Ei enää tuplaniteitä eikä kirjakerhopainoksia!

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 2. marraskuuta 2014.

Kokoelmastani puuttuvat kuusi Agatha Christie -suomennosta eivät vain tule vastaan kohtuuhintaisina. En niitä aktiivisesti etsi, tulevat vastaan jos tulevat.

Epätäydellinen kokoelma lienee kuitenkin ihannetila, sillä täydellisyys on pysähtyneisyyttä. Käytän aikaa Agatha Christie -kokoelmani valokuvaamiseen ja huoltoon. Järjestän kirjat yhä uudelleen eri logiikan mukaan. Hankin kirjakerhopainosten tilalle toiset painokset ja kahden kirjan tuplaniteiden tilalle erilliset kirjat.

Kierrätykseen!

Löydettyäni mielestäni paremmat painokset vien kirjakerhopainokset ja kahden kirjan tuplaniteet kierratykseen. Onnellisena taputtelen, itselleni uudet, kirjat hyllyyni. Sitä ennen ne pitää kuitenkin kuvata, yhdessä ja erikseen.

Yhdestä kaksi

Yllättävän monta löysin Helsingin kirjamessuilta. Bertramin hotellista olin kuvitellut, etten koskaan löydä siitä muuna kuin tuplanidekirjakerhopainoksena. Hyvää onnea oli löytää Vuoksi ja luode samantien.

Löytöjä Helsingin kirjasmessuilla

Hercule Poirotin viimeisestä jutusta kertovaa Esirippua ei vaan löydy muuna kuin kirjakerhopainoksena.

Agatha Christie: Esirippu

Parasta tässä painosten vaihtamisessa toisiin on se, että voin jatkaa sitä lähes loputtomiin. Seuraava tavoitteeni voisi olla kerätä kaikki Riksin sarjassa ilmestyneet Christiet muina painoksina ilmestyneiden tilalle.

Sorry, Umberto Eco!

Julkaistu Käsilaukku-blogissa perjantaina 2. elokuuta 2013

Minulla on tapana ostaa kirjoja kirpparilta. Varsinaisesti etsin hyllystäni puuttuvia Agatha Christien kirjoja, mutta silloin tällöin osta muutakin täydennystä kirjahyllyyni. Viime viikolla ostin Umberto Econ Ruusun nimen. En ole sitä aikaisemmin lukenut, vaikka kirjaa mainitaan kehuvasti vähän väliä. Onpa se monen paras lukemani kirja –listallakin.

En ole päässyt kirjassa alku pidemmälle, sillä kirja haisee. Ajattelin, että haju heikkenee hyvänhajuisessa kodissani ajan myötä. Ei ole heikennyt. Homeen haju pistää nenääni ja tekee kirjan lukemisen yököttäväksi.

Joten sorry, Umberto Eco, vien kirjasi roskikseen. En halua hajun leviävän muihinkin kirjoihin. Enkä missään tapauksessa halua hometta kotiini. Ehkä joskus vielä luen kirjasi.

Opinpa sen, että ostettaessa käytettyä kirjaa sitä on arvioitava myös hajuaistilla.

Kirjoista eroon

Julkaistu Päiväkävelyllä perjantaina 5. elokuuta 2011

Katselin kirjahyllyjäni ja ihmettelin yhtä jos toista siellä olevaa kirjaa. Lukemattomia kirjoja, hyviäkin kirjoja, mutta jotka sopivat paremmin jonkun muun kirjahyllyyn. Tietokirjoihini iskin myös silmäni – ne jos mitkä eivät kestä aikaa. Siivosin hyllyistä pois kolme korkeaa pinollista kirjoja. Mutta mitä teen kirjoille, joita en enää hyllyihini halua? Asuintalossani käytettyyn tapaan – kirjat jätehuoneen lattialle – en halunnut turvautua.

Ensin päätin kokeilla antikvariaatteja. Googlettamalla yritin selvittää, mikä antikvariaatti ottaisi kirjojani. Se oli työlästä puuhaa enkä jaksanut siihen pitkään paneutua. Niinpä pakkasin yhden pinollisen kirjoja reppuun ja lähdin myymään kirjoja ilman ennakkotietoja divareiden kokoelmista.

Ensimmäinen antikvariaatti on tunnettu tylystä maineestaan, mutta olen joskus onnistunut myymään sinne kirjoja. Tällä kertaa he olisivat vaihdossa ottaneet kaksi kirjaa. Ei tullut kauppoja. Seuraavassa antikvariaatissa kesätyttö halusi ottaa kirjat lomalla olevan omistajan arvioitavaksi. Annoin ne mielelläni, reppu oli raskas ja hiostava. En halunnut kantaa kirjoja takaisin kotiin. Omistaja soitti myöhemmin. Saisin 8 euroa ja 10 euron edestä vaihtoja. Sopii.

Kirjoja riitti vielä toiseen repulliseen. Rohkeasti kauppasin kirjojani antikvariaatteihin. Eräässä väitettiin, että he ottavat vastaan ”vain hyviä kirjoja”. Eräässä toisessa antikvariaatissa ei ollut enää tilaa liikkua. Kirjoja oli liikaa. Kysymättäkin tiesin, että nyt ei kauppoja tule. Kysyin silti ja omistaja vastasi: ”En minä voi ostaa lisää kirjoja, kun ei niitä kukaan osta täältä”. Katselin ympärilleni ja näin paljon hyvää kirjallisuutta. Myötätuntoisena lupasin seuraavan kerran kirjoja etsiessäni tulla hänen liikkeeseensä.

Antikvariaatteihin tuskastuneena vein kirjat Kirjasto 10:n kierrätyskoriin.

Loput kirjat päätin viedä Kierrätyskeskukseen, onneksi yksi sellainen on melko lähellä. En ollut käynyt siellä pariin vuoteen. Kaikki oli muuttunut, jotenkin hienommaksi, kalliimman näköiseksi. Aikaisempi kotikutoisuus oli tiessään. Sain kuulla olevani myymälän puolella, tavaran vastaanotto oli nurkan takana. Tavaran vastaanotto oli kellarikerroksessa, johon pääsi suoraan ajotasoa pitkin. Tosin sinne päästäkseen ovimies soitti summeria, jotta vastaanottaja tiesi tulla hakemaan meitä. Yhdessä sitten kävelimme kohti tyhjää pöytää, johon sain tyhjätä repullisen kirjoja.

Kirjoista eroon pääseminen oli työlästä ja päätin vastaisuudessa harkita tarkkaan kirjojen ostamista. Päätin myös, että seuraavan kerran vien kirjahyllystäni kirjat kirjastojen kierrätyshyllyihin tai -koreihin. Helsingissä tällainen on tietääkseni Kirjasto 10:ssä ja Itäkeskuksen kirjastossa. Tällainen kierrätyshylly saisi olla kaikissa, niin kaupungin kuin yliopiston kirjastoissa.

Kuvassa Kari Cavénin kierrättämällä toteutettu teos Päävärit.

Ebola Helsinki

Julkaistu Päivälkävelyllä sunnuntaina 10. toukokuuta 2009

Työpaikkani kierrätyskärrystä poimin itselleni Taavi Soininvaaran Ebola Helsingin, joka julkaistiin vuonna 2000. Luettuani teoksen ymmärrän, miksi se oli annettu kiertoon.

Teos käynnistyy tuskallisen hitaasti, vaikka kaikki tapahtuu kolmen päivän aikana. Teoksen roiston motiivi esitellään heti alussa, mutta se on epäuskottava. Ainakaan minä en usko, että välttyäkseen joutumasta vankilaan lapsen yliajosta ihminen tappaa muutaman ihmisen ja myy tappavaa ebola-virusta terroristeille. Motiivin selviämisen jälkeen olo oli hyvin ristiriitainen. Näin heikkoa selitystä en usko. Teos koukutti kuitenkin jollain tasolla. Vaikka tarina oli arvattavissa, halusin tietää, miten siinä käy.

Halusin myös tietää, selviääkö kirjailija kunnialla teoksesta. Ei aivan selvinnyt. Teos on kevyt ja kiltti verrattuna Jack Baueriin ja 24:een. Epäuskottavuus ja kliseisyys vaivaa tekstiä ja juonenkulkua. Kliseistä esimerkkinä olkoon papiljotit päässä aamutakissa liikkuva nainen. Ei kai tuollainen kuva naisesta ole ollut muuta kuin panettelua vuosikymmeniin. Lopussa on vielä lupaus mahdollisesta jatkosta. Saisin lukea lisää Arto Ratamon seikkailusta vakoilun jännittävässä maailmassa. Kuinka tylsää.

Taidan palautta Ebola Helsingin kierrätyskärryyn. Ehkä joku toinen nauttii kirjasta enemmän kuin minä.