Eva Weaver: Jacobin takki

Eva Weaver: Jacobin takki
WSOY 2015

Suomennos Anna Lönnroth
Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw

Kirjastosta lainattu

"Ilman takkia ei olisi käynyt niin kuin kävi. Ensin se oli vain todistaja, musta villakankainen takki, kuusi nappia rivissä. Mutta sitten siitä tulikin taskutakki - ja samalla rikostoveri."

Kaikki alkaa mustasta villakangastakista, joka teetetään isoisälle vuonna 1938 Varsovassa. Taidokas räätäli valmistaa takin huikaisevilla yksityiskohdilla, jonka salaisiin taskuihin ja lokeroihin myöhemmin sujahtaa koko maailma. Takki ehtii olla isoisän päällä vapaudessa vain vuoden, kun juutalaiset kerätään asumaan ghettoihin. Tuolloin pieni Mika -poika perii takin itsellensä, ja takki onkin valtavan kokoinen pienen pojan päällä.

Isoisän takin kätköistä löytyy käsinukkeja, joiden parissa Mika alkaa pian puuhata. Hän valmistaa gheton kurjuudessa lisää nukkeja ja ryhtyy pitämään esityksiä naapureidensa ja ennen kaikkea pienten lasten iloksi. Elämässä ei ole paljoa ilon aihetta, mutta ainakin hetkeksi nälkä unohtuu kaikilta, kun Mika pistää nukketeatterin pystyyn.

Merkittävä käännekohta Mikan ja monen muun elämässä tapahtuu, kun Mika vastoin tahtoaan joutuu esiintymään nukkejensa kanssa saksalaissotilaille. Häntä inhottaa yli kaiken esiintyä noille julmille miehille jotka tekevät heidän kaikkien elämästä julmaa ja kurjaa, mutta esiintymispaikka tarjoaa kuitenkin yllättävän keinon kuljettaa lapsia turvaan ghetosta. Pian Mikan takki saa entistä suuremman merkityksen, sillä kyseessä ei ole enää mikä tahansa takki.

"Miten paljon isoisän takki olikaan nähnyt: ensin se oli suojannut lapsia, joiden sydän oli tikittänyt nopeasti kuin jäniksenpojan, ja nyt se suojasi aseiden kylmää terästä. Mutta mitä ikinä kannoinkin, nuket olivat todistajani, uskottuni ja toverini tässä elämän ja kuoleman leikissä."

Samalla kun Mika tekee hengenvaarallista pelastustyötä ja esiintyy saksalaissotilaille, saa hän oudolla tavalla yhdestä sotilaasta itselleen jonkinlaisen tuttavan, vaikka Mika ei niin välittäisi. Sotilas, Max, puhuu omasta pojastaan ja antaa Mikalle esiintymispalkkiona ruokaa. Kun karmaisevat kuljetukset karjavaunuilla alkavat, pelastaa Max Mikan perheen kuolemanleiriltä. Kun saksalaisten sotaonni kääntyy, ovat he pian itse matkalla kyseisissä karjavaunuissa Siperian työleireille, joista harva palaa koskaan. Mikan ja Maxin tarinat kietoutuvat lopulta yhteen.

Vaikka Jacobin takin lukemisesta on jo tovi aikaa, yllättäen huomaan muistavani kirjan hyvin. Toisesta maailmansodasta kirjoitetaan paljon, ja uusia romaaneja ilmestyy usein. Olen lukenut holokaustiin liittyviä kirjoja paljon, eivätkä läheskään kaikki yllä vakuuttamaan ja nousemaan erityisen korkealle lukukokemuksessa. Jacobin takissa kuitenkin oli sitä pientä jotain. Vähän erilaista.

Juutalaisten kohtalo jaksaa aina järkyttää, tarinoista ja kohtaloista ei pääse yli. Ja silti sitä taas lukee jotain uutta yhtä järkyttävää ja yrittää ymmärtää kaiken sen kauhun, nälän ja pienten lasten hädän... Kaikkien hädän. Mikan tarina on juutalaisvainoista eri näkökulmasta kerrottu, ja ehkä siksikin lähtökohtaisesti kiinnostuin lukemastani enemmän.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli kuitenkin se asetelma, että lopulta myös saksalaissotilas joutui tilille teoistaan. Max joutuu kokemaan itse samoja kauhuja kuin mitä on juutalaisille aiheuttanut, ja lopulta elämään niiden tekojensa kanssa loppuelämänsä. Eikä menneisyys jätä häntä rauhaan.


"Max rakasti pojantytärtään valtavasti, mutta hän oli tukehtua niin suureen määrään elämää. Hänen pikku Maransa juoksenteli kikattaen, mutta ghetossa samanlaista elinvoimaa pursuilevat Marat oli liiskattu kuin madot, ja kirkas liekki sammutettu yhdellä puhalluksella. Nuo lapset vainosivat häntä."

Jacobin takki onnistui siis yllättämään mieleenpainuvuudellaan. Se myös kosketti, vaikka kirjan loppupuolen tunnelma pääsikin notkahtamaan. 

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Gummerus 2016

Suomennos Marja Luoma

Ranskankielinen alkuteos Et tu n'es pas revenu, 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan." Ennustuksesi on syöpynyt minuun yhtä rajun lähtemättömästi kuin vankinumero 78750, joka tatuoitiin vasempaan käsivarteeni pari viikkoa myöhemmin."

Keväällä 1944 viisitoistavuotiaan Marcelinen lapsuus loppuu täysin ja peruuttamattomasti. Marceline joutuu isänsä kanssa junaan, jonka päämääränä ovat kammottavat Aushwitzin ja Birkenaun keskitysleirit. Isä ja tytär erotetaan toisistaan, isä joutuu Aushwitziin ja Marceline Birkenauhun. He näkevät vielä kerran, mutta isän ennustus junamatkalla käy toteen vaikka Marceline ei suostunutkaan asiaan tuolloin uskomaan.

Seitsemänkymmentävuotta myöhemmin Marceline kirjoittaa isälleen ja avaa auki haavat. Hän kertoo mitä leirillä tapahtui, mitä niiden jälkeen, ja millainen ihminen hänestä lopulta tuli. Leirien tapahtumia on mahdoton unohtaa, ja niitä asioita Marceline kantaa mukanaan ikuisesti. Eikä kaipuu isästä lopu koskaan.

Loridan-Ivens kirjoittaa kokemuksistaan keskitysleirillä tarkasti ja viiltävästi, mutta ei sorru mässäilemään kauhulla. Olen lukenut paljon kirjoja liittyen holokaustiin, enkä osaa vieläkään lukea yhtäkään keskitysleirikertomusta liikuttumatta. Sivuttiin kauhukokemuksia sitten ohimennen tai yksityiskohtaisesti, en koskaan lakkaa suremasta sitä mitä miljoonat viattomat ihmiset ovat joutuneet kokemaan.

Loridan-Ivensin kohtalo ei tee poikkeusta keskitysleirikokemuksissa. Vaikka hän selviää, on hän joutunut nuorena kokemaan sellaisia kauhuja joita harva ihminen voi koskaan ymmärtää. Ja hän menetti rakkaan isänsä, palaten kuin muukalaisena perheensä pariin. Keskitysleiritarinat eivät ole koskaan mukavaa luettavaa, mutta ne ovat tärkeitä. Emme koskaan saa unohtaa tai painaa villaisella tuota synkkää ajanjaksoa historiassa.

Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta se on ollut kirjoittajalle varmasti myös lopullinen surutyön päätös vanhuudenpäivillä. Loridan-Ivens kirjoittaa suoraan isällensä, ja tekstistä paistaa paikoitellen läpi huono omatunto siitä että juuri tytär palasi, ei isä. Vaikka eloonjäämisvietti leirillä oli vahva, alkoi se rakoilla vapautumisen jälkeen. Hän kuitenkin meni naimisiin kahdesti ja loi uraa arvostettuna dokumentaristina.

Isä, et koskaan palannut ilmestyi suomeksi vainojen uhrien muistopäivänä, 27.1. Loridan-Ivens (s.1928) on César-palkittu ranskalainen dokumentaristi, ja on kirjoittanut kirjan yhdessä ranskalaistoimittaja Judith Perrignonin kanssa. Ranskalainen kirjallisuuslehti Lire valitsi kirjan vuoden 2015 parhaaksi elämäkerraksi, ja sille myönnettiin Jean-Jacques Rousseau -palkinto parhaasta omaelämäkerrasta vuonna 2015.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.