Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Gummerus 2015

Suomennos Raimo Salminen

Kansi Simon & Schuster UK Art Department

Englanninkielinen alkuteos The Museum of Extraordinary Things

Vuosi 1911, New York. Kaupunki on julma ja sen kadut vielä ankaremmat. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on armoton, mutta silti uusia pilvenpiirtäjiä ja rakennuksia nousee kaupungin ylle päivittäin. Rankan työn raatajille vastapainona ovat huvitukset, joista yksi kantaa nimeä Ihmeellisten asioiden museo.

Coney Islandilla sijaitsee erikoinen rakennus erikoisine asioineen. Paikka on Ihmeellisten asioiden museo. Sitä pitävä professori pitää tyttärensä Coralien tiukassa kurissa, ja on ennen kaikkea kiinnostunut kaikesta epätavallisesta. Professori on häikäilemätön tehdessään mitä vain museonsa eteen, ja Coralie kasvaakin paitsi erittäin epätavallisessa myös ankarassa paikassa. Kaikki asiat tehdään museon hyväksi, vaikka huijaamalla. Coralie tuntee itsensä vangiksi, ja alkaa kaipaamaan vapautta epätoivoisesti.

Samaan aikaan Ukrainasta paennut, äitinsä menettänyt nuori Eddie jättää juutalaisen yhteisönsä, sen kaikki opit ja ennen kaikkea isänsä. Eddie alkaa kulkea vaihtoehtoisia mutta hyvin synkkiä polkuja, ja huomaa paitsi New Yorkin valtavan kasvun, myös sen nurjat puolet: naisten ja lasten kaltoinkohtelun, työläisten surkeat olot ja kaupungin pimeimmät kujat. Eddie on vapaa, mutta hukassa.

Selvää on, että näiden kahden eksyneen sielut kohtaavat. Toivo paremmasta elämästä kaupungin kaaoksen, julmuuden ja epätoivon keskellä on mahdollista. 

Alice Hoffmanilta en ole aikaisemmin lukenut muuta, mutta tämän kirjan myötä vakuutuin että pitäisi lukea enemmänkin. Näiden lumoavan kauniiden kansien sisään (erittäin onnistunut kirjan kansi!) kätkeytyy erilainen, kiinnostava ja mieleenpainuva tarina. Historiallinen New York herää hienolla tavalla henkiin kirjan sivuilla, vaikka myönnän alussa yllättyneeni julmuutta, jota Hoffman kuvaili. En epäile sen paikkaansa pitävyyttä, mutta aika pahaa se teki ajatella ja lukea sellaista.

Ylipäänsä julmuus tuntui olevan yksi kirjan kantavista teemoista. Kaupunki on julma, valtaapitävät ovat julmia, kadut ovat julmia ja jopa omat vanhemmat saattavat olla julmia. Mutta onneksi se pieni toivonkipinä on aina olemassa! 

Vaikka tapahtumien kulkua voi ennalta-arvata useimmissakin kohdissa, on itse tarina kuitenkin sen verran erilainen ja kiinnostava, että se ei oikeastaan haittaa. Miinusta on silti kyllä pakko antaa kirjan luettavuudelle, sillä pitkät luvut kursivoinnilla eivät ole mielekästä lukijaa ajatellen. 

Kaupunki todella herää henkiin kirjan sivuilla. Kuin unenomaisesti Hoffman kuljettaa lukijaansa sen kaduilla ja huvipuistoissa, joissa valot välkkyvät ja musiikki soi. Loppua kohden kirjan tunnelma tuntui hieman karkaavan käsistä, tapahtumia oli liikaa ja osa tuntui tapahtuvan liian heppoisesti. Yhtä kaikki, Ihmeellisten asioiden museo on silti hyvä lukuromaani.

E.L. Doctorow - Homer & Langley

E.L. Doctorow - Homer & Langley 2009.

Tammi 2013

Suomennos Helene Butzow

Kansi Markko Taina

Taannoisella kirjastoreisullani käsiini päätyi E.L. Doctorowin Homer & Langley, joka vaikutti juonensa perusteella erittäin mielenkiintoiselta. Ja sitä se olikin, tämä mukavan lyhyt kirja vei heti tiiviisti mukanaan kertoen erakkoveljeksistä Homerista ja Langleysta. Collyerin veljekset ovat oikeita ihmisiä, he elivät New Yorkin Fifth Avenuella koko ikänsä ja heidän kuolemastaan on sittemmin tullut legenda.

Homer on sokea, ja saa vapautuksen armeijasta. Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan puhjetessa Langley joutuu rintamalle ja saa päällensä kaasua, joka vaikuttaa Langleyn myöhempään mielenterveyteen. Langleyn ollessa sodassa, veljesten vanhemmat kuolevat espanjantautiin. Upea koti Fifth Avenuella jää veljesten huolehdittavaksi, mutta taloudenpito alkaa vähitellen muuttua holtittomammaksi ja lopulta ennen niin monta henkeä majoittanut asunto on vain Homerin ja Langleyn romujen täyttämä.

Veljesten vetäydyttyä pikkuhiljaa erakoiksi, alkaa tavaran hamstraaminen. Langley tuo romureissuiltaan mitä uskomattomampia tavaroita, jotka jäävät muiden romujen alle. Langleyn useiden erilaisten projektien takia asunto on lattiasta kattoon sanomalehtipinoja, sotaan liittyviä varusteita, erilaisia koneita ja löytyy keittiöstä vanha T-mallin Fordkin. Asunnossa on mahdotonta kulkea, veljesten elämä herättää mielenkiintoa toimittajien puolelta, valituksia naapureilta ja virkavallalta jatkuvaa kädenvääntöä veljesten kanssa jotka eivät hevillä luovuta.

Veljesten makaaberin kuoleman jälkeen asunnosta poistettiin yli 130 tonnia jätettä. 

Kirja perustuu siis tositapahtumiin, mutta kirjailija on ottanut taiteilijan vapauksia varsinkin venyttäen veljesten kuoleman ajankohtaa todellisuutta pidemmälle. Näin koko viime vuosisadan historia kulkee heidän talonsa läpi siirtolaisten, prostituoitujen, hienostonaisten, valtion virkamiesten, gangsterien, jazzmuusikkojen ja hippien muodossa.

Kirjan kertojana toimii sokea Homer, joka kertoo heidän tarinansa aina perheen loiston ja vaurauden hetkistä yksinäiseen kurjuuteen. Vaurauden ja huolettomien nuoruusvuosien jälkeen Homer alkaa kadota omaan yksinäisyyteensä ja olla entistä riippuvaisempi veljestään. Taloonsa linnottautuneilla veljeksillä ei loppujen lopuksi ollut kuin toisensa.

Kirjailijan aiemmat teokset eivät ole minulle tuttuja, mutta Homer & Langley saa harkitsemaan kirjailijaan tutustumista paremmin.

"On hetkiä jolloin en kestä tätä hellittämätöntä tietoisuutta. Se tuntee vain itsensä. Asioiden kuvat eivät ole asioita. Olen valveilla unteni jatkumossa. Tunnustelen kirjoituskoneitani, pöytää ja tuolia vakuuttukseni aineellisesta maailmasta, jossa tavarat vievät tilaa, jossa ei ole aineettoman ajatuksen loputonta tyhjyyttä, sitä joka ei johda muualle kuin itseensä. Muistoni haalistuvat, kun suostuttelen niitä esiin kerran toisensa jälkeen. Niistä tulee yhä aavemaisempia. Pelkään eniten sitä, että kadotan ne lopullisesti, ja asuttavakseni jää vain tyhjä loputon mieleni. Jos voisin tulla hulluksi, jos voisin pakottaa itseni siihen, en ehkä tietäisi kuinka kurjassa jamassa olen, kuinka hirveä on tämä tietoisuus joka on auttamattomasti tietoinen itsestään. Vain veljeni käden kosketus kertoo, etten ole yksin."

Michael Cunningham - Illan tullen

Michael Cunningham (By Nightfall) Gummerus 2011. 

Suomennos Laura Jänisniemi, kannen kuva Istockphoto

"Ja sitten, pienen hetken, on vain tyhjä galleria valkoisine seinineen ja betonilattioineen. Turmenltumaton tyhjyys jossa taideteokset voivat asua. Peter rakastaa niitä lyhyitä jaksoja jolloin galleriassa ei ole mitään. Jokin karussa, täydellisessä tilassa lupaa parempaa taidetta kuin kukaan pystyy luomaan, vaikka olisi kuinka erinomainen; se on kuin hiljaisuus ennen kuin orkesteri aloittaa, valojen himmentyminen ennen esiripun nousua."

Peter Harris omistaa newyorkilaisen kohtuullisen hyvin menestyvän taidegallerian ja vaimo Rebecca on arvostettu kulttuurilehden päätoimittaja. Keski-ikäiset Harrisit asuvat trendikkäästi New Yorkissa loft -asunnossaan, viihtyvät taidetapahtumissa ja viettävät sunnuntaisin pariskunta päivää. Pariskunnan ainoa tytär Bea on muuttanut pois kotoa ja asuu Bostonissa vihoitellen vanhemmilleen, erityisesti isälleen. Kun Peterin ja Rebeccan luokse muuttaa joksikin aikaa Rebeccan veli Mizzy (Mistake, vahinko), järkyttää tämä Harrisien turvallisesti ja huolellisesti rakennettua elämää. Mizzy on Rebeccan perheen yhteinen silmäterä mutta myös huoli: Mizzy on koukussa huumeisiin. Mizzy on nuori, kaunis ja huoleton, mutta täysin hukassa omassa elämässään. Mizzyn väliaikainen muutto saa kuitenkin jotain aikaan Peterin ja Mizzyn välille, ja saa Peterin kyseenalaistamaan oman elämänsä.

Kirja on kerrottu Peterin näkökulmasta, ja nykyhetken lisäksi kurkistetaan myös menneisyyteen. Peter on keski-ikäisenä miehenä saanut jo muutaman harmaan hiuksen päähänsä ja huomaa ettei Rebeccakaan ole enää niin nuori. Peter huomaa vanhetessaan kaipaavansa nuoruutta ja nuoruus kulminoituukin hänestä täydellisesti tuossa nuoressa ja kauniissa, kuin Rodinin pronssiveistoksesta ja Rebeccan nuoremmassa painoksessa, Mizzyssä.

"Kauneus - Peterin janoama kauneus - on siis tätä: ihmisen muotoinen kimpale sattumanvaraista viehätysvoimaa ja tuhon enteitä ja toivoa. Mizzyllä on pakko olla toivoa, ihan pakko, ei hän hehkuisi tuolla tavalla jos olisi todellisen epätoivon vallassa. Ja hän on tietysti nuori; ketkä tässä maailmassa hallitsevat epätoivon paremmin kuin nuoret, vanhoilta se taito yleensä unohtuu. Tuossa hän on, Ethan eli Vahinko, häpeämätön tihulainen, narkkari, kykenemätön haluamaan mitään mitä hänen omasta mielestään pitäisi haluta. Hänet pitäisi juuri nyt valaa pronssiin, yrittää vangita nuo paljaat, vihlovat hermot, nuoruuden hehkun lähes sietämättömät loppuvaiheet, kun hänelle alkaa valjeta että hänen tilansa, niin kuin kaikkien muidenkin, on vakava, mutta hän ei ole vielä ryhtynyt tarvittaviin toimiin pystyäkseen elämään kutakuinkin rauhassa todellisessa maailmassa."

Aluksi en ollut varma Peteristä. Peterin ajatukset tuntuivat välillä rönsyilevän ja esimerkiksi erilaisia kappaleita saattoi tulla lennossa mieleen. Uskon, että minulla oli joissain määrin myös vaikeaa samaistua Peterin elämän tilanteeseen. Eihän tietenkään ole tarkoitus että jokaisen kirjan henkilöön tulisi samaistua, jotta teos olisi hyvä, mutta Peterin elämän tilanne ylipäänsä oli vain niin kaukana omastani. Kuitenkin jossain vaiheessa alkoi käydä Peter hieman sääliksi ja lopuksi ajattelinkin Peteristä jo lempeästi ja ymmärsin häntä.

"Hänen päänsä yläpuolella ei ole lapikselle maalattuja lehtikultatähtiä, vain poikkeuksellisen viileän huhtikuisen iltapäivän harmaus. Kukaan ei valaisi häntä pronssiin. Hän niin kuin kaikki lukemattomat ihmiset, joita ei muisteta, odottaa kohteliaasti junaa jota ei todennäköisesti koskaan tule."

Cunningham kirjoittaa tarkasti ja älykkäästi ihmisen epävarmuudesta, itsensä etsimisestä, vanhemmuudesta  ja parisuhteesta. Vasta lukemisen jälkeen ymmärsin tämän teoksen älykkyyden ja hienouden. Cunningham kirjoittaa taitavasti ja saa lukijan toisinaan säpsähtämään karskista kielenkäytöstään, joka kuitenkin sopii kokonaisuuteen. Jos kuitenkin jotain miinusta, niin tytär Bea jää teoksessa aika näkymättömäksi. Bostonissa hotellityöntekijänä työskentelevä Bea vaikuttaa lähinnä teiniltä, joka vihaa koko maailmaa ihan noin periaatteesta. Viha kohdistuu kuitenkin enemmän Peteriin, joka ei tiedä mitä tytön kanssa tehdä. Asia jää avoimeksi ja koin Bean jotenkin rikkovan kokonaisuutta.

 Illan tullen on ensimmäinen lukemani teos Cunninghamilta, joten vertailupohjaa edellisiin teoksiin minulla ei entuudestaan ole. Tunnit ovat toki pyörineet ikuisuuslistalla, ja koska ensi kosketukseni Cunninghamiin oli näin hyvä, tulee varmasti muuhunkin tuotantoon nyt helpommin tartuttua. Illan tullen on myös osa omaa henkilökohtaista haastettani, jossa luen helmikuun aikana vain ja ainoastaan oman kirjahyllyni lukemattomia teoksia.

Amor Towles - Seuraelämän säännöt

Amor Towles ( Rules of Civility) 2011. Kuva: Martti Ruokonen, suomentanut Hanna Tarkka. WSOY.

 

”Siinäpä se. Kun on syntynyt New Yorkissa, vanha lehtikioskinpitäjä huomautti apeana, - ei ole New Yorkia minne paeta.”

Katey Kontent on nuori New Yorkilainen nainen joka työskentelee konttoristina lakiaisiaintoimistossa ja asuu vaatimattomasti naisten täysihoitolassa. Varakkaasta perheestä lähtöisin oleva Eve haluaa elää ilman perheensä rahallista tukea, ja tienata itse omat rahansa. Yhdessä he kulkevat New Yorkin katuja ja toisinaan ravintoloissa hyväksyvät muutamien herrasmiehien tarjoamat drinkit. Kun tytöt lähtevät juhlimaan vuoden vaihtumista, saa illanvietto kuitenkin erilaisen käänteen heidän tavatessaan komean ja menestyneen Tinker Greyn, johon he molemmat ihastuvat. Kohtalokkaana yönä tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken, eikä mikään ole enää ennallaan kenenkään ihmissuhteessa.

Seuraelämän säännöt sijoittuvat 1930-luvun New Yorkiin. Kerronta etenee maltillisesti, eikä lukijalle anneta kaikkea helppolukuisesti valmiina, mistä pidän. Paikoitellen kuitenkin tuntui siltä, että tapahtumat eivät etene oikeastaan ollenkaan, ja toisinaan kirja joutui jäähylle hienoisen tylsistymiseni vuoksi. Viitaten edelliseen lukemaani WSOY:n Aikamme kertojia -sarjan Tiikerin vaimoon, vaatii tämäkin mielestäni hieman lukijalta aikaa. 

Olen lukenut kirjan jo alkukesästä, mutta pohtinut koko kesän kuinka kertoisin mielipiteeni lukemastani. Seuraelämän säännöt antoi lopulta kuitenkin minulle vain hienoisen säväyksen sillä jostain syystä oletin teokselta enemmän. Arvioita en ollut juurikaan ehtinyt teoksesta lukemaan, ja oletin että kun kyseessä on 30- luku ja New York, ei voida mennä pahasti hakoteille. Miljöön kuvaus on kuitenkin ollut onnistunut, ja lukija pääsee mukaan tutustumaan eleganttiin ja hienostuneeseen New Yorkiin rikkaan ja ylemmän luokan seurapiiritapahtumiin.

Vaikka Eve oli kirjassa se, joka halusi elää ilman perheensä taloudellista tukea, ja tienata omalla työllään kaiken, oli Katey kuitenkin juuri se kehen henkilönä tykästyin. Hänessa oli enemmän sisäistä voimaa, kuin mitä alkuasetelmasta olisi voinut aluksi päätellä.

Rehellisesti sanottuna en osaa kuvailla, mitä odotin, tai että mitä lukukokemuksesta jäi puuttumaan. Kirjassa oli muutamia kohtia, jotka kaikessa töksähtelevyydessään toivat särmää tarinan etenemiseen, ja joista itse henkilökohtaisesti pidän. Eräässäkin kohtauksessa Katey saa mahdollisuuden ylennykseen ja hetken asiaa pohdittuaan: "Aamulla heräsin valon ensikajoon. Kävin suihkussa. Harjasin hampaat. Sitten menin Quiggin ja Halen konttoriin, jota kuulemma sisimmältäni edustin, ja sanoin itseni irti."

Aikamme kertojia -kirjasarjaan uskoisin kuitenkin palaavani vielä jatkossakin, sillä Tiikerin vaimo oli sen verran vangitseva lukukokemus.

Candace Bushnell - Hissillä huipulle

Candace Bushnell - Hissillä huipulle ( One Fifth Avenue 2008. Kuva: Eevaliina Rusanen, suomentanut Henna Kaarakainen)

"Annalisa käveli mustavalkoisen shakkikuvioisen marmorilattian poikki ja seisoi huoneen keskellä katsellen kupolikattoa ja takkaa ja ranskalaisia ovia. Huone oli suunnattoman kaunis - hän ei ollut koskaan kuvitellut, että sellainen huone, sellaisessa asunnossa, voisi löytyä New York Cityssä sijaitsevasta rakennuksesta. Manhattan oli täynnä ihastuttavia salaisuuksia ja yllätyksiä. Hän katseli ympärilleen ja ajatteli, ettei ollut koskaan elämässään halunnut mitään niin paljon kuin tätä asuntoa."

Sinkkuelämää -kirjailijan uusimman romaanin miljöö sijoittuu niin ikään New York Cityyn, mutta sinkkunaisten elämän kertomisen sijaan Hissillä huipulle on kertomus ihmiskohtaloista Manhattanin arvostetuimman kiinteistön asukkaista ja sinne haluavista. Viides avenue yhden asukkaat ovat kaikki omanlaisiansa, ja kirjan henkilögalleria onkin hyvin värikäs. Kirjassa vilisee bloggareita, näyttelijöitä, nuoria tulokkaita, vanhoja kettuja, uusrikkaita pörssihaita ja vanhan rahan perijöitä. Kaikille heille on yhteistä vain yksi asia: Viides avenue yhden herruus. He ketkä rakennukseen haluavat, ovat valmiita mihin vain saavuttaakseen unelmansa. Petos, murha ja varkaus mukaan luettuina.

Aluksi hieman jo hengästyin henkilöhahmojen määrästä ja koin henkilöitä olevan ehkä liikaakin. Tälläisessä henkilömäärässä on nimittäin sanomattakin selvää että kaikki eivät olleet mieluisia lukijalle. Omat karvani pystyyn nostivat parikymppinen Lola, jonka ainoa tavoite kaupunkiin tullessa oli tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi. Helpoiten hommasta suoriutuisi naimalla jokin kuuluisuus, ei tarvitsisi sitten töitäkään tehdä tulevaisuudessa.  Toinen hahmo oli keski-ikäinen Mindy, joka katkeruudellaan ja vihamielisyydellään sai lukijankin takajaloilleen. Vaikka hän asuikin perheensä kanssa jo Viides avenue yhdessä, ei hän pystynyt peittämään katkeruuttaan siltä tosiasialta, että muut elivät isommissa asunnoissa yltäkylläisuudessä toisin kuin he.

Joukkoon mahtuu kuitenkin myös niitä henkilöitä, joihin todella ihastuu. Jotkut ymmärtävät, että New York jatkaa elämäänsä vaikka henkilöä ei enää olisikaan. Vaikka ihminen antaa tälle kaupungille kaikkensa, ei se välttämättä aina anna takaisin.

Henkilömäärästä selviää, sillä Bushnell osaa kuitenkin pitää tarinan koko ajan liikkeessä ja kasassa niin ettei lukijan mielenkiinto pääsee herpaantumaan. Se pelko itselläni aina on näissä monen henkilöhahmon romaanissa on, että homma ikään kuin karkaa käsistä ja lukijalla on vaikeuksia pysyä perässä.

Kaiken kaikkiaan on uskomatonta, kuinka rikkaus ja seurapiireihin pääsy voi olla jonkun ihmisen ainoa elämän tarkoitus. Lolaan kulminoituu kaikki se mitä en todellakaan ymmärrä, ja mikä taitaa hyvinkin yleistä rapakaon tuolla puolen olla. Bushnell kertoo maailmasta jota en ymmärrä, mutta tekee sen silti viihdyttävästi. Yli 500 sivustaan huolimatta sen onnistui koukuttaa minut loppuun asti ihmiskohtaloistaan, jotka kaikki Viides avenue yhdessä todellakin olivat erilaisia.

Bongaa: Kirjasta löytyy viittaus 1700 -luvulla eläneeseen tiedemies David Bushnelliin, joka keksi ensimmäisen sukellusveneen. Vain sattumaa, että kirjailijallakin sattuu olemaan sama sukunimi? Lisäksi Bushnell mainitsee myös Sinkkuelämää -sarjan.