Kustantaja: WSOY, 2012.
Sivuja: 117.
Genre: Päiväkirjamerkintöihin perustuva ajatuskokoelma.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"29.7. Maanantai. Metsässä. Syyskesän helle.
Ota minut syliisi, äiti, ja pidä siinä,
vie minut sinne minne itse olet menossa.
Minä en pelkää kuolemaa, eivät perhoset pelkää,
mutta miten jaksaa elää tämän ahdistuksen kanssa
päivästä toiseen, alituisessa alakulossa.
Ota minut syliisi, äiti,
ja vie minut mennessäsi.
Ota mukaan, äiti.
Kesä loppuu kohta.
Miten käy meidän perhosten?
Miten meidän lasten?
(1985)"
Voi, kun olen onnellinen siitä, että nappasin tämän pienen suuren kirjan bestsellerhyllystä viime kirjastokäynnillä! Eeva Kilpi on kiinnostanut minua kauan. Vaikka olen huono runoihminen, olen lumoutunut useista hänen viisaista runoistaan ja lisäksi hänen persoonastaan - mitä siitä on julkisuuteen tihkunut tai olen kuvitellut tihkuvan. Mutta tätä ennen en ole lukenut häneltä yhtään kokonaista teosta.
Minulle on tullut viime vuosina vahva kaipuu vanhojen ja viisaiden naisten ajatusten pariin. Melkeinpä koskettavimmat lukuhetket olen kokenut esimerkiksi Märta Tikkasen, Merete Mazzarellan, Aila Meriluodon ja nyt Eeva Kilven ei-fiktiivisiä tekstejä lukiessani. Odotan edelleen myös sitä Vivi-Ann Sjögrenin tuotannon korkkaamista, mistä olen puhunut jo kauan.
Tätä Kuolinsiivousta aloittaessani olin ensin vähän hämilläni: näistä hyvin lyhyistä ja irrallisistakin merkinnöistäkö pitäisi saada jonkinlainen tolkku ja ehyt lukukokemus? Mutta sitten niin kävi ihan itsestään. Olisin toki lukenut mielelläni laajemminkin Kilven ajatuksista ja tuntemuksista, mutta tämä oli joka tapauksessa ihana pieni kirjanen, joka taas osaltaan sysäsi tämän syksyn lukujumiani taakseni. Lyhyitä merkintöjä, runoja ja aforismeja oli helppo lueskella pienissäkin väleissä, mutta ne saivat idulle paljon muitakin ajatuksia ja mielleyhtymiä.
"22.12. Klo 5.05. Elämähän on täynnä paradokseja. Vatsa on ruoansulatusta varten eikä siedä ruokaa. Olen kasvissyöjä enkä erityisemmin pidä kasviksista. Toiset kaipaavat ihmissuhdetta voidakseen riidellä, he eivät pysy terveinä ilman riitaa (väitti isä äidistä!). Jotkut ovat maailmanparantajia koko ikänsä, mutta inhoavat ihmisiä. Minä kärsin yksinäisyydestä, mutta en siedä seuraa. (2005)"
Sen huomaan joskus näissä pitkän elämän jalostamissa "naisissani", että minun on vaikea samastua heidän kokemuksiinsa vanhuudesta. Se lienee ihan luonnollista, mutta myös jossakin määrin turhauttavaa. Pitäisi pystyä solahtamaan vaikka minkälaisiin nahkoihin, ainakin jos yritän olla kirjailija.
Olen ehkä kieltäymyksen tilassa, sillä haluan ajatella, että vanhuus on ihanan rauhallista aikaa kiireen ja turhuuksien pudottua pois. Tätä teosta ja esimerkiksi Aila Meriluodon Tältä kohtaa -päiväkirjamuistelmaa lukiessani olen kuitenkin ollut pakotettu kohtaamaan sen, ettei vanhuudesta lainkaan välttämättä nauti, vaan pikemmin päinvastoin. Että siihen kuuluu olennaisena osana paitsi kaihoa, surkuttelua ja surua myös kolotuksia, tykytyksiä ja muita vaivoja. Kai hölmöyksissäni en ole osannut edes ajatella vanhenemisen fyysistä puolta, tai en ole halunnut siihen vielä valmistautua.
"29.10. Maanantai klo 7.40. Pimeää.
Vanhuus on päivittäinen haaste.
(2001)"
Ikäerosta ja ajottaisista samastumisongelmista huolimatta nautin kuitenkin näistä kirjoista suunnattomasti ja nyökyttelen lukiessani huomattavasti useammin kuin kohottelen hämmästyneenä kulmiani. Eeva Kilpi tuntuu sukulaissielulta paitsi monien kirjoittamiseen ja olemiseen liittyvien ajatustensa - ja melkein saman syntymäpäivän - myös eläinten ja luonnonsuojelua koskevien mielipiteidensä ansiosta.
"12.6. Luonto ei tarvitse mitään muuta kuin että se jätetään rauhaan. (1985)"
Luonnon, eläinten ja vanhenemisen lisäksi Kilpi tekee merkintöjä luonnollisesti kirjoittamisesta, mutta hyvin paljon myös yksinäisyydestä ja läheisten ikävästään. Jo kuolleet vanhemmat ovat paljon esillä, samoin lapset, jo aikuiset pojat, joiden kanssa suhteet ovat välillä solmussa, mikä surettaa kirjailijaa paljon. Rivien välistä ja Kilven itsensä suoraan sanomanakin voi lukea, että hänkään ei ole helppo äiti tai läheinen.
Lastensa ja vanhempiensa lisäksi Kilpi kaipaa lapsuutensa maisemia, Hiitolaa, menetettyä Karjalaa. Tästä hän onkin tunnettu ja suuri osa hänen tuotannostaan käsittelee evakkoutta. Kilpi tuntuu läheiseltä tämänkin vuoksi, minulle niin sanottuna kolmannen polven evakkona. Ja nyt - etenkin nyt - haluan lukea lisääkin Kilpeä. Ainakin hänen muistelmansa, toki fiktiotakin. Olen iloinen siitä, että juuri nyt ilmestyi tämä pieni, surullisen kaunis kirja, joka osui eteeni kirjastossa ja avasi uuden kirjailijasuhteen elämääni.
Fanaattisena puuihmisenä täytyy vielä ihastella kirjan hurmaavaa kantta, jonka kuva muistuttaa minua erään rakkaan kaulakoruni puusta. En valitettavasti ole varma kannen tekijästä, sillä ilmeisesti kirjaston tarra peittää tuon tiedon minulta ja netistä löydän ainakin kahta eri nimeä.
"18.6. Tiistai. Kaunis aamu. Mielialani asiallinen. Mutta tuntuu, että se ei ikään kuin riitä. Missä on entinen hurmioni, jonka koin täällä metsän ja kesän sylissä? Iltapäivällä sade ja ukkonen. Kirjoitin 3 liuskaa. Illalla kostea helle. Sahasin puita, lämmitin saunan, tein vastan, peseydyin, kylvin ja uin. On tyyni, hyvä olo. (1985)"
Kuolinsiivouksesta on kirjoittanut myös Jenni.
Osallistun tällä teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.