Novellihaasteesta

Osallistuin Ompun huomenna päättyvään Novellihaasteeseen heittäytyen siinä sitten kertaheitolla mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tuo heittäytyminen kuitenkin kannatti, sillä silmäni avautuivat positiivisella tavalla. Miksi ihmeessä olen novelleja ennen karttanut? Minulla oli lukusuunnitelmissa lukea pari teosta enemmänkin kuin mitä lopuksi sain luettua, nuo jäävät kuitenkin muistiin tulevaa ajatellen. Lauran blogista esimerkiksi todella hyviä novellivinkkejä, joista itsekin bongasin aivan mielettömän teoksen tätä haastetta varten.

Gao Xingjianin Vaarin onkivapa Oli aivan mieletön yllättäjä, oikea takavasemmalta pongahtava supertyyppi! Näihin inhimillisiin novelleihin oli helppo upota, suorastaan kiintyä. Vaarin onkivapa nousee vaikuttavuudessaan samoille tasoille kuin ikisuosikkini Adichien kokoelma Huominen on liian kaukana.

Alice Munron Liian paljon onnea -teoksen kanssa kamppailinkin tovin jos toisen. Kaikki novellit eivät auenneet minulle ehkä ihan täysin, mutta vaikutuin Munron tavasta kirjoittaa ja vangita lukijansa. Kerronta on viiltävän oivaltavaa ja toisaalta yksinkertaistakin, mutta onnistuu (varsinkin avausnovellissa) iskemään lukijaa päin näköä ihan kunnolla. Sanoisin, että Munrolle täytyy antaa ihan oma aikansa.

Todella harvoin tulee enää lähdettyä mukaan haasteisiin, mutta tähän oli oikein mukava ottaa osaa. Yhteissaldoni novellien suhteen on 27. Ja Ompulle kiitokset haasteen järjestämisestä! :)

Minkäköhän novellin sitä seuraavaksi lukisi?

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

 Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Otava 2009

Suomennos Riina Vuokko

Kansi Joseph Shan Pao Lo

Kiinankielinen alkuteos Gei wo laoye mai yugan

Kirjastosta lainattu

"Kirjoitin, että koti on joustava kahle. Joskus se tuntuu väljältä, joskus taas puristaa tiukemmin kiinni. Joskus sitä jää loukkuun ihan lähelle, joskus vapautuu miltei kokonaan. Tämä pätee myös kahden toistaan rakastavan ihmisen muodostamaan kotiin.
  Yleensä se on juuri noin.
  Väitän että myös täynnä rakkautta oleva koti on tällainen kahle. Kun rakkaus on suurimmillaan, ehkä kipeänä mutta myös onnellisena, kahleet eivät ahdista kovina ja kylminä, ne tuntuvat pehmeiltä ja helliltä, juuri sitä tarkoitan kun kutsun sitä joustavaksi kahleeksi. Mutta kun matkan varrella tulee vaikeuksia, niitä pieniä ristiriitoja, joihin jokaisessa kodissa joskus törmätään, silloin kokee tuskaa läheistensä takia ja ajattelee helposti, että alun perinkin, perhettä perustaessa, tuli tehtyä niitä ja näitä virheitä. Riitoja ei voi välttää onnellisimmassakaan perheessä. Siinä vaiheessa tuo kahle kiristyy tiukemmalle, ja kun selvitään riidan yli, se taas löystyy. Näin minä sen asian ymmärrän. Näin kirjoitin päiväkirjaani. En siis halua että kukaan koskaan, tulevaisuudessakaan, omistaa minut, enkä minä halua omistaa ketään. Tuollaista omistamista ei voi kutsua rakkaudeksi.
  Niin. Ihminen elää ristiriitojen keskellä."

Olen varmasti tehnyt selväksi sen, että kärsin novellikammosta. Ja juuri siksi olenkin ottanut osaa Ompun novellihaasteeseen, jossa siirryn epämukavuusalueelleni. Mutta kappas kuulkaa kuinka hyvää se tekeekään olla välillä siellä epämukavuusalueella, ainakin kun seurana on Vaarin onkivapa. Jos joskus lukee muutaman vaikean, hankalan (ja ehkä jopa huononkin) novellin, ei voi julistaa kaikkia maailman novelleja sellaisiksi. Ja siksi onkin erityisen hienoa löytää luettavaksi hyviä novelliteoksia. Vaarin onkivapa on taas niitä kirjoja, joiden olemassaolosta en tiennyt yhtään mitään, mutta jonka luettuani olen onnellinen sen löydettyäni. Miten jotkut hienot kirjat voivatkaan välillä mennä näin ohi?

Pidin oikeastaan kaikista teoksen novelleista. Luonnollisesti jotkut kolahtivat enemmän kuin muutamat muut (yllä oleva lainaus yhdestä lempinovellistani Sadetta, lunta ja sen sellaista), mutta jokaisen novellin kohdalla mielenkiinto pysyi yllä. Kiina ja sen lähihistorian muistot ovat näissä inhimillisissä novellissa läsnä. Pidin paitsi tunnelmasta, inhimillisyydestä ja kerronnasta myös siitä, etteivät novellit olleet vaikeaselkoisia tai liian monimerkityksellisiä. Näiden novellien maailmaan oli helppoa upota, enkä yrittänytkään lukea kirjaa nopeasti. Novellien (kuten muidenkin kirjojen) kohdalla on tärkeää löytää ne oikeat, sillä tämän teoksen lukeminen auttoi ymmärtämään että ei novellien lukeminen ole epämukavaa: täytyy vain löytää ne oikeat jotka vievät jalat alta. Harva novelliteos on päässyt ihastuttamaan kuten tämä, vain Adichien Huominen on liian kaukana on vaikuttavuudessaan vielä muistoissani pikkaisen edellä. Mutta vain hiukan. Ja näin Vaarin onkivapa pääseekin novelliteoksien parhaimpiin ja niihin kokoelmiin, joita voin suositella hyvillä mielin muillekin. Näihin novelleihin on helppo kiintyä.

Vaarin onkivapa sisältää 17 novellia, jotka näin ollen omalta kohdaltani kuittaan nyt novellihaasteeseen.

Alice Munro: Liian paljon onnea

 Alice Munro: Liian paljon onnea

Tammi 2010

Suomennos Kristiina Rikman

Kansi Markko Taina

Englanninkielinen alkuteos Too Much Happiness, 2009

Oma ostos

"Pitkän aikaa menneisyyden karistaa harteiltaan helposti ja jotenkin automaattisesti, kunnolla. Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, jolloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mahda mitään."

Alice Munron novellikokoelma oli minulle yllättävän iso pala haukattavaksi. Munro on kirjallisuuden Nobelin saanut kirjailija, johon olen vuosia ajatellut tutustua. "Ongelmaksi" on muodostunut kuitenkin lievä kammoni juuri novelleja kohtaan. Jo kesällä ajattelin karistaa ennakkoluuloja pois pääkopastani, ja ostin itselleni Munroa luettavaksi. Aloitinkin reippaasti, mutta alun jälkeen en ollut tarttunut kirjaan. Niinpä Ompun lanseeraama novellihaaste tuli enemmän kuin sopivaan aikaan: nyt minä sen Munron luen loppuun! Ja alan niihin novelleihin muutenkin tutustumaan hitsi soikoon.

Liian paljon onnea oli luvussa kauan. Haasteeni on, etten pysty lukemaan novelleja putkeen, sillä tarinoiden irrallisuus häiritsee. Jokaista täytyy saada makustella hetki, ja miettiä ymmärsikö lukemansa. Munron kanssa kävi samoin. Aloittaessani kokoelmaa, jo heti ensimmäinen novelli Ulottuvuuksia, läsähti päin näköä. Mielessäni mietin, pystynkö lukemaan koko teosta jos menen tolaltani jo heti kättelyssä. Vaikutuin, tottakai, mutta kylläpähän kirjailija osasi hätkähdyttää välittömästi!

Munrolla on taito kiinnittää lukijansa huomio, ja saada janoamaan lisää yksinkertaisen kerronnan avulla kuvaten suorastaan oivaltavan raastavasti ja hätkähdyttävästi tunteita ja tapahtumia. Yksinkertaisuuden ja arkisuuden yllä leijuu oivaltavia huomioita ja osuvia totuuksia, jotka kulkevat tarinoissa taitavasti mukana. Avausnovellin lisäksi pidin myös novellista Lasten leikkiä, josta lainaamani sitaatti on peräisin.

Munro on todella taitava, kertakaikkiaan. Mutta en voi väittää että kaikki novellit olisivat auenneet minulle. Varsinkin Metsä jäi hyvin etäiseksi, sillä en osannut tavoittaa siitä sitä mitä piti. Joten tässä kohtaa vika on ennen kaikkea lukijassa. Munro ei myöskään karistanut kaikkia pelkojani novelleja kohtaan, mutta kynnys tarttua uuteen Munroon tai muuhun novellikokoelmaan on nyt matalampi.

Liian paljon onnea sisältää kymmenen novellia, jotka näin ollen omalta kohdaltani kuittaan nyt novellihaasteeseen.

16 tarinaa toivosta

16 tarinaa toivosta

Toimittanut Päivi Koivisto

Tammi 2013

"Toivossa on hyvä elää. Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Toivomuslista. Onnea toivottaa. Toivotonta. 
Usko, toivo ja rakkaus. Toiviotie. Ainoa toivoni. Toivomisen varaa. Vihreä on toivon väri."

Pitkästä aikaa päätin uskaltautua jälleen novellien pariin. Tästä blogista ei hirveästi löydy postauksia novelleista, sillä ne eivät yksinkertaisesti ole koskaan tuntuneet omimmilta. Tämä lukija on enemmän kallellaan romaaneihin, eikä lyhyisiin teksteihin. Kauniit, vaaleanpunaiset kannet kuitenkin houkuttelivat kirjaston hyllyssä ja nappasin kirjan mukaan. Voisihan sitä välillä käydä taas oman mukavuusalueensa ulkopuolellakin, mietin. Ja teema vaikutti minusta hyvältä.

Kirjassa on nimensä mukaisesti 16 eri tarinaa, jotka kertovat toivosta eri tavoin. Elämä on joskus helppoa ja keveää, joskus taas vaikeaa ja surullista, mutta yhtä kaikki: elämä on tässä ja nyt. Kirjan kirjoittajat ovat Tammen naiskirjailijoita, jotka saivat tehtäväkseen kirjoittaa novellin joka tavalla tai toisella käsittelee toivoa. Kirja on tehty yhteistyössä Roosa nauha Syöpäsäätiön kanssa, ja jokaisesta myydystä kirjasta Tammi on lahjoittanut yhden euron säätiön rahastoon.

Minä en ehkä osannut löytää ihan jokaisesta tarinasta toivoa, enkä varsinkaan voimaannuttavaa sellaista, mutta Riina Katajavuoren novellista pidin erityisesti. Siinä diagnoosin saanut nainen alkaa kaikesta huolimatta kokeilemaan uusia asioita ja uskaltaa lopussakin tehdä rohkeita asioita elämässään.

Minä ja novellit emme vieläkään ole täysin ystäviä, mutta pidin kokoelman lukemisesta silti. Luin kirjaa aina novellin pari kerrallaan, sillä en osaa lukea novelleja yhtä kyytiä useampia. Ja se on juuri minulle se novellien heikkous: tarinat loppuvat kesken.

Minulle ihan ok lukukokemus, mutta suurempia tunteita se ei jälkeensä jättänyt.

Granta 2: Outo

Granta 2. Uuden kirjallisuuden areena. Otava 2014

"Outouden kokemukset liittyvät yleensä johonkin rajapintaan. Kyse voi olla identiteetin määrittelystä, rajasta itsen ja toisten, meidän ja niiden välillä. Outo liittyy myös kielen rajoihin. Oudon alueelle kuuluvat asiat, joille meillä ei ole nimeä, joiden lokeroinnissa kieli joutuu kiipeliin. Rajoja koetellessaan outo ohjaa meitä kysymään ja kyseenalaistamaan, katsomaan asioita eri näkökulmista."  Päätoimittaja Aleksi Pöyry pääkirjoituksessaan.

Suomen ensimmäisen Grantan lukemisen jälkeen tunnelmat tarttua seuraavaan Grantaan olivat melkoisen ristiriitaiset. Ensimmäisessä osassa teemana ollut ruoka ei ollut kokonaisuutena kovin onnistunut, ja olin hieman pettynyt. Joukosta kyllä nousi muutama hyvinkin mielenkiintoinen uusi tuttavuus, esimerkiksi Taiye Selasi jota on ahkeraan luettu kirjablogeissa.

Toisen Grantan teemana on siis outous, ja mielestäni teema kantaa koko kirjan läpi onnistuneesti. Hyviä tekstejä on useampia, joista suosikeiksi nousi Haruki Murakamin Thaimaa, Sofi Oksasen Outoa puhetta, Joshua Ferrisin Pelotat enemmän sekä Naomi Alderman Pian meidän päivinämme. Sofi Oksasen teksti on itseasiassa puhe, jonka hän piti vastaanottaessaan Ruotsin Akatemian pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon huhtikuussa 2013. Minusta kirjan vaikuttavin teksti.

Ferrisin Pelotat enemmän on pelottavaa luettavaa, mutta tässä tulee hyvin esille kuinka aluksi selkeäksi ajateltu asia voidaankin kääntää päälaelleen ja koko asia näkyy täysin uudessa valossa. Aldermanin Pian meidän päivinämme on sitä vastoin oikeastaan hauskaa luettavaa: siinä profeetta Elias laskeutuu taivaasta tulisten hevosten saattelemana katsomaan mitä alas maailmaan kuuluu. Kirjassa on myös Harry Salmenniemen runoja ja Ville Rannan sarjakuva.

Kirjoitin ensimmäisestä Grantasta, että

Minulle tarjoiltu ruoka jäi tällä ensimmäisellä kerralla hyvin keskinkertaiseksi, mutta en luovuta vielä. Tulevien julkaisujen teemoista en tiedä, mutta olen silti kiinnostunut hankkimaan seuraavankin Grantan. Toivottavasti seuraava valittu teema toimii kuitenkin läpi julkaisun, eikä lukijan tarvitse ihmetellä miten se liittyy aiheeseen. 

Ja kuten jo aikaisemmin sanoinkin, minusta tämä toinen Granta oli nyt oikein onnistunut kokonaisuus. Lukija voi ihmetellä lukemaansa, mutta sen ei tarvitse ihmetellä kuinka se liittyy teemaan. Innolla odotan seuraavaa Grantaa!

Grantan rantautuminen Suomeen on hieno asia, tätä kautta pystyy lukija tutustumaan moniin uusiin kirjailijoihin, ja minulle lähtökohtaisesti yksi kiinnostavista oli Murakamin lisäksi kovasti kehuttu Johanna Sinisalo jonka teksti sopii teemaan täydellisesti. Niille jotka pettyivät ensimmäisellä kerralla tarjoiltuun ruokaan, suosittelen ehdottomasti vielä tutustumaan tähän.

Chimamanda Ngozi Adichie - Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie - Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck 2009)

Otava 2011

Suomennos Sari Karhulahti

Kansi Emmi Kyytsönen

"Nken ei ollut ikinä kuvitellut, että hänen lapsensa menisivät kouluun ja istuisivat rinta rinnan valkoihoisten lasten kanssa, joiden vanhemmat asuivat omissa yksinäisillä kukkuloilla kohoavissa kartanoissaan; hän ei ollut ikinä kuvitellut, että eläisi tällaista elämää. Niinpä hän pysyi vaiti."

Luin vähän aikaa sitten Adichien Kotiinpalaajat, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Adichie kirjoittaa tavalla joka saa haluamaan lisää, niinpä kirjastosta nappasin mukaan kirjailijan Huominen on liian kaukana novellikokoelman. Tarkoituksena oli tietysti tutustua tähän huikeaan kirjoittajaan tarkemmin, mutta myös pienissä erissä edetä novellien tahdissa. Kirjaa olenkin lukenut useamman päivän, aina yhden tai kahden novellin tahtia päivässä.

Kirja sisältää kaksitoista erilaista kertomusta, joista jokainen ravistelee lukijaa. Jokainen tarina on vahva, merkityksellinen ja hyvin kirjoitettu. Pidin jokaisesta tarinasta, mikä on minulle hyvin harvinaista novellikokoelmien kohdalla. Jokaiseen tarinaan pääsee hyvin mukaan, eikä mikään lopu töksähtäen. Tämä on parhain lukemani novellikokoelma koskaan.

Adichie käsittelee novelleissaan naisten asemaa, nigerialaisten muuttoa ja sopeutumista Amerikkaan sekä toisaalta myös kaipuuta kotimaahan. Onko elämä todellakin parempaa Amerikassa? Osa novelleista sijoittuu Amerikan maaperälle, toiset taas Nigeriaan. Vaikka tarinoissa on samoja teemoja, eivät novellit kuitenkaan muistuta toisiaan samankaltaisuudella vaan jokainen tarina todellakin on eri. Tässä on muuten paljon samoja asioita kuin Kotiinpalaajissa, jossa päähenkilö Amerikkaan muuttaessa yrittää kovasti sopeutua uuteen elämäänsä.

Adichie kirjoittaa todella hyvin. Ja vakuuttavasti. Vaikka tarinat ovat rankkoja, löytyy joukosta myös pieniä valonpilkahduksia ja vahvoja naisia. Lukiessa ymmärtää kuinka vähän Afrikasta tietääkään, mutta onneksi on Adichie joka näillä vahvoilla tarinoillaan tutustuttaa lukijaa syvemmälle maahan, sen kulttuuriin ja ihmisiin. Aitoihin tarinoihin ja kohtaloihin. Adichie kirjoittaa niin, että Afrikasta yksinkertaisesti haluaa tietää lisää.

Huominen on liian kaukana on kirja, jota ei voi lukea nopeasti. Tälle kannattaa antaa oma tilansa ja aikansa, jokainen novelli nimittäin vangitsee sen verran vahvasti että sitä väkisinkin haluaa miettiä hetken lukemaansa ennen kuin jatkaa lukemista.

"Kamara ei ollut vastannut, koska hänelle heidän asuinpaikallaan ei ollut väliä. Väliä oli vain sillä, mitä heistä oli tullut."

Granta 1: Ruoka

Granta 1. Uuden kirjallisuuden areena. Otava 2013

Grantasta kuulin ensimmäisen kerran kirjablogien kautta. Kiinnostus tähän Suomen ensimmäiseen Grantaan oli valtaisa, ja hain omani pois kirjakaupasta pikaisesti. Lisää Grantan historiasta voit lukea Otavan blogista täältä, joka vastaa Suomen Grantan päätoimittaja Aleksi Pöyryn toimesta kysymykseen Mikä ihmeen Granta? Myös Luutii -blogissa on hyvin tyhjentävästi kirjoitettu Grantasta.

Suomen ensimmäisen Grantan teemana on ruoka. Antti Tuurin Leipä aloittaa Grantan, ja jää teoksen parhaimmaksi ruokaa käsitteleväksi teokseksi. Täydellisen leivän reseptin etsiminen on kyllä tekninen mutta myös sympaattinen, ja tämän ensimmäinen tekstin luettuani aloin vastoin normaalia toimintaani lukea muita tekstejä sieltä täältä. Eniten minua kiinnostanut teksti oli jo lähtökohtaisesti Taiye Selasin Afrikkalaistyttöjen seksielämä. En sanoisi että Selasin tekstillä oli hirveästi tekemistä ruoan kanssa, vaikka kyllähän siellä esimerkiksi hedelmiä vilahteli, ja osa tapahtumista sijoittui keittiöön. Taiye Selasiin haluan tutustua jatkossa tarkemmin.

Grantan lukemisen jälkeen olen ennen kaikkea hieman hämmentynyt. Ruoka ei nouse kaikissa teksteissä kovinkaan keskeiseksi asiaksi, toisinaan se on suorastaan sivuseikka. Samoilla linjoilla on myös Noora, joka pettyi tarjoiltavaan ruokaan tällä kertaa pahasti. Minulle ruoka teemana antaa odottaan paljon, ehkä suoranaisia kulinaarisia makuelämyksiä, joka tapauksessa ruokaan liittyviä kertomuksia. Näin ei todellakaan aina tapahtunut.

Suurimman hämmennyksen sai aikaan chileläis-espanjalaisen Roberto Bolañon novelli Everstin poika, jossa mässäillään zombien lihanhimolla. Novelli on kirjoitettu erään (huonon) zombie -elokuvan juonikertomuksesta. Noh, kyllähän zombienkin täytyy syödä, mutta olen hämmentynyt.

Grantassa on tekstejä laidasta laitaan, on runoja, katkelmia romaaneista, novelleja, listoja sekä alun perin TV-elokuvan käsikirjoitukseksi kirjoitettu pätkä. On tuttuja suomalaisia kirjailijoita, ja on isoja ulkomaalaisia tähtiä.

Minusta Grantan rantautuminen Suomeen on kuitenkin hieno juttu, ja toivon sille onnea, menestystä ja pitkää ikää. Onhan kyseessä pitkän historian omaava aikakauskirja joka on kansainvälisesti yksi vaikutusvaltaisimmista kirjallisuusjulkaisuista. Näin myös suomalaisten kirjailijoiden tekstit pääsevät liikkumaan maasta toiseen, kun käännöksiä ilmestyy muiden maiden Grantoissa.

Minulle tarjoiltu ruoka jäi tällä ensimmäisellä kerralla hyvin keskinkertaiseksi, mutta en luovuta vielä. Tulevien julkaisujen teemoista en tiedä, mutta olen silti kiinnostunut hankkimaan seuraavankin Grantan. Toivottavasti seuraava valittu teema toimii kuitenkin läpi julkaisun, eikä lukijan tarvitse ihmetellä miten se liittyy aiheeseen.

Riitta S. Latvala - Ahtaan paikan kammo

Riitta S. Latvala - Ahtaan paika kammo, Robustos 2013.

Kansi Johanna Lumme

"Onni on tässä ja nyt, eikä vuojen piästä."

Ahtaan paikan kammo sai kiinnostumaan kirjasta sen aiheen vuoksi. Kymmenessä novellissa seurataan ihmisten selviytymistä elämän käännekohdissa kuten he parhaiten taitavat. Jotkut putoavat ja jotkut porskuttavat eteenpäin edes huomaamatta omaa onnekkuuttaan. Miten menestyä, kun koulutuskaan ei takaa enää automaattista pärjäämistä? Nämä ovat asioita joita mietin tällä hetkellä omassa elämässänikin, ja siksi halusin tarttua kirjaan.

Ahtaan paikan kammo sisältää hyvin erilaisia novelleja, jotka on jaoteltu seuraavasti; Irti, Itsestä kiinni, Tarkoitus pyhittää, Vallatonta menoa, Yksin ja Esirippu. Suosikiksi nousi murteella viännetty Pojasta polvi paranee. Jokaisesta novellista löytyy paljon tulkittavaa, ja uskonkin että muutamilla lukukerroilla novellit aukeaisivat uusilla tavoilla ja merkityksillä. Novelleissa näkyy paljon epäoikeudenmukaisuutta muun muassa työttömyyden, yksinhuoltajuuden ja ulkomaalaisen asemasta Suomessa.

"Minä olen maailman onnellisin ihminen, hän ajatteli.
Paitsi silloin kun satun olemaan universumin onnettomin."

Olen ollut aina melkoisen huono lukemaan novelleja, lyhyet kertomukset tuppaavat jäämään mielessäni aina keskeneräisiksi ja eteneminen on kovin verkkaista vaikka kirja itsessään ei olisi kovin pitkä. Novellista toiseen siirtyminen on aina ollut kohdallani haastavaa, aina ajatuksissani olen vielä kiinni edellisessä. Tämän takia myös Ahtaan paikan kammo kesti käsissäni kauan. 

Latvala on kirjailijana minulle entuudestaan tuntematon, ja hän on ennen tätä novellikokoelmaa kirjoittanut romaaneja. Ahtaan paikan kammossa on monia hyviä hetkiä, mutta myös niitä jotka eivät ensimmäisellä lukukerralla täysin auenneet, ja joissa on paljon tulkinnan varaa miten henkilön lopulta käy. Odotin teokselta enemmän, varsinkin, kun koin aiheen sopivan omaan elämäntilanteeseeni juuri nyt hyvin. Olisinko kaivannut jonkinlaista tukea kirjalta tai jopa suoranaisia vastauksia onnellisuuskysymykseen? Ehkä, ja juuri siksi tämä ei päässyt täysin säväyttämään tavalla jota odotin, vain muutama tarina nousi ylitse muiden.