Minä, Maija Plisetskaja

Minä, Maija Plisetskaja

Atena 2003

Suomennos Päivi Tuomi-Nikula

"Haluaisin kertoa Prinsessa Ruususesta, Joutsenlammesta, kuvailla tanssejamme ja muistella komeita partnereitani. Mutta miten tahansa katsonkaan lapsuuttani, kaikkialta tunkeutuu esiin politiikka ja Stalinin terrori."

Legendaarisen Bolšoin ballerinan, Maija Plisetskajan (1925-2015), elämä ja ura on ollut sekä vauhdikasta, vaikeaa että valtaisaa menestystä. Ja siihen kaikkeen on vaikuttanut hänen kotimaansa Venäjän valtaapitävät. Sellaista perhettä ei Venäjällä olekaan, johon ei Stalinin terrori olisi jollain tavalla koskettanut, ja sen koki kaikessa julmuudessaan myös Maijan perhe: kun nuori Maija aloitti baletinopiskelun Bolšoissa, ammuttiin Maijan isä kansanvihollisen leima otsassaan, ja hänen äitinsä tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön.

" Kyselen itseltäni, mahdanko liioitella perheeni tragediaa. Maalaanko kertomukseni liian mustalla värillä? Mutta kaikki on tapahtunut, kaikki on eletty ja kärsitty. Sydämen arvet ovat jäljellä. En halua pehmentää teräviä kulmia enkä salata iljettäviä yksityiskohtia. Se oli minun sukupolveni elämää, ja minä olen sukupolveni lapsi, en parempi enkä pahempi. Tuomitkaa siis ne, jotka aikanaan kylvivät moista satoa."

Maijan perhe ja muut sukulaiset kokivat paljon pahoja asioita, ja kirjan alku onkin kovin surullista luettavaa. Kuinka paljon pahaa maailmaan mahtuukaan. Maija kuitenkin kehittyi ballerinana koko ajan ja alkoi menestyä. Pian hänestä tuli kuuluisa, ja hän matkustaa muun Bolšoin teatterin mukana ulkomaille esiintymään. Erään Intian-matkan jälkeen KGB:n määräämien saattajien mielestä sopimattomasti käyttäytynyt Plisetskaja sai porttikiellon ulkomaille, ja oli käytännössä vankina omassa maassaan. Ja jatkuvassa tarkkailussa, tietenkin. Lopulta vuosien ja lukuisten taisteluiden jälkeen Maija pääsi matkustamaan balettiryhmänsä kanssa Yhdysvaltoihin, ja esiintyminen Pariisissa vuonna 1961 teki hänestä lopullisesti tähden.

Plisetskaja kertoo avoimesti ja rehellisesti mielipiteitään säästämättä ajan elämää Neuvostoliitossa, jatkuvan epäluulon ja tarkkailun alaisena. Oman osansa mielipiteistä saa niin Bolšoin- kuin synnyinmaansa johtokin. Kuinka naurettavaksi touhu saattoi toisinaan mennä, kuinka heitä jokaista pelotti aivan järjettömästi koko ajan. Vaikka Plisetskaja kovalla kädellä ruotiikin ihmisiä suoraan nimiltä, antaa hän tunnustusta myös heille, jotka sen ansaitsevat. Venäläiseen tyyliin kirjassa viliseekin melkoinen määrä nimiä!

Henkilökohtaisen elämän lisäksi Plisetskaja kertoo sivutolkulla yksityiskohtaisesti rakastetuista baleteistaan. Monet noista saavat ihan oman lukunsa, ja paikoitellen kirjan tunnelma tämän myötä valitettavasti lässähtikin. Baletin ystäville näin ei varmastikaan käy, mutta en voi väittää ymmärtäväni baletista juuri mitään.

Plisetskaja tanssi balettia yli 50 vuotta. Se on todella kunnioitettava aika. Aktiiviuransa aikana Plisetskaja tanssi pelkästään Joutsenlammen 800 kertaa! Plisetskaja kuoli tämän vuoden toukokuussa Saksassa korkeassa 89-vuoden iässä sydänkohtaukseen.

"Mutta minä olen syntynyt Moskovassa Stalinin hallituskauden aikana. Olen kokenut Hruštšovin,
Brezjnevin, Andropovin, Tšernenkon, Gorbatšovin ja Jeltsinin ajat. Enkä enää koskaan voi syntyä uudestaan, vaikka miten haluaisin. Jokaisen on elettävä oma elämänsä.
    Niin olen tehnytkin, ja voin sanoa: kunniallisesti. En ole loukannut lapsia, en vanhuksia enkä pienimpiä veljiämme, eläimiä. En ole pettänyt ystäviäni. Olen maksanut velkani. Olen muistanut hyvän hyvällä, ja niin tulen aina tekemään. En ole koskaan kadehtinut ketään. Olen elänyt työlleni ja työni kautta. Baletti on ollut elämäni (mitään muuta en osaa tolkullisesti tehdäkään).
    Olen saanut aikaiseksi vain vähän, paljon enempäänkin olisin pystynyt. Mutta olen kiitollinen elämästäni. Omaa luontoani kiitän siitä, että olen kestänyt koettelemukset, en ole antanut periksi enkä murtunut."

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen

WSOY 2015

Kansi Eemil Karila, Forgive Me / Martti Ruokonen

Arvostelukappale kustantajalta

"Missä kaukana sijaitsi oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen. Oliko sellaista enää olemassakaan? En saattanut ainakaan kurkottaa sinne asti katseellani. Tuolla kuuraiset vuoret, tuolla tinapintainen joki, kaikkialla muualla levittäytyi lumen ja jään hirmuvalta, joukkohautojen ristit, muurahaisina liikkuvat vangit. Kaiken yllä auringon ruosteinen, natiseva kuula. Mutta kaikki loppuu aikanaan, ajattelin, ennen pitkää tätäkin kadotettujen kaupunkia soittaisi enää tuuli."


1930-luvulla nuori Irga Malinen hiihtää suutuspäissään rajan toiselle puolelle miehen perässä. Venäjän puolella piti kaiken olla paremmin, mutta pian totuus lyö Irgaa kasvoihin kunnolla. Vasta 15-vuotias raskaana oleva Irga joutuu vankileirille vakoilijan leima otsassaan. Tästä alkaa vuosien taistelu elämästä ja kuolemasta, ihmisyydestä.


Vuonna 2015 Lavran kylässä Marinmaalla Venäjällä Verna on tullut selvittämään isänsä kohtaloaan. Mihin isä kuoli, mitä hän yritti saada selville? Verna on kuin toiseen maailmaan ja aikakauteen tupsahtanut, yrittää ymmärtää tätä kansaa jolla on erityinen oma kielensä ja tapansa. Jotka edelleen puhuvat kolhooseista, joilla menneisyyden pelko edelleen vahvasti läsnä, joilla on oma uskontonsa ja suhteensa luontoon.

Katja Ketun Yöperhosesta ei voi kertoa ottamatta kantaa Ketun käyttämään kieleen. Se on runollinen ja kaunis, toisaalta myös kauhea yksityiskohtaisella julmuudellaan. Kettu heittelee lukijaa näin ollen tunnetiloista toiseen ja pitää intensiivisesti otteessaan. Lukiessa siirtyy toiseen maailmaan, on täysin tarinan vietävissä ja on samalla järkyttynyt lukemastaan.

En ole aikaisemmin lukenut Ketulta mitään, joten minulla ei ole muuta mihin verrata, mutta pidin lukemastani, jos näin voi sanoa. Lukukokemusta kun ei nimittäin voi sanoa nautinnolliseksi, jotain ravistelevaa ja taikamaista siinä kuitenkon, että luin kirjaa intensiivisesti parin päivän ajan. En saanut rauhaa niin kauan kuin kirja oli kesken, se vei vain mukanaan.

Useassa kohdassa teki todella pahaa lukea. Kuinka muutenkaan, kun puhutaan Stalinin aikaisista vankileireistä ja väkivallasta, ihmiskohtaloista ja julmuudesta, kostosta, pienten ihmistaimien kohtalosta syntyä tuohon pahaan maailmaan. Ja juuri tämän takia Ketun kerronta on toisaalta aivan kammottavaa, mutta tehokasta se ainakin on.

Melkoisia juonenkäänteitä ja tapahtumia kirjassa on. Yöperhosessa on mukana henkilöitä jotka ovat esiintyneet myös Kätilössä. Pieniä langanpätkiä tarjoillaan pitkin kirjaa, ja lopussa onkin paljon yhteenliitettävää. Yllättävää, rohkeaa ja piikittelevää on myös Ketun tapa ottaa kantaa Venäjän nykyjohtoon, sillä mukana on myös Vova, julma hallitsija, jolla on oma osansa näiden naisten tarinassa.

Mielenkiintoinen tarina kyseessä siis. Rakkautta, ystävyyttä, sisaruutta, selviytymistä... On tunne, että tämä tulee jakamaan paljon mielipiteitä. Pakko vielä mainita kirjan kansi, se on aivan mieletön! Minulle Yöperhonen on nyt yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista.

"Sinun kanssasi on niin helppo nauraa. Sinun kanssasi on hyvä kyyhöttää lempeänhikisessä pimeydessä tuoksusi sekoittuessa minun ihooni ja toisin päin. Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida. Olet parasta mitä minussa on."

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Like 2012

Kun kyyhkyset katosivat on kirja, josta on yllättäen aika vaikea kirjoittaa. Mietin nimittäin pitkään, tuonko kirjaa blogiin ollenkaan: minä kun luin kirjan vähän väkisin.

Minun piti lukea kirja heti sen ilmestyessään, mutta sitten kävi niin, että aloin arkailla lukemisen suhteen. Olihan Puhdistus ollut aikoinaan niin mieleenpainuva lukukokemus että luettuani muutamia Kyyhkysiin pettyneitä arvioita, lykkäsin lukemista myöhemmäksi. Lisäksi kirja oli kyllästymiseen saakka esillä mediassa että lopulta suurin mielenkiinto kirjaa kohtaan katosi. Nyt kun haastoin itseäni lukemaan oman kirjahyllyni lukemattomia, sai kirja vihdoin lukuvuoronsa.

Kun kyyhkyset katosivat on kahdessa aikatasossa etenevä Viron lähihistoriasta kertova teos. Tarina yhdestä huonosta avioliitosta, ihmisten peloista, vaikenemisesta ja ilmiannoista, valheesta. Kaikki edellytykset siis hyvään lukuelämykseen, mutta totta puhuakseni olen vieläkin vähän epävarma mitä luin. En oikeastaan enää muista.

Kirja ei yllä missään vaiheessa Puhdistuksen tasolle. Siinä missä Puhdistus vei heti mukanaan, ei tämä tuntunut missään vaiheessa lähtevän käyntiin vaikka tokihan se koko ajan eteni. Ja sitten se olikin jo loppu. Kirjaa oli jotenkin hirveän raskasta lukea. Luin kirjaa suhteellisen monta päivää ja yritän nyt miettiä miksi en tälle lämmennyt.

Yksi syy on ainakin se, että minua kiinnostaneet hahmot eivät saaneet niin paljon tilaa kuin olisin halunnut. Varsinkin naiskohtalot olivat sellaisia joista olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Toisekseen koin lukemisen melko raskaaksi ja jouduin pysähtymään välillä miettimään mitä tapahtuu ja kenestä puhutaan. (Tämä saattaa toki kertoa enemmän kuitenkin lukijasta kuin kirjasta itsestään.)
Lisäksi tuntui siltä, että niin moni asia sai vain pintaraapaisun. Palanen sieltä, palanen täältä.

Tämä kirja ei nyt kertakaikkiaan tarjonnut minulle sellaista lukuelämystä kuin olin toivonut, se ei vain sytyttänyt. Ja suurimman osan lukemastani olen oikeastaan jo unohtanutkin. Suurin hypetys kirjan ympärillä on kuitenkin laantunut, joten en kuitenkaan kokenut että ennakko-odotukset olisivat olleet liian korkealla kuin jos kirjan olisi lukenut heti sen ilmestyessä. Kun kyyhkyset katosivat ei ollut minun kirjani.

On hienoa, että Oksanen kirjoittaa Viron historiasta. Tuntuu että aiheesta ei hirveästi ole kirjallisuutta, ja että tuosta miehitetystä ajanjaksosta on vaiettu vaikka tuo pieni kansa on kokenut ja kärsinyt paljon. Eikä heidän itsenäisyydestäkään kovin kauaa ole. Oksanen tuo todella tärkeän ajanjakson historiassa kaikille luettavaksi. Kirja on oikeastaan juuri nyt tässä maailmantilanteessa hyvinkin ajankohtainen.

Kun kyyhkyset katosivat on jälleen yksi kirjahyllyni lukemattomista kirjoista (huomaatteko muuten miten hyvin haaste on lähtenyt kohdallani käyntiin?), ja tilanne on nyt 3/10.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava 2014

Kansi Timo Numminen

Vuoden 2014 Finlandia-ehdokas

"Jelena ja Ilja lähtivät kävelemään kohti porttikäytävää, mutta minä seisahdin kivikuilun pohjalle ja katselin luentosaleista ja asuntolahuoneista loistavia sähkövaloja ja jouduin yllättäen siihen tilaan, joka oli useinkin tullut minuun lapsena: ihmettelin, minäkö tässä olen ja tämäkö on se maailma jossa minun kuuluu elää. Lapsena olin aina ajatellut, että oli päästävä pois, suuremmille aloille, kaupunkiin. Ja tänne se toive oli minut tuonut. Taivas oli pala tummaa huopaa kuilun yllä, viemäri huokaili jalkojeni juuressa ja äkkiä minä kaipasin puita jotka kasvavat vapaina, eivät vartioituina takorauta-aitojen takana."

Ilja ja Klara matkaavat kohti unelmiaan ja aatteitaan sukset jalkojensa alla pois Suomesta, kohti vapauden valtakuntaa jossa he voisivat elää unelmiensa elämää. Eivätkä he koskaan enää palaisi Suomeen. Neuvostoliitosta, tuosta uudesta ja uljaasta maasta, tulisi nyt heidän kotinsa. Nuori aviopari muuttaa nimensä ja vaihtaa kielensä, kaiken he jättävät taakse edes hyvästejä sanomatta. He kiintyvät kaupunkiin, joka ei kiintymykseen vastaa. Ja kun Petrogardista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä. Tuo kuumeinen kaupunki, jonka kaduilla harhailevat tuhannet ja taas tuhannet nälkää näkevät orvot lapset, ei jää yhtä ihmistä itkemään.

Se on joskus niin ihmeellistä, että saa käteensä ihan vahingossa kirjan jota ei ollut alunperin ajatellut edes lukevansa. Sitten käy niin, että kirja vie niin mukanaan ettei ymmärrä miksi oli koskaan edes ajatellut jättävänsä tämän helmen lukematta. Graniittimies oli voimakas lukukokemus joka jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Kähkönen kuvaa tarkkanäköisesti ja herkästi sen, kuinka unelmat särkyvät ja kuinka pettymys tulevaisuutta kohtaan muuttaa ihmistä. Kuinka utopiasta tulee dystopiaa. Kuinka kaikki romahtaa, eikä uusi elämä tarjoakaan sitä mitä sen piti. Kuinka ihmiset nousevat toisiaan vastaan, kuinka ennen niin elinvoimaiset ihmiset muuttuvat.

"Panin hatun päähäni ja liikahdin kohti ovea. Katseeni tarttui olentoon, joka häivähti korkean peilin kultaisissa kehyksissä. Kasvot kuin vainotulla eläimellä. Seisahduin. Takinkauhtana, kuluneet kengät, sateissa lionnut pikkuinen hattu. Naama kuin itsensäkieltäjällä ja ilonpilaajalla. Sivelin poskeani ja kurja hahmo matki minua. Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?

 Missä ne tytöt olivat, piilossa minun sisälläni, kaikukalliosta kimpoavana nauruna, lauluna, huutona metsän takaa."

Kirjan alku on Klaran äänellä kerrottu. Loppuosassa pääsevät muutkin kirjassa esiintyneet henkilöt antamaan oman näkemyksensä ja kuvailunsa tuon ajan tapahtumiin. Pidin molemmista näkökulmista, näin kirjasta tuli vielä moniäänisempi.

Sirpa Kähkönen on ollut minulle ennen tätä tuntematon kirjailija, ja nyt Graniittimiehen lukemisen jälkeen olen kysynyt itseltäni miksi. Miten minulta on jäänyt tutustumatta tällainen upea kirjailija, joka vangitsi minut kirjansa ääreen niin täysin? Graniittimies oli minulle upea lukukokemus, ja nousi vielä näillä viime metreillä parhaaksi kotimaiseksi teokseksi.

Parhaissa kirjoissa on aina se ongelma, etteivät omat sanat tahdo aina riittää kuvailemaan sitä mitä on juuri lukenut. Kaikki mitä kirjasta kirjoittaa, ei anna sille riittävää oikeutta. Minulle Graniittimies oli täydellinen kirja, kaikki siinä oli niin vahvaa ja vangitsevaa. Se on niin hyvä, etten tahdo saada aloitettua uutta kirjaa ollenkaan. Miksi se sitten kiehtoo niin kovasti? Paitsi että Kähkönen kirjoittaa hyvin, tarinalla on vetovoimaa. Vielä kertaakaan en ole lukenut tarinaa, jossa joku lähtisi Suomesta rajan toiselle puolelle vapaasta tahdostaan ja myös vakaasta uskomuksesta. Että vainot ja kurjuus olisi suomalaisen silmin kerrottua. Koska historian tuntee, ja sen kuinka tuon mahtavan valtion kävi, on kirjassa heti alussa läsnä pahaenteinen vire tulevasta. Vaikka tietää, ettei tässä tarinassa ole onnellista loppua, sen haluaa silti lukea.

Toistankohan muuten itseäni, viime vuonna luin tähän samaan aikaan niin ikään Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin Jokapäiväinen elämämme. Samoilla teemoilla mennään siis tänäkin vuonna.

Daphne Kalotay - Bolšoin perhonen

" Tämäniltaisena estradina on avara, sädehtivä tanssisali, karkea puinen tanssilattia, joka on asennettu jään kiiltävän marmorilattian päälle. Ninan sydän jyskyttää niin kovaa, että varmasti kaikki ympäri salia istuvat ihmiset kuulevat sen pöytiinsä. Hänen suutaan kuivaa, kädet ovat kylmät ja nihkeät. Hän näkee vateja, jotka ovat kukkuroillaan ruokaa, ja tummapukuisia miehiä piirissä: ihmisiä, joilla on virallinen asema ja vaikutusvaltaa. Hänen sydämensä tuntuu jumputtavan korvien välissä. Joukossa on jopa muutama nainen, rouvia pitkässä puvussa. Mutta nyt pianisti on alkanut soittaa ja vieraat hämärtyvät, kun Nina alkaa tanssia vartalo kuin itsestään liikkuen." s. 62

Nina Revskaja on Venäjältä länteen loikannut häikäisevä ballerina, joka hurmasi nuoruudessaan niin taiteilijapiirit kuin itse Stalininkin. Neuvostoliitossa Nina oppi tanssimaan, mutta huomaamaan myös Stalinin hallinnon synkät puolet. Nyt, vanhempana ja raihnaisempana, Bolšoin perhonen liikkuu Bostonin asunnossaan pyörätuolissa kipujen iskeytyessä niveliin, ja ballerina- ajat ovat enää muisto vain.

Ninalle on elämänsä aikana kertynyt useita arvokkaita koruja, jotka on päättänyt myydä huutokaupassa. Korujen myyminen veisi mukanaan myös muistojen painolastin, syyn, joka sai hänet aikoinaan loikkaamaan länteen. Korujen ympärillä on kuitenkin tarina, joka avaa prima ballerinan syvimmät haavat.

Kirjassa eletään Ninan menneisyttä Neuvosto-aikana, kuin nykyisyyttäkin, johon kuuluvat huutokaupan innokas työntekijä Drew sekä professori Grigori Soledin. Drew omaa sekä suomalaisia että venäläisiä sukujuuria, ja on kiinnostunut Ninan korujen menneisyydestä. Grigori Soledin on adoptoitu jo lapsena rakastavaan perheeseen, mutta uskoo että Ninalla on jokin merkitys hänen menneisyydestään.. Yhdessä Drew ja Grigori selvittävät menneisyyden kiemuroita.

Bolšoin perhonen on ehdottomasti yksi parhaimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja, siitä ei käy kiistäminen. Olin rakastunut tarinaan jo ensi sivuilta lähtien, ja janosin ratkaisua siihen, mitä menneisyydessä todella tapahtui. Vaikka Neuvostoliiton aikainen kuvaus on rankka aihe, on se silti ehdottomasti kirjan parasta antia. On uskomatonta ajatella, että jotain sellaista todella on joskus tapahtunut.

Vaikka kirjassa oli monta kertojaa, pysyi kirja suhteellisen hyvin kasassa. Monesti vierastan monen kertojan tyyliä, sillä se niin harvoin onnistuu. Tässä tapauksessa ainoa harmistukseni oli vain se, että juuri kun Ninan menneisyyteen pääsi hieman lisää taas kiinni, oltiin takaisin nykyajassa.

Mielestäni Drew oli henkilönä hieman ylimääräinen, häntä ei välttämättä olisi tarvinnut olla. Varsinkin, kun hänen isoisänsä tarina kerrotaan loppupuolella hyvin nopeasti. Lisäksi lopetus olisi voinut olla parempi. Näin upea lukukokemus olisi vaatinut jotain muuta. Esimerkiksi Ninan esiintyminen loppupuolella ei ollut enää niin kovin suurta, ja juuri häntä olisin kaivannut.

Tämän kirjan luettuani harkitsen ostavani tämän äidilleni joululahjaksi, sen verran ihastunut tähän kauniiseen kirjaan olen! Mielestäni tämä sopisi hyvin valkokankaallekin sovitettuna, mitä mieltä olette?