Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix

Gummerus 2017

Suomennos Raimo Salminen

Englanninkielinen alkuteos The Nix

Kirjastosta lainattu

"Jos Samuel olisi tiennyt äitinsä olevan lähdössä, hän olisi saattanut olla tarkkaavaisempi. Hän olisi saattanut kuunnella äitiä paremmin, seurata tämän tekemisiä lähemmin, kirjoittaa eräitä olennaisia seikkoja muistiin. Ehkä hän olisi voinut toimia toisin, puhua toisin, olla toisenlainen ihminen.
Ehkä hän olisi voinut olla lapsi, jonka luokse olisi kannattanut jäädä."

Näin alkaa Nix, kirja, jota kirjailija kirjoitti peräti kymmenen vuotta. Kirja, joka nousi kotimaansa bestseller-listoille ja jonka kannessa itse herra Irving on antanut kehuvan kommenttinsa Nathan Hillistä. Pakkohan kirjan on siis olla vähintäänkin huikea! Ja kyllä se sitä omalla tavallaan olikin. Nixistä nimittäin kuoriutui lopulta minulle se kirja jolla sain kokovartalolukujumin selätettyä kertaheitolla. Ottaessani kirjaa lukuun mietin että mitenköhän saan tällaisen paksukaisen tällä lukumoodilla luettua koskaan ikinä, mutta pari päivää kirjan parissa humahti nopeasti. Että näemmä ihan helposti.

Samuel on äitinsä hylkäämä poika, kirjailija joka ei saa kirjoitettua kirjaa, työhönsä kyllästynyt college-opettaja ja nettipeliaddikti. Yllättäen kesken kaiken, ilman mitään ennakkovaroitusta, Samuel kuulee äidistään. Eikä millään pienellä tavalla, vaan äiti on päätynyt uutisiin aktivoiduttuaan poliittisesti. Television kautta Samuel saa kuulla äitinsä olevan radikaali ex-hippi ja terroristi vaikka Samuel on luullut äitinsä aina olleen kiltti naapurintyttö, vaikka nyt sattuikin hylkäämään perheensä. Mutta mikä sitten lopulta onkaan totta? Samuel alkaa kaivella äitinsä historiaa, mikä kuljettaa lukijan läpi Amerikan viisikymmenvuotisen historian ja sen yhteiskunnallisen liikehdinnän, myös Norjaan, sieltä mistä suku on alun perin lähtöisin.

Nix on tosiaan sivumäärältään muhkea, muttei mahdoton. Ja hyvän tarinanhan parissa on vain ihanaa että sivuja riittää. Vaikka itse suorastaan ahmin kirjan, on sanottava että tiivistämisen varaa olisi ollut monessakin kohtaa, ja joidenkin henkilöhahmojen osallisuus tarinan kannalta tuntui epäolennaiselta. Tarina rönsyili todella paljon, ja joihinkin henkilöhahmoihin käytetyt sivut olivat jaarittelua ja aivan liian yksityiskohtaista kerrontaa. Minulle ne eivät tuoneet kuvioon yhtään enempää lisäarvoa, enemmänkin ihmetytti miksi johonkin puhelinkeskusteluun tai ihmisen dieetin suunnitteluun käytettiin niin kamalan monta sivua.

Ehkä eniten jäin lopulta miettimään äidin ja pojan suhdetta. Se nimittäin jäi mielestäni lopulta yllättävän pieneksi osaksi tarinaa, vaikka siitä koko kirja alkaakin, hylkäämisestä. Ehkä se, kuinka rönsyilevästi, antaumuksellisesti ja toisaalta raivoisastikin Hill kirjoittaa, ei voi riittää kaikkeen. Samuel suuttuu äidlleen käytännössä vain kerran, mutta muuten vuosien patoumat ovat siinä. Sitten tarina vain jatkaa kulkuaan. Mutta kaikesta runsaudestaan huolimatta pidin lukemastani. Oli mielenkiintoista seurata menneisyyden ja nykyhetken tapahtumia, sitä kuinka kaikelle löytyy lopulta selityksensä vaikka oma menneisyytensä on kohdattava ja toisesta ihmisestä muodostettava täysin uusi käsitys. Ei ehkä vuoden vahvin mutta yksi vetävimmistä lukukokemuksista joka tapauksessa!


Helmet-lukuhaaste: 23. Sukutarina

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale kustantajalta

"En osaa antaa selitystä tapahtuneelle. En voi enää muistaa tai edes kuvitella, mitkä tunteet ohjasivat meitä. Joskus vain teemme valintoja, jotka lukitsevat kohtalomme ikuisiksi ajoiksi. Voimme myöhemmin tutkia näitä päätöksiä joka puolelta kuin meripihkaan juuttunutta kärpästä, mutta emme voi koskaan perua niitä."

Markus kasvaa kolmen siskonsa kanssa uskonnollisessa perheessä jossa likapyykki pestään aina kotona perheen kesken, ja jossa yhteisön säännöt ovat selkeät ja ankarat. Vain sääntöjä noudattamalla pääsee ikuiseen paratiisiin, kaikki muut joutuvat ikuiseen kadotukseen. Joukosta erotetut pyyhitään pois, heitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kun yksi sisaruksista karkotetaan yhteisöstä, äiti ei jaksa nousta ylös sängystään ja viattoman mutta luonteeltaan pippurisen Ellen -siskon viulu vaimenee, onkin varsin osuvaa, että kirjan sivuilta löytää lauseen Anna Kareninasta; "kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan". Perhe hajoaa ja Markus lähtee Yhdysvaltoihin kymmeniksi vuosiksi, mutta tulee tulee ymmärtämään, ettei totuutta voi koskaan paeta täysin.

Sain juuri päätökseen yhden syksyn uutuuskirjoista, enkä voi muuta kuin todeta että kirjasyksyni on alkanut mitä vaikuttavimmalla tavalla. Kävi niin että kun aloitin, en voinut lopettaa, vaan tarina vangitsi minut otteeseensa kuin taikaviulu soittaen välillä vimmaisesti ja välillä rauhallisemmin. Kalland on luonut vahvan, vaikuttavan ja herkän romaanin joka soi siskon viulun lailla.

Vien sinut kotiin on tarina perhesuhteista, elämästä uskonnollisessa lahkossa, perheen sisäisestä rakkaudesta, sivullisuudesta sekä vallasta, viulun soidessa taustalla. Kalland ei sorru kritisoimaan, mutta tuo esiin uskonlahkon henkisesti julmia käytäntöjä. Valta, vastuu ja etuoikeudet veljille, sisarille vain se minkä voivat antaa myös lapsille tehtäväksi. Naisen heikko asema yhteisössä nousee kirjassa esiin myös useasti, sillä naisen paikka on aina ensisijaisesti kotona perheensä kanssa jota johtaa mies. Naisen kuuluu olla lojaali ja siveä, miehillä säännöt eivät suinkaan ole näin tiukat. Kalland on itse syntynyt Jehovan todistajien -perheeseen mutta eronnut liikkeestä nuorena, joten aiheesta on hänellä omakohtaista kokemusta. Omalle ajattelulle liikkeessä ei ole tilaa.

Vien sinut kotiin on Kallandin esikoisteos, ja erittäin vahva sellainen. Kalland onkin kirjoittanut juuri sellaisen romaanin joista pidän: jo sen ensimmäisestä lauseesta alkaen olen kiinni tarinassa joka ei missään vaiheessa notkahda tai kompastu omiin nokkeluuksiinsa, ja joka ottaa kantaa alleviivamatta tai syyttämättä ketään vaikka puhutaan isoista aiheista. Kalland ei myöskään tarjoile tapahtumia auliisti valmiina heti, vaan raottaa tapahtumia auki vähitellen. Ja teksti soljuu niin vaivattomasti!

Paikoitellen kirja on raadollinen - juuri niskakarvoja nostattavan uskonjärjestön sääntöjen vuoksi - mutta tummista sävyistään huolimatta pidin sitä herkkänä ja kauniisti kerrottuna. Aina kun kirjoitetaan uskonnosta, ollaan vaarassa kirjoittaa siitä mässäilevästi, mutta vaikka Kalland antaakin tapahtumille välillä dramaattisen loppusilauksen, se antaa tekstille vain lisää vaikuttavuutta.


Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tammi 2017

Suomennos Arto Schroderus

Kannen sunnittelu Markko Taina

Kannen kuva iStockphoto

Englanninkielinen alkuteos A Little Life, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen - osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna - ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän käy silloin kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni."

Hanya Yanagiharan Pieni elämä on sivumäärältään kaikkea muuta kuin pieni, mutta kansien väliin todella mahtuu pieni elämä. Pieni elämä kertoo neljästä ystävyksestä jotka muuttavat New Yorkiin. Willem haluaa näyttelijäksi, JB taidemaalariksi ja Malcolm arkkitehdiksi. Porukan neljäs, Jude, on erittäin lahjakas mutta tämän kauhea menneisyys ei jätä tätä rauhaan. Juden menneisyys leijuukin nelikon ystävyyden yllä hiljaisena, kuitenkin vaikuttaen heihin kaikkiin. Tiedetään, että Jude ei halua puhua siitä. Tiedetään, että jotain kauheaa ja traumaattista on tapahtunut. Tiedetään, että vaikka Jude kuinka muuta esittää, hän ei ole päässyt siitä yli, sillä koko menneisyys vaikuttaa Juden tapaan katsoa maailmaa ja ennen kaikkea arvottaa itsensä.

Jude kärsii ajottain kovista kivuista, sillä hänen jalkansa ovat vahingoittuneet nuorempana, menneisyydessä. Juden liikuntarajoitteisuutta ei oteta juurikaan puheeksi, mutta jokainen ottaa sen huomioon. Jokainen tietää Juden kivut, ja iän myötä ne myös pahenevat. Tärkein Juden tuki on ystävä Willem, joka rakastaa Judea ja auttaa Judea yli Juden ymmärryskyvyn. Juden lapsuus ja nuoruus on tehnyt niin syvät jäljet tämän sieluun, ettei Jude pysty koko elämänsä aikana ymmärtämään omaa erityisyyttään, ylipäätään sitä että joku voisi häntä rakastaa. Tämä leimaa hänen jokaista suhdettaan.

Pieni elämä vie todella syvälle pimeään, ja välillä tuntuu kuin koko kirjan tarkoitus on vain särkeä lukijan sydän kerta toisensa jälkeen. Kirjan lukemisessa kesti melko kauan, sillä se kietoutui ympärille tiukasti antamatta armoa. Kuinka vähitellen Juden menneisyys paljastuu lukijalle, kuinka vuodet vierivät ja kuinka menneisyys on nykyisyydessä aina läsnä. Pieni elämä on todella koskettava, todella järkyttävä mutta paikoitellen kärsii pienestä epäuskottavuudesta. Pahuus on niin pahaa ja hahmona Jude (vaikka onkin luonnollisesti aivan rikki kokemastaan), ei loppua kohden tunnu enää uskottavalta eikä järkevältä. Kuinka ihminen toisensa jälkeen häntä rakastaa, auttaa häntä ja hän ei muuta tee kuin pakene, väistä ja vähättele itseään. Eikä anna rakastaa. Vuodesta toiseen. Se ei jotenkin tunnu lopussa enää todelliselta. Sitä on enää vaikea ymmärtää, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

Pieni elämä on runsas, ja romaanissa olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Yanagihara on perusteellinen kertoja: hän kuvaa todella yksityiskohtaisesti ihmisten luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia sekä tapahtumia, että ne alkavat välillä tuntumaan turhalta ylimääräiseltä selostamiselta. Mutta toisaalta se tarkkanäköisyys kiehtoo sillä parhaimmillaan kuvaukset ovat erittäin osuvia havaintoja ihmisyydestä. Perusteellisessa kerronnassa on myös se puoli, että lukijana jokaiseen henkilöön huomaamattaan kiintyy, ja käy niin että ikään kuin heidät jokaisen tuntee.

Pieni elämä tekee suuren vaikutuksen, ja jättää siihen kerta toisensa jälkeen särjettyyn sydämeen pienen jäljen. Lohduttomassa kertomuksessa on valon pilkahduksia, mutta liikaa Yanagihara ei niitä lukijalle anna. Vaikka Pieni elämä on pitkälti hyvin lohdutonta ja surullista luettavaa, joku taika siinä oli miksi kirjan maailmaan niin upposi. Ystävyys on yksi teoksen kulmakivistä, ja koko kirjan lukemisen ajan ajattelinkin vain mielessäni että "kunpa jokaisella ihmisellä olisi elämässään oma Willem."

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

 Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Otava 2017

Suomennos Sari Karhulahti

Kansi: nathanburtondesign.com

Englanninkielinen alkuteos Homegoing

Arvostelukappale kustantajalta

Yaa Gyasin Matkalla kotiin oli yksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, jonka lukemista odotin kovasti. Lukukokemus oli lopulta niin intensiivinen, voimakas ja voimia vievä, että sen lukemiseen ja sulatteluun meni lähes kuukauden päivät. Olin vahvan tarinan vallassa pitkään, enkä usko että koskaan tulen tätä sukupolvitarinaa unohtamaan.

Tarina alkaa 1700-luvulta, jolloin sisarpuolet päätyvät toisistaan tietämättä brittien linnoitukseen Afrikassa. Toinen päätyy brittien kuvernöörin vaimoksi, toinen linnoituksen kellariin matkatakseen  orjalaivan kyydissä Yhdysvaltoihin. Ja tästä alkaa sukupolvia ylittävä romaani molemmilla mantereilla, kun sisarusten jälkeläiset kohtaavat esiäitien roihuavaa perintöä.Yhdysvaltoihin päätyvät orjat joutuvat pakkotöihin puuvillaplantaaseille tai kaivoksiin ja Matkalla kotiin näyttää sen, kuinka orjuus alunperin rantautui Yhdysvaltoihin.

Matkalla kotiin on kertakaikkisen järisyttävä lukokokemus. Se menee niin ihon alle että välillä tuntuu kuin happi loppuisi. Varsinkin romaanin alku oli niin kauheaa ja surullista luettavaa, ettei lukiessa voinut kuin kauhistella valkoisen ihmisen julmuutta. Suorastaan hävetä. Se kaikki osui jotenkin niin syvälle, se suru ja kauheus mitä toinen pistää toisen kokemaan, että oli välillä pakko pitää taukoa. Myötäeläminen oli väistämätöntä ja koko kirjan lukemisen ajan tuntuu kuin sisällä olisi raskas kivi.

Yaa Gyasi on syntynyt Ghanassa ja kasvanut Yhdysvalloissa, ja on todella kiinnostava uusi kirjallinen tapaus. Toivon hänen kirjoittavan lisää. Suhteellisen lyhyeen sivumäärään hän on saanut mahdutettua usean ihmisen elinkaaren yli kahdensadan vuoden ajalta kahden eri maan välillä saaden kaiken pysymään kasassa. Jokainen ihmiskohtalo on oma tarinansa, kuin novelli, mutta yhdistyen aina edellisen sukupolven kanssa. Kirjan loppu ei yllä vaikuttavuudessaan aloituksen tasolle, mutta yhtä kaikki se sitoo kaiken yhteen hienosti.

Rehellisesti sanottuna en usko oikeastaan vieläkään että olen täysin toipunut lukemastani. Matkalla kotiin on ollut minulle pitkästä aikaa viiden tähden arvoista järisyttävää luettavaa, ja ehdottomasti tämän kevään upein lukukokemus tähän asti. Matkalla kotiin on niitä kirjoja mitkä muistuttavat kuinka upeaa kirjallisuus parhaimmillaan on ja myös sen, miksi rakastan lukemista.


Helmet-lukuhaaste: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Joyce Maynard: Vuori talon takana

Joyce Maynard: Vuori talon takana
HarperCollins Nordic 2016
Suomennos Eeva Parviainen
Kansi Shutterstock
Englanninkielinen alkuteos After Her

Kirjastosta lainattu

"Joku olisi voinut luulla, että osa kokemuksistamme olisi saanut meidät lopettamaan tutkimusmatkamme, mutta siinä kävi päinvastoin. Vuori avasi meille avaran maailman, jollaisen emme olisi koskaan voinut kuvitella olevan olemassa pikkuisen talomme seinien sisältä tai pihasta käsin, ja se, että tuo maailma piti sisällään kuolleita eläimiä, alastomia ihmisiä ja petoja, vain yllytti meitä tutkimaan sitä lisää."

Marinin piirikunta Kaliforniassa kesällä vuonna 1979. Rachelin ja tämän pikkusiskon Pattyn kotitalon läheltä olevalta vuorelta löytyy murhattuna useita nuoria tyttöjä. Tapaus järkyttää koko osavaltiota rajusti, varsinkin lähialueen ihmisiä ja heitä, kenen tyttäret on surmattu raa'asti. Murhatutkimuksia johtaa Rachelin ja Pattyn komea rikosetsiväisä Anthony Torricelli. Tyttöjen suhde isään on suorastaan palvova: isä on paitsi piirikunnan etevin rikosetsivä myös komein ja ehdottomasti hauskin isä päällä maan, vaikka hän tunnetusti onkin uskoton eikä asu kotona tyttäriensä luona.

Rachel ja Patty tukeutuvat toisiinsa lujasti samalla, kun heidän äitinsä vajoaa yhä syvemmällä oman huoneensa hämyisyyteen ja kirjojen maailmaan kun isä muuttaa pois kotoa. Silti, vaikka isästä piirtyy todellisen naistennaurattajan perikuva, jaksavat tytöt sokeasti uskoa ja luottaa isän kaikkivoipaisuuteen.

Murhatutkimukset saavat yhä suuremman roolin isän elämässä, ja sitä mukaa kun tutkimukset polkevat paikoillaan, riutuu rikosetsivä vain haaleaksi entiseksi itsekseen. Murhatutkimukset kiinnostavat Rachelia koko hereilläolon ajan, joskus ne pitävät hänet hereillä yölläkin, ja siksi hän päättääkin ottaa asian omiin käsiinsä, millä lopulta on melkoisen kohtalokkaat seuraukset.

Vuori talon takana  perustuu löyhästi tositapahtumiin. Vuonna 1979 Marinin piirikunnassa todella riehui sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside Killer. Kirjan tapahtumat muuten ovat kuitenkin fiktiota, kuten kirjailija jälkisanoissaan kertoo.

Kirjan luki nopeasti sillä se eteni mukavalla temmolla, eikä mikään kohtaus jäänyt erityisesti mieleen sykähdyttävänä. Mieleeni nousi monesti kirjaa lukiessa, että sen voisi hyvin jättää keskenkin, eikä maailma kaatuisi siitä mihinkään. Kuitenkin, kun lukutempo oli hyvässä vauhdissa, päätin jatkaa kirjan loppuun saakka.

Kirjassa on välillä todella hyvin kuvattu siskosten välisiä suhteita ja niitä tunteita joita kasvava teinityttö päänsä sisällä kokee. Silti jokin jää ontoksi ja häiritsemään. Tyttöjen äiti on koko ajan vain taustalla häilyvä hahmo: hän ei puutu tyttöjen elämään mitenkään eikä kasvata heitä saatika ruoki. Hän on vain omassa huoneessaan lukemassa kirjoja ja vajoamassa yhä syvemmällä masennukseensa. Ja välillä isä piipahtaa heidän elämässään, supersankarina jota kaikki naiset ihailevat.

Kirjan loppupuoli onkin sitten jo melkoisen huonoa luettavaa, kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rachel palaa aikuisena naisena kotiseudulleen päättäen vakaasti palauttaa isänsä maineen, ja tapahtumat ovat hyvin ennalta-arvattavia ja nopeasti kerrottuja. Tuntuu kuin kirjaan olisi ympätty vähän kaikkea, ja siksi tuntuikin lopussa siltä että nyt voisi jo riittää.

Vuori talon takana on samalla murhamysteeri, perhetarina, nuoren tytön kasvukertomus ja kertomus sisarten välisistä suhteista. Eli aika paljon kaikkea, minkä seurauksena kirja jätti minuun hyvin onton olon, vaikka kirja on tositapahtumiin perustuva.

John Williams: Butcher's Crossing

John Williams: Butcher's Crossing
Bazar 2016
Suomennos Ilkka Rekiaro
Johdanto Michelle Latiolas
Kansi Getty Images
Englanninkielinen alkuteos Butcher's Crossing ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1960 Yhdysvalloissa

Arvostelukappale kustantajalta

"Hän huomasi puristaneensa kädet tiukasti nyrkkiin; sormenpäät lipsuivat kämmenten hiessä. Hän avasi nyrkit ja pyyhkäisi kämmeniä lahkeisiin.
"Tulin tänne nähdäkseni maata niin paljon kuin suinkin", hän sanoi hiljaa. "Haluan tutustua siihen. Tunnen tarvetta tehdä niin."

Vuonna 1873 nuori Will Andrews jättää Bostonin taakseen ja yliopisto-opintonsa kesken matkatakseen länteen, pieneen pahaiseen Butcher's Crossingin kylään Kansasiin. Hän haluaa tuntea ja kokea villin lännen ja sen kesyttämättömän luonnon, hän yksinkertaisesti kokee tarvetta tehdä niin. Kylä on pieni ja tyly, mutta pian Andrews löytää miehen joka on valmis ottamaan hänet mukaan retkikuntaansa jolla on suuntana Coloradon vuoristo ja sen solassa majaileva valtava biisonilauma. Kukaan ei ole koskaan löytänyt kyseistä biisonilaumaa, ja retken onnistumista epäillään suuresti. Will Andrews on kuitenkin nuori ja intoa täynnä; hän rahoittaa retken ja on valmis omaan henkilökohtaiseen seikkailuunsa. Ja mikäli matka onnistuu, palaavat he rikkaina miehinä kärryt täynnä biisonin vuotia.

En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa sijoittuen Yhdysvaltojen länteen, oikeaa kunnon lännenromaania. Butcher's Crossing olikin kirjallisessa mielessä melkoisen uusi aluevaltaus, ja samalla oman mukavuusalueen ulkopuolelle hyppäämistä. Mutta välillä niitäkin hyppäyksiä kannattaa tehdä.

John Williams on monille tullut tutuksi kirjastaan Stoner, joka minulla on vielä (edelleen!) lukematta. Siksi en osaa sanoa kuinka paljon Butcher's Crossing tyylillisesti eroaa Stonerista, mutta ainakin tässä huomaan että Williams kirjoittaa vaivattomasti ja toisaalta eleettömästikin. Kerronta lipuu eteenpäin paikoitellen verkkaisestikin, mutta edeten kuitenkin. Ja samalla myös vangitsevasti. On tapahtumia, jotka saavat mielestäni liikaa sivutilaa, kun taas jotkut tapahtumat vain tapahtuvat. Niitä ei jäädä enempiä ihmettelemään.

Butcher's Crossing on paitsi lännentarina myös kertomus nuoren pojan kasvusta mieheksi. Kasvua kuvataan välillä hyvin tarkkanäköisesti ja symbolisestikin (kasvaahan tuon matkan aikana Andrews nuoresta yliopisto-opiskelijasta karaistuneeksi erämieheksi), mutta en kokenut että siihen tartutaan liiaksi. Välillä lukiessa tuli jopa mietittyä, että saako Andrews itsestään selkoa ja suunnan elämälleen, mutta aivan lopussa sekin selviää.


"Itseään hän oli kykenemätön tarkastelemaan. Jälleen, kuin olisi ollut muukalainen, hän arvioi itseään sellaisena kuin oli ollut muutamaa kuukautta aiemmin Butcher's Crossingissa katsellessaan joelta länteen tähän maankolkkaan, jossa nyt oli. Mitä hän oli silloin ajatellut? Mikä hän oli ollut? Miltä hänestä oli tuntunut? Nyt hän ajatteli olevansa häilyvä hahmo, joka ei tehnyt mitään, jolla ei ollut omaa identiteettiä."

Kirjassa on jotain viipyilevän vangitsevaa. On villi luonto ja itselleen tuntematon aikakausi sekä kulttuuri. On rankkaa metsästystä ja armottomat luonnonvoimat. On itsensä etsimistä ja hyvää kerrontaa. Toisaalta koin välillä vähän tylsistymistä ja suoranaista kuvotusta. Miehinen metsästys ja silmitön tappaminen ei ole mieleeni, ja nämä saivat turhan paljon tilaa kirjasta. Kuitenkin ehkä juuri se tekee kirjasta niin lännentarinan. Elämä on kovaa, metsästäminen villissä luonnossa vielä kovempaa. Ja se muuttaa miestä.

Kirjan alussa on johdanto, jonka on kirjoittanut Michelle Latiolas. Luin sen ja tajusin, että se kertoi kirjan juonesta joitakin keskeisiä asioita etukäteen. Hieman harmitti, sillä olisin halunnut kokea ne kirjaa lukiessa. Mikäli siis haluat lukea kirjan tietämättä juonta tarkemmin etukäteen, suosittelen lukemaan johdannon viimeiseksi. Se avaa kirjaa lukijalle vielä enemmän.

Butcher's Crossingin jälkeen totean, että Stoner täytyy lukea.

Kirjan ovat lukeneet Katja, Krista ja Ulla.

E. Lockhart : We Were Liars

E. Lockhart: We Were Liars

Delacorte Press 2014

Englanninkielinen kirjallisuus

A beautiful and distinguished family.

A private island.

A brilliant, damaged girl; a passionate, political boy.

A group of four friends - the Liars - whose friendship turns destructive.

A revolution. An accident. A secret.

Lies upon lies.

True love.

The truth.

Jatkan itseni ja lukijoideni yllätyksenä tuomalla jälleen blogiini genren, jota ei täällä olla ennen nähty: englanninkielinen kirjallisuus. Olen jo joitakin aikoja seurannut ulkomaisia instagram kirjatilejä (mielettömän kauniita kirjakuvia!), joista saa helposti selville mistä kirjoista maailmalla nyt kohkataan. We Were Liars on niistä yksi. Hankin käsiini kirjan, koska sen suosio ja salaperäisyys kiehtoi, luettuani ymmärrän miksi. Kirjasta ei nimittäin voi kertoa ihan kauheasti paljastamatta siitä liikaa, joten kirja on luettava itse jotta tietää mistä on kyse. Kirjan takakannessakin kehotetaan: "if anyone asks you how it ends, just LIE."

En oikeastaan lue kirjoja muuta kuin suomeksi. Siksi olen hieman yllättynyt, että olen nyt innostunut lukemaan kirjoja muulla kuin omalla äidinkielelläni. Yksi syy on se, että haluan parantaa englanninkielen taitojani, mutta myös tavallaan se ajanhermolla pysyminen kiinnostaa. Ulkomaisia kirjoja ei kauhean nopealla tahdilla käännetä suomeksi, joten jos joku kirja nyt kiinnostaa, se pitää lukea alkuperäiskielellä. Tämäkin kirja on ilmestynyt jo vuonna 2014.

Mutta nyt itse kirjaan.

Alussa en tiennyt yhtään mihin tartun, sillä sen verran salamyhkäinen ilmapiiri kirjan ympärillä on ollut. Alussa luinkin hieman hitaammin, mutta koukutuin kirjaan sen verran nopeasti että ahmin sen parissa päivässä aina kun vain oli mahdollisuus lukea. Kirjan kieli oli paikoitellen hyvin runollista, mutta kuitenkin helppolukuista, ja päälle kahteensataan sivuun oli mahdutettu yllättävän paljon. Ja tämän sanon vain hyvällä, aina ei nimittäin tarvita paksuja romaaneja ollakseen hyvä kirja. 

Se, mitä ehkä kuvittelin kirjasta sen aloittaessani, keikahti nopeasti päälaelleen. Kaunis amerikkalainen ja menestynyt perhe, teinien välinen rakkaus, kesät yksityisellä saarella ja elämän tietty huolettomuus on kirjassa mukana, mutta niin on paljon muutakin. Heti alusta alkaen on selvää, että jotain kauheaa on tapahtunut ja kysymysmerkit leijailevat ilmassa. Mitä sinä yhtenä tiettynä kesäiltana oikein tapahtui, miksi kukaan ei kerro totuutta?

Kertoja on melkoisen epäluotettava, ja se saa lukijan keikkumaan juonen kannalta ääriasennoissa. Sitä miettii, että näin tämä nyt etenee, mutta mikään ei olekaan sitä miltä näyttää. Kertoja on yhtä pihalla kuin lukijakin etsiessään totuutta.

En osannut ollenkaan päätellä miten juoni kehittyy, millainen loppuratkaisu kirjassa on. Sellainen kuitenkin, että herkistyin. Traaginen ja surullinen, kun totuus lopulta selviää. Vaikka kirja ilmeisesti luokitellaan enemmän nuorten kirjaksi, on tämä kuitenkin hyvin erilainen ja älykäs sellainen. Kuten niin monesti aiemminkin, vaikka ulkokuori olisikin kunnossa, kulisseissa saattaa kuohua ja pahasti. Kirja näyttää myös ison rahan ja menestyksen toisen puolen, ja kuinka kierot perheenjäseneiden suhteet voivat olla. 

Minustä tämä oli todella hyvä, ja se on pyörinyt mielessäni viime päivät. Tämä on kirja, jonka voi lukea helposti uudestaan. Tämänkaltaisia kirjoja haluan lukea lisää!

Kirjaa on luettu myös suomalaisissa kirjablogeissa:
Reta Anna Maria
Nina Mari
Kirjaneidon tornihuone
Laura / Lukuisa

"Welcome to the beautiful Sinclair family.

No one is a criminal.

No one is an addict.

No one is a failure.

The Sinclairs are athletic, tall, and handsome. We are oldmoney Democrats. Our smiles are wide, our chins square, and our tennis serves aggressive."

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Schildts & Söderströms 2015

Kansi Satu Kontinen / Satukala

Arvostelukappale kustantajalta

Kaikki mikä on sinun

on myös minun,

myös sinun maasi.

Kaikkialle minne sinä menet,

minä seuraan.

Kaikkea mitä sinä rakastat

on minunkin rakastettava.

90-luvun alussa nuori ja määrätietoinen Anna matkustaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan mielessään paitsi tutkinto myös amerikkalainen avioliitto. Kaikki on mahdollista, ja kaikki on edessä. Mutta koska elämä ei aina mene kuten on suunniteltu, rakastuukin Anna amerikkalaisen miehen sijasta Taufiqiin, Bangladeshilaiseen muslimiin. Taufiqin kanssa kaikki on niin erilaista ja samalla myös niin hankalaa erilaisten maailmojen kohdatessa. Elämä ilman Taufiqia on kuitenkin mahdotonta, ja Anna matkustaa tämän kanssa Bangladeshiin.

Samaan aikaan Bangladeshissa varttuu isänsä menettänyt nuori Delwar, joka toivoo saavansa hyvän työpaikan elättääkseen perhettään ja tulevaa vaimoaan. Työ autonkuljettajana onkin juuri sellainen, ja hän onkin ihmeissään kuljettaessaan ulkomailta tullutta naista, jolla on niin oudot vaatteet ja tavat.

Vielä on Taslima, kaunis ja yläluokkainen, nuorena solmitussa avioliitossaan niin onnneton ja epätoivoisen yksinäinen. Onneksi hänellä on tytär, jolla on kaikki mahdollisuudet hyvään elämään, mutta jonka kanssa hänellä ei tunnu olevan keskusteluyhteyttä. 

Näiden kaikkien erilaisten ihmisten elämät kietoutuvat yhteen Bangladeshin vilkkailla ja värikkäillä kaduilla, kaiken kuumuuden ja monsuunisateiden keskellä. Anna etsii paikkaansa uudessa maassa erilaisen kulttuurin keskellä ja muut yrittävät ymmärtää ulkomailta tullutta.

Kaikki mikä on sinun on Kristiina Bruunin esikoisteos, ja oikein oiva sellainen. Pidin tarinasta ja sen runollisuudesta mutta näin monen ihmisen elämästä kertova kirja jäi hieman pinnallisemmaksi kuin olisin toivonut. Tuntui, että en päässyt ihan niin syvälle tarinaan kiinni kuin mitä se olisi voinut olla mahdollista. Itseäni näin suomalaisena kiinnosti eniten juuri Annan tarina, sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin, mutta tuntui siltä että Annan sopeutuminen tapahtuikin yllättävän kivuttomasti vaikka esimerkiksi ympäröivä köyhyys häntä järkyttikin. Kuitenkin oli mielenkiintoista seurata itsenäisen naisen kamppailua kulttuurissa, jossa nainen jää miehen varjoon.

"Anna istui kädet jalkojensa ympärillä ja tuijotti ulos miettien miten voisi elää vuoden täällä. Ei viikkoja, ei kuukausia vaan vuoden, kokonaisen vuoden jonka oli luvannut. Anna olisi halunnut itkeä. Hän, kaiken haluamansa saanut lapsi, jonka ei ollut koskaan tarvinnut itkeä, itki ensin miehen ja seuraavaksi tämän maan takia. Nyt oli saatu molemmat, Anna onnitteli itseään."

Kaikki mikä on sinun on toisaalta hieman erilainen tarina mutta silti sillä on ikiaikainen sanoma: kaikkein tärkeintä on rauha ja rakkaus. Mielenkiintoinen, kaunis, karu ja värikäs, sellainen kuin ihmiselämä useimmiten on.

Joyce Carol Oates: Kosto:Rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Otava 2010

Suomennos Kaijamari Sivill

Englanninkielinen alkuteos Rape: A Love Story

"Miten elämästä päätetään. Miten elämä päätetään. Hyvää tuuria, huonoa tuuria. Pelkkää tuuria."

Vain hetken pieni mielijohde saattaa muuttaa koko elämän pysyvästi. Vain se pieni hetki, jolloin teet päätöksen. Nuoren yksinhuoltajaäidin Teena Maguiren elämä muuttuu kohtalokkaasti, kun hän päättää oikaista pikkukaupungin puiston läpi puolenyön aikaan 12-vuotiaan tyttärensä kanssa. Tuo päähänpisto tulee hänelle ja tyttärelleen kalliiksi, kun lauma paikallisia nuoria miehiä joukkoraiskaa ja pahoinpitelee Teenan tyttären läsnäollessa, ja jättävät hänet puiston venevajaan virumaan kuoleman kielissä. Pieni tyttö rukoilee piilossaan ettei äiti kuole, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Joukkoraiskaus on kiistaton ja tekijät tuttuja, vaan saako paha oikeussalissa palkkansa? Pienen kaupungin pieni yhteisö kääntyy Teenaa ja tämän tytärtä vastaan ja heidät leimataan valehtelijoiksi. Raiskaajien äidit huorittelevat Teenaa ja julistavat tämän pilaavan heidän poikiensa elämän valheillaan. Sillä kyllähän kuulemman Teenan maine tiedetään paremmin kuin hyvin. Itsehän Teena sitä kerjäsi ja provosoi pukeutumisellaan miehiä raiskaamaan.

Kylläpäs olen taas valinnut itselleni melkoisen raskaita kirjoja luettavaksi viime aikoina. Tähän ohueen kirjaan mahtuu todella paljon painavaa asiaa. Minua kirja järkytti, niin monella tavalla. Oates ei tosiaankaan päästä lukijaa helpolla. Oli niin järjettömän vastenmielistä lukea siitä kauheasta pahuudesta mitä maailmassa on, ja kuinka hirveitä ihmiset osaavat olla. Ja ennen kaikkea se, kuinka pahoja naiset voivat toisillensa olla. Se jos mikä jaksaa aina ja ikuisesti ihmetyttää ja järkyttää. Äidit pitävät poikiensa puolta vaikka tekisivät mitä pahaa, kuten esimerkiksi pahoinpitelisivät ja raiskaisivat henkihieveriin. Viis siitä kuinka uhrin loppuelämän käy, kunhan poikien elämä ei mene pilalle.

Tässäkin kirjassa nostetaan jälleen esille se, että nainen omalla pukeutumisellaan aiheuttaa oman raiskauksensa. Että on täysin naisen oma syy, jos mies ei sitten osaakaan pitää näppejään erossa. Tällainen ajattelutapahan elää valitettavasti edelleen. Kyllä naisen täytyy voida pukeutua juuri haluamallaan tavalla, eikä kukaan saa kajota sen varjolla.

Kirja on todella rankka, mutta myös hyvä. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei voi koskaan puhua tai kirjoittaa liikaa. Oates nostattaakin lukijassa valtaisia tunnemyrskyjä aina epätoivosta raivoisaan vihaan ja kostonhimoon, sekä pistää pohtimaan mitä oikeus oikeasti on.

"Kuule Bethel, minunkin elämäni riippuu nyt tästä tapauksesta. Se ei ole minulle pelkkä oikeusjuttu - se liittyy minunkin elämääni naisena - sillä jos yhdelle naiselle tehdään törkeää väkivaltaa niin kuin sinun äidillesi tehtiin, kaikille naisille tehdään väkivaltaa. Sen tähden raiskauksesta pitää rangaista vakavana rikoksena."

Niin kauhealta ja lohduttomalta kuin kirja tuntuukin, on pientä valonpilkahdustakin havaittavissa. Haavat eivät koskaan täysin umpeudu, eivät näin kauheat, mutta aina on pientä toivoa paremmasta huomisesta.

Tämä vavisuttava kirja on osa projektiani, jossa luen kirjahyllyn lukemattomia kirjojani. Tilanne on nyt 4/10.

Danielle Steel: Etelän valot

Danielle Steel: Etelän valot

WSOY 2013

BON- pokkarit 2015

Suomennos Ulla Selkälä

Englanninkielinen alkuteos Southern Lights, 2009

Kahden melkoisen raskaan kirjan jälkeen huomasin kaipaavani jotakin aivan muuta. Pitkästä aikaa halusin lukea jotain kepeämpää, mutta mitään täysin hömppääkään en kaivannut. Piipahdin kirjakaupan pokkarihyllyllä ja silmiini osui Danielle Steelin Etelän valot, jossa ensin kiehtoi kansi, ja sitten kun takakansi lupaili muutakin kuin sinkkunaisen epätoivoista miehenetsintää, päätin kokeilla.

Kipeän avioeron jälkeen lakia lukemaan lähtenyt Alexa Hamilton työskentelee syyttäjänä New Yorkissa, ja on omistautunut täysin 17- vuotiaalle tyttärellensä Savannahille sekä työlleen. Alexan elämään eivät miehet mahdu, vaikka kovasti läheiset yrittävät Alexaa houkutella treffeille. Kun on kerran saanut kunnolla näpeilleen, ei tee mieli kokeilla uudestaan.

Alexa saa työhistoriansa kovimman, rumimman ja kiperimmän tapauksen, jossa nuoria tyttöjä on raiskattu ja murhattu ympäri Yhdysvaltoja. Yhteistä kaikilla tytöillä on nuoruus, kauneus ja vaaleatukkainen naapurintyttömäisyys. Juuri siis ne piirteet, jotka Alexan tyttärestä Savannahista löytyy. Tapauksen aikana Hamiltonien kotiin lähetetään uhkaavia viestejä Savannahille, eikä Alexalla ole muita vaihtoehtoja kuin lähettää tyttärensä turvaan tapauksen ajaksi.

Savannah muuttaa isänsä luokse Charlestoniin, Yhdysvaltojen eteläosaan, jossa Alexa ei ole käynyt sitten kauhean avioeronsa jälkeen. Savannahin muutto herättääkin Alexassa kipeitä muistoja, eikä Savannahillakaan ole aluksi helppoa uudessa paikassa, varsinkaan isänsä hirveän vaimon kanssa.

Etelän valot on mukavaa viihdettä oikeussalidraamoineen ja ihmissuhdekiemuroineen, vaikka kieltämättä jotkut asiat tuntuivat hirvittävän naiiveilta ja helpoilta. Esimerkiksi Savannah oli kuvattu vain pelkästään täydellisenä tyttönä: hyviä numeroita, upea ulkonäkö ja uudessa paikassa koulun jalkapallojoukkueen kapteenin treffailu onnistui heti. Hamiltonin perheen naisten välit olivat pelkästään lämpimät ja rakastavat, eikä mitään säröjä ilmene. Ainoan ilkeän ja pahiksen roolin saa Savannahin äitipuoli, jonka ilkeys tuntuu paikoitellen jo hieman liialliselta ollakseen totta edes oikeassa elämässä. Hieman enemmän olisin kaivannut jännitystä juoneen, kun kuitenkin taustalla on samalla raaka murhatutkimus.

En ole vielä koskaan aikaisemmin lukenut Steelin kirjoja pitäen niitä vähän turhan hömppänä, mutta voisin kuvitella jatkossa lukevani kirjailijalta lisää, kun kaipaan jotain kevyempää. Tämän kirjan kohdalla kun ehdoton plussa oli se, ettei tapahtumissa keskitytty etsimään elämän suurta rakkautta, vaan keskiössä oli hieman muut asiat. Mukavaa vaihtelua siis! Onko Steelin kirjat muille entuudestaan tuttuja?

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Otava 2012

Suomennos Kaijamari Sivill

Kansi Chev Wilkinson / Getty Images

Englanninkielinen alkuteos My sister, my love

"Skyler auta minua

Skyler minä olen täällä ihan yksin

minua pelottaa

minuun sattuu kamalasti Skyler

ethän jätä minua tähän kamalaan paikkaan ethän Skyler?

 Yhdeksän vuotta, kymmenen kuukautta, viisi päivää.

Tämä lapsenääni päässäni."

Nouseva lapsiluistelijatähti Bliss Rampike löydetään murhattuna kotoaan New Jerseystä tammikuussa 29. päivänä 1997 seitsemänvuotispäivänsä kynnyksellä. Tapaus nostattaa valtaisan kohun perheen ympärille ja varsinkin Blissin äiti, joka toimii tyttärensä managerina, ottaa roolistaan traagisesti kuolleen lapsen vanhempana kaiken irti. Mutta kuka murhasi suloisen pienen tytön tämän omaan kotiinsa? Perheenjäseniä epäillään, myös Blissin tuolloin 9-vuotiasta isoveljeä Skyleria. 

Kymmenen vuotta myöhemmin tapaus on edelleen auki, vaikka yksi tasapainoton alueen pedofiili on periaatteessa tunnustanut tekonsa poliisille. Skyler on ajautunut laitos- ja lääkekierteeseen siskonsa kuoleman jälkeen, ja kirjan kertojaäänenä toimiva Skyler yrittää nyt avata menneisyyttä kertomalla elämästään omasta näkökulmastaan, hahmottamalla tapahtumia. Kysymys leijuu ilmassa koko ajan: kuka murhasi Bliss Rampiken?

Sisareni, rakkaani on valtava kirja sanan kaikessa merkityksessä. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta siitä tuntuu olevan hirveän vaikea kirjoittaa. Kirja vei hurjalla voimalla eteeenpäin, ja siinä on niin monia suuria teemoja joihin tarttua. Kirja on kirjoitettu hyvin erikoisesti, vastaavaa en ole aikaisemmin lukenut, sillä mukana on aivan järjettömän paljon alaviitteitä. Ärsyyntymiseen saakka. Tämä aiheuttaa turhaa rönsyilyä, katkoksia, sekavuutta lukemiseen ja samalla aiheuttaa lukijassa epäilyksiä kertojaäänen luotettavuudesta. Skyler tosiaan tuntuu olevan hukassa.

"Älä puhu siitä koskaan Skyler, älä koskaan äläkä kenellekään älä edes Jeesukselle. Älä puhu."

Kirja perustuu tositapahtumiin, mutta on silti fiktiivinen teos. Oates ottaa omalta osaltaan kantaa siihen kauheaan amerikkalaiseen unelmaan, jossa menestys on kaikki kaikessa. Koko Rampiken perhe tuntuu täysin tasapainottomalta ja vastenmieliseltä, etenkin siis vanhemmat, joiden koko avioliitto on yhtä suurta kulissia. 

Kirjasta tulee oikeasti todella paha olo. Kaikki on niin sairasta ja sekavaa, ja pieni tyttö on kuollut. Ja minkä tähden? Tunteet heilahtelevat ällöttävyyden ja pahan olon rajoilla koko ajan, niin tarkasti, viiltävästi ja osuvasti Oates kirjoittaa. Välillä mietin onko kirja liian skandaalinkäryinen ja tirkistelevä, mutta ei. Tästä pitääkin kirjoittaa, sillä kuten Katri on osannut järjettömän hyvin tiivistää kirjan koko olemuksen: " Kirja tarjoilee painajaismaista amerikkalaista unelmaa." Tämä on sen unelman nurja kääntöpuoli pahimmillaan. Pahaenteisyys väreilee ilmassa koko kirjan ajan.

Loppu ei pääse ihan kauheasti yllättämään sillä syyllinen oli minulle selvä jo aikaisemmin, mutta silti vielä lopussa Oates tarjoaa niin järkyttävän ihmiskuvauksen varsinkin äidistä, että raivostuttaa. Vanhempien ahneus nimittäin jaksaa yllättää loppuun saakka.

Sisareni, rakkaani on siitä erikoinen tapaus, että en voi suoralta kädeltä sanoa pitäneeni kirjasta. Sen lukeminen oli rankkaa kerrontatyylinsä ja sisältönsä vuoksi. Kaikki on niin sairasta. Mutta ehdottoman taitava ja mieleenpainuva se on. Oates on melkoinen kirjoittaja! Silti koin että tiivistämisen varaa olisi ollut. Teksti on paikoitellen aivan liian rönsyilevää, mutta toisaalta ymmärrän miksi Oates tekee niin. Näin Skyler tulee enemmän iholle, kaikkine tunteineen ja menneisyyden haamuineen. Skylerin ääneen on vaikea välillä luottaa täysin, joten mihin lukijan ylipäänsä pitäisi uskoa?

Oates ei siis todellakaan päästä helpolla. Mutta en voi kieltää etteikö kirja olisi koukuttanut ja tehnyt vaikutuksen. Minun on saatava lukea Oatesia lisää. Kun kirjan on lukenut ja sitä hieman sulatellut, ymmärtää miten valtavasta teoksesta tosiaan on kyse.

Tämä on toinen kirja jonka luen itselleni asettaman haasteen tiimoilta jossa luen vuodessa 10 kirjaa omasta hyllystäni. Tilanne siis 2/10.

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu

Karisto 2014

Suomennos Leena Perttula

Englanninkielinen alkuteos Songs of Willow Frost

"William ei tiennyt, mikä oli totta ja mikä illuusiota. Hän oli rakennellut kuvitelmia mielessään vuosikaudet, perustanut ne muistoille ja puolitotuuksille, sekoittanut niihin toiveita ja haaveita. Kaiken aikaa hän oli uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut; sen sijaan hän olikin itse kuollut äitinsä silmissä - hylätty ja sisar Brigantin sanojeen mukaan myös unohdettu."

William Eng on 12-vuotias amerikankiinalainen poika, joka elää orpokodissa 1930- luvun Seattlessa. Isäänsä hän ei muista koskaan tavanneensa, ja äitinsä hän on nähnyt viimeksi viisi vuotta sitten. Silloin, kun kaikki muuttui ja hän joutui orpokotiin. Orpokodissa on kova kuri ja järjestys, ja kaikilla pojilla on samana päivänä syntymäpäivä. Tuona kyseisenä syntymäpäivänä orpokodin pojat pääsevät muurien toiselle puolelle sisarien tarkkojen silmien alla elokuviin. Jo pelkästään ulkomaailmaan pääsy tuntuu huikealta, mutta valkokankaan äärellä William vasta mykistyykin: hän on täysin varma, että elokuvassa esiintyvä nainen, Willow Frost, on hänen äitinsä.

William ei saa rauhaa näkemästään, ja karkaa parhaan ystävänsä kanssa orpokodista löytääkseen äitinsä. Tuolla matkalla Williamille selviää paljon menneisyydestä, joka ei ole ollut helppo. Äidin elämäntarinasta huokuu surua, uhrauksia, mutta myös rakkautta. Elämä ei ole aina hyvä, eikä kaikki niin yksinkertaista. Kaikille ei ole vaihtoehtoja, ja joskus on valittava se pienempi paha.

Kiinalainen kehtolaulu on toinen lukemani kirja Jamie Fordilta, aikaisemmin häneltä on ilmestynyt Hotelli Panama josta pidin. Siksi olin kiinnostunut lukemaan myös tämän uutuudenkin. Kirjan alussa en ollut ihan varma kehkeytyykö tästä mitään maata mullistavaa, sillä pelkäsin kirjan olevan liian ennalta-arvattava ja naiivikin. Juoni kuitenkin alkoi vetämään ja kiinnostukseni heräsi kun päästiin avaamaan menneisyyden verhoja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa, 1920- ja 1930- luku. Erityisen tyytyväinen olin siihen ratkaisuun, ettei ajanjaksolta toiselle hypitty joka toisella luvulla, vaan keskityttiin pitkäjaksoisesti yhteen hetkeen. Näin lukijankin on helpompi elää kirjan mukana.

Kiinalainen kehtolaulu on surullinen ja traaginen kirja. Se herättää myös vihaa: naimattomalla naisella on ollut todella huonot eväät selvitä tuohon aikaan, varsinkin jos omaa vähänkään etnistä taustaa. Williamin äidin kohtalo ja kärsimykset tuntuivat niin epäoikeudenmukaisilta paikoitellen kestää.

"Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaikki paha jatkaa loputtomiin."

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Seven -pokkarit 2011

Ensimmäinen julkaisu: Otava 2009

Suomennos Kaijamari Sivill

Englanninkielinen alkuteos The Gravedigger's Daughter

"Sinä olet yksi heistä. Syntynyt täällä."

Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa laivalla, joka on juuri tuonut perheen pakoon natsi-Saksasta. Syntymäolot ovat karut likaisessa laivassa, mutta Rebecca on nyt perheen ainoa amerikkalainen, yksi niistä toisista. Vaikka perhe pääsikin pakoon Saksasta, ei alku uudessa maassa ole helppo. Rebeccan isä aloittaa työt haudankaivajana, ja perhe majoittuu pieneen ja likaiseen haudankaivajan mökkiin asumaan. Haaveet ja unelmat uudesta elämästä uudessa maassa alkavat pian karista, sillä muuta työtä ei ole tarjolla ja ihmisten ennakkoluulot saksalaista perhettä kohtaan ovat suuret. Sitten koittaa päivä, jolloin kaikki viha ja katkeruus uutta elämää kohtaan purkautuu ulos hirveänä tragediana.

Haudankaivajan tytär kertoo siirtolaisperheen elämästä, mutta ennen kaikkea se on Rebeccan tarina lapsuudesta vanhuuteen. Rebeccan elämä ei ole helppoa, mutta silti sieltä likaisesta kauheasta haudankaivajan mökistä ponnistaa tyttö jotenkin jaloilleen.

Minun on pitänyt lukea Oatesia jo pitkään, ja olen kirjailijan kirjoja omaan hyllyyni jo hankkinutkin tätä tarkoitusta varten. Vasta nyt kuitenkin sain kipinän tutustua kirjailijan tuotantoon paremmin, ja päätin aloittaa Haudankaivajan tyttärestä. Sivumäärä on melko hurja mutta sehän tiedetään, että jos kirja on hyvä, mikään sivumäärä ei tunnu riittävän.

En oikeastaan tiennyt mitä kirjalta odottaa, siksi niin tiivistetysti kerron juonesta teillekin. Yleisesti ottaen olin kuullut Oatesista vain hyviä ja kehuvia arvioita, joten omalla tavallaan odotukseni olivatkin aika korkealla. Lukukokemukseni jälkeen tunteeni ovat kuitenkin hieman ristiriitaiset, sillä ahmin kirjaa alussa vauhdilla, mutta loppupuolella aloin väsähtää. Juoni ei enää vetänytkään samalla tavalla kuin aiemmin, ja välillä tuntui siltä että Oates olisi voinut paikoitellen tiivistää kirjoittamaansa. Toisaalta, Oates tuo hyvin yksityiskohtaisella ja tarkkanäköisellä tavalla esiin ihmisten pieniä vivahteita käytöksessä tai puheessa joita on hankala kuitata lyhyesti.

Kallistun silti enemmän sille puolelle, että kirja on hyvä. Lukukokemus oli joka tapauksessa hyvin vahva ja intensiivinenkin. Minulle kirjan parasta antia oli kuitenkin sen alkupuoli, vaikka Rebeccan elämä kauheaa olikin.

Oates on kiinnittänyt joka tapauksessa nyt huomioni, ja aion ehdottomasti lukea häneltä lisää. Hänellä on aivan erityisen vahva ääni ja kyky sitoa lukija tarinaan mukaan. Ja jättää mitä ilmeisemmin lukija myös hieman ristiriitaisiin tunnelmiin.