Tenavatiistai - Sinikka Nopola ja Tiina Nopola - Salla Savolainen: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen.
Kuvitus: Salla Savolainen.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen.
Sivuja: 40.
Genre: Isojen lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Heinähattu väittää, että minä olin vauvana kalju.
Helga yskähti ja vilkaisi Halisea.
- Et sinä varmaan... kalju ollut, kyllä sinulla muutama hius oli, Halise muisteli.
Vilttitossu katsoi Heinähattua vahingoniloisena.
- Siitäs sait!
- Minä voin todistaa, minulla on valokuva, Heinähattu tiuskaisi.
- En usko, sanoi Vilttitossu.
Helga otti molemmat tytöt kainaloonsa.
- Te olitte molemmat herttaisia vauvoja, hän kehaisi.
- Kylän suloisimmat vauvat, lisäsi Halise. - Heinähattu tuoksui hiukan vaniljalta ja Vilttitossu kanelilta.
- Nyt herkutellaan! Helga huudahti, ja pian Heinähattu ja Vilttitossu istuivat leikkimökin pöydän ääressä palaset mansikkakakkua lautasella."

Monipuolisesti lahjakkaiden Nopolan sisarusten hahmot Heinähattu ja Vilttitossu ovat suosikkejani. Se ei ole mikään ihme, sillä paitsi että Sinikka ja Tiina Nopola osaavat kirjoittaa hauskoja lastenkirjoja on Heinähatussa ja Vilttitossussa myös monia piirteitä rakastamistani lastenkirjaklassikoista ja niiden hahmoista.

Kaksi siskosta on ollut minulle aina mieluisa lastenkirja-asetelma jo siksi, että vietin oman varhaislapsuuteni tiiviisti pari vuotta vanhemman siskoni seurassa - kunnes meitä oli kolme. Ihan kuin suursuosikissani Astrid Lindgrenin Marikissa, esimerkiksi. Usein käytetty kunnollisen isosiskon ja kurittoman pikkusiskon roolitus on sekin tuttu omasta elämästä. Heinähatun ja Vilttitossun naapurissa asuvista Alibullenin neideistä tulee taas mieleen toisen ikisuosikkini, Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen naapurit Tingelstiina ja Tangelstiina. Lisäksi tämän uuden HH&VT-kuvakirjan sisäkansien kuvitus muistuttaa elävästi Astrid Lingrenin hovikuvittajan Ilon Wiklandin luomia sympaattisia pikkukaupunkimaisemia vaikkapa kirjasta Osaa Lottakin ajaa tai Minäkin haluan siskon -teoksesta.

Olen lukenut aiempia Heinähattu ja Vilttitossu -teoksia töiden takia, mutta omien lasteni kanssa en ollut vielä kunnolla ehtinyt noihin kuvitetuiksi lastenromaaneiksi luokiteltuihin kirjoihin, ennen kuin tämä uutuus ilmestyi. Uutta Kalju-Koposessa on paitsi pienemmillekin lapsille sopiva kuvakirjaformaatti myös kuvittaja, eli lukuisista suosituista lastenkirjoista tuttu Salla Savolainen. Olen kirjoittanut Savolaisen omista Maikki-kirjoista sekä enemmänkin hänestä Tove Appelgrenin kirjoittamien Vesta-Linnea-kirjojen yhteydessä. Kerroin myös Finlandia Junior -ehdokkaana olevasta Hurraa Helsinki! -kirjasta ja Pihi nainen bloggasi äskettäin Savolaisen kuvittamista, Leena Virtasen kirjoittamista Xing-teoksista.

Mielestäni Savolainen on aivan parhaimmillaan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen -teoksessa. En tiedä, miltä kuvittajavaihdos tuntuu niistä, jotka ovat lukeneet enemmän vanhempia HH&VT-kirjoja ja tottuneet Markus Majaluoman kynänjälkeen, mutta minä otin ilolla vastaan tämän muutoksen. Ilahduin myös hahmojen hyppäämisestä varsinaiseen kuvakirjaan, vaikka meillä esikoinen jaksaisi varmasti vähitellen kuunnella jo niitä alkuperäisiäkin tarinoita. 

Tästä kirjasta olen kuullut napinaa, että se olisi kuvakirjaksi liian pitkä. Aika pitkä se 40:llä, välillä melko täydellä, sivullaan onkin, eikä sovi siksi ihan perheen pienimmille. Meillä tämä on ollut kuitenkin aivan sopiva juuri kuusi vuotta täyttäneelle Stellalle, joka on hyvin "visuaalisesti orientoitunut" ja vähän levoton, eikä vielä jaksa kovin laihasti kuvitettuja kertomuksia (Risto Räppääjät jo menevät pari, kolme lukua kerrallaan, Tinka ja Taika ei vielä oikein). Toisaalta vielä levottomampi ja vasta 3-vuotias Dani jaksoi kuunnella tämän kerran läpi hänkin, hyvällä hetkellä.

Se huono puoli näin pitkässä - ja hyvässä - kuvakirjassa on, että lapsi haluaa lukea sen uudelleen ja uudelleen, ja oletuksenahan kuvakirjassa on, että se luetaan kerralla kokonaan. Pari lukua lastenromaania saattaa olla tekstimäärältään vastaava iltasatu, mutta silloin päästään eteenpäin ja luetaan joka kerta tuoretta tekstiä. Lapsi rakastaa toistoa, mutta aikuista saattaa kyllästyttää lukea samaa, näinkin pitkää kirjaa illasta toiseen.

En silti missään nimessä valita, sillä tästä kirjasta, niin tekstistä kuin kuvituksesta, pitää meillä koko perhe. Samoin muuten mainiosta Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvasta, josta muistini mukaan kirjailijat eivät valitettavasti välittäneet. Suosittelen kirjaa noin 4-7-vuotiaille lapsille vanhempineen. Elokuvan kohderyhmä laajennee molempiin suuntiin.

Kuten alussa vihjasin, sydämessäni on jo samastumisen takia valmis paikka lastenkirjojen kurittomille pikkutytöille. Olen huomannut kuitenkin jossakin määrin epäonnistuneeni pienen anarkistin kasvattamisessa, kun viime aikoina Stella on kauhistellut moraalisen närkästyksen vallassa niin Peppi Pitkätossun kuin Vilttitossun tempauksia. Mutta hän onkin isosisko ja kasvaa ehkä tyypilliseksi Heinähatuksi, jonka huolenpidon suojissa Danin on helpompi versoa enemmän äitiään muistuttavaksi keppostelijaksi.

"Äiti kuiskasi jotakin isälle, kävi makuuhuoneessa ja palasi silkillä päällystetyn korulippaan kanssa.
- Onko se minulle? Vilttitossu kysyi.
- Se on Heinähatulle, äiti sanoi. - Kiinalaista käsityötä.
Heinähattu pyyhki silmiään.
- Sinä voit säilyttää lettejä tässä ikään kuin muistona, minä olen perinyt tämän isoäidiltäni, kertoi äiti.
- Mitäs minä saan? Vilttitossu kysyi.
- Toivon mukaan saat anteeksi Heinähatulta, isä sanoi.
Heinähattu katsoi Vilttitossua kulmiensa alta.
- No, saat anteeksi, Heinähattu kuiskasi.
Sitten hän avasi lippaan, asetti letit sen pohjalle ja napsautti rasian kiinni.
Vilttitossu silmäili lipasta suu mutrussa.
- Olisin minäkin voinut kiinalaisen rasian ottaa. Koska oikeastaanhan se oli Kalju-Koposen syytä kaikki."

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Tenava- ja turistitiistai - Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki / MiniHelsinki

Karo Hämäläinen - Salla Savolainen: Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki./MiniHelsinki.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Kansi: Markko Taina.
Sivuja: 48/28.
Genre: Lasten ja aikuisten kuvitettu tietokirja.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittelyt täältä ja täältä.


Rakas Helsinkimme on tänä vuonna maailman designpääkaupunki ja sen ansiosta on julkaistu kaksi hauskaa lapsillekin sopivaa, piirroskuvitettua kirjaa suomalaisesta muotoilusta. Pidän ideasta hyvin paljon ja kirjoissa on monia kivoja oivalluksia esitellä designia arkisissa ympyröissä. Kuvitus on taattua Salla Savolais -laatua ja värikkäät kuvat innostavat lapset katselemaan kirjoja. Etenkin tämä leivosaukeama on ollut meillä suosittu:

Kuvat miellyttävät kyllä aikuisenkin silmää ja niistä on kiva bongata tuttuja paikkoja sekä niitäkin kotimaisia designesineitä, joita ei ole tekstissä mainittu. Mukana on myös tietoiskuja, jotka kiinnostavat aikuisia ja ehkä myös vähän isompia lapsia. Tässä vaiheessa täytyy tosin teroittaa, että tekstiä, tarina ja tietoiskuja löytyy nimenomaan isokokoisemmasta Hurraa Helsinki! -kirjasta. Pieni, pahvisivuinen MiniHelsinki on vain suloinen katselukirja ilman tekstiä ja sopii sellaisenaan kaikenikäisille ja myös ulkomaalaisille. Toisaalta Hurraa Helsinki! -teoksestakin on tehty englanninkielinen versio.

Hurraa Helsinki! -kirjan tarina on ihan kiva olemassa, mutta ei se pääasia tässä kirjassa ole eikä ehkä kauhean vahvakaan. Ainakaan meillä lapset eivät ole vielä olleet kiinnostuneita kuuntelemaan tarinaa värikkään ja yksityiskohtaisen kuvituksen tulituksessa. Toisaalta tarina on 5-vuotiaalle Stellalle jo vähän lapsellinen ja 3-vuotias Dani taas vain sattuu olemaan hieman levoton kuuntelija.


Designia kirjassa on ihastuttavan monipuolisesti. Tarina alkaa tavallisen lapsiperheen kotoa, jossa on arkipäiväinen sekamelska, mutta muun muassa verhot, astiat ja valaisimet ovat tunnettua muotoilua. Muista arkisista esineistä kirjan sivuilla vilisee esimerkiksi vaatteita, kenkiä, laukkuja, pyöriä, avaimia, bussikortteja, istuimia ja naulakoita.

Näiden lisäksi esitellään tietenkin raitiovaunut - nuo Helsingin vihreät symbolit -, paljon arkkitehtuuria, joitakin nähtävyyksiä, leikkipuistovälineitä, patsaita, puistoja, valtamerilaivoja ja niitä leivoksia. Mainitaan tai näytetään myös muun muassa äitiyspakkaus, perinnedesignesimerkkeinä villasukat ja pärekorit, Hevisaurukset, Bubi-huuhkaja, Hakaniemen kauppahalli ja useita suunnittelijoita nimeltä.

Kaiken kaikkiaan nämä ovat hurmaavia teoksia. Olin hieman hämilläni miettiessäni näiden varsinaista kohderyhmää, mutta ehkä se on ihan pirteääkin, ettei näitä ole suunnattu suoraan yhdelle ikäryhmälle tai kansalle. Ajattelin, että näistä tulee loistavia lahjoja asunnonvaihtokumppaneillemme, vaikka eniten kirjoista saanevat irti juuri suomalaiset tai suomalaiseen designiin muuten perehtyneet.

Hurraa Helsinki! -kirjasta on kirjoittanut ihastuneena myös Viivi, jonka hauskasti stailattu aloituskuva voisi olla suoraan tästä teoksesta.


Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Lastenkirjalauantai - Salla Savolainen: Maikki ja kellarin kummitukset

Salla Savolainen: Maikki ja kellarin kummitukset.

Kustantaja: WSOY, 2011.

Sivuja: 40.

Genre: Lasten kuvakirja.

Arvio:3,75/5.

Lue kustantajan esittely täältä.

Lastenkirjoja on joskus vaikea arvioida. Maikki ja kellarin kummitukset on ihan kiva kuvakirja, jonka suosittu kuvittaja Salla Savolainen on itse myös kirjoittanut. Kirjoitin Savolaisesta enemmän tämän jutun yhteydessä.

Meidän Stella täyttää marraskuussa viisi vuotta, ja on selkeästi tämän kirjan kohderyhmää. Myös siksi, että tällä hetkellä hänestä kummitukset ja muut hirvitykset ovat kovin kiehtovia. Savolainen on taitava ja oivaltava kuvittaja, joka osaa kertoa tavallisten suomalaislasten arjesta paitsi kuvin myös sanoin. Ja silti se jokin maaginen ainesosa tästä kirjasta puuttui, niin ettei Stella ole pyytänyt itse uutta lukukertaa, enkä minäkään äitinä ihastunut teokseen täysin. Ehkä tarina ei vain lopulta ollut tarpeeksi vetävä.

Kirjassa erilaisia kangastilkkuja keräilevä Maikki ei tahdo löytää perheen kerrostaloasunnosta sopivaa tilaa kokoelmansa hypistelyyn, ja siirtyy siksi taloyhtiön kellariin tilkkuineen. Siellä onkin jännittävä leikkiä, ja lisäksi Maikki löytää aivan ihanaa kangasta, josta on pakko leikata tilkku talteen... Kadonnutta Maikkia etsimään lähteneet isosisko ja naapurin poika koirineen löytävät Maikin kellarista, ja he päättävät leikkiä kummituksia kellarista löytämiensä vaatteiden avulla. Sitten käykin ilmi, että he ovat leikkineet äidin säästämällä, tunnesyistä arvokkaalla hääpuvulla, joka on likaantunut ja josta Maikki on leikannut jopa palan pois. Äidille tulee paha mieli, mutta hän pääsee kyllä yli pettymyksestään, kun lapset pyytävät anteeksi.

Lapset leikkivät kummituksia, mutta muuten niitä esiintyy kirjassa vain vaivihkaa kuvituksessa, tekemässä omia juttujaan, lasten niitä näkemättä tai kommentoimatta. Ihan hauska ratkaisu, mutta ainakin meillä taidettiin odottaa enemmän pelottavia kohtauksia ja kummitusten aktiivista osallistumista tarinaan.

Tämä loppuaukeama kyllä viehätti kaikesta värikkäästä pitävää, keräilyikäistä Stellaa:

Mutta Maikki ja kellarin kummitukset ei siis silti noussut meillä suosikkikirjojen joukkoon. Vähän yllättäen toisin kävi kuitenkin kirjastosta löytämäni Kuudennen kerroksen Maikki -kirjan (WSOY 2002) kanssa.

Tässä melkein kymmenen vuotta Kellarin kummituksia aiemmin ilmestyneessä Maikki-kirjassa perhe muuttaa uudelle alueelle, taloon ja asuntoon. Samat kummitukset esiintyvät tässä kirjassa, kun Maikkia aluksi vähän pelottaa uusi asunto ja kerrostalon öiset äänet. Lopuksi Maikin totuttua nukkumaan uudessa kodissa kummitukset kuitenkin muuttavat asunnosta pois - ilmeisesti sinne kellariin. :)

Muutenkin lopussa kaikki on hyvin, vaikka tarinassa isosisko vie Maikin puistoon ja jättää tämän sinne "hetkeksi" yksin löytäessään uuden kaverin. Aikaa kuitenkin kuluu, mutta lopulta Maikki pääsee turvallisesti kotiin naapurin pojan ja koiran kanssa. Vanhemmille ei kerrota tästä mitään. Tässä kirjassa ilmeisesti tarina viehätti Stellaa Kellarin kummituksia enemmän, sillä olemme hänen pyynnöstään lukeneet kirjan jo monta kertaa. Minua taas kiehtovat kirjan kaupunkimaisemat, joista tunnistan ainakin omasta mielestäni selvästi vanhat kotikulmani Etelä-Helsingissä.

Savolaisen kuvitustyylin ystäville voin suositella kumpaakin kaupunkilaisperheen arjesta kertovaa lastenkirjaa, mutta meistä tosiaan Kuudennen kerroksen Maikki oli näistä kahdesta parempi. Samoin kuin Tove Appelgrenin kirjoittamissa Vesta-Linnea-kirjoissa, Salla Savolainen kuvittaa myös Maikeissa kaupunkimaisemissa asuvien helsinkiläislasten ympäristön värikkään kiehtovaksi. Pidän siitä, että lapsille esitellään kirjoissa myös keskusta-asumista ja tehdään siitä omalla tavallaan viehättävää taloyhtiön pihoineen, kellareineen ja läheisine leikkipuistoineen.

Kirjastosta löytyi muuten myös toinen kummittelukirja, Tiina Nopolan kirjoittama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri ja kauhea kummitus (Tammi 2010), josta Stella on pitänyt paljon. Pari aiemmin lukemaamme Siiri-kirjaa taas eivät ole tyttöä innostaneet, mutta teen Siireistä ehkä myöhemmin oman postauksensa, joten ei niistä tässä sen enempää. Lapsellista lauantaita kaikille lukijoille!

Lastenkirjalauantai: Vesta-Linnea

Tove Appelgrenin luoma Vesta-Linnea on mainio pakkaus pieneksi tytöksi. Toistaiseksi näitä Salla Savolaisen kuvittamia kirjoja on ilmestynyt neljä (alunperin ruotsiksi - suomennokset ovat Tittamari Marttisen): Vesta-Linnea ja hirviö-äiti (Tammi & Söderströms 2001); Nukuhan jo, Vesta-Linnea (Tammi & Söderströms 2003); Vesta-Linnea ja samettikuono (Tammi & Söderströms 2005); sekä Vesta-Linnea mieli mustana (Tammi & Söderströms 2008).

Meillä on näistä omana muut paitsi Samettikuono. Sekin on ollut kirjastosta lainassa, mutta Stella ei ole kauhean kiinnostunut eläimistä eikä koskaan innostunut toden teolla tästä koiran hankintaan liittyvästä Vesta-Linnea-kirjasta, jossa ongelmia aiheuttaa eläinallergia.


Appelgren osaa kirjoittaa arjesta tunnistettavalla tavalla, eikä arastele vaikeitakaan aiheita. Viime aikoina lastenkirjallisuuteen on tosin tullut muutenkin ilahduttavan paljon teoksia, jotka käsittelevät esimerkiksi lasten ja vanhempien välisiä haasteellisia tilanteita sekä tunteita. Vanhemmissa kirjoissa oli useammin tapana esittää vanhemmat pyhimyksellisen pitkämielisinä ja lapsetkin aikamoisina herranterttuina.


Hirviö-äidissä käsitellään Vesta-Linnean ja tämän äidin riitaa, sekä tietenkin sen sopimista. Lapset ovat hankalia, mutta aikuisessahan se todellinen syy tietenkin lopulta on, ja onneksi Vesta-Linnean äiti osaa eritellä suuttumuksensa syyt ja pyytää tyttäreltään anteeksi.

Kuvittajalta ihan hauska idea on ollut piirtää välillä äidille jonkin eläimen pää kuvastamaan olotilaa - tekstiä mukaillen. Stellassa nämä kuvat ovat tosin aina herättäneet hämmennystä.

Nukuhan jo, Vesta Linnea kertoo aika perinteisestä, mutta ainakin meidän Stellaa aina kiinnostavasta aiheesta, eli lapsen oikuttelusta nukkumaanmenon hetkellä. Vesta-Linnealla perimmäinen syy tähän on painajaisunien aiheuttama pelko, ja sitten etsitään kompromissia lapsen turvallisuuden tunteen ja koko perheen unen tarpeiden välillä.

Tällä kertaa väsynyt äiti muistuttaa lasten mielestä pandakarhua.

Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa Vesta-Linnea suuttuu taas äidilleen, jonka kokee suosivan pienempiä sisaruksia. Hän lähtee mököttämään muualle ja paisuttelee pahan mielensä siihen pisteeseen, ettei usko enää kenenkään rakastavan häntä, ja on varma, että jos hän kuolisi, kukaan ei edes itkisi hautajaisissa. Varmasti tuttuja tunteita monelle lapselle, mutta kirjassakin ne menevät lopulta ohi, ja onnellinen loppu huipentuu Vesta-Linnean ja äidin kahdenkeskiseen yöuintiin muiden jo nukkuessa.

Tällä kertaa ärsyyntynyt äiti sähisee kuin villiminkki.

Vesta-Linnea-kirjoissa käsitellään myös uusperhekuvioita, vaikkei niitä varsinaisesti selitetäkään. Ensimmäisissä kirjoissa Vesta-Linnean kotona lapsista huolta pitävät kuitenkin äiti ja "Viktor", ja käy ilmi, että sisarusparven lapsilla on keskenään eri isät. Viimeisessä kirjassa Viktorkin on kadonnut kuvioista. Aikoinaan Vesta-Linnea-kirjojen käännösoikeuksien myynnistä Intiaan neuvotellessani ihana, viisas intialaiskustantaja pahoitteli, että nimeltä kutsuttavan isäpuolen idea ei käänny heidän kulttuuriinsa. Kirjailija suostui joustamaan tässä, ja nyt Intiassa (niin kuin monessa muussakin maassa) saadaan nauttia Vesta-Linnean arjen tapahtumista - vain sillä erotuksella, että Viktoria kutsutaan sikäläisissä kirjoissa isäksi.

Ensimmäisissä kirjoissa nimekelehdillä kuvissa on aina Vesta-Linnean kotitalo viehättävässä kaupunkimaisemassa.

Mutta viimeisimmässä ollaankin maalla, kesämökillä, joka on kyllä hyvin viehättävä, sekin.

Salla Savolainen on erityisen suosittu kuvittaja niin Suomessa kuin ulkomailla, ja hän on kuvittanut lukuisia Suomen eturivin lastenkirjailijoiden teoksia. Tunnustan hänen ansionsa, vaikkei Savolainen oman henkilökohtaisen makuni mittarilla yllä ihan kirkkaimpaan kuvittajakärkeen. Hänellä on kuitenkin loistava taito piirtää ilmeikkäitä hahmoja keskellä lapsiperheen sotkuista arkea - siihen ilonwiklandmaiseen tapaan, josta oli puhetta jo Mervi Lindmanin kohdalla. 

Realistinen lapsiperhekeittiö?

Erityisen hyvin tämä tulee esiin Savolaisen kuvituksissa hänen ja Riina Katajavuoren ihanassa Mennään jo kotiin -teoksessa (Tammi), jonka kuvituksia varten Savolainen ikuisti todellisten lapsiperheiden oikeita koteja sekasotkuineen. Mennessään koteihin hän ohjeisti perheitä nimenomaan pidättymään siivouksesta nähdäkseen todellista arjen kaaosta.

Savolainen on myös monipuolinen kuvittaja. Vastikään hänen kuvittamansa ja Reetta Niemelän kirjoittama Sinisen kärpäsen sirkus ja muita runoja naapurin ötököistä (Otava) valittiin kunniakirjalistalle viime vuoden kauneimpien lastenkirjojen joukkoon. Teoksessa on Savolaisen valloittavia ötökkäpuupiirroksia, jotka poikkeavat Savolaisen totutuimmasta tyylistä.


Monien muiden tavoin minä ja tyttäreni odotamme kovasti jatkoa Vesta-Linnea-kirjoille. Tietämäni mukaan sitä onkin tulossa, mutta ajankohta ei ole minulla vielä tiedossa.


Myöhemmin lisättyä: Hauskana sattumana tästä seuraavana päivänä myös Rouva Huu kirjoitti Vesta-Linneoista Lastenkirjahylly-blogiin. Myös Mari A.:n kirjablogissa Vesta-Linnea on mainittu.

Tästä kuvasta Tove Appelgren sanoi joskus erityisesti pitävänsä kirjojensa kuvituksessa. Lasten habitukset asentoineen ja ilmeineen ovat tilanteeseen hyvin istuvat. (Kuva kirjasta Vesta-Linnea mieli mustana.)

PS. Olen taas meinannut melkein hermostua Bloggerin, kuvien liittämisen ja kuvatekstien kanssa. Tämä postaus ei näytä ihan siltä kuin haluaisin. En saa järkeviä välejä kuvien, tai oikeastaan kuvatekstien, ja niitä seuraavien kappaleiden välille. Pyydän anteeksi.