Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Gummerus 2016

Suomennos Marja Luoma

Ranskankielinen alkuteos Et tu n'es pas revenu, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan." Ennustuksesi on syöpynyt minuun yhtä rajun lähtemättömästi kuin vankinumero 78750, joka tatuoitiin vasempaan käsivarteeni pari viikkoa myöhemmin."

Keväällä 1944 viisitoistavuotiaan Marcelinen lapsuus loppuu täysin ja peruuttamattomasti. Marceline joutuu isänsä kanssa junaan, jonka päämääränä ovat kammottavat Aushwitzin ja Birkenaun keskitysleirit. Isä ja tytär erotetaan toisistaan, isä joutuu Aushwitziin ja Marceline Birkenauhun. He näkevät vielä kerran, mutta isän ennustus junamatkalla käy toteen vaikka Marceline ei suostunutkaan asiaan tuolloin uskomaan.

Seitsemänkymmentävuotta myöhemmin Marceline kirjoittaa isälleen ja avaa auki haavat. Hän kertoo mitä leirillä tapahtui, mitä niiden jälkeen, ja millainen ihminen hänestä lopulta tuli. Leirien tapahtumia on mahdoton unohtaa, ja niitä asioita Marceline kantaa mukanaan ikuisesti. Eikä kaipuu isästä lopu koskaan.

Loridan-Ivens kirjoittaa kokemuksistaan keskitysleirillä tarkasti ja viiltävästi, mutta ei sorru mässäilemään kauhulla. Olen lukenut paljon kirjoja liittyen holokaustiin, enkä osaa vieläkään lukea yhtäkään keskitysleirikertomusta liikuttumatta. Sivuttiin kauhukokemuksia sitten ohimennen tai yksityiskohtaisesti, en koskaan lakkaa suremasta sitä mitä miljoonat viattomat ihmiset ovat joutuneet kokemaan.

Loridan-Ivensin kohtalo ei tee poikkeusta keskitysleirikokemuksissa. Vaikka hän selviää, on hän joutunut nuorena kokemaan sellaisia kauhuja joita harva ihminen voi koskaan ymmärtää. Ja hän menetti rakkaan isänsä, palaten kuin muukalaisena perheensä pariin. Keskitysleiritarinat eivät ole koskaan mukavaa luettavaa, mutta ne ovat tärkeitä. Emme koskaan saa unohtaa tai painaa villaisella tuota synkkää ajanjaksoa historiassa.

Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta se on ollut kirjoittajalle varmasti myös lopullinen surutyön päätös vanhuudenpäivillä. Loridan-Ivens kirjoittaa suoraan isällensä, ja tekstistä paistaa paikoitellen läpi huono omatunto siitä että juuri tytär palasi, ei isä. Vaikka eloonjäämisvietti leirillä oli vahva, alkoi se rakoilla vapautumisen jälkeen. Hän kuitenkin meni naimisiin kahdesti ja loi uraa arvostettuna dokumentaristina.

Isä, et koskaan palannut ilmestyi suomeksi vainojen uhrien muistopäivänä, 27.1. Loridan-Ivens (s.1928) on César-palkittu ranskalainen dokumentaristi, ja on kirjoittanut kirjan yhdessä ranskalaistoimittaja Judith Perrignonin kanssa. Ranskalainen kirjallisuuslehti Lire valitsi kirjan vuoden 2015 parhaaksi elämäkerraksi, ja sille myönnettiin Jean-Jacques Rousseau -palkinto parhaasta omaelämäkerrasta vuonna 2015.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.

Minä, Maija Plisetskaja

Minä, Maija Plisetskaja

Atena 2003

Suomennos Päivi Tuomi-Nikula

"Haluaisin kertoa Prinsessa Ruususesta, Joutsenlammesta, kuvailla tanssejamme ja muistella komeita partnereitani. Mutta miten tahansa katsonkaan lapsuuttani, kaikkialta tunkeutuu esiin politiikka ja Stalinin terrori."

Legendaarisen Bolšoin ballerinan, Maija Plisetskajan (1925-2015), elämä ja ura on ollut sekä vauhdikasta, vaikeaa että valtaisaa menestystä. Ja siihen kaikkeen on vaikuttanut hänen kotimaansa Venäjän valtaapitävät. Sellaista perhettä ei Venäjällä olekaan, johon ei Stalinin terrori olisi jollain tavalla koskettanut, ja sen koki kaikessa julmuudessaan myös Maijan perhe: kun nuori Maija aloitti baletinopiskelun Bolšoissa, ammuttiin Maijan isä kansanvihollisen leima otsassaan, ja hänen äitinsä tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön.

" Kyselen itseltäni, mahdanko liioitella perheeni tragediaa. Maalaanko kertomukseni liian mustalla värillä? Mutta kaikki on tapahtunut, kaikki on eletty ja kärsitty. Sydämen arvet ovat jäljellä. En halua pehmentää teräviä kulmia enkä salata iljettäviä yksityiskohtia. Se oli minun sukupolveni elämää, ja minä olen sukupolveni lapsi, en parempi enkä pahempi. Tuomitkaa siis ne, jotka aikanaan kylvivät moista satoa."

Maijan perhe ja muut sukulaiset kokivat paljon pahoja asioita, ja kirjan alku onkin kovin surullista luettavaa. Kuinka paljon pahaa maailmaan mahtuukaan. Maija kuitenkin kehittyi ballerinana koko ajan ja alkoi menestyä. Pian hänestä tuli kuuluisa, ja hän matkustaa muun Bolšoin teatterin mukana ulkomaille esiintymään. Erään Intian-matkan jälkeen KGB:n määräämien saattajien mielestä sopimattomasti käyttäytynyt Plisetskaja sai porttikiellon ulkomaille, ja oli käytännössä vankina omassa maassaan. Ja jatkuvassa tarkkailussa, tietenkin. Lopulta vuosien ja lukuisten taisteluiden jälkeen Maija pääsi matkustamaan balettiryhmänsä kanssa Yhdysvaltoihin, ja esiintyminen Pariisissa vuonna 1961 teki hänestä lopullisesti tähden.

Plisetskaja kertoo avoimesti ja rehellisesti mielipiteitään säästämättä ajan elämää Neuvostoliitossa, jatkuvan epäluulon ja tarkkailun alaisena. Oman osansa mielipiteistä saa niin Bolšoin- kuin synnyinmaansa johtokin. Kuinka naurettavaksi touhu saattoi toisinaan mennä, kuinka heitä jokaista pelotti aivan järjettömästi koko ajan. Vaikka Plisetskaja kovalla kädellä ruotiikin ihmisiä suoraan nimiltä, antaa hän tunnustusta myös heille, jotka sen ansaitsevat. Venäläiseen tyyliin kirjassa viliseekin melkoinen määrä nimiä!

Henkilökohtaisen elämän lisäksi Plisetskaja kertoo sivutolkulla yksityiskohtaisesti rakastetuista baleteistaan. Monet noista saavat ihan oman lukunsa, ja paikoitellen kirjan tunnelma tämän myötä valitettavasti lässähtikin. Baletin ystäville näin ei varmastikaan käy, mutta en voi väittää ymmärtäväni baletista juuri mitään.

Plisetskaja tanssi balettia yli 50 vuotta. Se on todella kunnioitettava aika. Aktiiviuransa aikana Plisetskaja tanssi pelkästään Joutsenlammen 800 kertaa! Plisetskaja kuoli tämän vuoden toukokuussa Saksassa korkeassa 89-vuoden iässä sydänkohtaukseen.

"Mutta minä olen syntynyt Moskovassa Stalinin hallituskauden aikana. Olen kokenut Hruštšovin,
Brezjnevin, Andropovin, Tšernenkon, Gorbatšovin ja Jeltsinin ajat. Enkä enää koskaan voi syntyä uudestaan, vaikka miten haluaisin. Jokaisen on elettävä oma elämänsä.
    Niin olen tehnytkin, ja voin sanoa: kunniallisesti. En ole loukannut lapsia, en vanhuksia enkä pienimpiä veljiämme, eläimiä. En ole pettänyt ystäviäni. Olen maksanut velkani. Olen muistanut hyvän hyvällä, ja niin tulen aina tekemään. En ole koskaan kadehtinut ketään. Olen elänyt työlleni ja työni kautta. Baletti on ollut elämäni (mitään muuta en osaa tolkullisesti tehdäkään).
    Olen saanut aikaiseksi vain vähän, paljon enempäänkin olisin pystynyt. Mutta olen kiitollinen elämästäni. Omaa luontoani kiitän siitä, että olen kestänyt koettelemukset, en ole antanut periksi enkä murtunut."

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

-

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

Tammi 2013

Kansi: Timo Numminen

"Lapsi liikahti ensimmäisen kerran. Vain pieni potku, silti se tuntui selvästi vatsanpeitteiden läpi ja viestitti- minä olen minä. Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson oli kävelyllä Pariisissa ja oli juuri saapunut kadulle jonka nimi oli Rue de la Gaité - Ilonkatu. Oliko se, että syntymätön lapsi antoi merkin itsestään juuri ilonkadulla, enne? Kertoiko se, että hänestä tulisi onnellinen? Joka tapauksessa hän tulisi tuottamaan valtavasti iloa maailmaan."

Näin alkaa Tove Janssonista kertova elämänkerta, joka on Tuula Karjalaisen kirjoittama. Kirja suorastaan kutsuu lukemaan sen värikylläisyyden vuoksi, ja sekä tietokirjaksi että elämänkerraksi kirja on visuaalisesti todella hienoa luettavaa. Kirja kertoo monilahjakkuudesta, Tove Janssonista (1914-2001), joka on Suomen tunnetuimpia taiteilijoita ja kaikkien rakastaman muumihahmon äiti. Tove oli myös paljon muuta kuin nainen Muumimaailman takana - hän oli kuvataiteilija, kirjailija, kuvittaja, käsikirjoittaja ja laulujen sanoittaja. 

Värikäs kirja kätkee sisäänsä niin ikään värikkään ja tuotteliaan taiteilijan elämän. Tänä vuonna olen lukenut nyt kaksi Tove Janssonista kertovaa kirjaa, Boel Westinin kirjoittaman ja tämän Karjalaisen.Vaikka huomasin että samoja asioita toistuu, oli suurimmat erot näiden kahden teoksen välillä siinä, että Karjalaisen kirjoittama oli visuaalisempi ja että myös Toven ja Tuulikki Pietilän suhde nostettiin enemmän esille. Mutta minusta sekin oli täysin asiallista, eikä ollut liian toisen yksityiselämään kurkistelua.

Luin kirjaa useamman kuukauden. Tämä oli täysin tietoinen päätös. Koska olin tutustunut jo keväällä Toven historiaan Westinin teoksen myötä, en halunnut liikaa toistoa lukemalla heti perään toisen Tovesta kertovan kirjan. Siksi luin aina luvun siellä toisen täällä kun sille päälle innostuin.

Karjalaisen teosta oli helppo lukea, eikä se vaikuttanut liian tietokirjamaiselta. Tähän vaikutti varmasti kirjan kuvitus. Toisaalta täytyy myöntää, että viihdyin ehkä kuitenkin hitusen paremmin Westinin kirjoittaman teoksen parissa. Jossain vaiheessa nimittäin hieman mietin, kannattiko edes yhteen vuoteen mahduttaa molemmat Tove Janssonin elämästä kertovat kirjat. Toistoa tuli liikaa.

Kaiken kaikkiaan minusta hieno teos, joka pureutuu hyvin Toven elämään ja työhön. Aina alusta loppuun saakka. Minulle kuluva Toven juhlavuosi on ollut tutustumismatka taiteilijan elämään ja tuotantoon, johon en aiemmin ollut perehtynyt. Muumikirjat ovat esimerkiksi olleet aikaisemmin minulle täysin tuntemattomia, joten juhlavuosi on ollut oiva hetki laajentaa omaa lukukenttäänsä. Tällä kirjalla osallistun mukaan haasteeseen jossa luetaan juhlavuoden kunniaksi Toven kirjoja.

http://www.tove100.fi/

Eva Wahlström - Rajoilla

Eva Wahlström: Rajoilla

Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS 2014

Kannen suunnittelu Ville Karppanen

"Nyrkkeilijänä itsetuntoni on perustunut siihen, että olen harjoitellut kovemmin kuin muut. Järjettömän paljon, järjettömän kovaa, järjettömän kauan."

Eva Wahlström hallitsee keväällä 2007 Suomen naisnyrkkeilyä ja harjoittelee äärirajoilla. Kipu on kova ja keho hälyyttää vakavasti, ja kehästä poistuu Suomen mestari jonka jalat tuskin kantavat. Sisukas ja määrätietoinen nyrkkeilijä joutuu kovan paikan eteen, kun nyrkkeileminen alkaa tuntua mahdottomalta. Mutta kuinka voi luopua lajista jota palavasti rakastaa?

Oman lapsen syntyminen ja valmentajan vaihtuminen aloittaa uuden aikakauden, keho elpyy ja ilo elämään palaa. Amatööriura vaihtuu ammattilaisuuteen ja Eva voittaa vuonna 2012 Euroopan mestaruuden. Kivut palaavat kuitenkin entistä pahempina, ja vievät Evan sairaalaan. 

Rajoilla on kirja, joka kertoo huippu-urheilun nurjan ja pimeän puolen: mitä jos ei onnistu, mitä jos kroppa ei kestä? Evan tarina kertoo sen, kuinka vaarallista huippu-urheilu voi olla.

Minut kirja imaisi välittömästi mukaan. Minulla oli vielä edellinen kirja kesken, kun ajattelin vain hieman vilkaista tätä, mutta huomaamattani luin useamman kymmenen sivun verran ennen kuin maltoin jättää kirjan hetkeksi sivuun. Jokaisen kappaleen jälkeen tekee mieli lukea vielä seuraava, ja seuraava, ja...

Evan tarina on kiehtonut minua aina, ja olen lukenut Evasta aikaisemmin kirjoitetun kirjan (Homma hanskassa, Otava 2007). Eva oli minulle nuoruudessani esikuva, harrastin tuolloin kamppailulajia miesvaltaisessa ympäristössä, jossa oli vaikea löytää paikkansa. Sitten tulee Eva Wahlström joka on paitsi kaunis kuin mikä, myös järjettömän kova nyrkkeilijä joka on raivannut tiensä huipulle antaen toivoa tytöille yrittää entistä enemmän. Oma harrastukseni on jo jäänyt, mutta Evaa jaksan aina mielessäni kannustaa.

"Moni on kysynyt minulta, miksi nyrkkeilen. Sinullahan olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, he sanovat. Mutta kun minä haluan nyrkkeillä."

Rajoilla on rankka kirja, Evasta paljastuu vähemmän positiivinen puoli kun kipu jäytää lakkaamatta kropassa eikä mikään auta. Rajoilla on myös harvinaisen suora, kyytiä saa esimerkiksi nyrkkeilyliitto joka on kiinnostunut urheilijasta vain silloin kun se menestyy. Entäpä tilanteessa jossa urheilija tarvitsisi tukea kaikkein eniten? Heti kirjan alussa selviää myös että Evan avomies jää kiinni pettämisestä, joten terveysongelmien lisäksi henkilökohtaisessa elämässäkin myrskyää.

Evan sisukkuutta on pakko ihailla, mutta toisaalta en voinut olla välillä kauhistelematta Evan käsittämätöntä jääräpäisyyttä harjoitella koko ajan, enemmän ja kovemmin. Varsinkin, kun kroppa oli jo valmiiksi niin kovilla. Ymmärrän kuitenkin sen, että rakkaudesta lajiin on valmis tekemään käytännössä mitä vain. Vaikka kirja käy hyvänä varoittavana esimerkkinä huippu-urheilun vaaroista, ei kirja ole pelkkää kipua. Loppu on valoisa ja Eva on äärirajoilla käymisen jälkeenkin edelleen hallitseva Euroopan mestari.

Boel Westin - Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä

Boel Westin - Tove Jansson: sanat, kuvat elämä
Schildts 2008
Suomennos Jaana Nikula


"Ensimmäisen kerran kun saavuin uuteen ateljeehen, tuli hälytys ja tykistö ampui minulle tervetuliastoivotuksen. Seisoin hiljaa ja vain katselin ja olin onnellinen. Tuuli puhalsi sisään rikkinäisistä ikkunanpuitteista, romuttuneen kamiinan putkista, seinien halkeamien alla oli suuria laastikasoja. Kaksitoista ikkunaa valoa kohti, korkeita kuin kirkossa. Asetin maalaustelineen keskelle lattiaa ja olin täydellisen onnellinen."

Boel Westin kirjoittama Sanat, kuvat, elämä kertoo lahjakkaan Tove Janssonin värikkäästä elämästä, jolle sanat ja kuvat, työ ja rakkaus olivat tärkeintä elämässä. Westin on kirjoittanut tiiviin, syvällisen  ja paksunkin opuksen taiteilijasta jolla oli koko elämänsä ajan vahva ilmaisuntahto. Tove Jansson oli alunperin ensisijaisesti taidemaalari, mutta Muumit jättivät Tove Janssonin kuvataiteilijan uran varjoonsa. Ympäri maailmaa Tove Jansson muistetaan juuri Muumeista, vaikka lahjakas taiteilija rakasti maalaamista, ja kaipasi välillä maalaamista palavasti.

Olin alkuvuodesta ajatellut lukevani kirjaa pitkin Toven juhlavuotta, mutta jossain välissä kerronta vei mennessään, enkä halunnut lopettaa lukemista. Ajatukset ja tunteet Muumi- tarinoiden ja maalaustöiden takana kiehtoivat ja veivät syvälle taiteilijan maailmaan lopulta ihastuen täydellisesti. Sain kirjasta todella paljon irti, ja kirjaa voi hyvin pitää myös hakuteoksena - niin kattavasti Toven töistä kirjassa kerrotaan. Mukana on paljon kuvia Toven töistä.

Kirja on kerrottu ensisijaisesti Toven töiden ja ajatusten näkökulmasta, on paljon otteita Toven päiväkirjoista, luonnoksista ja kirjeistä joista paistaa välillä selkeästi onnellisuus, toisinaan suuri kamppailu velvollisuuksien ja toiveiden, oman tahdon ja vastuun välillä. Muumibuumin alettua taiteilija kaipasi yksityisyyttä ja rauhaa, mitä oli välillä vaikeaa löytää. Tuo tunne välittyi usein myös töihin.

Westin on kirjoittanut hienosti pääpainon olevan Toven töissä, ei yksityiselämässä. Kuitenkin Toven rakkaus perheeseen ja elämänkumppani Tuulikki Pietilään paistaa tekstistä kauniisti, ja tulee lukijalle selkeästi esiin. Erityisesti Toven suhde äitiinsä kuvaillaan useasti, kuinka rakas äiti Tovelle aina oli.

Minulle kirja avasi paljon Tovea, hän oli todella paljon muutakin kuin rakastetun Muumihahmon luoja. Teos tutustutti hyvin Toven maailmaan, ja kirjaa lukiessani ymmärsin kuinka vajavaiset tietoni Tovesta ovat olleetkaan. Taustatyö kirjassa on ollut varmasti valtava, mutta se on kannattanut, sillä Westin on kirjoittanut todellisen aarteen jokaiselle Tove -fanille, ja myös meille jotka vasta tutustuvat Toveen. Tällä kirjalla osallistun mukaan haasteeseen, jossa luetaan ja blogataan Toven kirjoista.

http://www.tove100.fi/

Kirjan on lukenut myös Katri

Carolyn Ann Lee - Anne Frank 1929-1945

 

Anne Frankin päiväkirjalla on ollut suuri vaikutus elämässäni sen jälkeen kun tartuin siihen ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä. Nuori tyttö, juutalaisviha, toinen maailmansota, natsihallinto ja keskitysleirit. Kaikki tämä oli totta ja pisti nuoren tytön pohtimaan elämän julmuutta. Tämän jälkeen olen lukenut Annen päiväkirjaa usein vuosien saatossa ja myöhemmin tutustuin myös Melissa Mullerin kirjoittamaan "Anne Frank -päiväkirjan salaiset sivut" - elämänkertaan, joka avasi Annen persoonaa, taustaa ja elämää vielä enemmän, kuin mitä Annen päiväkirja.

Carol Ann Leen teos kertoo niin ikään Annesta, mutta tässä mennään taas hieman pintaa syvemmälle, ja oiotaan joitakin väärinkäsityksiä joita vuosikymmenien saatossa Annen ja hänen perheensä elämästä on esiintynyt. Ei esimerkiksi ole täysin totta, että juuri Annen isä Otto Frank olisi poistanut päiväkirjasta otteita mm. äidin ja tyttären välisestä suhteesta tai teinitytön orastavasta seksuaalisuudesta. Anne teki tämän itse salaisen siiven aikana, kun hän kirjoitti päiväkirjaansa uuteen muotoon ajatuksena julkaista se sodan päättymisen jälkeen.

Kuka paljasti salaisen siiven asukkaat natseille, on ikuinen arvoitus, mutta kirjailija näyttää päässeen hyvin ilmiantajan jäljille muita historoitsijoita paremmin, vaikka teoksessa asiaa käsitelläänkin suhteellisen vähän. Kaikki ilmiantoon liittyvät ihmiset ovat kuitenkin jo kuolleet, ja lopullista päätelmää ei voida tehdä vieläkään.

Annen sanat ja elämä veivät minut taas mukanaan ja ovat pitäneet minut muutaman päivän ajan vahvasti holokaustin ajassa. Annen asemaa kaikkien niiden kuolleiden juutalaisten äänenä on turha kiistää, vaikka useita muitakin ajan juutalaisten päiväkirjoja on julkaistu myöhemmin. Anne Frank pysyy tunnettuna nuorena tyttönä joka tunsi syvästi, kaipasi vapaata elämää, ja lopulta kuoli Bergen -Belsenin keskitysleirille vain muutamaa päivää ennen sen vapauttamista. Tunnettu hänestä tuli vasta kuolemansa jälkeen.

Kirja sai minut itkemään raivosta sisäisesti, niin vahvasti tunsin kuvaukset maanpäällisistä helveteistä, keskitysleireistä. Teoksessa on kerrottu kaunistelematta leirien oloja niiden suusta jotka sen kokivat, ja niiden, jotka olivat vapauttamassa leirejä.

" Brittisotilaat, jotka tulivat naisten leiriin Singtonin auton perässä, nousivat panssarivaunuistaan nähdäkseen omin silmin, pitivätkö heidän kuulemansa tarinat leirin kauheuksista paikkansa. He katsoivat piikkilanka-aidan taa ja jähmettyivät. Sitten he alkoivat oksennella."

Koin, että tämä teos pureutui syvemmälle Anne Frankin elämään kuin koskaan aikaisemmin, ja tiedän nyt nuoruuteni kinnostuksen kohteesta taas enemmän. Kirja ei mielestäni kuitenkaan keskity vain ja ainostaan Annen ympärille, vaan esimerkiksi Alankomaiden juutalaisten kokemuksista se antaa paljon tietoa, ja antaa äänen monille muillekin kuin vain Annen perheenjäsenille. En pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka tuntui että sydän pakahtui mitä enemmän luin.

Jossain vaiheessa ajattelin saavuttaneeni tietynlaisen "holokaustiähkyn", ja koin etten yksinkertaisesti kykene enää lukemaan aiheesta lisää. Kuinka voisin kuitenkaan olla lukematta tarinoita, joissa on oikean ihmisen ääni, ja jotka kaikessa karmeudessaan ovat täysin totta? Oli suorastaan hämmästyttävän järkyttävää lukea kirjailijan johdannosta, että "Britanniassa aivan äskettäin järjestetty kyselytutkimus osoitti, että 60 prosenttia kaikista alle 35- vuotiaista ei ole koskaan kuullut Auschwitzista".
Ei anneta holokaustiähkyn vaikuttaa meihin liiaksi, etteivät nämä tarinat unohdu seuraaviltakaan sukupolvilta.

Minä, Mauri Kunnas

"Jotenkin mää olen kai aina ollut kuviin kallellaan."

Kesällä ostamani lastenkirjailija Mauri Kunnaksesta kertova kirja tuli ajankohtaiseksi näin joulun alla, niin kuin Kunnaksen teokset elämässäni aina. Mauri Kunnas on lapsuuteni kirjasankari, joka piirsi hauskasti ja Herra Hakkaraista ja hämähäkkiä etsittiin jokaisista kuvista aina innokkaasti.

Kirjan alkupuolella kerrotaan Maurin lapsuudesta, suvun historiasta, opiskeluajasta Taideteollisessa korkeakoulussa sekä matkastaan Suomen suosituimmaksi lastenkirjailijaksi. Kirjan loppupuolella löytyy jokaisesta julkaistusta kirjasta taustatietoa ja mietteitä. Tiesitkö muuten kuinka paljon Kunnas tekee taustatyötä ennen kirjan aloittamista? Entä kuinka Kunnaksen kirja käytännössä tehdään? Tai oma suosikkini: mitä kirjailija itse on mieltä aikaansaannoksistaan?

Tuttuun Kunnas -tyyliin myös tämäkin kirja vilisee jos jonkilaista Kunnaksen piirtämää hahmoa ja se tekee teoksesta hauskan luettavan. Mukana on myös paljon valokuvia ja piirustuksia, joita Mauri on pienestä pitäen piirtänyt.

Kirja on mukava tarina aikamme suurimmasta lastenkirjailijasta, jota lukevat ihmiset vauvasta vaariin. Oma mumminikin lukee joka joulu uusimman Kunnaksen ennenkuin laittaa pakettiin! Mummini on kerännyt vuosia siskolleni ja minulle Kunnaksen kirjoja ja olen siitä erittäin iloinen.

Tämän luettuani tekee mieli lukaista muutkin omistamani teokset läpi, ja tarkistaa mitä kokoelmastani uupuu..

Muistan Kunnaksen kirjat (yllättäen) hyvin lapsuusajoista. Äitini oli opettanut meitä aina käsittelemään kirjoja varovaisesti ja yhdessä luettiin paljon Kunnasta. Erityisen tarkka äiti oli siitä, että Kunnaksen kirjoja käsiteltiin varovaisesti, ja Etusivun juttu -kirjassa ollut sanomalehtikin on kahden pienen lapsen jäljiltä edelleen täysin kunnossa!
Lisäksi yksi kirja oli ylitse muiden, jota lainasin toistuvasti kirjastosta ja se oli Vampyyrivaarin tarinoita. Se on edelleen lempikirjani ja löytyy tätä nykyä omasta kirjahyllystäni, ei siis tarvitse enää kirjastosta lainata ;)

Millaisia kokemuksia tai muistoja teillä on Kunnaksen kirjojen parista?