläisten hovien kuvaukset olivat kiinnostavaa luettavaa. Lucrezia tuntuu tarinassa tytöltä, joka on syntynyt aivan väärään aikaan ja olisi ansainnut elää jossain, jossa hän olisi saanut antaa lahjakkuutensa kukoistaa. Näinhän se varmasti monien ihmisten kohdalla oli ja on edelleen.

Kiehtova kirja ja tarina! Toivottavasti O’Farrell kirjoittaa lisää historiallisia romaaneja.

Kirjan tiedot:
Maggie O’Farrell: Lucrezian muotokuva | S&S 2023 | 428 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Marriage Portrait (2022) | Suomennos: Leena Ojalatva

Luettu myös:
Lumiomena, Kirja hyllyssä, Kirjareppu ynnä muut

[fakta & fiktio] antiikin Rooma

Hairahduin tosiaan haastamaan itseni fakta ja fiktio-kirjaparien suorittamiseen. Ideana on siis lukea sekä tietokirja että kaunokirja, joita yhdistää jokin teema (esim. valtio, aikausi, genre, henkilö...). Tähän ensimmäiseen pariin bongasin tietokirjan ensin ihan sattumalta, ja sen perusteella mietin sitten mitä lukisin romaanipuolelta. Yhdistävänä tekijänä on tällä kertaa antiikin Rooma, joka onkin erittäin kiinnostava aihe. Samaan tietokirjaan olisi kyllä voinut halutessaan yhdistää esimerkiksi rakkausromaanin!

FAKTA

Alberto Angela:
Rakkautta ja intohimoa antiikin Roomassa
(Amore e sesso nell'antica Roma, 2012)
344 s.
Art House 2014
Kirjastosta

Miten antiikin Roomassa rakastettiin?

Sitäpä selvitetään reilun 300 sivun verran. Takakannen mukaan Alberto Angela on paleontologi, toimittaja ja kirjailija. Historia tuntuu olevan niin hyvin hanskassa, että enpä taida tuota alkaa epäilemään. Kirja on kirjoitettu varsin helppotajuiseksi historialliseksi katsaukseksi. Ei siis tarvitse olla mikään antiikin asiantuntija, että siitä saisi jotain irti. Pidin erityisesti siitä, miten historialliset henkilöt tuotiin lukijan lähelle. Kirjassa vilisee oikeasti eläneitä ihmisiä, jotka suhtautuivat kukin rakkauteen ja seksiin omalla tavallaan.

Oikein erityisesti pidin siitä, että tässä ei kuvattu pelkästään roomalaisia miehiä. Mukana oli koko joukko naisia, jotka tiukoista antiikin Rooman tavoista huolimatta ottivat rakastajia. Kieltämättä minua jäi mietityttämään se, miten se käytännössä onnistui. Kirjassa korostettiin jatkuvasti sitä, miten etenkin parempisyntyiset roomalaisnaiset pidettiin lukkojen takana isien ja aviomiehien kodeissa. Miten nämä naiset sitten onnistuivat pitämään sekä satunnaisia rakastajia että pitkiä rakkaussuhteita? Varmasti joukossa oli niitä, joiden aviomiehiä se ei haitannut, mutta tuskin kaikki miehet niin sallivia olivat. Toisaalta, kirjassa mainitaan eräskin rouva, joka ratkaisi ongelman ottamalla rakastajia vain kun oli jo raskaana aviomiehelleen. "Merimiehet pääsevät sisään vasta kun laiva on lastattu" tai jotain sinne päin. Kukaan ei siis voinut kiistää hänen lastensa isyyttä, mikä oli Roomassa(kin) se ratkaiseva tekijä.

Mutta, ei kirjaa ilman natinaa! Jostain käsittämättömästä syystä kirjailija oli katsonut järkeväksi kirjoittaa mukaan fiktiivisiä pätkiä. Seurattiin siis satunnaisia fiktiivisiä roomalaisia, jotka lähinnä naivat prostituoituja ja pitivät tyttöystäviään kädestä. Luin yhden tai kaksi sellaista pätkää ja sitten hyppäsin ne suosiolla yli. Ne häiritsivät muuten leppoisaa ja viihdyttävää lukukokemusta.

Luettu myös mm.:

Kastanjan lukupäiväkirja

Haasteet:

*From fiction to reality
*Reading Challenge 2016 - 06. a book translated to Finnish [3/40]

FIKTIO

Nemo Rossi:
Rooman sudet
220 s.
WSOY 2012
Kirjastosta

Antikvariaatin pitäjä Bartolomeo Gonzáles hikoili ilmaistoimattomassa puodissaan ja tarkkaili poninhäntäpäistä ulkomaalaista.

Rakkauden ja intohimon vastapainoksi valitsin nuorten seikkailukirjan, jota olen satunnaisesti hipelöinyt kirjastossa. Se ei ole koskaan tarttunut mukaani kun kotona on ollut muutakin luettavaa. No, olisi ollut nytkin, mutta tällä kertaa tämä meni edelle. Rooman sudet aloittaa Arkeomysteeri-nimisen sarjan, jota on muistaakseni ilmestynyt kolme osaa. Nemo Rossia epäilinkin aina taiteilijanimeksi, mutta vasta tämän luettuani ja nimen googlattuani selvisi, että kyseessä on kaksi miestä. Mika Rissanen on historiantutkija ja Juha Tahvanainen puolestaan latinanopettaja.

 

Kyseessä on siis nuorten seikkailukirja, jonka tapahtumat sijoittuvat nykypäivän Roomaan ja jonka arvoitus pyörii antiikin Rooman ympärillä. Noin 14-vuotiaat Leo ja Kaius ovat asuneet Roomassa jo vuosia, ja ovat kirjan alussa kokeilemassa miten painovoima toimii. Autotiellä sattuu kolari ja pojat näkevät pakettiautossa olevat salaperäisellä IRPI-tekstillä koristellut laatikot. Uteliaita kun ovat, he värväävät Kaiuksen hakkerikaksoissiskon Silvan selvittämään mistä on kyse. Totta kai tarvitaan koko poppoon neuvokkuus ennen kuin mysteeri ratkeaa.

En nyt tartu kirjan henkilökliseisiin, koska lanu-kirjoissa niillä on oma funktionsa. Tai no, sen verran voisin sanoa, että olisi kiva löytää kirja, jossa se atleetti onkin joukon tyttö ja nörtit poikia. Tai että porukassa olisi kaksi tyttöä ja yksi poika ilman, että siitä seuraisi kolmiodraamoja. Mutta ei tätä nyt voi keskivertoa enempää syyttää kaavamaisuudesta, ja kun pojille kirjoitetaan niin poikien on oltava pääosassa (valitettavasti). Ajattelin kuitenkin nurista siitä, että kirjan tietopuoli on aika kuivasti esitetty. Jopa kuivemmin kuin ylläolevassa tietokirjassa. Toiminta keskeytyi tuon tuostakin puisevaan luennointiin. Jos ei tykkää historiasta niin tämä tuskin innostaa tutustumaan siihen. Toisaalta, jos tykkää historiasta niin tämä voisi hyvinkin olla napakymppi! Aikuista tämä ei jaksanut oikein innostaa juonensa puolesta, mutta nuorempi lukija tykkää varmasti enemmän. Jos harrastaisin enemmänkin kirjavinkkailua niin kyllä tämä pakettiin menisi sanotaan siinä 11-13-vuotiaille vinkattaville.

Luettu myös mm.:

Mari A:n kirjablogi, Lukuisa, Morren maailma ym.

Haasteet:

*From fiction to reality

*Reading Challenge 2016 - 14. a book you can finish in a day [4/40]

Milo Manara: Caravaggio: miekka ja paletti

Milo Manara: Caravaggio:
miekka ja paletti
(La Caravage vol 1., 2015)
60 s.
Like 2015
Kirjastosta

En kovinkaan usein tartu sarjakuvaan, mutta teinpä nyt sitten poikkeuksen. Milo Manara on käsikirjoittanut ja kuvittanut tämän Michelangelo Merisi da Caravaggiosta kertovan elämäkerrallisen albumin, joka ilmestyi italiaksikin tämän vuoden puolella. Caravaggio eleli vuosina 1571-1610 ja ei, en tiennyt hänestä mitään ennen tätä. Kirjan luettuani vierailin Wikipediassa tutkimassa, mitä hänestä oikeasti tiedetään. Ainakin se, että Manara on piirtänyt hänet näköisekseen kirjassaan.

Täytyypä tunnustaa, että en suuremmin pitänyt tästä kokonaisuutena. Historiallisena sarjakuvana tämä on kiinnostava kurkistus 400 vuoden takaiseen Roomaan. Manara on piirtänyt ajan muodin ja rakennukset taidolla, ja hänen värivalintansa ovat erittäin onnistuneet. Aikakauden ja paikan kuvaajana hän on siis oikein hyvä. Harmi vain, että hän halunnut tiivistää Caravaggion neljätoista Rooman vuotta yhteen kirjaan. Niissä olisi ollut ainesta useampaankin. Erityinen harmi tämä oli sen vuoksi, että mielestäni hän epäonnistui ajan kulun kuvaamisessa. Kuvittelin albumissa vierähtäneen vain muutaman vuoden, en neljäätoista!

Eniten hampaiden kiristelyä aiheuttanut asia olivat kirjan naishahmot. Huoria huoria huoria niin kauas kuin silmä siintää. En väitä etteikö silloisessa Roomassa olisi ollut prostituoituja tai ettei Caravaggio olisi käynyt naimassa heitä. He olivat myös usein taiteilijan malleina maalauksia varten. Mutta eikö tähän olisi kuitenkin voinut kirjoittaa muunkinlaisia naisia, tai ainakin tehdä näistä kolmiulotteisia? Kaikki naiset ovat tässä lähinnä vain miesten panopuita ja miehisen angstin aiheuttajia. Minua ärsytti myös se, miten rumia ilmeitä Manara heille piirsi. Miehet ovat, pahiksia lukuun ottamatta, melkoisen komeita. Kauniiksikin kerrotut naiset sen sijaan piirretään usein esimerkiksi näin:

Tuota vasemmanpuoleista naisparkaa ei auta enää mikään muu kuin manaajan kutsuminen. Ja vielä sokerina pohjalla! Opin Wikistä sen, että Caravaggio ei koskaan maalannut alastomia naisia. Alastomia miehiä hänen töissään sen sijaan riittää. Arvatkaa huviksenne kumpaa sukupuolta tämän kirjan nakuilijat suurimmaksi osaksi ovat.

Mutta jos ei siis lasketa demonien riivaamia naishahmoja, kirjan kuvitus on ilo silmälle. Caravaggiota kutsutaan valon ja varjon mestariksi, ja tämä tarina on selvästi piirretty se mielessä. Alla oleva kuva on kirjan takakannessa enkä ihmettele yhtään. Se on myös oma suosikkiruutuni. Valoa ja varjoa on käytetty dramaattisesti, ja Caravaggion silmissä hohtaa keskittynyt innostuksen tuli.

Lisäksi tämä tosiaan herätti kiinnostuksen taiteilijaa itseään kohtaan. Luin innokkaasti lisää Caravaggiosta, joka olikin varsin värikäs miekkonen. Kaikki sarjakuvassa tapahtunut on tai ainakin olisi voinut tapahtua hänelle oikeasti. 

Tämä on nimetty vol 1:ksi, joten jatkoa lienee luvassa. En kuitenkaan usko, että luen niitä.

Luettu myös mm.: Oksan hyllyltä ja Hurja hassu lukija.

Haasteet: I Spy - 8. weapon

Marco Malvaldi: Kolmen kortin temppu

Marco Malvaldi: Kolmen kortin temppu
(Il gioco delle tre carte)
283 s.
Tammi 2015
Kirjastosta

Jos tämä oli sekasortoista, niin Italia täytyi olla maailman ihanin maa.

Luin Bar Lumen murhat-sarjan ensimmäisen osan viime vuonna ja jäin oikein odottamaan jatkoa. Ei murhien vuoksi vaan tavan, jolla Malvaldi kirjoittaa ja kuvaa kulttuuriaan. Eipä tule heti mieleeni yhtään toista lukemaani sarjaa tai edes yksittäistä kirjaa, joka sijoittuu nykypäivän Italiaan. Rooman valtakunnasta olen lukenut tiiliskiven jos toisenkin, mutta ei-historialliset opukset ovat jääneet huomiotta. Malvaldin kuvaama Italia on yhtä äänekäs, värikäs ja outojen byrokrattisten kiemuroiden vaivaama kuin mielikuvieni Italia.

Tämänkään kirjan vanhvuus ei ole murhajuoni, joka on loppujen lopuksi aika heppoinen. Japanilainen professori murhataan konferenssissa ja päähenkilöt vedetään mukaan (tai joissakin tapauksissa he tunkevat väkisin mukaan) rikoksen selvittämiseen.

Toisaalta epätodennäköisiä asioita tuntuu tapahtuvan täällä ihan riittämiin. Kaksi henkirikosta kahtena peräkkäisenä kesänä viidentuhannen sielun kyläpahasessa. Tämä johtaa vielä siihen, että kylä muuttuu samanlaiseksi kuin Murhasta tuli totta-sarjassa. Siinä jonka päähenkilö elää kolmentuhannen hengen kylässä, jossa tapetaan joka päivä joku. Aina silloin tällöin hänet kutsutaan jonnekin muualle viettämään viikonloppua ja padam! sielläkin tapetaan joku. Onko muka mahdollista, etteivät ne ole vielä tajunneet, että se vanha rouva tuo paskamaisen huonoa onnea? 

(s.93-94) 

Rikos tapahtuu kaiken muun Bar Lumea ympäröivän hälinän taustalla, eikä murhaajan henkilöllisyys rehellisesti sanoen kiinnostanut minua suuremmin. Murha oli vain rekvisiittaa varsinaisen näytelmän taustalla. Ne tärkeämmät ja viihdyttävämmät asiat olivat baarinpitäjä Massimo ja häntä vaivaava seniori-ikäinen baarikärpäsparvi. Voisin lukea kirjan tai useammankin heidän arkielämästään ja seurata, kuinka Massimo harmaantuu ennen aikojaan juoru-ukkojen edesottamusten vuoksi. Minulla ei ikinä olisi niin paljon kärsivällisyyttä kuin Massimolla on...

Kirja oli hauska, viihdyttävä ja valitettavan seksistinen. Naishahmot ovat harvassa ja jokaisen kohdalla mieshahmojen ensimmäinen ajatus on hieman kärjistäen "kaunis vai ruma? panisinko vai en?". Kuvaako se oikeaa italialaista machokulttuuria vai yksinomaan Malvaldin ajatusmaailmaa? En tiedä. En kuitenkaan pitänyt naisten karkeasta esineellistämisestä, joten melkein toivoin ettei kirjassa olisi naishahmoja ollutkaan. Eihän heillä nytkään ollut kovin kummoisia rooleja jos ei lasketa seksiobjekteina olemista. Sääli, mieshahmot kun ovat melkoisia persoonia ja sitä luulisi riittävän molemmille sukupuolille.

Tästä huolimatta aion kuitenkin ehdottomasti lukea sarjan seuraavankin osan jos ja toivottavasti kun se suomennetaan.

Luettu myös mm.: Oksan hyllyltä

Haasteet: 50 kategoriaa - 8. a funny book || I Spy - 2. number