Petra Rautiainen: Puuntappajat

 

Petra Rautiaisen kaikki ilmestyneet kirjat olen lukenut. Hänen valitsemansa aiheet tuntuvat kiinnostavilta ja kerrontatapa on omintakeinen ja selkeä, vaikka hyppelehtii eri ajoissa ja paikoissa - kertojakin usein vaihtuu. Tässä kirjassa on kaksi kertojaa: Ulpu Leidenius,erityisesti naisille perustetun sotasairaalan johtaja 1918 ja nimetön Etsivän keskuspoliisin etsivä vuonna 1934. 

Olen perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin muut. Jotkut puhuvat varjosta. Hullujenhuoneen lääkärit traumoista. Minun varjoni on kaikkien nähtävillä., eikä kukaan katso minua kahdesti, paitsi pienet lapset. He tuijottavat.

Etsivän tehtävä on tutkia ja selvittää mahdollisia vakoojia ja kansalaissodan loppuvaiheessa ihmisten yhteyksiä yhteyksiä punaisiin ja Neuvostovenäjälle. Ulpu Leideniuksen pyrkimyksenä on auttaa kaikkia apua tarvitsevia, vaikka hänellä tiedetään olevan yhteyksiä kansallissosialisteihin. Yllättäen näyttää myös siltä, että hänen sympatiansa kohdistuvat erityisesti punapäällikkön kumppaniin, synnyttävään naiseen ja susinarttuun, jonka Leidenius ottaa kätilöoppiin. Etsivä ei voi olla varma mistään näkemästään tai todeksi kuvittelemastaan. Niin ei toki voi tehdä Ulpu Leideniuskaan eivätkä hänen auttamansa naisetkaan, mutta ainakin Ulpu Leidenius tuntee molempien osapuolien menettelytavat.

Hallitsen ja ennakoin kaiken, joka tilanteessa, aina.Mutta se ei riitä. Aina ei riitä. Se ei riitä, sillä kaaos on aina läsnä.. Epäjärjestys on aina olemassa. Mitään ei ole tehtävissä. Ainoa keino on pyrkiä toimimaan uhkaa nopeammin ja määrä tietoisemmin.

Rautiainen on perehtynyt aiheeseensa hyvin tälläkin kertaa ja luonut syrjäisessä saaressa toimivaan sairaalaan kliinisesti aidon tunnelman. Samalla tavalla hän pystyy kuvaamaan hoitotoimenpiteitä ja synnytyksen komplikaatioita. Hän pystyy myös luomaan jännitteitä, joten lukijan on melkein pakko lähteä mukaan. Kaiken tämän lisäksi hänellä on ilmiselvästi sanottavaa tälle ajalle ja lukijalle. Sitä hän ei tyrkytä, vaan piilottaa kirjan riveille. Sieltä lukija sen löytää tai ohittaa. Tämä Etsivän oivallus kertoo mielestäni jotain, jota tänä päivänä olisi syyttä ottaa huomioon.

Hän selitti, että minut oli helppo värvätä, koska olin syntynyt köyhissä oloissa ja koin isänmaallista sympatiaa. Nykyään tiedän, että sellaiset on helppo värvätä myös ääriliikkeisiin. Olen nähnyt sen työssäni. Viha ja kokemus siitä, että on jäänyt jostakin paitsi., saa ihmiset aloittamaan sotia.

Mielestäni Rautiaisen kirjat ovat paljon suuremman huomion arvoisia kuin miten niitä on julkisuudessa esiin nostettu. Toki esikoinen Tuhkaan piirretty maa oli Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaana ja voitti Savonia-palkinnon. Käännöksiäkin kirjoista on tehty. Hänet on huomattu hyväksi ja lukijoitakin riitttää, mutta enemmän hän mielestäni ylistystä ansaitsisi. Olen vakuuttunut tämän kirjailijan laadusta.

Petra Rautiainen: Puuntappajat. - Otava, 2025. -217 sivua.

Merete Mazzarella : Nyt kun kirjoitan tätä

 Olen usein tarttunut Mazzarellan kirjoihin ja viihtynyt hänen pohdintojensa äärellä. Tarkemmin mietittyäni olen myös usein jättänyt hänen kirjansa kesken ja ajatellut palaavani sen ääreen myöhemmin, mutta se on sitten kuitenkin jäänyt tekemättä. Pohdiskeleva kirja vaatii juonellista fiktiota paljon enemmän säilyttääkseen lukijan mielenkiinnon. Mazzarellalla on taito pitää kiinnostusta yllä. 

Nyt kun kirjoitan tätä sisältää johdannon jälkeen luvun jokaiselle kuukaudelle vuoden ajan alkaen marraskuusta 2023. Johdanto aloittaa pohdinnan vanhenemisesta, jota kirjailija on käsitellyt aiemminkin, mm. Aurinkokissan vuosi -kirjassa 2015, jolloin kirjailija täytti 70. Nyt vanheneminen on vielä ajankohtaisempaa ja todellisempaa. Kirja sisältää pohdintaa neljännestä ihmisen ikäkaudesta, jolloin ollaan riippuvaisia muista. ja oma toimintakyky on rajallinen.

Omasta näkökulmastaan ja iästään käsin Mazzarella ottaa kantaa keskustelutilaisuuksissa, lehdissä ja luennoilla kuulemiinsa asioihin ja pohtii asiaa edelleen. Hän hyväksyy antropologi Mikael Kurkialan näkemyksen toivosta: 

Toivoa ei voi odottaa saavansa tai omistavansa, vaan toivo täytyy luoda, ja ihmisellä on vastuu sen luomisesta.

Mazzarellan pohdinnat inspiroivat lukijan jatkamaan pohdintoja, usein myös muualta lukemistaan lauseista. Tuo toivon luominen jäi sinänsä arvoitukseksi itselleni tai irralliseksi kehotteeksi, mutta löydettyäni terapeutti  Janne Jääskeläisen kirjoituksen , jossa leikkiminen todetaan masennuksen vastakohdaksi,  löysin mielestäni yhden keinon luoda toivoa.(Masennus/Jääskeläinen)Paitsi vanhenemista ja nykyistä maailmantilannetta, Mazzarellan pohdinnat ja toivonkin rakentaminen liittyvät tietysti myös lukemiseen ja kirjallisuutteen sekä todistusaineistoon niiden voimasta

Ihminen häviää, hänen ruumiinsa on tomua,/hänen sukunsa sammuu,mutta kirja säilyttää hänen muistonsa/ääneenlukijan suun kautta (Kirjailijoiden kuolemattomuus, egyptiläinen papyrusteksti 3200 vuotta sitten)

Vanhojen ihmisten nipuuttamisesta samankaltaisiksi, vähättelystä ja mitätöimisestä kirjailija siirtyy sujuvasti nauramaan vanhuudelle ja itselleen mm. kertoessaan avioparista, joka sattui kaatumaan asunnossaan yhtäaikaa. He konttailivat etsimässä nousutukea, koska kumpaankaan ei ollut sattunut, kunnes törmäsivät ja nauroivat - itselleen, toisilleen ja tilanteelle. Edelleen hän väittää puheen vanhuksistta keskittyvän liikaa terveydenhoitoon ja fyysiseen hyvinvointiin:

meidät nähdään ruumiina eikä niinkään sieluina

"Vanheneminen on kuin vuorelle kiipeämistä. Hengästyttää hieman, mutta näköala paranee" (Ingrid Bergman)

OK boomer on nykyään "ilmaus, jolla kuitataan iäkkäämmän ihmisen puheet ja vihjataan, ettei hänen kanssaan kannata keskustella, koska hän ei tiedä mistä puhuu".

Vaikka Mazzarella lainaa Jenny Josphin runoa vuodelta 1961 rajojen ylittämisen riemusta, hän sanoo, ettei se enää juuri kosketa. En kuitenkaan malta olla sitä tähän kirjaamatta, koska se aikoinaan toimi itsellänikin riemukaarena vaikeiden hetkien yli.

Kun tulen vanhaksi minä pukeudun violettiin/ ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle./ Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat/ ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita./ Kun väsyttää istun jalkakäytävälle/ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita/ ja kolisutan Kepilläni rauta-aitoja/korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.(Varoitus/Jenny Joseph )

Merete Mazzarella : Nyt kun kirjoitan tätä. Tammi, 2025. - Alkuteos I skrivande stund, 2025. - Suom.Raija Rintamäki. - 246 sivua

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

 

Kirjan nimi on houkuttava, mutta ehkä harhaanjohtava. Kirjan isoäiti Teklan tarina ei ole helppo eikä oikeastaan kauniskaan, vaikka näyttäytyykin ensin sellaisena tyttärentyttärelle. Isoäiti on todellakin tanssinut ja maalannut tauluja Norjan rannikolla sijaitsevassa saaressa, missä eli miehensä kanssa. Eräänä päivänä kesken tanssin hän on kuollut. Vaarikin on jo kuollut, samoin äiti Lilla, joka ei koskaan tullut toimeen oman äitinsä kanssa. Juni taas rakasti isoäitiään paljon enemmän kuin sotkuista, alkoholisoitunutta ja viime ajat vanhempiensa talossa erakkona elänyttä äitiään.

Tässähän olisi jo aineksia tarinaan, mutta oikea salaisuus näyttäytyy Junin äitinsä jäämistöstä löytämässä kuvassa, jossa isoäiti on saksalaissotilaan kanssa. Kerronta etenee vuoroin Junin ja vuoroin isoäiti Teklan vaiheita seuraten. Junin tarina alkaa stressilomasta, jonka alussa hän saa tietää olevansa raskaana. Teklakin on raskaana omassa tarinassaan eikä kumpikaan naisista ole varma, haluaako pitää lapsen.

Teklan tarina saa kirjassa pääpainon ja Juni lähtee jopa jäljittämään isoäitinsä matkaa saksalaisotilaan mukana toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan, jonka itäistä osaa neuvostoarmeija ryöstää. Kirja kertoo tarinaa siitä, mitä on olla tuomittu ja hylätty sekä kotimaassaan että uudessa maassa, jonne on suurin toivein lähtenyt. Samalla kirjan yhtenä teemana on sukupolvesta toiseen jatkunut salailu.

Kyllä ihmisen on katsottava vähän taaksepäin, jotta tietää kuka on ja mistä tulee; vain sillä tavalla voi oppia välttämään karikot. (Junin vaari)

 Kirjailija kertoo jälkisanoissa kuvitelleensa tarinan, joka saattaisi olla totta. Saksalaisten mukaan lähteneitä naisia pidettiin maanpettureina ja nimiteltiin huoriksi, hiukset leikattiin. Vastaanotto Saksassa oli ynseä. Venäläisten raakuudet ja ja väkivallan teot saksalaisia kohtaan korostuvat tarinassa. Kirjailija on selvittänyt tosiasioita kerrontansa pohjaksi ja rakentanut päälle kuvitteellisen tarinan. Vaikka välillä tuntuu siltä, että palaset loksahtelevat paikoilleen liian nopeasti ja sopivia miehiä löytyy sankarittarille turhan helposti, punoo kirjailija yllätyksiäkin matkaan. Lukija haluaa lukea tarinan loppuun.

Aina vuoteen 1989 saakka täällä oli eletty rautaesiripun takana. Nyt sitä ei enää ollut, mutta oliko elämä muuttunut paremmaksi? Olivatko ihmisten tulevaisuudenhaaveet toteutuneet Saksojen yhdistymisen jälkeen? Tunsivatko he  kuuluvansa suureen eurooppalaiseen yhteisöön ja olevansa osa yhteiskuntaa, jossa oli enemmän mahdollisuuksia ja vapauksia?

Trude Teige on norjalainen televisiotoimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut historiallisia romaaneita ja dekkareita. Tämä kirja on menestysromaani kotimaassaan. Mielestäni on hyvä, että kirjailija on kuvitellut tarinaa, sillä etenkin autofiktiot tuppaavat kaunistelemaan ja esittämään tekijänsä omia näkemyksiä tosiasioiden parantelemiseksi. Tässäkin toki tekijän arviot ovat läsnä, mutta olen taipuvainen hyväksymään hänen näkemyksensä, vaikken ole tullut montakaan asiaa itse ajatelleeksi: näin olisi ehkä voinut käydä. Hädintuskin vältetään liiallisen romantisoinnin ansat ja tarina saa siitä pikkuisen lisää uskottavuutta. Surullinen tarina , jonka luin halulla loppuun. Ensi vuonna tarinaan on luvassa jatkoa: Isoäiti hegitti aaltojen tahtiin.

Trude Teige: Isoäiti tanssii sateessa.  WSOY, 2025. - Norjankielinen alkuteos Mormor danset i regnet. 2015. -Suom. Saara Kurkela. - Päällys Ville Laihonen. Kannen kuva: In the West, France. - German soldier drinking champagne with a civilian. -309 sivua

Suvi Ratinen: Pakolainen

 

Aino Kallas luuli neuvostovaltaa Virosta paettuaan saavansa takaisin Suomen kansalaisuuden, jonka avioituessaan virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa oli menettänyt. Toisin kuitenkin kävi ja pakomatka jatkui Suomesta Ruotsiin, jossa hän menetti miehensä ja tyttärensäkin. Toinen tytär oli jo kuollut harhaluodista Virossa, poika eli perheineen Lontoossa eikä Viroon jääneen vävyn kohtalosta ollut varmuutta. 

Kallas itsekin tiedostaa eläneensä etuoikeutetussa asemassa tajutessaan samalla autiossa vuokra-asunnossaan Tukholmassa elintason romahduksen ja vanhuuden läsnäolon. Tytär Virve lapsineen asuu hänen kanssaan ja Kallas yrittää keskittyä saattamaan päiväkirjansa julkaisukuntoon. He tarvitsevat rahaa, sillä tytären palkka ei tahdo riittää ja lopulta tämäkin sairastuu. Aiempaan elintasoon nähden romahdus on suuri.

Tarvitseeko kukaan tässä maailmassa enää samppanjajäähdyttimiä?

Vanhenevan Aino Kallaksen ajatuksissa kulkee huoli asioiden järjestymisestä nykyhetkessä, vanhuuden mukanaan tuomat vaivat ja murhe lähiomaisten kohtaloista. Hän ei viihdy Ruotsissa ja tuntee yhdeksän pakolaisvuotensa aikana myös ruotsalaisten haluavan päästä hänestä eroon, samaistuu amerikkalaisen  maahanmuuttajan sanoihin:

He lähestyvät minua puoleksi empien, tarkastavat minua uteliaasti tai säälivästi, sen sijaan että kysyisivät suoraan miltä tuntuu olla ongalma (W.E.B. DuBois)

Lopulta hän uskaltaa lähteä Suomeen kustantajaansa ja maan hallitukseen luottaen, mutta huolet eivät väisty. Tieto tyttären vakavasta sairaudesta ahdistaa sielläkin ja saa muistamaan neljännen lapsen lyhyen elämän vammaisena ja myös kaikki ne kerrat, kun hän on jättänyt perheensä työn takia tai päästäkseen rakastajien luo.

..hän tunsi syyllisyyttä, että oli itse aiheuttanut lapsensa vammautumisen, koska oli keskittynyt enemmän tekeillä olevaan kirjaan, antanut parhaat voimansa sanoilleen ja lauseilleen.

Suuri rakkaus Eino Leinoon on melkein ollut hajottaa perheen ja nyt hän pohtii, kuinka avoimesti uskaltaa asiasta kertoa. Oskar on kuollut, Eino Leino on kuollut ja pronssipatsaana ylistetty. Julkinen paljastaminen kuitenkin arveluttaa:

...ruumiin myyminenhän on ikivanha ammatti ja niin kai sielunkin, sitä saa repiä itsestään riekaleita ja tyrkyttää niitä toreilla tuntemattomille ihmisille kolikoita vastaan.

Suvi Ratinen vie lukijan hyvin lähelle Aino Kallasta, melkein pääsee pään sisään, ajatuksiin, huoliin ja pelkoihin. Sodan jälkeinen yhteiskunta ja poliittinen varovaisuus ovat kirjassa läsnä. Kirjassa oli paljon sellaista, jota en ollut tiennyt tai tullut ajatelleeksi.  Kerronnan lyhyet lauseet ja kappaleet  tekevät sisäisen monologin aidon oloiseksi ja  helpoksi lukea. Kappaleet saattavat alkaa pienellä kirjaimella ja kerronta hyppelehtiä asiasta toiseen, mutta se sopii tähän tyyliin. Tuolla tavallahan ajatus etenee: pysähtyy hetkeksi pidempään johonkin ja kulkee taas toiseen asiaan.

En ole koskaan ollut varsin innostunut Aino Kallaksesta tai hänen tuotannostaan. Olen vierastanut yläluokkaista kirjailijaa, mutta tämä kirja esittelee toisenlaisen Aino Kallaksen. Itsetietoisuus ja varmuus omasta merkityksestä kirjallisella kentällä ovat tässäkin kirjassa läsnä, mutta vaikeuksien läpi kerrottuna asenne vaikuttaa hyvältä tai ainakin hyväksyttävältä. Tämä kirja pystyi paljon enempään kuin elämäkerta. Romaanin perusteella minunkin on  muutettava varautunutta suhtaumistani biofiktioon.  Nautin lukuhetkistä ja vielä luettuanikin kirja pyörii mielessä. 

Hän ei suostu ajattelemaan, että olisi elänyt väärin, on vain elänyt, on elänyt läpi sen mikä on osunut kohdalle ja mikä on vetänyt puoleensa.

Suvi Ratinen: Pakolainen, Otava 2025, Kansi Piia Aho.- 328 sivua 

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Jossakin tulevassa ajassa joku löytää minulle maalattujen väärien kasvojen alta sen, mitä muuta olen ollut. Joku löytää laulusta toiset, kätketyt, kuiskimasta rivien välistä ja niistä minun ääneni. Sillä minulla on lopultakin hallussani noituudesta väkevin: sanat joilla kertoa tästä kaikesta.

Emmi Itäranta on antanut Louhelle sanat, joilla kertoa Sammon tarina uudestaan. Elias Lönnrot on päässyt mukaan hänkin, historiallisena henkilönä ja Kalevalan tekijänä. Sen, minkä Lönnrot kuvasi Kalevan väen ja Väinämöisen sankaritarinana, kertoo Itäranta Louhen näkökulmasta, Pohjolan hallitsijan tarinana. Ja kuinka upeasti hän sen tekeekään!  Emmi Itäranta vangitsee kielellään. Miten muuten voi selittää tutun tarinan vetovoimaa Lumenlaulaja -kirjassa? 

Laulu lepäsi minussa, liikahteli verkkaan, tiukensi otettaan. Tunsin loitsun langan purkautuvan jälleen uudelta solmulta, huojuvan vapaana.

Kerronta alkaa Louhen lapsuudesta, ajasta, jolloin Pohjolan hallitsija kulki vielä Lauha-nimisenä sisarustensa keskellä, Hän näki äitinsä kuoleman ja kirveenkantajien tuhot, joita joutui pakenemaan muiden Pohjolan asukkaiden kanssa Metsänpeittoon vuosiksi. Kunnes tulee aika kostaa - ja kunnes taas toiset kostavat heille. Kierrettä on vaikea saada katkeamaan. Ymmärrys tulee aina myöhässä, tässä  siskon, Leimun sanoin: 

"En vain näe kostossa mieltä. Se tuo pelkkää surua. Kostonhalu on vienyt minulta kaikki, joita olen rakastanut." 

Tarinassa on tutut käänteet ja elementit, tuttuja henkilöitäkin, kuten Sammon takojana Ilmarinen, Lemminkäinen ja hänen äitinsä sekä tietysti Väinämöinen. Itäranta on kuvitellut lisääkin: Pohjolan hallitsijan liiton kutoja Niilon kanssa ja tyttärien rakkaustarinat. Hurjia ovat kuvaukset muuttumisista loitsuhahmoiksi: kuinka karva puskee ranteista tai kynnet kasvavat haukan kynsiksi. Tarinassa elävät kuolleetkin.

Olen kuullut heidän hiljaisuutensa, kun he odottavat pimeää, eivät itsensä vuoksi vaan siksi,  että se kasvattaa heidät elävien mielissä suuremmiksi kuin he todella ovat., 

Aluksi olin vähän pyörällä päästäni suuren henkilömäärän vuoksi. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä niin vahvaan, traagiseen ja upeaan maailmaan Itäranta johdattaa lukijat. Tämä on upea teos, joka vaikuttaa kielellään ja antaa kokonaan uuden kuvituksen Sammon tarinaan. Oli todella jo aika kuvitella tämä naisnäkökulmasta! 

. Emmi Itäranta: Lumenlaulaja. Teos, 2025. - Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen. - 406 sivua

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

 

Yö laskeutui räystäitä pitkin, Laina esitteli pirtanauhojaan., langat kiertyivät toistensa ympäri, lomittuivat, kaikki toistui samanlaisena. Liisa sormeili nauhaa pitkään, ehkä itselleenkin voisi kutoa uuden. Sellaisen, jossa päivät seuraisivat toisiaan samankaltaisina. Kietoisi vain uuden vyön arkihameen päälle, ehkä mikään ei muuttuisikaan.

Tässä kirjassa eletään arkea, joka jatkuu samanlaisena päivästä toiseen, kunnes ei enää jatkukaan. Isänsä kuoleman jälkeen Liisa kokee velvollisuudekseen pitää huolta talosta, koska veli on kuollut. Kumppanikseen hän halajaa Kallea, vaikkei äiti miehestä pidäkään. Avioliitto ja lasten saaminen ovat kuitenkin onnellista aikaa. Sitten tulee puute ja Kalle lähtee lisäansiota hankkimaan Amerikkaan, kuten moni muukin 1920-luvulla. Liisa odottaa miestään ja tämän lasta. Samalla hän kuuntelee äidin moitteita ja yrittää pitää perintötaloa isän toiveiden mukaan kunnossa  häpeää vältellen.

Vuosi oli ollut päiviään pidempi.

Liisan tarinan lisäksi sivutaan hänen itsellisen elämän valinneen sisarensa tarinaa ompelimon johtajana sekä naapureiden edesottamuksia, joista etenkin hylätyn vauvan kasvatettavakseen ottaneen Lainan tuntemuksia kuvataan lyhyesti mutta osuvasti.

Hän kantoi vilttiin kapaloitua lasta, hänellä oli tehtävänsä maailmassa, hän oli elossa eikä vain olemassa. 

Paula Nivukoski on jo tässä esikoisessaan löytänyt oman kielensä ja siitä lukija nauttii. Repliikeissä putkahtelee eteläpohjalaista murretta, mutta kerronnan lauseet ovat tavattoman kauniita ja ilmaisuvoimaisia. Lukublogissa sanotaan Nivukosken toisesta kirjasta Mainingin varjo, että se on täynnä kauniita lauseita. Samaa voi sanoa jo tästä kirjasta. Juonen kuljetus ja tunteisiin paneutuminen tuntuu kirjailijalta käyvän yhtä helposti, mutta kielen avulla teos nousee tarinaansa suuremmaksi. Eikä näiden ihmisten tarinakaan mitättömäksi jää! Hieno tarina , hyvin kerrottuna!

Päivänkorennot elää yhyren päivän, eikä niiltä mikään jää kesken. (Antero)

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet. Otava, 2019. Kansi: Päivi Puustinen.334 sivua

Lina Wolff: Lihan aika

 

...mestariteos ihmisen tarpeista ja hengellisyydestä. Sielusta ja ruumiista. Näin kertoi kustantaja kirjan takakannessa. Minä en löytänyt kirjasta kovin paljoa hengellisyyttä, vaikka yksi kirjan keskeisistä henkilöistä onkin nunna, Lucia. Muita henkilöitä ovat Madridiin taiteilijaresidenssiin matkustanut ruotasalaiskirjailija Bennedithja hänen siellä tapaamansa mies Mercuro, joka osallistuu tv-ohjelmaan saadakseen sovitetuksi uskottomuutensa sydänsairaalle vaimolleen. Ikäänkuin sivujuonteena kirjailija tarjoutuu muistisairaasta miehestään huolta pitävän naisen avuksi motiivinaan tehdä jotain hyvää ja tärkeää.

Ihmisillä on siis pyrkimys tehdä hyvää ja sovittaa syntejään, mutta kovin pitkälle eivät heidän tekonsa kanna tai he itse eivät ole valmiita etenemään vaatimusten mukaan. Ihmisen päämääränä on lopulta vain selvitä omasta elämästään ehjin nahoin ja mahdollisesti nauttia kokemastaan. Selviämisstrategioita on monenlaisia:

Olin rakentanut elämäni uppoamattomaksi Titaniciksi, selitän. - Olin luonut lukuisia huoneita ja eristänyt ne toisistaan, niin että vaikka muutama täyttyisi vedellä, kokonaisuus ei uppoaisi. Kuten varmasti tiedätte, Titanic oli teoriassa uppoamaton, sillä haverin sattuessa vain rajallinen määrä tiloja täyttyisi vedellä. Samalla tavoin katastrofi yhdellä elämäni osa-alueella ei voisi levitä toiselle - ellei sitten tapahtuisi jotakin niin epätodennäköistä kuin että liian suuren nopeuden vuoksi jäävuori repisikin auki aluksen koko kyljen ja... (Mercuro)

Mercuro ja Bennedith lähtevät Madridin kuumuutta pakoon yhteiselle matkalle, jonka aikana heidän seuraansa liittyy ruotsalainen Johnny. Tilanne kärjistyy ja muuttaa radikaalisti tapahtumien kulkua. Samalla aiemmat teoriat elämästä muuttuvat.

Katastrofit ovat kuin piileviä sairauksia, jotka jokin ärsyke laukaisee.. Ihminen voi olla sairauden kantaja, ja äkkiä sairaus aktivoituu. Tulee finni naamaan, kasvain vatsaan. Tapahtuu jotakin, mikä yhtäkkiä romuttaa terveyden. Kuin sieluun syntyisi äkkiä musta aukko. (Johnny)

Koska yksi kirjan päähenkilöistä on kirjailija, tarjoaa kirja muutaman keskenään vastakkaisenkin näkemyksen kirjoittamiseen. Kumpaakaan on vaikaea kiistää.

Kirjoittaminen on niin mukavaa. Kivi vierähtää sydämeltä ja samalla näkee itsensä ulkopuolelta. (Lucia)

Kirjoittaessa on luotava itse tilanteita ja niiden välisiä yhteyksiä, mutta elämähän tarjoilee niitä ilmaiseksi. Hän sanoo niin Mercurolle, ja Mercuro sanoo, että kirjoittaminen on juuri sellaista työtä, josta tulee burnout. Hinta maksetaan sielulla, ja yhtenä kauniina päivänä sielu on käytetty loppuun.

Kulttiteos, mainostaa kustantaja. Kirja oli hyvin kirjoitettu ja luin sen mielenkiinnolla, mutta en oikein ymmärrä, mitä uutta tai ihmeellistä se olisi lukijalle tarjonnut. Olen tyytyväinen löytämiini kiteytyksiin ja kirjan hurjiin käänteisiin, jotka eivät heivanneet lukijaa kyydistä vaan sitoivat tiukemmin jatkamaan loppuun. Silti jäi jotenkin tyhjä olo. Kun kerran sielukkuutta ja henkisyyttä luvattiin, mutta tarjottiinkin vain outoja tapahtumia ja vetävä juoni...

Lina Wolff: Lihan aika. Otava, 2925. Ruotsinkielinen alkuteos: Köttets tid 2019. - Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kannen suunnittelu : Jenni Saari. -- (Otavan kirjasto 323). - 233 sivua