Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

 Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Otava 2017

Suomennos Sari Karhulahti

Kansi: nathanburtondesign.com

Englanninkielinen alkuteos Homegoing

Arvostelukappale kustantajalta

Yaa Gyasin Matkalla kotiin oli yksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, jonka lukemista odotin kovasti. Lukukokemus oli lopulta niin intensiivinen, voimakas ja voimia vievä, että sen lukemiseen ja sulatteluun meni lähes kuukauden päivät. Olin vahvan tarinan vallassa pitkään, enkä usko että koskaan tulen tätä sukupolvitarinaa unohtamaan.

Tarina alkaa 1700-luvulta, jolloin sisarpuolet päätyvät toisistaan tietämättä brittien linnoitukseen Afrikassa. Toinen päätyy brittien kuvernöörin vaimoksi, toinen linnoituksen kellariin matkatakseen  orjalaivan kyydissä Yhdysvaltoihin. Ja tästä alkaa sukupolvia ylittävä romaani molemmilla mantereilla, kun sisarusten jälkeläiset kohtaavat esiäitien roihuavaa perintöä.Yhdysvaltoihin päätyvät orjat joutuvat pakkotöihin puuvillaplantaaseille tai kaivoksiin ja Matkalla kotiin näyttää sen, kuinka orjuus alunperin rantautui Yhdysvaltoihin.

Matkalla kotiin on kertakaikkisen järisyttävä lukokokemus. Se menee niin ihon alle että välillä tuntuu kuin happi loppuisi. Varsinkin romaanin alku oli niin kauheaa ja surullista luettavaa, ettei lukiessa voinut kuin kauhistella valkoisen ihmisen julmuutta. Suorastaan hävetä. Se kaikki osui jotenkin niin syvälle, se suru ja kauheus mitä toinen pistää toisen kokemaan, että oli välillä pakko pitää taukoa. Myötäeläminen oli väistämätöntä ja koko kirjan lukemisen ajan tuntuu kuin sisällä olisi raskas kivi.

Yaa Gyasi on syntynyt Ghanassa ja kasvanut Yhdysvalloissa, ja on todella kiinnostava uusi kirjallinen tapaus. Toivon hänen kirjoittavan lisää. Suhteellisen lyhyeen sivumäärään hän on saanut mahdutettua usean ihmisen elinkaaren yli kahdensadan vuoden ajalta kahden eri maan välillä saaden kaiken pysymään kasassa. Jokainen ihmiskohtalo on oma tarinansa, kuin novelli, mutta yhdistyen aina edellisen sukupolven kanssa. Kirjan loppu ei yllä vaikuttavuudessaan aloituksen tasolle, mutta yhtä kaikki se sitoo kaiken yhteen hienosti.

Rehellisesti sanottuna en usko oikeastaan vieläkään että olen täysin toipunut lukemastani. Matkalla kotiin on ollut minulle pitkästä aikaa viiden tähden arvoista järisyttävää luettavaa, ja ehdottomasti tämän kevään upein lukukokemus tähän asti. Matkalla kotiin on niitä kirjoja mitkä muistuttavat kuinka upeaa kirjallisuus parhaimmillaan on ja myös sen, miksi rakastan lukemista.


Helmet-lukuhaaste: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Ayana Mathis - Huonetta ja sukua

Ayana Mathis - Huonetta ja sukua
WSOY 2014
Suomennos Helene Bützow
Englanninkielinen alkuteos The Twelve Tribes of Hattie


"Hattie kompuroi alas vaunusta hameenhelma vielä Georgian liejussa, unelma Philadelphiasta oli kuin pyöreä marmorikuula suussa, pelko kuin neula rinnassa."

Nuori Hattie pakenee Yhdysvaltain etelävaltioissa rehottavaa rotuvihaa pohjoiseen äitinsä ja siskojensa kanssa. Kun hän näkee, että mustat eivät väistä valkoisia katuojiin, ja että mustaihoiset teini-tytöt saivat rauhassa kävellä kikattaen heidän ohitse, sanoo Hattie äidilleen: "En lähde ikinä takaisin. En ikinä." Pohjoinen on vapaus, paikka missä hän uskoo ja toivoo lastensa saavan elää ihmisarvoista elämää ja menestyvän elämässään. Samaa hän toivoo itselleenkin, mutta orjuus on jättänyt uhreilleen epäoikeudenmukaisen ja väkivaltaisen perinnön.


Nuoren Hattien elämä alkaa väistämättä luisua käsistä, kun hän joutuu hautaamaan ensimmäiset lapsensa, taistelemaan elantonsa vuoksi ja sietämään aviomiestä joka koituu vielä hänen tuhokseen. Huonetta ja sukua kertoo Hattien ja Hattien kahdentoista lapsen tarinan, kuudenkymmenen vuoden ajalta. Kirja on jaoteltu kahteentoista lukuun, jossa jokaisessa on Hattien lapsen kohtalo. Nämä kohtalot nivoutuvat yhdeksi tarinaksi, ja kertovat Hattien perheen tarinaa 1900-luvun Yhdysvalloissa.

Ayana Mathisin kirja kiinnosti minua kovasti, jopa itse Oprah suositteli kirjaa jonka myötä se nousikin jenkkien bestseller -listoille. Kirjan luettuani totean, että Mathis kirjoittaa hyvin, ja romaanin rakenne on erilainen kuin mihin olen tottunut, mutta en voi sanoa pitäneeni kirjasta. Kirjan lukeminen kesti aika kauan vaikka sivumäärä ei ole huikaiseva. Jokainen tarina on sen verran  alakuloinen ja kaunainenkin, että lukeminen vei voimia. Minun ei yksinkertaisesti tehnyt mieli tarttua kirjaan enää loppuvaiheessa.

Hattiesta oli vaikea tykätä. Lasten tarinoissa tulee esiin suoranainen pelko äitiään kohtaan, kuinka äiti oli aina vihainen eikä koskaan näyttänyt mahdollista rakkauttaan lapsiinsa. Lasten tarinoista puuttuu ilo, ja kaikki tuntuu todella synkältä. Taustalla on Hattien totaalinen pettyminen oman elämänsä kulkuun, mikä heijastuu väistämättä lapsiin. Takakannessa kuvataan, että Huonetta ja sukua on "ylistys sitkeydelle ja rohkeudelle, amerikkalaisen unelman liikkeellepaneville voimille", mutta minä en lukijana saanut tällaista sanomaa kirjasta irti. Aivan pienen pientä valonpilkahdusta toiveikkuudesta saattaa lopussa olla havaittavissa:

"Georgiasta on oltu poissa kuusikymmentä vuotta, Hattie ajatteli, uusi sukupolvi on syntynyt, mutta kärsimys ja tuska eivät ole muuttuneet miksikään. En voi suostua siihen."

Silti koin kirjan tunnelman alusta loppuun täysin muuksi kuin toiveikkaaksi tai rohkeaksi. Minusta kirjan kansi on osuva, se kertoo pitkälti kirjan tunnelmasta, siitä rähjäisyydestä ja synkkyydestä mikä tuntuu hieman hellittävän Hattien loppuelämässä, mutta joka silti kantaa läpi koko kirjan.

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

"- Tulehan tänne, Scout, sanoi Atticus. Minä ryömin hänen syliinsä ja työnsin pääni hänen leukansa alle. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni ja keinutti minua hiljaa. - Se on eri juttu tällä kertaa, hän sanoi. - Tällä kertaa me emme taistele jenkkejä vastaan, me taistelemme ystäviämme vastaan..."

Kuin surmaisi satakielen kertoo 1930-luvun pikkukaupungista Maycombista Alabamassa, ja sen asukkaista. Päähenkilöinä ovat Atticus Finch, sympaattinen lakimies, hänen tyttärensä Scout sekä poikansa Jem. Nuori Scout on kirjan kertojaminä, ja aivan aluksi hänet opitaan tuntemaan kuusivuotiaana rämäpäänä, kunnes kirjan lopussa Scout on kasvanut yhdeksänvuotiaaksi.

Elämä Maycombissa on lapsille rauhallinen ja kesäpäivät täyttyvät seikkailuista omalla pihamaalla, toisinaan peittelemätön lapsen utelaisuus naapureiden touhuissa saa lapset hiipimään myös muiden pihamaille. Kirjan alkupuoli on kiinnostavaa luettavaa pikkukaunpungin elämästä; lasten leikit, salaperäiset naapurit, uusi ystävä sekä koulunkäynti, joka nuoressa Scoutissa herättää toisinaan hyvin vahvojakin tunteita.

Lasten elämä kuitenkin muuttuu, kun heidän isänsä Atticus puolustaa oikeudessa tummaihoista. Koko perhe joutuu keskelle Yhdysvaltain etelävaltioiden syvällä piilevien ennakkoluulojen, patoutumien ja rotuvihan keskelle. Pieni ja idyllinen elämä Maycombissa näyttää lapsille nyt sen raadollisemman puolensa.

Kuin surmaisi satakielen oli hyvä lukukokemus, ja ihmettelen taas itsekseni, kuinka klassikkoteokseen tarttuminen voikaan viedä välillä näin kauan aikaa...
Kirjan julkaisemisesta on aikaa, ja kuvitteellisista tapahtumistakin hyvä tovi, mutta silti aihe on yhä edelleen ajankohtainen

"Itke sen pelkän helvetin vuoksi, jonka ihmiset järjestävät toisilleen. Itke sen helvetin vuoksi, jonka valkoihoiset järjestävät neekereille pysähtymättä hetkeksikään ajattelemaan, että neekeritkin ovat ihmisiä."

Pidin siitä, että kirjan näkökulma oli kuvattu lapsen silmin, se oli rankka mutta silti totuudenmukainen ja koskettava. Erinomainen lukukokemus, ja jos haluat johonkin klassikkoteokseen tarttua, suosittelen tätä lämpimästi!

Kathryn Stockett - Piiat

Deadline kirjan lukemisen suhteen alkoi paukkua uhkaavasti vastaan, mutta eilen illalla sain kirjan kuitenkin päätökseen. Kirjan hitaaseen lukutahtiin ei ollut suinkaan syynä kirjan huonous, päin vastoin, en olisi halunnut että se loppuu ollenkaan. Siksi ihmettelen kuinka vaikeaa kirjasta onkaan nyt kirjoittaa!

Piiat sijoittuvat 1960- luvun Mississipiin Jacksoniin, jossa mustat työskentelevät valkoisille ja rotuerittely on raakaa ja arkipäiväistä. Piioille rakennetaan asiaankuuluvasti jopa omat käymälät, jottei mustien kamalat taudit leviä valkoisille. Jestas...

Kirjassa vuorottelevat taloudenhoitajien Minnyn sekä Aibileenin lisäksi nuori Miss Skeeter, joka päättää rohkeasti olla erilainen ja aviomiehen tavoittelun sijasta tavoitella kirjailijan unelmaansa toteuttamalla vaarallisen hankkeen kirjasta, jossa mustat puhuvat kokemuksistaan työskennellä valkoiselle naiselle. Kirjan kirjoittamisen aikana mustia kuolee raa'asti, mutta se vain lisää mustien naisten halua saada totuus kaikkien kuultavaksi, tässä tapauksessa Miss Skeeterin kirjan kautta.

Piiat -kirjan kautta selviää se kaikki hulluus ja nöyryytys joita mustat naiset ovat joutuneet kokemaan valkoisen naisen palveluksessa, ja kuinka heidän on nieltävä kaikki kiukku pystyäkseen elättämään perheensä. Pahinta mitä saattoi tehdä, oli suututtaa valkoinen nainen. Hänestä riippui koko tuleva työnsaaminen, sillä jos valkoisen naisen suututtaa, hän ei suosittele muille ystävättärilleen tätä palvelijaa.

Järjettömintä tässä kaikessa on se että tarinassa on totuusperä, mustia on sorrettu todella rankalla tavalla jota on vaikea ymmärtää, eikä siitäkään loppupeleissä ole ihan kamalan kauan aikaa..

Kirja on samanaikaisesti järkyttävää, opettavaista, viihdyttävää ja se imaisee mukaansa samantien. Ehkä ainoa miinuspuoli kirjan loppupuolella oli se, että mielestäni varsinkin Aibileenin kohtalo jäi hieman aukinaiseksi. Olisin halunnut tietää tarkemmin kuinka kirjan julkaiseminen vaikutti Mississipin arkeen ja yleiseen käsitykseen mustista ja valkoisista. Pidin hurjan paljon siitä, että Stockett kertoi vielä kirjan lopussa omat ajatuksensa kirjan synnystä ja siitä kuinka hänenkin lapsuudessaan heillä oli kotona musta taloudenhoitaja.

Yksi vuoden 2011 kirjakohokohdistani, ehdottomasti!

Muita kirjan lukeneita:

Kuutar

Jossu

Pienen mökin emäntä

Kirjapeto

Susa

Lumikki

Satu