Tuulen viemää

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 13. helmikuuta 2011

Ofelian blogissa oli haaste lukea kirja ja katsoa sen pohjalta tehty elokuva. Viisi kirjaa ja viisi elokuvaa. Olen muutaman kerran kirjoittanut kirjan ja elokuvan suhteesta, joten päätin ottaa tämän haasteen vastaan.

Aloitin kirjasta, jonka olen lukenut yli 30 vuotta sitten. Elokuvan olen nähnyt lukuisat kerrat ja onpa se dvd:nä hyllyssäni. Kirjan olin juuri ostanut kirja-alesta.

Marhgaret Mitchellin vuonna 1936 julkaisema Tuulen viemää on yksi maailman luetuimpia romaaneja. Sen pohjalta tehtyä elokuvaa pidetään maailman menestyneimpänä elokuvana.

Miksi näin? Kestääkö tarinan suosio siinä olevan rakkaustarinan (-tarinoiden) vuoksi vai onko syynä Scarlettin persoonallisuus? Haetaanko siitä romantiikkaa, etelävaltioiden elämää ja sisällissotaa vai nykynaisen esikuvaa itsenäisestä naisesta?

Kirjan luettuani en tiedä, mitä siitä sanoisin, sillä en ole varma riittävätkö mitkään sanat kuvaamaan sen monipuolisuutta ja laaja-alaisuutta. Romanttisena romaanina tunnettu Tuulen viemää on lisäksi kaikkea muuta ja nautin juuri siitä muusta paljon enemmän kuin Scarlettin, Ashleyn ja Rhettin rakkaustarinasta. Luin kirjaa kuin historiallista kuvaelmaa puuvillaplantaasien elämästä lihakesteineen, sisällissodan muuttumisesta voitonvarmuudesta tappioon, voittajan kostosta hävinneille ja hävinneiden pääsemisestä jaloilleen.

Näiden asioiden kuvaaminen Scarlett O’Haran kautta on mielenkiintoinen ratkaisu, sillä Scarlett tekee kaiken eri tavoin kuin muut etelävaltiolaiset, georgialaiset ja atlantalaiset eikä hän ole miellyttävä ihminen. Hän on kovasydäminen, tunnoton, itsekäs, häikäilemätön ja välinpitämätön muita kuin rakkaitaan ja Taraa kohtaan. Eikä hän ole hieno nainen, vaikka se oli suurinta, mitä etelävaltiolaiselta naiselta odotettiin.

Silti luin kirjan myös Scarlettin tarinana, sillä hänen taistelutahtonsa, rohkeutensa, voimansa, sitkeytensä ja kykynsä feeniks-linnuin tavoin nousta tuhkasta on huikea. Nykynaisen esikuvaksi sanottu Scarlett on kuitenkin kauhistuttava, välillä suorastaan vastenmielinen. Häikäilemättömyydessään hän on valmis tekemään mitä vain saavuttaakseen tavoitteensa. Hänen kyvyttömyyttään olla rehellinen en toivo kenenkään esikuvaksi. Rahaa ja valtaa rakastava Scarlett näki ihmissuhteet peleinä, joissa hänen täytyi aina voittaa.

Romaanin alussa Scarlett rakastaa Ashley Wilkesiä, kaikella 16-vuotiaan nuoren naisen intohimolla. Tämä rakkaus sokeuttaa Scarlettin näkemästä mitään muuta. Elokuvan pohjalta olin pitänyt Ashleya typeränä pelkurina, joka ei uskalla sanoa Scarlettille, ettei rakasta häntä. Kirjan Ashley rakasti ja himoitsikin Scarlettia, mutta ei hienona miehenä voinut eikä halunnut tehdä asialle mitään. Vasta Ashleyn vaimon Melanien kuoltua Ashley ja Scarlett ymmärtävät, etteivät he rakasta toisiaan.

Silloin Scarlett on 28-vuotias ja hän on menettänyt elämässään kaiken muun paitsi rikkauden. Juostessaan kotiin hän tajuaa rakastavansa Rhett Butleria, mutta sekin on liian myöhäistä. Scarlettin tavoin Rhett oli tavoitellut jotain sellaista, jota ei ollut olemassa. Myös Rhett oli peluri eikä hän siksi voinut sanoa Scarlettille rakastavansa tätä, sehän olisi ollut aseiden antamista toiselle.

Romaanissa oli kaksi asiaa, joista en pitänyt. Toinen oli tämä suoruuden puute. Kyvyttömyys sanoa rehellisesti, mitä tuntee ja ajattelee. Tiedän toki, kuinka vaikeaa se voi olla.

Toinen asia oli kirjan muuttuminen loppupuolella tunteelliseksi. Minua häiritsi se, että yhtäkkiä keskityttiin vain Scarlettin ja Rhettin raadolliseen avioliittoon, sen onnettomuuksiin ja onnettomuuteen. Eihän kirjassa voinut olla kysymys vai siitä! Itkin Rhettin kanssa, mutta Scarlettin kanssa en itkenyt. Sillä kuten Mammy asian ilmaisi:

”Miss Melly tuntee Miss Scarlettin yhtä hyvin kuin minä. Herra antaa sille lapselle voimaa kestää sen, mitä sen pitää kestää. Tää näin asia on murtanu sen sydämen, mutta kyllä se kestää sen kuitenkin. Rhett-herran takia minä tänne tulin.”

Kirja päättyy Scarlettin uhoon:

”Ajattelen tätä kaikkea huomenna Tarassa. Silloin jaksan paremmin. Huomenna keksin jonkin keinon, millä saan hänet takaisin. Onhan huomenna uusi päivä.”

Tarinan suosio perustuu ehkä tähän. Kukapa ei haluaisi olla yhtä voimakas kuin Scarlett?

Romaania lukiessani elokuva kuvitti tapahtumia kaiken aikaa. Aluksi se oli häiritsevää, tuntui kuin en olisi päässyt kirjan maailmaan lainkaan. Lisäksi en voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan ja jokainen poikkeama ilahdutti minua ja sai minut innostumaan romaanista lisää. Se kannattaa lukea!

Surusta nousee holtittomuus: elokuva Uusikuu

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantanai 26. huhtikuuta 2010

”Lupaa minulle yksi asia. Älä tee mitään holtitonta.”

Tämän sanottuaan Edward lähti pois, jätti Bellan.

Yli sadan vuoden iästään huolimatta Edwardilla ei ollut elämänkokemusta eikä hän ymmärtänyt mitään rakkaudesta. Ei rakasta saa jättää yhtäkkiä. Ei saa valehdella eikä keksiä jotain huteraa tekosyytä, jonka toinen järkyttyneenä uskoo. Koska kokee parhaillaan jotain uskomatonta.

Bella istuu monta kuukautta huoneessaan, surusta mykkänä. Uponneena suruunsa hän ei reagoi vuodenajan vaihtumiseen eikä muihin ihmisiin.

Lopulta Bellan isä sanoi, että nyt saa riittää. Bella nousi ja lähti ystävänsä Jessican kanssa ulos. Moottoripyöräpoikien ilmestyttyä paikalle Edwardin hahmo varoittaa Bellaa. Tämän jälkeen Bella hakeutuu tietoisesti vaarallisiin tilanteisiin, on holtiton, tavoittaakseen Edwardin edes jotenkin. Ilman Edwardia Bellan elämällä ei ole merkitystä.

Olen kokenut tämän liian läheltä. Elokuvan päätyttyä tyttäreni sanoi: ”En ole koskaan itkenyt minkään elokuvan aikana yhtä paljon”. Jos olisin tiennyt Uudenkuun käsittelevän yksin jätetyn naisen surua, olisin miettinyt pari kertaa elokuvan katsomista yhdessä tyttäreni kanssa. Ehkä hänelle kuitenkin teki hyvää elokuvan aikana itkeä ja surra muutaman vuoden takaista jätetyksi tulemistaan.

Elokuvassa tapahtuu käänne Bellan hypättyä jyrkänteeltä mereen. Surun, epätoivon ja holtittomuuden aika on ohi. Edward on pelastettava!

Elokuva päättyy onnellisesti, luullakseni, sillä Edward pyytää Bellaa menemään naimisiin kanssaan. Vastausta ei elokuvassa anneta.

Kirjasta Houkutus kirjoitin, etten pysty ymmärtämään Bellan ajatusmaailmaa. Elokuvassa Uusikuu ymmärsin. Eläydyin Bellan suruun ja epätoivoon voimakkaasti. Saa nähdä, miten kirja Uusikuu minuun vaikuttaa.

Kaunotar kohtaa hirviön (?)

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 25. huhtikuuta 2010

Kasvissyönti on in. Jopa vampyyrit kutsuvat itseään kasvissyöjiksi, koska kieltäytyvät ihmisen verestä. Näin on ainakin kirjassa ja elokuvassa Houkutus. Edward Cullen toteaa, ettei hän halua olla hirviö.

Nuorille kirjoitettu Houkutus on paranormaali romanssi, jossa ihminen ja vampyyri rakastuivat toisiinsa. Bella rakastui Edwardiin tämän kauneuden takia, Edward rakastui Bellaan tämän tuoksun takia. Edwardia kiehtoi myös se, ettei pystynyt lukemaan Bellan ajatuksia.

Nähtyään Edwardin ensimmäisen kerran Bella muisti jokaisesta tapaamisesta kertoa, kuinka täydellisen kaunis Edward on. Bella häikäistyi, hänen hengityksensä salpautui, hänen täytyi kääntää katseensa pois kohdatessaan Edwardin täydellisyyden. Harvoin olen lukenut näin esineellistävää tekstiä.

Bellan omaa ulkoista olemusta ei kirjassa juurikaan kuvailla. Nimi on toki enne, sana bella tarkoittaa kaunista. Sukunimi Swan antoi lukijalle myös mielikuvan Bellasta kauniina nuorena neitona.

Elokuvassa Kristen Stewartin esittämä Bella oli arkisen kaunis, ei lumoava. Kirjaa lukiessani ihmettelin, miten kukaan voi näytellä täydellisen kaunista vampyyrinuorukaista? Robert Pattinson ei minusta ole täydellisen kaunis, mutta en taida kuulua kohderyhmään enkä siksi näe asiaa oikein :)

Houkutus oli kirjana lähes tylsä. Mutta oli siinä hyvät puolensa. Pidin vampyyrimytologiaan liittyvistä tarinoista, joista osa oli uusia. Cullenien talo keskellä metsää lasisine seinineen oli yllättävä, samoin Cullenien vain ukkosmyrskyssä pelaama baseball. Vampyyrin myrkky oli minulle aivan uutta.

Pidin myös siitä, kuinka Alice perusteli Bellalle syytä siihen, että koko Cullenin perhe oli valmis suojelemaan Bellaa:

”Edward on ollut yksin melkein sata vuotta. Nyt hän on löytänyt sinut. Sinä et voi tietää, miten hän on muuttunut, toisin kuin me, jotka olemme eläneet hänen kanssaan ties kuinka kauan. Luuletko että yksikään meistä pystyisi katsomaan häntä silmiin sataan vuoteen, jos hän menettäisi sinut?”

Elokuvassa esitetty perustelu ei sisältänyt yhtä paljon perheensisäistä rakkautta.

Minun oli vaikea ymmärtää kirjan Bellan ajatusmaailmaa. Hän poukkoili, taktikoi, väänteli ja käänteli. Aidolta hän ei vaikuttanut, edes rakkaudessaan Edwardia kohtaan. Bellan ominaisuuksista pidin eniten hänen kömpelyydestään. Elokuvan Bella oli suoraviivaisempi ja se teki elokuvasta huomattavasti kiinteämmän ja toimivamman.

Elokuvassa vastakkainasettelu hyvien ja pahojen vampyyrien välillä oli konkreettisempi. Cullenin perheen kauneuden ja vegetrarismin vastapainona olivat James, Victoria ja Laurent, jotka eivät olleet yhtä kauniita ja jotka näkivät ihmiset kävelevinä lounaina. Kirjasta poiketen James, Victoria ja Laurent aiheuttivat pelkoa Forksin alueella elokuvan alusta alkaen.

Voisi olettaa, että vampyyrit ovat hirviöitä. Edwardin hirviömäisyys oli sekä kirjassa että elokuvassa vain hänen mielessään. Hän puhui siitä, että himoitsee Bellan verta, mutta saman tien torjui ajatuksen kauhistuneena. Edwardille Bellan fyysinen läheisyys oli vaikeaa, koska hän pelkäsi itsehillintänsä pettävän.

Houkutusta on paheksuttu sen seksuaalisuuden takia. Ehkä paheksujat eivät ole lukeneet kirjaa tai katsoneet elokuvaa. Seksiä Houkutuksessa nimenomaan ei ole. Muutamassa elokuvan kohtauksessa siirryttiin vihjailevasti kuvaamaan kasveja. En ymmärtänyt miksi.

Paranormaalit romanssit kiehtovat minua. Siksi jatkan Twilightin parissa lukemalla seuraavaksi Uudenkuun.

Mieluummin kirjat

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 6. huhtikuuta 2010

Aikoinaan päätin, että en katso ainuttakaan Harry Potter –elokuvaa. Olin varma, etteivät ne pysty saavuttamaan kirjojen tasoa. Kun näin valokuvat Harry Potterin, Hermionen ja Ronin näyttelijöistä, olin entistä vakuuttuneempi. Kukaan heistä ei vastannut kirjojen perusteella syntynyttä mielikuvaani heistä. He kaikki olivat liian siistejä! Dumbledorea on kai mahdoton siirtää valkokankaalle niin, että hän edes aavistuksenomaisesti muistuttaisi kirjojen Dumbledorea.

Azkabanin vanki oli ensimmäinen kirja, jonka ilmestymistä odotin. Luin sen ääneen tyttärelleni, kuten olin lukenut aikaisemmat osat. Kun Goblet of Fire ilmestyi, ostin sen ja siitä tuli ensimmäinen englanninkielinen Harry Potterini. Sen käänsin suoraan tyttärelleni. Ei mikään helppo homma, sillä Rowlingin kieli on perienglantilaista ja koukeroista. Myös Rowlingin keksimät sanat tuottivat vaikeuksia.

Ostin aikaisemmin ilmestyneet Potterit englanninkielisinä pokkareina. Systemaattisena ihmisenä vertailin suomennoksia alkukieleen. Näin syntyi Harry Potter sanakirja, jonka tyttäreni ja minä yhteistyön tuloksena julkaisimme netissä. Enää sitä ei ole, koska en kuudennen Potterin jälkeen jaksanut päivittää sitä. Sääli, koska sanakirja oli hieno ja suurella hartaudella ja rakkaudella tehty. Ja ensimmäinen Harry Potter suomi-englanti-suomi sanakirja verkossa. Jaana Kaparin käännöksiä ei voinut olla ihailematta! Nautin enemmän Kaparin käännösten lukemisesta kuin Rowlingin englanninkielestä.

Siitä on aikaa, kun luin viimeksi kaikki seitsemän Harry Potteria. Juuri nyt en koe sitä edes tarpeellisena. Harry Potter –elokuvat olen nähnyt Puoliveristä prinssiä lukuun ottamatta. En niitä katsoessani kilju riemusta. Liian monet kohtaukset on muutettu vastaamaan paremmin myöhemmin tulevia Harry Potter –pelejä ja liian paljon oli jätetty pois. Näyttelijävalinnoista minua viehättää ainoastaan Severus Kalkarosta näyttelevä Alan Rickman.

Jos en olisi lukenut Harry Potter -kirjoja, olisivat elokuvat ehkä viihdyttäviä. Suosikkielokuviani ne eivät kuitenkaan olisi. Ei, vaikka niitä kuinka näytettäisiin telkkarista uudestaan ja uudestaan.

Pimeä nousee

Julkaistu Päiväkävelyllä torstaina 31. joulukuuta 2009

Olen naiivi, lapsellinen ja idealistinen. Juuri siksi luen edelleen nuorille suunnattuja kirjoja. Joululukemisekseni valitsin nuorten fantasiakirjan Pimeä nousee, joka on Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven julkaistiin lapsellisin viisikkomaisin kansin, aivan kuin kokeeksi. En tiedä, minkälainen vastaanotto kirjalla oli Suomessa aikoinaan, mutta onneksi sarjan kääntämistä jatkettiin. Varsinkin kun sarjan päähenkilö Will aloittaa olemisensa vasta toisessa osassa.

Ainut syy Pimeä nousee -kirjan valinnaksi joululukemiseksi oli sen tapahtumien sijoittuminen talvipäivänseisauksen ja loppiaisen väliin. Mieleeni ei tullut muita kirjoja, jotka näin tarkkaan ajoittuvan joulunaikaan, vaikka niitä lienee olemassa. Loppiaisen tienoilla luen Loppiaisaaton eli Kuten haluatte!

Valinta oli onnistunut, ainakin se on usein pyörinyt mielessäni katsellessani jatkuvaa lumisadetta ja tuntiessani kiristyvän pakkasen. Lumella ja kylmällä on kirjassa keskeinen rooli, ne ovat tarinassa pimeän keinoja estää ikivanhoja toimimasta. Tapahtumapaikkana on eteläinen Englanti. Maa, jossa pienikin lumisade aiheuttaa edelleen sekasortoa. Kun siihen yhdistää pakkasen, englantilaiset ovat pulassa, ainakin minusta se on vaikuttanut siltä. Kirjassa tosin vain melkein.

"Hassua", Will sanoi kun he puikkelehtivat häntä kohti. "Kaikki on ihan pielessä ja silti ihmiset näyttävät paljon onnellisemmilta kuin muulloin. Katsokaa nyt. Kihisevät innosta." 

"Englantilaisia", Merriman sanoi.

Pimeä nousee ei ole elämää suurempi, mutta se on hyvä kirja ja se riittää minulle. Kirjan lukeminen on nautinnollista, koska sen kieli on sujuvaa, kuvailevaa ja taitavaa. Puhdasta fantasiaa se ei ole, sillä Willin elämä tässä ja nyt on koko ajan läsnä. Will on samanaikaisesti viimeinen Ikivanha ja 11-vuotias poika. Molemmat tasot tai elämät on taitavasti lomitettu yhteen. Hyvän ja pahan välinen taistelu on tarinan teemana toki tuttu, mutta silti Pimeä nousee on raikas ja poikkeaa edukseen monesta muusta kirjasta.

Kirjasta on tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Olen lukenut muutaman arvostelun elokuvasta. Niissä se yleensä arvioitiin ala-arvoiseksi. Jos se on yhtä huono filmatisointi kuin Kultainen kompassi oli, en sitä halua nähdäkään. Kultaisen kompassin ja koko Universumin tomu -trilogian lukemista suosittelen myös. Miksi tyytyä huonoon leffaan, kun on mahdollista lukea loistavaa kirjallisuutta?

Yhteistä vain nimi

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 26. elokuuta 2009

Olen päättänyt etten katso Agatha Christie –filmatisointeja. Etenkin uudemmat filmatisoinnit tekevät vääryyttä kirjoille. Tänään kanavasurffailu vei minut Ruotsin TV4:lle, jossa juuri alkoi The Sittaford Mystery by Agatha Christie. Olen juuri lukenut kirjan ja ajattelin katsastaa, mitä tällä elokuvalla on annettavana.

The Sittaford Mystery on suomennettu nimellä Kuolema lähettää viestin. Se ei ole Christien tunnetuimpia teoksia, osaksi koska kirjassa ei ole Marplea eikä Poirotia. Teoksen tuntemattomuus ei silti oikeuta muuttamaan koko tarinaa.

Elokuvassa henkilöhahmojen nimet on säilytetty, mutta heidän roolinsa ovat kaukana kirjan hahmojen roolista. Uusia henkilöitä on lisätty, katsojien houkuttelemiseksi jopa neiti Marple on lisätty henkilögalleriaan. Oletuksena lienee, ettei kukaan katso Agatha Christie –leffaa, jos siinä ei ole Marplea tai Poirotia.

En tiedä, kenellä on tekijänoikeudet Agatha Christien teoksiin. Vaikuttaa kovin ahneelta taholta, koska on valmis myymään filmatisointioikeudet välittämättä siitä, onko elokuvalla mitään muuta yhteistä kirjan kanssa kuin nimi.

Kirjojen filmatisointi on hienovaraista työtä, tai ainakin oli. Nykyään luotetaan elokuvan voimaan suositumpana taiteenalana kuin kirjallisuus – katsojien joukossa on kuitenkin useita, jotka eivät ole lukeneet elokuvan pohjana olevaa teosta. Sääli, jos elokuvan tekijätkään eivät ole sitä tehneet.