Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava 2010

Suomennos Kristiina Savikurki

Kansi Emmi Kyytsönen

Englanninkielinen alkuteos Purple Hibiskus

"Tulkaa ottamaan rakkauden siemaus, isä tapasi sanoa. Minä otin kupin käsieni väliin ja nostin sen huulilleni. Vain yksi siemaus. Tee oli aina niin kuumaa että minulta paloi kieli. Mutta en välittänyt, koska tiesin että kieltäni ei polttanut vain tee vaan samalla isän rakkaus."

Kambilin ja Jajan isä on rikas, arvostettu ja kunnioitettu vapaustaistelija, joka lahjoittaa kylän vähävaraisimmille ruokaa ja auttaa taloudellisestikin. Ulkopuolisten silmin isä näyttäytyy hurskaana ja pyhimyksenä anteliaiden lahjoitusten vuoksi, mutta kotona neljän seinän sisällä isästä kuoriutuu alistava ja väkivaltainen tyranni. Uhka leijailee koko ajan perheen yllä, vain pieni väärä hetki voi saada aikaan sen, että isän kieli vaihtuu lennossa englannista igboon ja joku kärsii. Ja silti Kambili ei toivo muuta kuin että isä rakastaisi häntä.

Kambilin elämä muuttuu, kun hän pääsee veljensä kanssa Ifeoma-tädin luokse kylään Nsukkan yliopistokaupunkiin. Ifeoma-tädin kodissa ei ole yhtä loistokasta kuin heidän suuressa kodissaan, mutta siellä on jotain sellaista mitä heidän kodistaan puuttuu: naurua. Tädin puutarhassa kukkivat upeat purppuranpunaiset hibiskukset, ja pian Kambilin maailmassa tapahtuu paljon sellaista mitä ei olisi koskaan uskonut tapahtuvan. Sisäänpäin kääntynyt ja pelokas Kambili nauraa ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään.

"Ajaessamme takaisin Enuguun minä annoin nauruni raikua Felan vastustamattoman laulun yli. Minä nauroin, koska harmattanin tuulien puhaltaessa Nsukkan päällystämättömät tiet lennättävät autojen ylle tomukerroksen ja sadekaudella peittävät ne tahmealla mudalla. Nauroin, koska asvalttitiellä eteen ilmestyy kuoppia kuin yllätyslahjoja, koska ilma tuoksuu kukkuloilta ja kaukaiselta menneisyydeltä ja koska auringonsäteet muuttavat hiekan kultapölyksi. Nauroin, koska Nsukka kykeni vapauttamaan ihmisessä syvällä piilevän voiman, kunnes se nousi ylös kurkkuun ja purkautui vapauslauluna. Tai nauruna."

Adichie vangitsee minut joka kerta kirjansa ääreen. Elämä soljuu eteenpäin siinä missä kirjan sivut kääntyvät, ja tarinan henkilöt tulevat lähelle. Tarina etenee omalla painollaan rauhallisesti, ja sitä itsekin huomaa lukevansa hitaasti ja nautiskellen. Ja samalla peläten kirjan loppumista. Tarinassa piilee jännitteitä väkivaltaisen ja arvaamattoman isän muodossa, mutta samalla se on myös toiveikas ja elämänmyönteinen. Adichie maalaa Nigerian lukijan silmien eteen, ja eikä pelkää ottamasta esille myös Nigerian kipukohtia.

Ja kirjoittaahan Adichie todella hyvin. Vahvasti ja voimakkaasti. Olen pitänyt hänen kirjoissaan myös aina siitä, että mukana on igboa jonkun verran. Se tuo tekstiin aina hyvän lisämausteen, ja tarina tulee vielä lähemmäs lukijaa.

Olen tietoisesti pantannut Purppuranpunaisen hibiskuksen lukemista, sillä tämä on viimeinen kirja jonka kirjailijan suomennetusta tuotannosta nyt luen. Olen ihastunut kaikkiin aikaisempiin Adichien kirjoihin, eikä tämäkään tee poikkeusta. On haikeaa tietää että kaikki on nyt luettu, ja on jäätävä odottamaan koska tämä huikea tarinankertoja kirjoittaa jälleen uudestaan. Ihastuin kirjaan todella paljon, ja voin sanoa, että olen todella onnellinen kun olen löytänyt Adichien kirjat.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Otava 2009
Suomennos Sari Karhulahti
Kansi Emmi Kyytsönen
Englanninkielinen alkuteos Half of a Yellow Sun

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960 -luvun Nigeriaan, aikaan ennen maailmaa ravistuttaneeseen Biafran sotaa, mutta myös aikaan ja elämään keskellä sotaa. Kirjan keskiössä on vallankumouksellinen yliopiston opettaja Odenigbo, tämän naisystävä Olanna ja heidän nuori palvelijansa Ugwu. Olanna on uskomattoman kaunis nainen, joka on tottunut miesten ihaileviin katseisiin, korkeaan koulutukseen ja leveään elämään. Muuttaessaan Odenigbon kanssa saman katon alle, hän totuttelee uuteen elämäänsä vaatimattomassa Nsukkan kaupungissa. Samaan aikaan toisaalla englantilainen Richard rakastuu Olannan kaksoissisareen Kaineneen, joka on arvoituksellinen ja täysin erilainen kuin sisarensa Olanna.

Kun Biafran sota sitten puhkeaa, joutuvat he kaikki tavalla tai toisella selviytymään muuttuneissa olosuhteissa, pakenemaan kodeistaan henkensä edestä. Pakolaisleireillä eletään kurjuudessa, nähdään nälkää ja katsotaan kuolemaa silmästä silmään. Sodan, kuoleman ja kauheuksien keskellä jokaisella on kuitenkin haaveena rakkaus, joka jaksaa kantaa ja pitää elämässä kiinni.

Tutustuin Adichieen viime vuonna lukemalla Kotiinpalaajat, joka oli viime vuoden parhaimpia lukukokemuksiani, ja tuolloin kipinä lukea Adichien kaikki kirjat syttyi. Puolikas keltaista aurinkoa oli aivan järjettömän huikaiseva kirja, jonka maailmaan sukelsin heti ja joka on mielessäni vähän väliä. En ymmärrä miksi en ole lukenut kirjaa aikaisemmin! Adichie nousee jälleen tämänkin vuoden parhaimpiin lukukokemuksiini, vaikka kirja on julkaistu jo vuonna 2009.

Miten Adichie sen tekee? Näennäisesti hänen kirjoissaan ei tapahdu mitään kovinkaan nopeassa tahdissa, kerronta on maltillista mutta niin vaikuttavaa, vahvaa ja puoleensa vetävää, että lukemista on vaikea lopettaa. Kirjassa kertoja vaihtelee, mutta kokonaisuus pysyy koko ajan aivan täysin hallinnassa ja Adichie kietoo taitavasti kaikki henkilöt yhteen. Edes se, että kirjassa vaihdettiin välillä ajallisesti taaksepäin ja sitten taas eteen päin, ei vaikuttanut millään tavalla negatiivisesti lukemiseen. Adichie kirjoittaa niin, että tarina tulee iholle, ja Afrikka avautuu lukijan silmien eteen kaikkine väreineen ja makuineen. Sivumäärästä huolimatta mitään ei ollut liikaa, päin vastoin olisin voinut lukea vielä enemmänkin.

Olen aivan hullaantunut Adichieen, kaunis ja lahjakas nainen kirjoittaa niin vahvasti ja kauniisti, että hänen kirjojaan voisi lukea koko ajan. Minulle Adichie edustaa sitä kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin suunnattomasti, ja Adichiessa kulminoituu se, miksi ylipäänsä luen. Juuri siksi, että voisin kokea tällaisen hetken. En voi muuta kuin suositella, lukekaa jos ette ole vielä sitä tehneet.

Chimamanda Ngozi Adichie - Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichie - Kotiinpalaajat (Americanah). Otava 2013.

Suomennos Hanna Tarkka

Kansi Emmi Kyytsönen

Ifemelu ja Obinze ovat nuoria nigerialaisia teinejä, jotka rakastuvat toisiinsa. He kuitenkin tietävät, että tulevaisuus on muualla kuin Nigeriassa ja varsinkin Obinze haaveilee unelmien Amerikasta. Kun sitten Ifemelu pääsee opiskelemaan Yhdysvaltoihin, on Obinzen tarkoitus tulla Ifemelun perässä mahdollisimman pian. Amerikan sijaan Obinze päätyy laittomana siirtolaisena Lontooseen. Ifemelu yrittää päästä sisään amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja saavuttaa elämässään asioita, mutta ensi askeleet Amerikassa eivät ole helppoja afrikkalaiselle naiselle. Ifemelun etsiessä itseään, tasapainoillessa kahden kulttuurin välissä ja etsiessään töitä hän yllättäen katkaisee kaikki välit Obinzeen.

Mustana naisena eläminen Amerikassa ei ole helppoa, alun vaikeuksien jälkeen Ifemelu alkaa kuitenkin vähitellen löytää ystäviä, saada töitä, rakkautta ja elämältä kaikkea sitä mitä Nigeria ei olisi koskaan voinut hänelle tarjota. Kaiken tämän ohella Ifemelu kirjoittaa blogia Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi), jossa kirjoittaa nimensä mukaisesti huomioita ja ajatuksia rotukysymyksestä.

Obinzen elämä muuttuu suuresti Ifemelun ollessa Amerikassa, ja kun Ifemelu päättää muuttaa takaisin Nigeriaan, on Obinze aviomies, isä ja erittäin rikas. Ja silloin he joutuvat molemmat elämänsä suurimman valinnan eteen.

Olen lukenut kirjaa pitkin viikkoa ja kun suljin kirjan kannet, ensimmäinen mieleeni tuleva sana kirjasta oli runsas. Tätä olen nyt pyöritellyt päässäni ja jos tosiaan pitäisi vain yhdellä sanalla kuvailla tätä romaania, olisi se juuri runsas.

 Kotiinpalaajissa on paljon, ja Adichie nostaa esille muun muassa rasismin, ja sen kuinka vaikeaa on elää mustana ihmisenä. Ja kuinka erottelu mustien ja valkoisten välillä alkaa, kun poistutaan Nigeriasta, tämän Ifemelu huomaa muuttaessaan Amerikkaan. Koska aihetta käsitellään kirjassa paljon, tulee väkisinkin pohdittua kuinka paljon tässä on kirjailijan omia kokemuksia ja havaintoja elämästä, kuinka moni asia on oikeasti totta. Amerikka nähdään mustan maahanmuuttajan silmin, Barack Obaman voitto presidentinvaaleissa asiana jota kukaan musta ihminen ei voinut ikinä kuvitella näkevänsä omana elinaikanaan, ja Nigeria muunakin kuin vain köyhänä ja hätää kärsivänä pelastuskohteena.

Rasismi ja rotuun liittyvät kysymykset ovatkin hyvin keskeisessä osassa, ja siksi kuvaus rakkaustarinasta uhkaa jäädä muun kerronnan varjoon. Päähenkilöinä kun ovat juuri Ifemelu ja Obinze, toisiinsa nuorena rakastuneet. Tämän rakkaustarinan kuitenkin unohtaa, kun alkaa seurata Ifemelun elämää Amerikassa ja uusia miessuhteita. Vasta kirjan loppupuolella saadaan taas seurata uudelleen kehittyvää rakkaustarinaa kun vuodet ovat muuttaneet niin Ifemelua kuin Obinzeakin.

Tämän kirjan kohdalla voisin uskoa, että mikäli kielitaitoa riittää voisi olla parempi lukea tämä englanniksi, kuten Mafalala ja Elegia ovat tehneet. Tuli tunne, että kaikki kielenvivahteet, korostukset ja sanonnat eivät täysin pääse oikeuksiinsa suomeksi luettuna. Kieleen nimittäin keskitytään paljon, kun nigerialaiset kiinnittävät huomiota millä korostuksella englantia henkilö puhuu, mitä sanoja käyttää.

Minusta tämä oli upea romaani, ihanan runsas ilman että mitään oli liikaa. Jotenkin tarina eli niin että ei olisi sen halunnut edes loppuvan. Tämä on niitä romaaneja joiden jälkeen on vaikeaa tarttua seuraavaan kirjaan, sen verran vahva jälki tästä jää. Adichieta on luettava lisää!

Chris Cleave - Little Bee

Minun piti jo useaan otteeseen tarttua tähän, mutta aina jokin muu kirja tuli ja sotki aikomukseni :) Taidan olla myös niitä harvoja jotka saivat kirjan luettua vasta nyt! Olen ollut jostain kumman syystä viimeisen viikon ajan todella kiireinen, ja pääsin vasta nyt näpyttelemään arvioitakin, vaikka kirjan sain viikonloppuna jo luettua. 

Harvemmin kirjaan tarttuessa on niin tietämätön juonesta kuin mitä Little Been kanssa oli. Juonen kertomatta jättäminen kun oli osa tarinaa joka piti kokea itse. Heti ensimmäisestä lauseesta lähtien kirja piti tiukassa otteessaan, ja olin harmistunut kun jouduin välillä pitämään taukoa lukemisessa.

Little Bee on 16-vuotias nigerialaistyttö, joka kahden pakolaiskeskuksessa vietetyn vuoden jälkeen seisoo vapaana Englannin maakamaralla kulunut käyntikortti kädessään. Käyntikortin perusteella Little Bee ilmestyy Sarah O'Rourken kotiovelle jonka jälkeen lukija alkaa saada vuosia sitten tapahtuneelle dramaattiselle kohtaamiselle nigerian rannalla selitystä. Näiden naisten kohtaaminen jätti tuolloin molempiin pysyvät jäljet. Tämä jääköön kaikeksi mitä kirjan juonesta haluan kertoa.

Olin samalla toiveikas, samalla epätoivoinen ja silti kirjan lopussa erittäin vaikuttunut lukemastani. Tämänkin voin huoletta rankata vuoden 2011 parhaimmiksi lukemikseni kirjoiksi. Kirjan lukeminen kuuluu samalla Maahanmuuttajien tarinat - haasteeseen.