Iijoki-kimppaluku: Muuttunut selkonen

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen (Iijoki 21)
Kustantaja: Gummerus, 1991.
Sivuja: 629.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5
Lue esittely täältä.

Kuten viimeksi Iijoen kutsun kohdalla, nytkin voi todeta kirjan nimen kertovan sisällön. Kalle on siis muuttanut Lainansa kanssa Tampereelta takaisin kotipaikkakunnalleen Taivalkoskelle, mutta mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Aviopari sijoitettiin ankean autiolle alueelle lutikoita kuhisevaan asuntoon ja töitä on paljon. Niiden hoitaminen virka-aikana ei kuitenkaan riitä, vaan taivalkoskelaiset poikkeavat häpeilemättä rakennusmestarinsa juttusille tämän kotitoimistoon viikonloppuisin, iltaisin ja kukonlaulun aikaan aamuisin.

Ankeiden olosuhteiden lisäksi tuntuu kuin koko pitäjä olisi muuttunut. Viisaasti on jo monessa jutussa ja yhteydessä todettukin, että Taivalkoskea enemmän oli varmaankin muuttunut itse Päätalo. Varmasti monelle muullekin on tuttu kokemus palata lapsuudenmaisemiin tai muuten tärkeisiin paikkoihin menneisyydestä ja todeta, ettei paluuta vanhaan enää ole. Kallelle kaihomielisenä nostalgikkona, jonka oli vaikea tuntea tyytyväisyyttä nykyhetkessä, tämä oli erityisen kova pala. Kallen mielessä kaikki joko oli paremmin ennen tai olisi nyt, jos hän vain olisi tehnyt toisenlaisia ratkaisuja tai asiat olisivat muuten menneet toisin.

Raskaiden olosuhteiden, muutoksen ja pettymyksen kourissa kenen tahansa avioliitto olisi kovilla. Lemmessä ei sujunut tietenkään Päätalojenkaan elämä. Joissakin suhteissa parempaan päästään, kun Päätalot saavat asunnon kirkonkylältä ja pääsevät siten pois korvesta. Kuntalaisten harrastama "ammatillinen häirintä" silti jatkuu, mikä kiristää Kallen ja Lainan välejä. Lainalle muutto kirkonkylälle on kuitenkin selvästi muutos parempaan, sillä hän pääsee samalla töihin myymälään ja saa päiviinsä ohjelmaa ja jännitystä. Ehkä lopulta liikaakin avioliittoa ajatellen...

Aasinsiltaa pitkin tästä päästään Kallen jo mainittuun kaihomielisyyteen, joka ilmeni myös -- vai jopa ennen kaikkea -- kaipuuna vanhojen heilojen perään. Tällä kertaa Kalle tapailee erästä, joka herättää hänen säälinsä keuhkotaudillaan. Mutta sääliä herättävät myös Pesiönvaaran vaivaistalon asukkaat. Kalle pestataan suunnittelemaan vaivaistalon remontti, minkä vuoksi hän vierailee Pesiönvaaralla usein. Siellä mieleen palaavat isä-Hermannin mielenterveysongelmien vuodet ja oleilu muun muassa Pesiönvaaralla. Sen ajattelu on Kallelle erityisen vaikeaa, mutta helppoa ei ole myöskään kohdata vaivaistalon nykyisiä asukkaita, joista moni on Kallelle tuttu lapsuus- ja nuoruusvuosilta.

Muissa työasioissa Kalle kiertää Taivalkoskea tarkistamassa uusia kansakoulurakennuksia, joista suurin osa on karmeassa kunnossa rakentaessa käytettyjen märkien tiivistepurujen vuoksi. Tämä tekee työn raskaaksi, eikä kovia tuomioita jakelevaan rakennusmestariin suhtauduta aina lämpimästi. Eri puolilla pitäjää kiertäminen vie paljon Päätalon aikaa -- eikä vähiten siksi, ettei Kallen luonnolla ajella virka-auton puuttuessa taksilla kunnan laskuun, vaan hän ajaa kaikki matkansa säässä kuin säässä polkupyörällä. Mitä hulluutta! ei ole yhtään ajattelematon huudahdus, sillä kuten moni muukin on todennut, Kallehan tuhlasi järjettömät määrät työaikaa ajaessaan joka paikkaan pyörällä. Mutta jälleen kerran niin monella ja osuvalla tavalla kuvaavahan tämä koko pyöräilymasokismi on: Kalle Päätaloa, Iijoki-sarjaa, sen ydintä ja perinteistä suomalaista miestä kuvaavaa.

Netistä löytyy myös Kai Hirvasnoron sekä Hesarin Vesa Karosen hyvät jutut Muuttuneesta selkosesta.

Kuukauden päästä käsittelyvuorossa on Epätietoisuuden talvi, jossa ollaan yhä edelleen Taivalkoskella. Se onkin viimeinen sarjan osa, joka minulla on valmiiksi luettuna. Vähitellen alan siis palata Päätalon maailmaan lukemalla sarjan viimeiset neljä osaa, mitä olenkin jo kauan odottanut.

Hyvää kevään jatkoa ja iloista vappua Päätalon ystäville!

Iijoki-kimppaluku: Iijoen kutsu

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu (Iijoki 20).
Kustantaja: Gummerus, 1990.
Sivuja: 648.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.

Kirjan nimestä voi jo päätellä tämän Iijoki-sarjan osan teeman: kotiselkonen kutsuu Kalle Päätaloa, ehkä yllättävästi mutta toisaalta loogisesti. Onhan Kalle niin sanotuista aineellisista saavutuksista -- koulutus, työpaikka, avioliitto, itse rakennettu omakotitalo -- huolimatta tuntenut nostalgista kaipuuta kotiseudulleen, ja luonteelleen ominaisesti hän on onnettomaksi itsensä tuntiessaan miettinyt jatkuvasti, olisiko elämä järjestynyt paremmin Taivalkoskella.

Päätalon luonteella on vaikea tyytyä ja olla syvästi onnellinen. Jotakin tuntuu aina puuttuvan, ja tämän puuttuvan palasen etsinnässä hän tekee ratkaisuja elämässään tai ainakin suunnittelee muutoksia ja haaveilee niistä. Helsingin Sanomien Vesa Karonen esittää paluumuuton ratkaisevaksi tekijäksi Lauri Viidan ja tämän menestyksestä kohonneen kateuden ja katkeruuden, mikä ei ole minusta välttämättä ollenkaan huono tulkinta. Viita -- jonka syntymän satavuotisjuhlaa tänä vuonna vietetään -- onnistui ensimmäisenä siinä, mistä Kalle oli haaveillut: kirjoittanut lahjakkaasti rakennustyönmaan arjesta ja työmiesten elämästä. Kirjailijahaaveet olivat todella polttavat Päätalon mielessä, ja hän pyrki jatkuvasti tekemään valintoja, jotka mahdollistaisivat kirjoittamisen vähintään tulevaisuudessa. Arki Tampereella oli kuitenkin jatkuvasti hyvin raskasta ja kiireistä, eivätkä rahkeet tuntuneet riittävän kirjoittamiseen tai uskallus Mikko Mäkelän kirjailijapiiriin, jossa mm. Viita ja Väinö Linna kävivät.

Jos kirjoittaminen ei onnistu Tampereella, ehkä se onnistuu Taivalkoskella. Ehkä siellä lähtisi sujumaan kirjoitus muista Päätalon suunnittelemista aiheista, jotka olivat hänelle tuttuja etenkin lapsuusvuosilta ja myös tuoreita suomalaisen kirjallisuuden kentällä.

Hirvasnoron Kai ihmettelee Lainan helppoa suostumista Taivalkoski-tuumaan, ja kyllähän kaikki kirjassa käykin todella nopeasti ja sujuvasti -- kunnes sitten päästään perille pettymysten Asutusalueelle. Minä mietin Lainan kohdalta kahta mahdollista syytä Taivalkosken houkutukseen: hänkin on varmasti ollut onneton avioliitossaan Tampereella ja toivoo muutoksen ehkä tuovan mukanaan onnellisempia aikoja, ja toisaalta tähän liittyen hän varmaankin jättää mielellään taakse Tampereelle miehensä mahdollisen rinnakkaissuhteen tai -suhteet toivoen tämänkin asian menevän toisin toisella paikkakunnalla.

Niin, kirjan alussa ollaan siis yhä Tampereella ja omassa "kodossa", mutta eihän Kallen ja Lainan avioliitto entistä auvoisampi ole. Yhteensopimattomien luonteiden päälle on jatkuvaa väsymystä ja stressiä. Lisäksi Kalle ottaa Lainalta kysymättä kotiin koiranpennun, jota Laina suorastaan kammoaa, ja Tessusta syntyy uusi jatkuvan riidan aihe puolisoiden välille, vaikka Laina vähitellen tottuu ja ehkä jossain määrin jopa kiintyy koiraan.

Kalle käy pääsiäisenä Taivalkoskella ja saa kuulla avautuvasta kunnan rakennusmestarin paikasta. Sitten kaikki käy nopeasti, ja kesä alkaa avioparilla jo taivalkoskelaisina. Elävän kamalasti Päätalo kuvaa saapumisen Taivalkosken Asutusalueelle, jossa kaikki on huonosti ja pielessä ja pettymys sekä katumus sen myötä hirveät. Onneksi Päätalojen elämä alkujärkytyksen jälkeen jossain määrin helpottuu ja parantuu Taivalkoskellakin, mutta eihän mikään helppoa sielläkään ole -- eihän tämä kirjasarja olisi muuten sitä, mitä se on.

Olen lukenut sarjaa tästä eteenpäin enää pari osaa, joiden aikana ollaan edelleen Taivalkoskella. Taukoa Päätalon lukemisessa on nyt puolisen vuotta, ja varmaan vähitellen alan lukea viimeisiä osia pysyäkseni tämän juttusarjan tahdissa. Kovasti jo odotan paluuta Kallen maailmaan, ja tietysti kiinnostaa tietää, mitä kaikkea lopulta tapahtuu, vaikka pääpiirteet tiedänkin. On tämä kyllä kaikkineen aikamoinen kirjallinen ja historiallinen matka, jota ilman elämä ja lukukokemukset olisivat monta kertaa köyhemmät.

Toivotan valoisaa kevään jatkoa näin toisen pääsiäispäivän ja ensimmäisen kunnollisen kevätpäivän päätteeksi!

Iijoki-kimppaluku: Oman katon alle

Kalle Päätalo: Oman katon alle (Iijoki 19).
Kustantaja: Gummerus, 1989.
Sivuja: 697.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.

Tätä kirjaa Iijoki-sarjasta pelkäsin ennakkoon ehkä kaikkein eniten. Olinhan kuullut, että romaani on kuin omakotitalon rakennusopas -- 700 sivua pelkkää rakentamista.

No, kyllä Oman katon alle -romaanissa rakennetaan paljon. Valehtelenkohan jos väitän, että saadaan Kallen ensimmäinen pomottama rakennustyömaa Vesilahdella viimeisteltyä, rakennetaan lisäkerros Uusbetoni Oy:lle, pystytetään omakotitaloa tai useampia Janne Mäkitörmän kaverina ja lopulta rakennetaan myös tuo oma koti, myyttinen Kirvestie 22? Mutta ei se tylsää ole, ihme kyllä, edes tällaiselle, joka ei ole koskaan rakentanut mitään, ellei Ikean kalusteiden kokoamisia lasketa.

Rakentamisprojekteja höystävät värikkäät ihmiskuvaukset ja monenlaiset sattumat. Kallen ollessa kyseessä pääosin vastoinkäymiset.

Vesilahdella tosiaan ollaan vielä alkuun. Harjakaisten juhlinta seppä Turkin luona menee ehkä hitusen överiksi siihen nähden, ettei Kalle ollut uskaltanut kotona sanoa lähtevänsä juhlimaan. Mutta pieni pirtujuopottelu ei ole mitään siihen verrattuna, mitä tapahtuu kotimatkalla.. Ja mikä riita siitä syttyy kotona. Uskomaton verisen nenäliinan tapaus. Tietysti Lainalla oli ilmeisesti syytäkin epäillä ja raivota, kun otetaan huomioon Päätalon kirjojen ulkopuolelta kuultu tieto Kallen toisesta naisesta Vesilahdessa. Niin tai näin, tätä riitaa eivät hillitse edes samassa huoneessa nukkuvat Vouvilat. Tosiaan sellainenkin on tässä välissä tapahtunut, että Kalle ja Laina ovat ottaneet Kallen ruotukaverin, Ilmari Vouvilan, vaimoineen alivuokralaisiksi, kunnes heille löytyy oma asunto ja työpaikat. 

Vouvilat on kuvattu kyllä hyvin mukavina ihmisinä, joista Lainakin pitää, mutta ahdastahan kahdella pariskunnalla on yhden kammarin ja keittiön yläkertahuoneistossa. Jossain vaiheessa Vouvilat pääsevätkin lähes naapuriin maatilalle töihin ja asumaan. Joskin jos nyt taas oikein muistan, he muuttavat Allin ja Ukin yläkertaan Päätalojen tilalle näiden saatua omakotitalonsa Kirvestiellä valmiiksi.

Välissä ehditään kuitenkin rakentaa ja paljon. Kalle ottaa lupauksensa mukaisesti Ilmarin mukaan ja oppipojaksi hänen ja Jannen rakennusporukkaan. Myöhemmin myös työmaalle Uusbetonille. Tuolla työmaalla onkin monia mahtavia tyyppejä ja kuvauksia. Tai ehkä vähemmän mahtavia, mutta hyvää kirjallisuutta heistä on saatu -- tai tehty. Kirjan lukemisesta on aikaa, mutta muistan vielä tosi hyvin henkilöhahmoja varkaita pelänneestä johtajasta yskivään tilausten vastaanottajaan, ja tietenkin eroottisesti ilottelusta kiinni jääneen naistyötekijän sekä harvinaisen röyhkeän muurariporukan.

Kallen oman "kodon" rakentaminen on kirjan kuvauksen mukaan kauheaa raatamista, vaikka Hirvasnoron Kain bloggauksen kommenteissa on epäilty Päätalon kirjoittaneen tässä reilumminkin höystöjen kanssa. Muutenkin aina välillä kuulee Päätalon olleen mitä todennäköisimmin kova liioittelija erityisesti omaan työteliäisyyteensä ja voimiinsa liittyen. Voi kyllä olla, mutta yleensä samalla muistetaan huomauttaa myös siitä tärkeästä asiasta, että nämä kirjat ovat kuitenkin fiktiota. Ja mahtavaa romaanikirjallisuutta ne ovatkin! Romaanien Kalle Päätalo on niin uskomaton suomalaisen miehen toteeminen symboli, että on synnyttänyt todellisen kansanliikeen ja palvontakultin. En osaa arvata, oliko tämä tällaisen hahmon rakentaminen Päätalolta tietoista vai alitajuista, mutta ainakin se on ollut erittäin toimiva ratkaisu ja kirjoittavan mestarin taidonnäyte.

Raatamisen ja karhun voimien lisäksi kuvaan kuuluvat tietysti vastoinkäymiset, traumat, vaatimattomuus ja kovan kuoren alla piilotteleva hellä sydän.

Oman talon rakentaminenkin on paitsi sitä raatamista myös monien epäonnisten sattumien höystämää Via Dolorosaa. Sydämen hellyys paljastuu tässä kirjassa lähinnä suhtautumisessa onnettoman juopon satuihin totena, tämän työllistämisenä ja lukuisten ennakkojen maksamisena. Vaimo tai edes se oma koti eivät väsyneessä miehessä paljon lämpimiä ajatuksia herätä. Sitä en nyt muista, ottaako Kalle perheeseen Tessu-koiran Lainalta kysymättä tässä vai seuraavassa osassa, mutta silloin selväksi kuitenkin tulee, että miehen on helpompi näyttää tunteitaan ja purkaa hellyyttään eläimeen kuin naiseen.

No, koti joka tapauksessa valmistuu ja suomalaisen miehen mitta on viimeistään nyt täytetty. Seuraavassa kirjassa tuleekin sitten taas yllätyskäännettä kerrassaan, kun Kirvestiellä lopenuupuneisiin korviin kantautuu Iijoen kutsu... Siitä lisää kuukauden päästä.

Siihen saakka valoisia kevättalven päiviä!

Iijoki-kimppaluku: Reissutyössä

Kalle Päätalo: Reissutyössä (Iijoki 18).
Kustantaja: Gummerus, 1988.
Sivuja: 666.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.

Tässä Iijoki-sarjan osassa Kalle pääsee pomottamaan ensimmäistä rakennustyömaataan, jolla nostetaan myymälärakennus Vesilahdelle (kuulemma -- paikkakuntaa ei itse kirjassa kerrota). Sitä ennen Kalle kuitenkin rakentaa Jannen apuna omakotitaloa Tampereella ja käy Taivalkoskellakin juhannuksen vietossa.

Vaikka pelkäsin etukäteen näitä sarjan "rakennusosia", ne ovat suurelta osin olleet kiinnostavampia kuin oletin. Taas kerran tosin harmittaa, kun minulla ei ole kirjaa tässä käsillä ja joudun suorittamaan tätä yhteenvetoa vailinnaisesti, sillä en enää ole varma kaikista kirjan tapahtumista. 

Vesilahden myymälään liittyvät jutut muistan aika hyvin, mutta oliko tässä kuvailtu kotiseutureissu se jumalattoman kylmä juhannus, jona Janne oli mukana ja miehet laskivat tarjouksen taivalkoskelaisen kansakoulun rakentamisesta? Kalle alunperin innostui tästä mahdollisuudesta päästä reissutyöhön selkoseen, mutta lopulta moni asia alkoi puhua hanketta vastaan ja lopulta Kalle oli hyvinkin helpottunut, kun heidän tarjouksensa ei voittanut. Mikä koulu se olikaan? Hutun? Polon? Jokin muu, mikä? Näin ne aikanaan niin tutut asiat ja nimet unohtuvat. (Olen ollut nyt aika pitkän pätkän lukematta Päätaloa, mutta kevään mittaan jatkan IIjoki-sarjan loppuun, mitä kovasti jo odotan.)

Joka tapauksessa näiden vuosien Taivalkoski-vierailujen kuvauksessa erityisen hauskaa on lukea Martan pojista. Ja poikien kuvauksessa kaikkein parasta on heidän suhteensa "ukkoon" eli Hermanniin. Siis aivan järkyttävän lepsu kasvattajahan Hermanni on, mutta hyviä kohtauksia hänestä ja pojista syntyy. On myös liikuttavaa, kuinka hellä ja pehmeäsydäminen Herkkokin osaa olla -- tosin tätä oli jo nähtävissä hänen omien lastensa ollessa pieniä. Ja kantaa isä lapsistaan huolta myöhemminkin: Erityisesti Hermanni hoksaa Kallen ja Jannen suunnitellun taivalkoskisen rakennusprojektin järjettömyyden ja pelkää sen menevän puihin. Siitä Herkko sitten varoittelee, on huolissaan -- ja lopulta suunnattoman helpottunut, kun suunnitelma kariutuu.

Jos muuten puhun nyt oikeasta Taivalkosken-juhannuksesta, sen aikana juodaan myös vähän viinaksia Kallioniemen tuvassa. Lähinnä Kalle, Janne ja K. A. Nevala, vähän Riitukin. Sen sijaan Hermanni ei ota, mistä Kalle ensin pahastuu, mutta lopulta tässäkin näkyy Kallen isän huolehtijan rooli: hän ei ota, kun ymmärtää K. A.:n olevan vanha mies, joka ei humalassa ja huonolla säällä pääsisi välttämättä omin voimin turvallisesti kotiinsa. Mutta ennen kuin Herkko pääsee huolehtimaan Nevalaa kotimatkalle nähdään K. A.:n ja Martan villi juhannuspolkka, joka päättyy vanhan miehen rullautumiseen maton sisälle. Jos tapahtunut on ollut oikeasti puoliksikaan sitä, mitä Kalle kirjassa kuvaa, olisin kyllä halunnut olla kärpäsenä katossa näkemässä tämän Nevalaa kovasti nolostuttaneen tapahtuman!

Mutta lopulta Kalle siis pestautuu Tampereen kulmilla Kalevi Rantasen alaiseksi ja saa ensimmäisen työmaansa rakennusmestarina. Vesilahti on sen verran kaukana, että Kalle asuu pääosin työmaan kupeessa, karjalaisen evakkoperheen vieraana. Rakentaessa on tietysti kaikenlaista vaihetta ja huolta -- ennen kaikkea alkuun on vaikea saada miehiä töihin kilpailevan työmaan ja maaseudun vuodenkiertoon kuuluvien talon töiden takia. Ihan kiinnostava tästä kaikesta oli tosiaan lukea. Myös ihmisiä Päätalo kuvaa taas hyvin. Parhaiten mieleen jäi tietenkin seppä Alvar Turkki -- aikamoinen persoona. 

Vesilahden myymälän lopullinen valmistuminen taitaa tapahtua vasta sarjan seuraavan osan alussa, mutta muistan liikuttuneeni jo tämän kirjan aikana Kallen ensimmäisen rakennustyömaan johdosta. Kaikkea kirjallisuus tekeekin -- en olisi uskonut tällaista koskaan kyynelehtiväni!

Seuraavassa osassa päästään myös kirjan nimen mukaisesti oman katon alle. Ainakin vähäksi aikaa. Siitä lisää kuukauden päästä!

Iijoki-kimppaluku: Nouseva maa

Kalle Päätalo: Nouseva maa (Iijoki 15).
Kustantaja: Gummerus, 1985.
Sivuja: 639.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.

Tämä Iijoki-sarjan 15. osa, Nouseva maa, on muistini ja muistin verestelyn perusteella suurimmalta osin sellainen tasaisen mukava "Päätalo". Sen suuntainen tulkinta on myös Hirvasnoron Kailla blogissaan. 

Kalle alkaa tosissaan asettua Tampereelle (vaikka ei vielä ihan lopullisesti), oppia rakennusalan töitä -- se sujuu jopa Kuusisen Ukin johdolla! -- ja saa lunastettua Lainan kanssa rintamamiestontin Messukylän lähellä olevalta Vilusen--Viialan alueelta. Omaa kotia ei ole heti mahdollisuuksia alkaa rakentaa, mutta perunat saadaan jo maahan ja muutakin valmistelevaa puuhaa tehtyä. Lainan kanssa sujuu ihan kivasti, mihin vaikuttaa myös Kallen Eeti-siskon asuminen samassa huushollissa, sillä aviopari ei kehtaa tämän kuullen niin paljon riidellä, ja lisäksi Eeti auttaa kotitöissä, mikä vähentää Kallen ja Lainan väsymystä ja ärtymystä.

Alkuun Kalle kirjoittaa kertomuksiakin, joita julkaistaan tiuhaan etenkin Pohjolan Jätkä -lehdessä. Sen suhteen Kalle kokee suuren pettymyksenkin, kun pitkään itseään odotuttaneet palkkiot viimein saapuessaan ovat vain murto-osan siitä, mitä hän on odottanut. Lehti joudutaan lopulta lakkauttamaankin paperipulan takia, mikä on katkera pala Kallelle ja monelle muulle vanhalle tai silloiselle tukkilaiselle. On vaikea ymmärtää, miten juuri paperiteollisuuden ratkaisevassa asemassa olevien työntekijöiden oma lehti lakkautetaan ensimmäisten joukossa.

Pulaa on muutenkin kovin monesta asiasta, lähes kaikesta, tämän kirjan tapahtumavuosina 1945--46. Olen kirjoittanut tästä monta kertaa ennenkin, mutta sanon taas, että ajattelen yhä useammin sitä, kuinka monella tavalla ja pitkäaikaisesti viimeisimmät sodat Suomeen vaikuttivat. Ja vaikuttavat vieläkin, vaikka eivät toki yhtä radikaalisti. Että kyse ei ollut pelkästä rintamasodan ajasta, ei todellakaan. Pula ja puute sekä sodissa syntyneet traumat ja muut henkiseen vointiin vaikuttaneet asiat vaikeuttivat elämää suorastaan kohtuuttomasti 1940-luvun loppupuoliskolla.

Yksi tähän liittyvä vaikutus on se, joka jättää Kallen hetkeksi aikaa työttömäksi, kun rakennusmiehille ei ole materiaalipulan vuoksi hommia. Kalle käy työttömyyskautenaan leikkauttamassa karsastaneen silmänsä, ja siihen liittyvä sairaalavisiitti tuo pientä vaihtelua rakennustyön sävyttämään kirjaan. Toivuttuaan leikkauksesta Kalle pestautuu vielä kerran halkoja hakkaamaan ja pääseekin tekemään työtä erinomaisessa palstassa hyvien kelien aikana. Silti ei ole vaikea irrottautua takaisin rakennuksille, kun kutsu käy.

Hyvän mutta tasapaksuhkon kirjan loppuun on saatu sitten dramatiikkaakin, kun Kalle eksyy harjakaisissa taas mieron tielle viinan ja vietin ohjaamana. Myöhäinen kotiinpaluu osoittautuu vaikeaksi Lainan lukittua oven niin, ettei Kalle pääse sisälle. Humalassaan ja syyllisyydentunnossaan Kalle raivostuu silmittömästi ja nostattaa sellaisen riidan vaimonsa kanssa, että Kuusisilta juostaan koko perheen voimin hätiin. Kerran suututtuaan Kalle antaa lähes kaiken tulla ulos ja myös Kuusisten, etenkin Ukin kuulla kunniansa risasta vesipumpusta lähtien. Kalle ajattelee, että mitä väliä, sillä tuolla hetkellä hän on varma, että edessä on avioero ja muutto pois Kuusisen yläkerrasta.

Lopulta käy niin, että Ukin nuori ja ujo tytär saa anelullaan Kallen raivon talttumaan, ja vähän myöhemmin on Allin vuoro puhua Kallelle järkeä ja saada tämä unohtamaan avioeroaikeet. Kallen ja Lainan välille muodostuu kuitenkin pitkä ja jäinen mykkäkoulu, mutta sen aikana tapahtuu esimerkiksi sellainen ihme, että Ukki korjauttaa Kallea pitkään piinanneen vesipumpun. Ehkä siis kannatti avata suunsa. :)

Kalle ja Lainakin tekevät lopulta sovinnon, eikä Laina ainakaan kirjassa saa koskaan tietää, mitä tuhmuuksia Kalle harjakaisiltana teki, vaan riidan aihe oli nimenomaan alkoholin juominen ja myöhäinen kotiinpaluu. Kallen osalta taas nöyryyttävä kodin ulkopuolelle lukitseminen.

Elämä jatkuu entisenlaisena (tosin Eeti on tässä välissä palannut takaisin Taivalkoskelle ja niin, se pumppu toimii nyt hyvin), mutta eihän tuokaan viimeiseksi rajuksi riidaksi nuoren avioparin välillä jäänyt. Tähän välienselvittelyyn Kalle kuitenkin ajatuksissaan palaa vielä monesti, sen verran isoista asioista oli pohjimmiltaan kyse.

Kuukauden päästä käsittelyvuorossa on Ratkaisujen aika, Iijoki-sarjan 16. osa, joka on tapahtumiltaan ja ehkä pohjavireeltäänkin vähän tätä Nousevaa maata monipuolisempi ja ns. isompien asioiden romaani.

Siihen saakka toivottavasti edelleen näin aurinkoisena ja kuivana jatkuvaa syksyä!

Iijoki-kimppaluku: Tammerkosken sillalla

Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla.
Kustantaja: Gummerus, 1982.
Sivuja: 672.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.

Minulle oli helpotus päästä Siiranmäestä pois, ja luulen sen johtuvan yhtä paljon minut lukijana etäännyttäneestä mukafiktiivisyyden korkeasta asteesta kuin itse vankileirin ahdistavasta ilmapiiristä.

Käsittelin siis viimeksi Nälkämäki-romaania, jonka Päätalo kirjoitti omista kokemuksistaan mutta selkeämmin fiktiivisenä romaanina ja aiemmin kuin Iijoki-sarjan. Nyt hypätään pois Siiranmäestä sodan viimeisiin vuosiin ja muuttoon Tampereelle. Pahoittelen heti kärkeen mahdollisia virheitä, sillä minulla alkavat mennä kirjat ja asioiden tapahtumajärjestys sekaisin ja saatan muistaa väärin. Onneksi netistä löytyy jonkin verran muiden kirjoituksia omaa muistelua tukemaan. Esimerkiksi Kai Hirvasnoron blogista löytyy juttu Tammerkosken sillastakin.

Hirvasnoron otsikko kuuluu "Kallen ja Lainan tarina alkaa", ja siitä kertoo myös kirjan kansikuva. Alkuun käydään kuitenkin Kestilässä ihmettelemässä taivalkoskelaisten toista evakkoreissua. Vaikka erona karjalaisiin pohjoissuomalaiset pääsivät lopulta aika pian takaisin kotiseuduilleen ja esimerkiksi jokijärveläisten tapauksessa ehjinä säilyneisiin koteihinsakin (jälkimmäinen ei päde vaikkapa kuusamolaisten kohdalla), on evakkouden kuvaus surullista ja mieltäliikuttavaa tässäkin kirjassa. Ihmisillä oli tietenkin jo epätietoisuudesta johtuva hätä, ja vieraille seuduille toisten nurkkiin asettuminen oli vaikeaa. 

Itkettävä kohtaus kirjassa on, kun Kalle tapaa sattumalta evakkojoukossa yksin tillottavan sokean Ukkelin. Vanhaa miestä käy nyyhkään asti sääliksi niin kirjailijalla kuin lukijalla. Järkyttävää on myös Riitun persoonallisuuden muutos. Tähän asti lukemissani Iijoki-sarjan osissa (18 ensimmäistä) yleensä romakka ja reteästi vaikeuksia päin puskeva Riitu on lannistunut kahdesti, ja tämä evakkoreissu on niistä tapauksista ensimmäinen. Hänen elämänhalunsa tuntuu loppuneen ja jonkinasteinen masennus ottaneen vallan. Eikä se mikään ihme ole noissa olosuhteissa muutenkin kotirakkaalle Riitulle. Varmasti monikin asia painoi hänen mieltään -- myös Kallen ja Lainan yhteenlyöttäytyminen.

Riitu on suosikkihahmoni Iijoki-sarjassa, mutta tässä ja vähän seuraavissakin osissa tuskastuin hänen suhtautumiseensa Kallen naimisiinmenoon ja tuoreeseen miniäänsä. Riitulla on minusta tuntunut aina olevan viisautta, lämmin sydän ja avara ymmärrys, mutta sitten hän kiukuttelee kuin pahainen lapsi tai kliseisin kauhutarinoiden anoppi poikansa rakastuessa! Ärsyttävää. No, kyllä Riitulla on myös lämpimät ja hyvät hetkensä tässäkin kirjassa, mutta täytyy ihmetellä hänen kuvattua itsekkyyttään ja lapsellisuuttaan tässä asiassa.

Ei Riitu tosin ainoa minua suivaannuttanut naishahmo Tammerkosken sillassa ollut. En ole lukenut vielä Kallen ja Lainan tarinan loppua, joten en voi sanoa lopullista mielipidettäni Kallen ensimmäisestä vaimosta -- kuten hänet on kirjoissa esitetty -- mutta tällä hetkellä vähän ihmettelen hahmon parjausta, joka tuntuu olevan kovin yleistä Päätalon lukijoiden keskuudessa. Palaan tähän aiheeseen myöhemmin, mutta vaikka minulla on nyt ihan ok-kuva Lainasta, olin minäkin aluksi järkyttynyt Kallen naisvalinnasta. Laina tuntui niin teennäiseltä läyrynaamalta ja tietysti tiukkapipoiseltakin, ja näin punaista varmaan jokaisen "isi"-nimityksen kohdalla.

Ja jos olisin voinut jotenkin ymmärtää Kallen jaksavan tuollaista lässytystä, kaiken teki tuplasti pahemmaksi samassa huoneessa asunut anoppi. Kauheaa sanoa hahmosta, joka pohjautuu todelliseen henkilöön ja oli kuvaushetkellä jo vanha ja raihnainen, mutta kyllä Kallen tilanne oli tuollaisen anopin kanssa ahtaasti asuessa varmasti aivan helvetillinen. Periaatteessa (yli)ystävällinenhän vanhus oli, mutta seurankipeä mouruaja, joka ei osannut tai halunnut antaa tuoreelle avioparille hetkeäkään omaa rauhaa ja tilaa. Ja suorapuheinen huomauttelija sekä vähintäänkin rivien välistä kovastikin moittiva ihminen. Sellainen joka nostaa karvani pystyyn. Hrrr.

Olin siis tosiaan alkuun Kallen avioitumisesta suunnilleen yhtä kauhuissani kuin Riitu, vaikka päivittelin hänenkin käytöstään. Onneksi tilanne ainakin minun silmissäni tuosta vähitellen paranee, mutta kyllähän avioliiton lähtökohdat olivat huonot, kun pari kihlautui neljännellä tapaamisellaan (ja vielä kolmannella tapaamiskerralla Laina erehtyi miehestä ja meni puhumaan tuntemattomalle luullen tätä Kalleksi kauan!) ja tilanne sodan loppuvaiheilla ja sen päättyessä oli monella tapaa raskas henkisesti ja aineellisesti. Ihmettelen yhdenkin vastaavan liiton onnistumista!

Kallella oli kiire naimisiin, vaikka hän sitten heti perään alkoi haikailla poikamieselämän vapauden ja kotiselkosiinsa paluun perään. Myös Pohjois-Suomen tytöt tuntuivat kuin enkeleiltä oman, rasittavan vaimon rinnalla. Uskollinen Kalle ei jaksanut olla ajatusten tai tekojenkaan tasolla. Melkein tragikoominen on kirjan alkupuolen Hennala-jakson kohtaus, jossa Kalle kohtaa pelottavan kyltymättömän Viipurin Paulan ja saa palkinnoksi tippurin, jota joutuu hoidattamaan tuttuun paikkaan Lahden Tyttölyseolle. Sääliksi Kalle käy jo siinä vaiheessa, kun hän pelkää tippurin jääneen parantumatta ja yrittää hankkia lääkkeitä paheksuvilta ja asiattomilta apteekkareilta.

Tässä kirjassa tapahtuu siis paljon ja suuria asioita: sota loppuu, Kalle pääsee viiden vuoden jälkeen vihdoin armeijasta, menee naimisiin ja pääsee aloittamaan vuosikausia haikailemansa siivilielämän. Minua kiinnostaa paljon myös aihe, jota kirjassa kuvataan hyvin, nimittäin suuri pettymyksen tunne, joka rauhan koittaessa yllättää, kun taivas ei aukenekaan. Paikkaa ja merkitystä elämässä on vaikea löytää vuosikausien armeijaelämän ja kovien sotakokemusten jälkeen. Elämä on myös aineellisesti hyvin vaikeaa ja niukkaa. Silti Tammerkosken sillalla on vielä suorastaan iloluontoinen kirja, kun vertaa seuraavaan sarjan osaan, Pohjalta ponnistaen, josta kirjoitan kuukauden päästä.

Minulla oli tarkoitus kertoa tässä samalla Päätaloviikon kokemuksistani ja laittaa sieltä valokuvia, mutta kun postaus on näin pitkä jo tällaisenaan ja kellokin käy jo reilusti seuraavaa vuorokautta, voisin yrittää kirjoittaa Taivalkosken reissustani ihan erillisen postauksen vaikkapa parin viikon päästä.

Kauniita loppukesän päiviä teille kaikille!

Iijoki-kimppaluku: Tuulessa ja tuiskussa

Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa.

Kustantaja: Gummerus, 1981.

Sivuja: 671.

Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.

Arvio: 4,25/5.

Lue esittely täältä.

Tässä Iijoki-sarjan 11. osassa riittää käänteitä! Jäin miettimään antamaani arvosanaa. Voisi se ehkä pykälää korkeampikin olla, mutta toisaalta kirjan tapahtumat ovat monelta osin niin synkkiä tai haikeita, ettei lukeminen tainnut olla ihan riemujuhlaa. Siis muistaakseni. Taas joudun valittelemaan, että kun lukemisesta on yli puoli vuotta, eivät tapahtumat ole tuoreina mielessä, tai ainakin sekoittuvat muiden sarjan osien tapahtumiin ja tunnelmiin. Onneksi netistä löytyy sivustoja, joiden avulla voi virkistää muistiaan.

Tuulessa ja tuiskussa -romaanin voisi ehkä kiteyttää sanomalla, että Kalle on alamaissa, vaihtaa maisemaa (monta kertaa), juo, nai ja sairastaa.

Sarjan edellisessä osassahan Kalle haavoittui rintamalla, pääsi sotasairaalaan ja alkoi toipua haavoistaan. Nyt Kalle on toipumislomalla kotona Kallioniemessä, mutta ilo ei ota irrotakseen. Eikä mikään ihme. En ole kokenut yhtä paljon arkea muuttavia asioita (loputon armeija ja sota), etenkään yhtä nuorena kuin Kalle, enkä ole loukkaantunut yhtä vakavasti. Silti tunnistan hyvin Kallen kokeman tyhjyyden tunteen, kun suurten tapahtumien jälkeen palaa arkeen ja kotiin, eikä enää oikein tiedä, miten päin olisi. Lisäksi haavoittuminen tai loukkaantuminen masentaa etenkin, jos se aiheuttaa kipuja tai muita hankaluuksia ja rajoitteita olemiselle.

Lisäksi tunnistan itsessäni Kallen ominaisuuden olla "säällä käyvä". Synkän harmaat päivät jo yksistään vetävät nuoren Päätalon mielen matalaksi Kallioniemessä vietetyn talvisen toipumisloman aikana.

Sen verran ytyä Kallesta kuitenkin löytyy, että naisten seura välillä kiinnostaa. Kohtaamisia on niin Oulussa kuin Turpeisenjärvellä, jossa Kalle käy katsomassa tuttuja heiloja Annia ja Hilikkiä. Kallehan piti molemmista tytöistä kovasti jo nuorena poikana, ja sinällään ymmärtää, että valinnanvaikeus on suuri, kun kummatkin haluaisivat Kallen kainaloonsa, mutta lukiessa särki kyllä sydäntä Annin puolesta, kun Kalle vähän luihusti jäi Hilkin luo yöksi. No, Anni sai myöhemmin korvauksen tästä, ja tuollaistahan nuorten elämä joskus on.

Aina välillä Kallen pitää käydä tarkistuttamassa itseään lääkärissä, eikä vastoinkäymisiltä vältytä. Kerran Kallen haavoista löydetään difteria hänen ollessaan jo ovenraossa kotiin lähdössä, ja pakotettu sekä yllättävä jääminen sairaalaan tekee Kallelle hyvin tiukkaa. Myöhemmin käy sitten niinkin, että yksi huolimaton lääkäri passittaa puolikuntoisen Kallen takaisin rintamalle. Siellä Kalle ei käy kuin kääntymässä ja vanhoja kavereita pikaisesti moikkaamassa, kun kollegansa hutiloinnista tuohtunut rintamalääkäri lähettää hänet pikaisesti takaisin toipumaan.

Oulun uudessa lääninsairaalassa Kallella on melkoinen hupiveikko huonekaverina, mutta Kallen masentunut mielentila jatkuu, ja hän lähinnä lueskelee ja on muutenkin omissa oloissaan. Välillä hän pääsee taas käymään Kallioniemessä. Taivalkoskella tapahtuu surullisia, kun Kallen serkut Olavi ja Kalevi Päätalo kuolevat keuhkotautiin. Etenkin Olavi oli Kallelle läheinen ystävä, jota Kalle myös ihaili kovasti muun muassa luonteen, työkunnon, urheilusuoritusten ja ulkonäön takia.

Sitten tapahtuu taas yksi Kallen toilauksista, joita lukiessa kauhistuttaa, suututtaa ja myötähävettää. Oulussa ennen komission tarkastusta Kalle päättää ostaa konjakkia ja juoda kerrankin sivistyneet herrasmiehen humalat. Mopo karkaa kuitenkin käsistä, katupartio hakkaa Kallen pahasti, ja tämä joutuu yöksi putkaan. Sieltä herääminen kohmelossa, naama turvonneena ja toinen silmä umpeen muurautuneena on karmeaa, ja lisäksi Kalle meinaa myöhästyä komission edestä. Tilanteen kauheus on kuvattu hyvin elävästi ja vaikuttavasti.

Seuraukset eivät ole lopulta kovin pahat, mutta Kalle passitetaan Lahden Hennalaan. Taas uudet ympyrät ja ihmiset... En kyllä kadehdi Päätalon tai muiden vastaavissa tilanteissa tempoilleiden sotilaiden tuupittavana olemista ja reissaamista paikasta toiseen toipumis- ja sijoituspaikkoja hakiessa.

Hennalassa pahinta kuitenkin on, että Kallessa todetaan heti alkuun syfilis eli kuppa, ja tämän tekee vielä erityisen "törsti" lääkäri, mikä jää Kallen mieleen todellisena kauhukokemuksena hänen loppuiäkseen. Kalle ei tahdo uskoa sukupuolitautiaan todeksi, mutta ei hänen auta muu kuin lähteä vartioituna kohti Lahden Tyttölyseota, jossa sodan aikana hoidettiin iho- ja sukupuolisairauksia.

Tätä lukiessa tuli muuten mieleen oma opiskeluaikani Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, joka sijaitsee Kruununhaassa vanhan sukupuolitautisairaalan tiloissa. Opiskelijatilaamme rakennuksen kellarissa kutsuttiinkin Kuppalaksi. :)

Takaisin kirjaan: Kalle oli tietenkin kauhuissaan joutumisestaan tällaiseen paikkaan, ja siellä piti vielä olla aika kauan, mutta lopulta sairaala-aika ei ollut niin paha kokemus. Henkilökunta oli suvaitsevan ystävällistä potilaita kohtaan, ja potilaiden joukossa oli värikkäitä persoonia, joiden ansiosta huumori kukki myös sukupuolitautien osastolla.

Tässä välissä kirjassa tapahtuu päätalolaisittan outo hyppäys, sillä jo ennen Iijoki-sarjan aloittamista Päätalo oli kirjoittanut omiin kokemuksiinsa hyvin tarkasti pohjautuvan romaanin Nälkämäki, jonka kuvaama aika hypätään sitten Tuulessa ja tuiskussa -romaanin loppupuolella yli. Päästyään Tyttölyseolta Kalle määrättiin nimittäin Kivennavalle Siiranmäen sotavankileirille talousaliupseeriksi, ja Nälkämäki käsittelee tätä aikaa ja kokemusta. Minä puolestani käsittelen kuukauden päästä Nälkämäkeä, eli teen hyppäyksen Iijoki-sarjan ulkopuolelle minäkin.

Tässä kirjassa kerrotaan vielä kuitenkin jotain esimerkiksi Kummun Patruunan maille pystytetyistä saksalaisten parakeista, sedän ennen sotaa näkemistä enneunista ja taivalkoskelaisten -- myös kallioniemeläisten -- joutumisesta evakkoon. Sydäntä kylmää lukea näistä. Lisäksi Päätalo kertoo hyvin nopeasti ja ylimalkaisesti alkaneesta kirjeenvaihdosta Laina-nimisen, Tampereen lähellä asuvan nuoren naisen kanssa, ja sitten pian kihlauksesta ja naimisiinmenosta. Tämä asioiden läpi juokseminen tuntuu oudolta Päätalon yksityiskohtaiseen kuvaukseen tottuneesta lukijasta, mutta Kallen ja Lainan alkutaipaleeseen palataan vielä jossain määrin sarjan seuraavissa osissa.

Niin, Kalle tosiaan ehtii moneen paikkaan, naiseen ja tilanteeseen mukaan tässä sarjan osassa, ja lopuksi vielä kuitataan lyhyesti vaikka kuinka mullistavia tapahtumia Päätalon elämästä. Aina ei siis voi väittää, että Päätalon kirjoissa kerrotaan lähes Alastalon salin tapaan satojen sivujen mitalla yhtenä päivänä ja yhdessä paikassa tapahtuneista asioista. :) Tylsä Tuulessa ja tuiskussa ei olekaan, mutta Kallen mieli on usein niin matala ja tapahtumat niin ikäviä, että varsinainen hyvänmielen romaani tämä ei ole.

Oikeasti olen tällä hetkellä menossa Iijoki-sarjan 16. osassa Ratkaisujen aika. Lisäksi luen parhaillaan Jenni Janatuisen hienoa teosta Miehenkuva -- Kalle Päätalon perintö (Johnny Kniga, 2005), jota suorastaan ahmisin, jos aikaa olisi, niin mielenkiintoinen se on. Siitä saan myös tukea monille ajatuksilleni, joita tätä sarjaa lukiessa on herännyt -- ja jotka olen luullut keksineeni itse. :) Niin kuin toki tavallaan olenkin, mutta on mahtavaa lukea niitä nyt syvennettyinä kirjasta. Samalla mietin aiheita, joista puhun heinäkuun alussa Päätalopäivillä. Sitä tapahtumaa ja Taivalkoskelle pääsyä odotan kuin kuuta nousevaa.

Lämmintä alkavaa kesää teille kaikille Päätalo-aiheisia jaarituksiani seuraaville! Palataan juhannuksen jälkeen asiaan Nälkämäen merkeissä. :)

Iijoki-kimppaluku: Miinoitettu rauha

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha.
Kustantaja: Gummerus, 1978.
Sivuja: 729.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.

Niin tässä nyt kävi, että Kirjavan kammarin paluu alkulähteilleen, eli vanhaan tuttuun Blogger-osoitteeseen, tapahtuu Iijoki-postauksen myötä, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa ihan erillinen aloituspostaus tänne uusvanhalle saitille. Mutta viikot vierivät ihan huomaamatta, ja ei kait siinä; kirjoittelen muuta yleisempää bloggaukseen liittyvää sitten ensi kerralla, ja korkkaan nyt tämän blogin kahden vuoden "tauon" jälkeen komeasti Kalle Päätalolla, josta tuli viime vuonna niin oleellinen osa bloggaamistani.

Alkuperäinen Iijoki-kimppalukupostaus löytyy täältä, ja vuoden 2015 suunniteltu aikataulu täältä. (En osaa sanoa vielä varmaksi, siirränkö kimppalukupostaukset tuolta vanhasta osoitteesta tänne, vai linkkailenko sinne arkistoon jatkossakin. Katsotaan.)

Kimppalukutahtia on siis nyt kiristetty, ja esittelen joka kuukausi yhden osan Iijoki-sarjasta. Tänään on vuorossa Miinoitettu rauha, joka on sarjan kahdeksas osa ja sijoittuu välirauhan aikaan, 1940-luvun alkuhetkiin. Valitin edeltävän osan, Ahdistetun maan, kohdalla Jokijärvi-ikävää ja tylsää armeijakuvausta, ja Miinoitettu rauhakin taisi alkaa kohdallani suhteellisen tervaisesti. Lukemisesta on tosin useita kuukausia, joten yksityskohdat ovat jo kadonneet mielestäni, mutta muistelen kuitenkin päässeeni kunnolla tarinan imuun vasta, kun Kallen komppania siirrettiin Ouluun, ja elinpiiri laajeni sen myötä käsittämään muutakin kuin armeijan pienet piirit ja ympyrät.

Luonnollisesti henkilöihin tai henkilöhahmoihin -- kuten tässä tapauksessa vaikkapa Törmäseen tai Vouvilaan -- kiintyy sitä voimakkaammin mitä enemmän heistä lukee, ja siksikin Miinoitettu rauha maistui tuota Ahdistettua maata paremmin, mutta kyllä siinä oli muutenkin mielenkiintoisempia tapahtumia ja vetävämpää kerrontaa. Silti vielä tämänkin kirjan kohdalla kaihosin vähän Kallen aiempia vuosia ja asumista Kallioniemessä. Se on ollut kyllä mukava kuulla, että pari kaveria, jotka ovat nyt lukeneet Kallen armeijavuosista, ovat kokeneet kirjat kuvailuineen paljon minua mielenkiintoisimmiksi, joten tässä lienee kyse eniten subjektiivisesti maustani ja kiinnostuksen kohteistani -- ei siitä, että Kalle olisi oikeasti kirjoittanut äkkiä huonommin tai armeija-aika tapahtumineen olisi erityisen tylsää luettavaa kaikille.

Vaikka Miinoitetun rauhan alku ei suoranaisesti tempaissut minua mukaansa, on tässä kirjassa mukana monia hyviä ja mieleenjääneitä kohtauksia. Kalle pääsee sentään käymään jo kotona ja hellustelemassa Turpeisenjärvellä Annin kanssa. Lomaltapaluu viinan kanssa läträämisineen herätti minussa taas runsain mitoin myötähäpeää, mutta oli kyllä elävästi kerrottu. Loppua kohti Kalle tapaa armeijan kamppeissa itsensä Hiltu-Jakin, mutta samoihin aikoihin, juuri hetkeä ennen kuin Kallen on määrä päästä armeijasta vihdoin siviiliin, tulee tieto, että palvelusaikaa pidennetäänkin ja armeijaan on jäätävä vielä ylimääräiseksi puoleksi vuodeksi. Pettymys on hirveä, ja lukijanakin asia tuntuu kauhealta. Palvelushan jatkui tosiasiassa tuosta vielä vuosien ajan sodan vuoksi, mutta kuvatulla hetkellä siitä ei ole vielä tietoa, ja niin lähelle jo tulleen siviiliinpääsyn lykkäytyminen tuntuu kyllä tuskaiselta ja epäreilulta.

Muuten Kallen elämä tuntuu armeijassa usein melko leppoisalta ja mukavalta, ja hän on siinä porukassa eri tavalla arvostettukin kuin kotipitäjässään. Naisten kanssa tapahtuu munauksiakin, mutta silti sillä rintamalla alkaa tapahtua runsain mitoin, ja tämä seuraelämän vilkastuminen toi minusta kyllä uutta väriä ja ns. naisellistakin mielenkiintoa muuten niin miehiseen kuvaukseen. Seuraava osa, Ukkosen ääni, alkaakin sitten Kallen toistaiseksi kiinnostavimmalla ja kauhistuttavimmalla parisuhdekuvauksella, kun siirrytään Iin Haminaan, jonka parakkeihin tulee työskentelemään myös muuan Enni...

Mutta siitä lisää kuukauden päästä! 

Miinoitetusta rauhasta on blogannut aiemmin Kai Hirvasnoro.

Merellinen maanantai - Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta.
Kustantaja: Sammakko, 2012.
Kannen kuva: Tomi Knuutila/Rodeo.
Ulkoasu: Riikka Majanen.
Sivuja: 231.
Genre: Keskiluokkainen lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Aika nousi elokuussa taas tärkeäksi. Heinäkuussa tai varsinkin juhannuksen jälkeen tuntui, että kesä jatkuu ja jatkuu eikä loppua näy tai ainakaan tunnu. Vaikka sitä kävi välillä kaupungissa, päivärytmi pysyi keskikesällä leppoisana. Käveltiin paljain varpain ulos kuistille. Katseltiin merelle, kuunneltiin tuulen suhinaa ja aaltojen kevyttä liplattelua. Etsittiin sanoja lintujen äänille: viserrystä, jokellusta, ujellusta, kirkumista. Ihmeteltiin, mitä lintuja ne ovat. Haettiin hyllystä lintukirja, jota selailtiin laiskasti. Hörpättiin välillä kahvia tai viiniä. Haukattiin jotain pientä. Aina kesällä syötiin jotain pientä, paitsi illalla, jolloin syötiin liikaa. Noustiin jossain vaiheessa ylös tuolista, mutta ei oikein osattu päättää, mitä sitten tehtäisiin. Askeleet hidastuivat, ajatus vaelteli, olkapäät rentoutuivat. Kello unohtui."

Voi, tuosta lainauksesta tulee niin mieleen kesä ja mökki, vaikka en ole vielä koskaan päässyt viettämään kokonaista kesää maalla. Mutta siellä minäkin aina selailen lintu- ja muita luonto-oppaita, hörpin kahvia tai viiniä, haukkaan jotain pientä ja syön iltaisin liikaa.

No, nyt on talvi ja joulu tulossa. Ihanaa sekin, mutta oli myös suloista päästä fiilistelemään kesää tämän kirjan matkassa. Jarmo Ihalaisen esikoisromaani Perheestä ja alastomana juoksemisesta oli muutenkin hyvä kirja, positiivinen yllättäjä. Tai oikeastaan uskalsin odottaa juuri tällaista kirjaa Hesarin Antti Majanderin arvion perusteella, mutta yllättävän hyvän tästä teki ehkä se, että kirja on pienen kustantamon pienellä äänellä maailmaan syntynyt poikanen, joka olisi hyvin voinut jäädä minulta huomaamattakin. Sittemmin kirja tosin ylsi esikoiskirjapalkintofinalistiksi, mutta ei se yksin olisi vakuuttanut minua lukemistarpeesta.

Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin. Erityisen paljon pidin alkupuoliskosta. Lopussa on ehkä liikaakin draamaa tai (paradoksaalisestiko?) siitä jää jotakin puuttumaan, mutta ei loppuosakaan kirjaa missään nimessä pilannut. Minulle tuli tästä mieleen Katja Kallion Syntikirja. Ehkä siksikin, että yksi päähenkilöistä on molemmissa kirjoissa noin kolmekymppinen, sivistyneen ahdistunut ja sulkeutunut Sofia, mutta on kirjoissa muutakin samaa. Hyvää samaa.

"Kesäillat ovat kummallisia, Sofia ajattelee. Mitään enempää ei ole, mitään parempaa maisemaa kuin tämä heidän edessään ei löydy mistään. Ja juuri siksi auringonlaskun katselu lämpimässä kesäillassa tuntuu lievältä pettymykseltä. Että tässä on kaikki. Istutaan huvilalla tuijottelemassa ja puhumassa joutavia."

Lisäksi tuli mieleen Tove Jansson. Ihan selvästi Tove Jansson! Ehkä hänen oma (kuvittelemani) elämänsä tai sitten vain Rent spel -kirja ja sen pariskunta Jonna ja Mari - joka kuitenkin on kai aika yksi yhteen Jansson puolisoineen. Varmasti se johtui myös Muumi-kirjoista tutusta Fredriks(s)on-nimestä. Perheestä ja alastomana juoksemisesta -romaanin lempihahmoni ovat nimittäin ehdottomasti naispari Gudrun ja Fredriksson, kaksi taiteilijaa, joista toinen on herkkä ja hento, toinen ronski ja roteva. Kaupungissa vietetään vilkasta kulttuurielämää, mutta kesäpaikkaan tullaan vain olemaan. Annetaan pihan rehottaa ja piharakennusten ränsistyä.

Pariskunnan sisäinen dynamiikka oli tässä kauhean kiinnostavaa ja jäi vähän avoimeksi tulkinnalle. Gudrun ja Fredriksson ovat kuin varmasti moni muu ikivanha pari: yhteiselämä kulkee totuttuja, välillä niin puuduttavia ja tuskastuttavia ratojaan, mutta siitä irrottautuminenkaan ei onnistu. Tai näin parisuhde esitetään kirjan alkupuolella Gudrunin silmin. Hän suunnittelee lähtemistä koko ajan, mutta ei ehkä lopulta kovin tosissaan. 

Loppupuolella fokus on taas Fredrikssonissa, joka alun näennäisestä (?) yrmeydestä huolimatta kaipaa kuollutta puolisoaan kipeästi. Suhde näyttäytyy toisessa valossa. Vaikka niinhän se varmasti on, että välillä sietämätöntäkin puolisoa ja parisuhdetta kaipaa sitten, kun ne on menetetty.

"- Ne lähtevät huomenna, Gudrun sanoi.
- Otatko leipää, Fredriksson kysyi ja nousi.
- En. Voitaisiin ajaa veneellä ulkoluodoille. Kun ne ovat lähteneet.
- Ostitko juustoa, Fredriksson kysyi avattuaan jääkaapin.
- Ovessa. Etsitään joku ihana laguuni.
- Eikö jumalauta joskus voisi ostaa jotain muutakin kuin emmentaalia? Ei Suomessa ole laguuneja.
- Otetaan vähän evästä mukaan. Tullaan auringonlaskussa takaisin.
- Voi tulla sade, Fredriksson totesi. - Sieltä on matalapaine lähestymässä."

Jauhan taas samasta. Sanon, että tässä on kirja, jollaisia ei ole Suomessa kirjoitettu liikaa. Kerrotaan keskiluokasta ja kulttuuripiireistä. Pyöritellään arkisia, länsimaisia ongelmia ja sivistyneistön sisäistä ahdistusta. Okei, loppupuoli tässä tosiaan lipsahtaa dramaattisen puolelle, mutta ei sekään välttämättä ole ongelma, jos se onnistuu hyvin. Nyt ei ehkä täydellisesti, mutta harva meistä osuu esikoisteoksellaan kaikin osin napakymppiin. 

Jostain luin, että Ihalainen on sanonut ikään kuin huvikseen kokeilleensa, syntyisikö häneltä romaani. Kirjassa on lausunnosta uskottavan tekevää rentoutta ja kepeyttä. Toivon, ettei tämä jää Ihalaisen osalta kertaluontoiseksi kokeiluksi, vaan että hän jatkaa porvariston hillityn charmin sekä peitellyn ahdistuksen kuvausta. Ihan hyvin lähemmäs viisikymppinen mies on kuvannut nuoria naisiakin, vaikka vähän totisia tyyppejä nämä olivat. Kuten sanottu, minä ihastuinkin ennen kaikkea romaanin vanhempiin daameihin.

"Gudrun syleili paljaita jalkojaan, käpertyi kokoon. Kohta voisi ottaa ruokia esiin ja huutaa Fredrikssonia syömään. Eikä se tulisi heti, odottaisi toista huutoa. Ehkä jopa kolmatta.

Tänään Gudrun ei aikonut kutsua Fredrikssonia kolmea kertaa. Korkeintaan kerran. Voi olla, että ei sitäkään. Saa huolehtia itse syömisistään."

Ihastuin myös tunnelmaan, asetelmiin. Huomaan yhtäkkiä, että en osaisi kunnolla edes sanoa, mikä kirjan juoni oli. Vahvuudet olivat minusta nimenomaan henkilöhahmoissa ja heidän ympäristössään. Silti kirja oli sujuvaa luettavaa ja mielestäni laskettavissa lukuromaaniksi, jota tapahtumat soljuttivat helposti eteenpäin. Kirjan kansi on minusta viehättävä ja sopii yhteen romaanin sisällön kanssa.

Ympäristön kuvailusta saanevat vielä enemmän irti merenrantaihmiset, mutta myös minä, vannoutunut sisämaaihminen, luen mielelläni merellisiä romaaneja. Niissä on oma romanttinen hehkunsa, josta jään oikeassa elämässä vähän paitsi ja jonka kokemisesta olen hieman kateellinen. Sitten muistan kuitenkin ihastuksesta huokaillen omat sielumaisemani ja hakeudun tyytyväisenä merten rannoille vain fiktiivisesti.

"Huvilanaapurit olivat lähteneet kaupunkiin, kesä oli heidän osaltaan ohi. Fredriksson oli suostunut viimein Gudrunin kärttämiseen.

Otetaan rennosti merellä. Ollaan vaikka koko päivä. Pakataan eväitä mukaan, etsitään joku suojaisa poukama.

Ja tässä sitä ollaan. Ei suojaisasta poukamasta tietoakaan. Mielipuolisia kaahareita meri täynnä. Mököttävä Fredriksson rannassa."

Perheestä ja alastomana juoksemisesta -romaanin ovat lukeneet lisäkseni myös ainakin Booksy ja Jenni.

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Kotimainen keskiviikko - Henrik Tikkanen: Yrjönkatu

Henrik Tikkanen: Yrjönkatu (Georgsgatan).
Kustantaja: WSOY, 1980.
Suomentanut: Kyllikki Härkäpää.
Kansi: Carl Henning.
Kannen piirros: Henrik Tikkanen.
Sivuja: 138.
Genre: Kulttuurimuistelma/omanapainen tilitys.
Arvio: 4,25/5.

"Meidän rakkaudessamme oli ollut voimaa. Tuntui kuin jokin jättiläismagneetti olisi vetänyt meitä yhteen.

Kun se oli tapahtunut, muuttui rakkautemme mereksi, joka sekin oli täynnä voimaa mutta myös arvaamattomuutta.

Eikä se rakkaus ole vieläkään hukkunut vaikka onkin monta kertaa ollut merihädässä. Minä tosin kuvittelin, miten se vajosi syvyyksien pohjaan ja jäi lepäämään sinne kuin uponnut aarrelaiva samalla kun minä itse soutelin ympäri jollassani etsimässä uutta rakkautta.

Jollan mittoihin sopivaa.

Ei siksi että olisin tyytynyt pieneen, vaan siksi etten nähtävästi kestänyt suurta."

Märta Tikkanen on idolini, ja ennen kaikkea hänen omaelämäkerrallisten teostensa vuoksi kiinnostuin myös Henrik Tikkasesta. Jälkimmäisen varsinaista osoitetrilogiaa en ole vielä lukenut, mutta tämän Yrjönkadun löysin, ostin ja lopulta luin puolisen vuotta sitten vuorokauden mittaisen lukumaratonini aikana.

Kirjoitin teoksesta tuoreeltaan näin: "Yrjönkatu ei ollut välttämättä erityisen laadukas teos, mutta oli se mielenkiintoinen. Ihan jo siksi, että oli kiinnostavaa lukea ensi kertaa Henrik Tikkasen omaa tekstiä, miestä joka on hänen vaimonsa kautta kasvanut silmissäni lähes myyttisiin mittoihin. Demonisiin myyttisiin mittoihin, mutta kuitenkin."

Puoli vuotta myöhemmin en luonnollisesti enää muista kirjaa yksityiskohtaisesti, mutta muistan tunteen, jota en tuossa yllä käsitellyt. Henrik Tikkasta nimittäin paitsi kiinnosti myös vähän pelotti alkaa lukea. Niin kuin totesin, hän oli mielessäni lähes myyttinen hahmo ja tosiaan demoninenkin. Vaimon todistuksen perusteella hänessä oli alkukantaista voimaa ja karismaa, ja minua hirvitti, että lukiessani ikään kuin lankeaisin hänen pauloihinsa, vaikka halusin pitää häntä paskiaisena. Heh.

No, kirja vahvisti aiemmin saamaani kuvaa Tikkasesta. Hän ei osannut kirjoittaa ainakaan tämän teoksen perusteella lainkaan yhtä hyvin kuin vaimonsa (mikä häntä kai korpesi suunnattomasti - voin kuvitella, että häntä suututtaisi sekin, kun aloitin tämän juttuni hänen vaimonsa nimellä), mutta ilmeisen lahjakas ja luova ihminen kyseessä kuitenkin oli. Henrik Tikkanen oli niin sanottuja renessanssi-ihmisiä, joilta luonnistuu hyvin tai loistavasti lähes kaikki, mihin he ryhtyvät. Tämän päälle hän oli sitten karismaattinen ja keittiödiagnoosini mukaan melko voimakkaasti persoonallisuushäiriöinen.

Yrjönkatu koostuu lyhyistä kappaleista, pohdinnoista, rupattelusta. Sitä oli mukava lukea, vaikka se ei tarjonnut mitään suurta kirjallista tai edes sisällöllistä juhlaa. Pidän muistelmista ja pidän rupattelevasta tyylistä. Toisaalta vaikka Tikkanen myöntää tässä tekstissä monia virheitään, kirjoittajan yllä leijuu silti itsesäälisen, väärinymmärretyn neron ja marttyyrin katkera kruunu.

Ennen kaikkea Tikkanen käsittelee tässä kirjassa sairauksiaan: syöpää ja alkoholismia. Hän vertaa syöpää 40 vuotta aiemmin käytyyn sotaan. Hän puhuu paljon myös vaimostaan, lapsistaan ja vanhemmistaan. Taiteestakin. Kirjan lukee nopeasti. Muistiinpanojeni mukaan luin tämän 1,5 tunnissa toukokuun kuumassa auringonpaisteessa. Vaikka en osaa enää kertoa kirjasta tämän enempää, suosittelen sitä niille, jotka lukevat mielellään suomalaisista kulttuuripiireistä ja Tikkasista ja/tai ylipäätään rönsyilevän pohdiskelevia muistelmateoksia.

Ja itselleni suosittelen taas lisää Tikkasia - molempia. Mielenkiintoinen olisi myös tänä vuonna ilmestynyt Henrik Tikkasesta kertova uutuuskirja, Johan Wreden esseeteos Tikkanens blick (SLS).

"Totta puhuen olin alkanut hirvittävästi pelätä, että vaimoni ei raaskiksi jättää minua nyt kun olin kuolemansairas.

Vaikka hän ei rakastanutkaan minua, hänellä oli omat kunniakäsityksensä ja yksi niistä saattoi olla se, että kuolevaa ei jätetä.

Oli vastenmielistä tuntea olevansa riippakivi. Vaimoni yrittäisi väkisin olla ystävällinen ja ymmärtäväinen vaikka ei rakastanutkaan minua ja minun olisi pakko tuntea kiitollisuutta hänen uhrautuvaisuudestaan.

Ei hänen pitänyt uhrautua, hänen piti rakastaa minua."

Osallistun teoksella ainakin haasteisiin Underbara finlandssvenskar vid papper sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.