Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

 Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Otava 2017

Suomennos Sari Karhulahti

Kansi: nathanburtondesign.com

Englanninkielinen alkuteos Homegoing

Arvostelukappale kustantajalta

Yaa Gyasin Matkalla kotiin oli yksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, jonka lukemista odotin kovasti. Lukukokemus oli lopulta niin intensiivinen, voimakas ja voimia vievä, että sen lukemiseen ja sulatteluun meni lähes kuukauden päivät. Olin vahvan tarinan vallassa pitkään, enkä usko että koskaan tulen tätä sukupolvitarinaa unohtamaan.

Tarina alkaa 1700-luvulta, jolloin sisarpuolet päätyvät toisistaan tietämättä brittien linnoitukseen Afrikassa. Toinen päätyy brittien kuvernöörin vaimoksi, toinen linnoituksen kellariin matkatakseen  orjalaivan kyydissä Yhdysvaltoihin. Ja tästä alkaa sukupolvia ylittävä romaani molemmilla mantereilla, kun sisarusten jälkeläiset kohtaavat esiäitien roihuavaa perintöä.Yhdysvaltoihin päätyvät orjat joutuvat pakkotöihin puuvillaplantaaseille tai kaivoksiin ja Matkalla kotiin näyttää sen, kuinka orjuus alunperin rantautui Yhdysvaltoihin.

Matkalla kotiin on kertakaikkisen järisyttävä lukokokemus. Se menee niin ihon alle että välillä tuntuu kuin happi loppuisi. Varsinkin romaanin alku oli niin kauheaa ja surullista luettavaa, ettei lukiessa voinut kuin kauhistella valkoisen ihmisen julmuutta. Suorastaan hävetä. Se kaikki osui jotenkin niin syvälle, se suru ja kauheus mitä toinen pistää toisen kokemaan, että oli välillä pakko pitää taukoa. Myötäeläminen oli väistämätöntä ja koko kirjan lukemisen ajan tuntuu kuin sisällä olisi raskas kivi.

Yaa Gyasi on syntynyt Ghanassa ja kasvanut Yhdysvalloissa, ja on todella kiinnostava uusi kirjallinen tapaus. Toivon hänen kirjoittavan lisää. Suhteellisen lyhyeen sivumäärään hän on saanut mahdutettua usean ihmisen elinkaaren yli kahdensadan vuoden ajalta kahden eri maan välillä saaden kaiken pysymään kasassa. Jokainen ihmiskohtalo on oma tarinansa, kuin novelli, mutta yhdistyen aina edellisen sukupolven kanssa. Kirjan loppu ei yllä vaikuttavuudessaan aloituksen tasolle, mutta yhtä kaikki se sitoo kaiken yhteen hienosti.

Rehellisesti sanottuna en usko oikeastaan vieläkään että olen täysin toipunut lukemastani. Matkalla kotiin on ollut minulle pitkästä aikaa viiden tähden arvoista järisyttävää luettavaa, ja ehdottomasti tämän kevään upein lukukokemus tähän asti. Matkalla kotiin on niitä kirjoja mitkä muistuttavat kuinka upeaa kirjallisuus parhaimmillaan on ja myös sen, miksi rakastan lukemista.


Helmet-lukuhaaste: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma: Kalamiehet
Atena 2016
Suomennos Heli Naski
Kansi John Gray
Englanninkielinen alkuteos The Fishermen

Arvostelukappale kustantajalta

"Me olemme kalamiehiä!" huusimme kuorossa minkä keuhkoista lähti, jokainen meistä hämmästyneenä siitä, kuinka nopeasti - ja miltei pinnistelemättä - olimme tempautuneet mukaan tähän kiihkoon.

Neljä veljestä karkaa perheensä tietämättä läheiselle joelle kalastamaan kiellosta huolimatta. Joella on huono maine, ja siellä asuu kylähullu jonka ennustuksia pelätään. Ja niin käy, että veljekset törmäävät tuohon pelättyyn ennustajaan, joka ennustaa että yksi veljistä tappaa toisen. Tämä ennustus käynnistää traagisten tapahtumien ketjun, joka syöstää koko perheen epätoivoon jolta se ei voi välttyä.

Kalamiehet on kuin yksi suuri tarina. Sellainen, jota voi kuvitella kerrottavan kansanperinteenä sukupolvelta toiselle. Kerronta on enemmän tarinamuotoista ja myös opettavaista
sen näyttäen, kuinka pelko voi ottaa ihmisen valtaansa vieden tältä kaiken ympäriltään, kuinka pienet asiat voivat paisua liian suuriin mittoihin, ja toisaalta kuinka tärkeä perhe ympärillä on.

Kalamiehet sijoittuu pieneen nigerialaiseen kylään, ja Obioma maalaakin lukijalle kuvan niin menneen kuin nykyajankin Nigeriasta. Obioma ottaa kantaa Afrikan yhteiskuntapoliittiseen tilanteeseen kuvailemalla Afrikan historiaa ja sen nykyistä hallintoa. Obiomalla on vahva, toisaalta kriittinen mutta myös ylpeä ääni juuristaan. Obiomaa onkin verrattu (ja mikä sai minut alunperin kirjasta kiinnostumaankin) Chimamanda Ngozi Adichieen. Minusta vertaus on hieman haastava, sillä kyllä kirjailijoilla on mielestäni omanlaisensa vahvat tavat kirjoittaa, vaikka Afrikka heitä yhdistääkin.

Tunnustan ja ymmärrän Kalamiesten upeuden, eikä se suotta ole ollut Booker -palkintoehdokkaana, mutta kun kirjan lukemisesta on kulunut jo jokunen tovi, on se päässyt mielessäni haihtumaan jo kovasti. Tarina ei ollut missään vaiheessa erityisen kaunis, vaan se oli raaka ja traaginen joskaan ei lopussa täysin toivoton. Ilmassa koko ajan leijuvat synkät uhkakuvat maalasivat lopulta kirjan tunnelman enemmän ahdistavan puolelle ja jossain välissä tuli miettineeksi voivatko asiat enää huonommaksi mennä. Ja ehkä juuri siksi Kalamiehet ei päässyt nousemaan lukukokemuksessa erityisen korkealle.

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava 2010

Suomennos Kristiina Savikurki

Kansi Emmi Kyytsönen

Englanninkielinen alkuteos Purple Hibiskus

"Tulkaa ottamaan rakkauden siemaus, isä tapasi sanoa. Minä otin kupin käsieni väliin ja nostin sen huulilleni. Vain yksi siemaus. Tee oli aina niin kuumaa että minulta paloi kieli. Mutta en välittänyt, koska tiesin että kieltäni ei polttanut vain tee vaan samalla isän rakkaus."

Kambilin ja Jajan isä on rikas, arvostettu ja kunnioitettu vapaustaistelija, joka lahjoittaa kylän vähävaraisimmille ruokaa ja auttaa taloudellisestikin. Ulkopuolisten silmin isä näyttäytyy hurskaana ja pyhimyksenä anteliaiden lahjoitusten vuoksi, mutta kotona neljän seinän sisällä isästä kuoriutuu alistava ja väkivaltainen tyranni. Uhka leijailee koko ajan perheen yllä, vain pieni väärä hetki voi saada aikaan sen, että isän kieli vaihtuu lennossa englannista igboon ja joku kärsii. Ja silti Kambili ei toivo muuta kuin että isä rakastaisi häntä.

Kambilin elämä muuttuu, kun hän pääsee veljensä kanssa Ifeoma-tädin luokse kylään Nsukkan yliopistokaupunkiin. Ifeoma-tädin kodissa ei ole yhtä loistokasta kuin heidän suuressa kodissaan, mutta siellä on jotain sellaista mitä heidän kodistaan puuttuu: naurua. Tädin puutarhassa kukkivat upeat purppuranpunaiset hibiskukset, ja pian Kambilin maailmassa tapahtuu paljon sellaista mitä ei olisi koskaan uskonut tapahtuvan. Sisäänpäin kääntynyt ja pelokas Kambili nauraa ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään.

"Ajaessamme takaisin Enuguun minä annoin nauruni raikua Felan vastustamattoman laulun yli. Minä nauroin, koska harmattanin tuulien puhaltaessa Nsukkan päällystämättömät tiet lennättävät autojen ylle tomukerroksen ja sadekaudella peittävät ne tahmealla mudalla. Nauroin, koska asvalttitiellä eteen ilmestyy kuoppia kuin yllätyslahjoja, koska ilma tuoksuu kukkuloilta ja kaukaiselta menneisyydeltä ja koska auringonsäteet muuttavat hiekan kultapölyksi. Nauroin, koska Nsukka kykeni vapauttamaan ihmisessä syvällä piilevän voiman, kunnes se nousi ylös kurkkuun ja purkautui vapauslauluna. Tai nauruna."

Adichie vangitsee minut joka kerta kirjansa ääreen. Elämä soljuu eteenpäin siinä missä kirjan sivut kääntyvät, ja tarinan henkilöt tulevat lähelle. Tarina etenee omalla painollaan rauhallisesti, ja sitä itsekin huomaa lukevansa hitaasti ja nautiskellen. Ja samalla peläten kirjan loppumista. Tarinassa piilee jännitteitä väkivaltaisen ja arvaamattoman isän muodossa, mutta samalla se on myös toiveikas ja elämänmyönteinen. Adichie maalaa Nigerian lukijan silmien eteen, ja eikä pelkää ottamasta esille myös Nigerian kipukohtia.

Ja kirjoittaahan Adichie todella hyvin. Vahvasti ja voimakkaasti. Olen pitänyt hänen kirjoissaan myös aina siitä, että mukana on igboa jonkun verran. Se tuo tekstiin aina hyvän lisämausteen, ja tarina tulee vielä lähemmäs lukijaa.

Olen tietoisesti pantannut Purppuranpunaisen hibiskuksen lukemista, sillä tämä on viimeinen kirja jonka kirjailijan suomennetusta tuotannosta nyt luen. Olen ihastunut kaikkiin aikaisempiin Adichien kirjoihin, eikä tämäkään tee poikkeusta. On haikeaa tietää että kaikki on nyt luettu, ja on jäätävä odottamaan koska tämä huikea tarinankertoja kirjoittaa jälleen uudestaan. Ihastuin kirjaan todella paljon, ja voin sanoa, että olen todella onnellinen kun olen löytänyt Adichien kirjat.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Otava 2009
Suomennos Sari Karhulahti
Kansi Emmi Kyytsönen
Englanninkielinen alkuteos Half of a Yellow Sun

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960 -luvun Nigeriaan, aikaan ennen maailmaa ravistuttaneeseen Biafran sotaa, mutta myös aikaan ja elämään keskellä sotaa. Kirjan keskiössä on vallankumouksellinen yliopiston opettaja Odenigbo, tämän naisystävä Olanna ja heidän nuori palvelijansa Ugwu. Olanna on uskomattoman kaunis nainen, joka on tottunut miesten ihaileviin katseisiin, korkeaan koulutukseen ja leveään elämään. Muuttaessaan Odenigbon kanssa saman katon alle, hän totuttelee uuteen elämäänsä vaatimattomassa Nsukkan kaupungissa. Samaan aikaan toisaalla englantilainen Richard rakastuu Olannan kaksoissisareen Kaineneen, joka on arvoituksellinen ja täysin erilainen kuin sisarensa Olanna.

Kun Biafran sota sitten puhkeaa, joutuvat he kaikki tavalla tai toisella selviytymään muuttuneissa olosuhteissa, pakenemaan kodeistaan henkensä edestä. Pakolaisleireillä eletään kurjuudessa, nähdään nälkää ja katsotaan kuolemaa silmästä silmään. Sodan, kuoleman ja kauheuksien keskellä jokaisella on kuitenkin haaveena rakkaus, joka jaksaa kantaa ja pitää elämässä kiinni.

Tutustuin Adichieen viime vuonna lukemalla Kotiinpalaajat, joka oli viime vuoden parhaimpia lukukokemuksiani, ja tuolloin kipinä lukea Adichien kaikki kirjat syttyi. Puolikas keltaista aurinkoa oli aivan järjettömän huikaiseva kirja, jonka maailmaan sukelsin heti ja joka on mielessäni vähän väliä. En ymmärrä miksi en ole lukenut kirjaa aikaisemmin! Adichie nousee jälleen tämänkin vuoden parhaimpiin lukukokemuksiini, vaikka kirja on julkaistu jo vuonna 2009.

Miten Adichie sen tekee? Näennäisesti hänen kirjoissaan ei tapahdu mitään kovinkaan nopeassa tahdissa, kerronta on maltillista mutta niin vaikuttavaa, vahvaa ja puoleensa vetävää, että lukemista on vaikea lopettaa. Kirjassa kertoja vaihtelee, mutta kokonaisuus pysyy koko ajan aivan täysin hallinnassa ja Adichie kietoo taitavasti kaikki henkilöt yhteen. Edes se, että kirjassa vaihdettiin välillä ajallisesti taaksepäin ja sitten taas eteen päin, ei vaikuttanut millään tavalla negatiivisesti lukemiseen. Adichie kirjoittaa niin, että tarina tulee iholle, ja Afrikka avautuu lukijan silmien eteen kaikkine väreineen ja makuineen. Sivumäärästä huolimatta mitään ei ollut liikaa, päin vastoin olisin voinut lukea vielä enemmänkin.

Olen aivan hullaantunut Adichieen, kaunis ja lahjakas nainen kirjoittaa niin vahvasti ja kauniisti, että hänen kirjojaan voisi lukea koko ajan. Minulle Adichie edustaa sitä kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin suunnattomasti, ja Adichiessa kulminoituu se, miksi ylipäänsä luen. Juuri siksi, että voisin kokea tällaisen hetken. En voi muuta kuin suositella, lukekaa jos ette ole vielä sitä tehneet.

Taiye Selasi - Ghana ikuisesti

Taiye Selasi - Ghana ikuisesti

Otava 2013

Suomennos Marianna Kurtto

Kansi Timo Mänttäri

Englanninkielinen alkuteos Ghana must go

"Kuinka hän olisi voinut tietää? Että elämä, jonka kokoamiseen heillä oli mennyt vuosia, hajoaisi palasiksi viikoissa? Kokonainen elämä, kokonainen maailma, kokonainen maailma jonka he itse olivat rakentaneet: päivällisi, tiskejä, vaippoja, tekoja, tutkintoja, sanattomia sopimuksi.a, vastaajaviestejä maailmalle: Soititte Sain perheelle, emme juuri nyt ole paikalla. Piip. Eivätkä he olisi paikalla enää koskaan. Jättäkää viesti. Kunnes jäljellä ei ollut muuta kuin äitipatsas Volvon takakontissa ja maalaus, kaksi hahmoa. Öljy kankaalle. Kehinde Sai, 1993. Taiteilijan signeeraama. Suurempi ihminen."

Kweku Sai syntyy Ghanassa pienessä kylässä ja vaatimattomissa oloissa. Lahjakas Kweku pääsee opiskelemaan Yhdysvaltoihin lääketiedettä ja menee naimisiin kauniin nigerialaisen Folan kanssa. Fola uhraa menestyksekkäät lakiopintonsa heidän odottaessaan ensimmäistä lastaan, sillä heille riittää yksi unelma, ja se on Kwekun menestyminen kirurgina. Fola jää kotiin ja Kweku menestyy bostonilaisessa sairaalassa, toista yhtä lahjakasta kirurgia kuin Kweku ei ole.

Kaikki muuttuu, kun arvostettu potilas kuolee Kwekun leikkauspöydälle, vaikka kaikki oli jo alusta asti tuhoontuomittu. Leikkaus ei olisi voinut mitenkään pelastaa seurapiirien suosiossa olevaa potilasta, mutta omaiset vaativat rangaistusta ja jonkun jota syyllistää. Vuoden kestänyt oikeustaistelu ajaa Kwekun paitsi taloudelliseen ahdinkoon ja lopuksi vararikkoon, myös täydelliseen häpeään jota ei kestä. Nujerrettuna hän hylkää perheensä ja palaa Ghanaan. Perhe Saita ei enää ole.

Perheen lapset Olu, Kehinde, Taiwo ja Sadie ajautuvat erilleen ympäri maailmaa ja yrittävät rakentaa omaa elämäänsä hajonneen perheen raunioille ja isän jättämän tyhjiön ympärille. Tragedia vaikuttaa syvästi perheeseen, ja Fola tuntee jokaisessa hermopisteessään lastensa tuskan: elossa mutta eivät onnellisia.

Sen verran paljastan tässä, että heti kirjan ensimmäisessä lauseessa Kweku kuolee. Koko tarina ja tragedian vyyhti alkaa siis purkautua Kwekun kuolemasta, ja näin pakottaa särkyneen perheen kohtaamaan sydäntä särkevän menneisyyden ja myös toisensa. Kaksoset Kehinde ja Taiwo jotka kadottivat toisensa ja yhteisen kielensä, Olu joka on koko elämänsä pelännyt tulevansa isänsä kaltaiseksi mieheksi joka hylkää rakkaimpansa ja Sadie joka tunsi aina ulkopuolisuutta.

Selasi on mielenkiintoinen uusi tuttavuus, hän on esikoiskirjailija joka kirjoittaa vahvasti. Aikaisemmin ilmestynyt novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä Suomen Grantassa oli vaikuttavaa luettavaa ja kiinnostus kirjailijaa kohtaan oli suuri. Kirjaston pitkässä varausjonossa oli vihdoin minun vuoroni ja lukukokemus on ollut hyvin intensiivinen. 

Selasi vie lukijaa miten haluaa: johdattaa ensin toisaalle, palaa taas alkuun. Paljastaa lukijalle mitä haluaa ja vähitellen, ajassa ja paikassa pomppien. Eikä lukijana voi kuin lukea, ja saada vähitellen selville perheen tarina. Selasi johdattaa lukijaa nerokkaasti perheen tarinan läpi, kuinka sen jokainen perheenjäsen kipuilee omalla tavallaan, kuinka jokainen kokee tilanteen eri tavalla ja loukkaa väkisinkin toista. Vaikka Selasilla on kyky vangita lukijansa, oli hänen runollinen, näkökulmien vaihtuminen ja omintakeinen tyylinsä kirjoittaa välillä raskasta ja vei hieman voimiakin lukemiselta. Tiedän, että tästä on hirveästi pidetty useissa kirjablogeissa, mutta minulle kirja ei ollut niin vahva kuin esimerkiksi Adichien Kotiinpalaajat.

Suomennoksessa on varmasti ollut oma työnsä, ja Marianna Kurtto tekee sen hienosti. Kirjailijan ääni selkeästi välittyy kirjan sivuilta, omintakeinen kirjoitystyyli esimerkiksi listauksilla, lyhyillä lauseilla mutta toisaalta taas pitkillä runollisilla lauseilla on ollut varmasti haastavaa. 

Vaikka taidan nyt poiketa valtavirrasta aika paljonkin sillä että tämä ei ollut minulle täysin täydellinen kirja, on Selasi jatkossakin ehdottoman kiinnostava ja häneltä odotan innolla uutta. Tämä nainen on kaunis ja erittäin lahjakas, on vaikeaa uskoa että Ghana ikuisesti on kirjailijan esikoisteos, sen verran varma ja vahva kirjailija tässä on kyseessä.

Chimamanda Ngozi Adichie - Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie - Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck 2009)

Otava 2011

Suomennos Sari Karhulahti

Kansi Emmi Kyytsönen

"Nken ei ollut ikinä kuvitellut, että hänen lapsensa menisivät kouluun ja istuisivat rinta rinnan valkoihoisten lasten kanssa, joiden vanhemmat asuivat omissa yksinäisillä kukkuloilla kohoavissa kartanoissaan; hän ei ollut ikinä kuvitellut, että eläisi tällaista elämää. Niinpä hän pysyi vaiti."

Luin vähän aikaa sitten Adichien Kotiinpalaajat, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Adichie kirjoittaa tavalla joka saa haluamaan lisää, niinpä kirjastosta nappasin mukaan kirjailijan Huominen on liian kaukana novellikokoelman. Tarkoituksena oli tietysti tutustua tähän huikeaan kirjoittajaan tarkemmin, mutta myös pienissä erissä edetä novellien tahdissa. Kirjaa olenkin lukenut useamman päivän, aina yhden tai kahden novellin tahtia päivässä.

Kirja sisältää kaksitoista erilaista kertomusta, joista jokainen ravistelee lukijaa. Jokainen tarina on vahva, merkityksellinen ja hyvin kirjoitettu. Pidin jokaisesta tarinasta, mikä on minulle hyvin harvinaista novellikokoelmien kohdalla. Jokaiseen tarinaan pääsee hyvin mukaan, eikä mikään lopu töksähtäen. Tämä on parhain lukemani novellikokoelma koskaan.

Adichie käsittelee novelleissaan naisten asemaa, nigerialaisten muuttoa ja sopeutumista Amerikkaan sekä toisaalta myös kaipuuta kotimaahan. Onko elämä todellakin parempaa Amerikassa? Osa novelleista sijoittuu Amerikan maaperälle, toiset taas Nigeriaan. Vaikka tarinoissa on samoja teemoja, eivät novellit kuitenkaan muistuta toisiaan samankaltaisuudella vaan jokainen tarina todellakin on eri. Tässä on muuten paljon samoja asioita kuin Kotiinpalaajissa, jossa päähenkilö Amerikkaan muuttaessa yrittää kovasti sopeutua uuteen elämäänsä.

Adichie kirjoittaa todella hyvin. Ja vakuuttavasti. Vaikka tarinat ovat rankkoja, löytyy joukosta myös pieniä valonpilkahduksia ja vahvoja naisia. Lukiessa ymmärtää kuinka vähän Afrikasta tietääkään, mutta onneksi on Adichie joka näillä vahvoilla tarinoillaan tutustuttaa lukijaa syvemmälle maahan, sen kulttuuriin ja ihmisiin. Aitoihin tarinoihin ja kohtaloihin. Adichie kirjoittaa niin, että Afrikasta yksinkertaisesti haluaa tietää lisää.

Huominen on liian kaukana on kirja, jota ei voi lukea nopeasti. Tälle kannattaa antaa oma tilansa ja aikansa, jokainen novelli nimittäin vangitsee sen verran vahvasti että sitä väkisinkin haluaa miettiä hetken lukemaansa ennen kuin jatkaa lukemista.

"Kamara ei ollut vastannut, koska hänelle heidän asuinpaikallaan ei ollut väliä. Väliä oli vain sillä, mitä heistä oli tullut."

Chimamanda Ngozi Adichie - Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichie - Kotiinpalaajat (Americanah). Otava 2013.

Suomennos Hanna Tarkka

Kansi Emmi Kyytsönen

Ifemelu ja Obinze ovat nuoria nigerialaisia teinejä, jotka rakastuvat toisiinsa. He kuitenkin tietävät, että tulevaisuus on muualla kuin Nigeriassa ja varsinkin Obinze haaveilee unelmien Amerikasta. Kun sitten Ifemelu pääsee opiskelemaan Yhdysvaltoihin, on Obinzen tarkoitus tulla Ifemelun perässä mahdollisimman pian. Amerikan sijaan Obinze päätyy laittomana siirtolaisena Lontooseen. Ifemelu yrittää päästä sisään amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja saavuttaa elämässään asioita, mutta ensi askeleet Amerikassa eivät ole helppoja afrikkalaiselle naiselle. Ifemelun etsiessä itseään, tasapainoillessa kahden kulttuurin välissä ja etsiessään töitä hän yllättäen katkaisee kaikki välit Obinzeen.

Mustana naisena eläminen Amerikassa ei ole helppoa, alun vaikeuksien jälkeen Ifemelu alkaa kuitenkin vähitellen löytää ystäviä, saada töitä, rakkautta ja elämältä kaikkea sitä mitä Nigeria ei olisi koskaan voinut hänelle tarjota. Kaiken tämän ohella Ifemelu kirjoittaa blogia Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi), jossa kirjoittaa nimensä mukaisesti huomioita ja ajatuksia rotukysymyksestä.

Obinzen elämä muuttuu suuresti Ifemelun ollessa Amerikassa, ja kun Ifemelu päättää muuttaa takaisin Nigeriaan, on Obinze aviomies, isä ja erittäin rikas. Ja silloin he joutuvat molemmat elämänsä suurimman valinnan eteen.

Olen lukenut kirjaa pitkin viikkoa ja kun suljin kirjan kannet, ensimmäinen mieleeni tuleva sana kirjasta oli runsas. Tätä olen nyt pyöritellyt päässäni ja jos tosiaan pitäisi vain yhdellä sanalla kuvailla tätä romaania, olisi se juuri runsas.

 Kotiinpalaajissa on paljon, ja Adichie nostaa esille muun muassa rasismin, ja sen kuinka vaikeaa on elää mustana ihmisenä. Ja kuinka erottelu mustien ja valkoisten välillä alkaa, kun poistutaan Nigeriasta, tämän Ifemelu huomaa muuttaessaan Amerikkaan. Koska aihetta käsitellään kirjassa paljon, tulee väkisinkin pohdittua kuinka paljon tässä on kirjailijan omia kokemuksia ja havaintoja elämästä, kuinka moni asia on oikeasti totta. Amerikka nähdään mustan maahanmuuttajan silmin, Barack Obaman voitto presidentinvaaleissa asiana jota kukaan musta ihminen ei voinut ikinä kuvitella näkevänsä omana elinaikanaan, ja Nigeria muunakin kuin vain köyhänä ja hätää kärsivänä pelastuskohteena.

Rasismi ja rotuun liittyvät kysymykset ovatkin hyvin keskeisessä osassa, ja siksi kuvaus rakkaustarinasta uhkaa jäädä muun kerronnan varjoon. Päähenkilöinä kun ovat juuri Ifemelu ja Obinze, toisiinsa nuorena rakastuneet. Tämän rakkaustarinan kuitenkin unohtaa, kun alkaa seurata Ifemelun elämää Amerikassa ja uusia miessuhteita. Vasta kirjan loppupuolella saadaan taas seurata uudelleen kehittyvää rakkaustarinaa kun vuodet ovat muuttaneet niin Ifemelua kuin Obinzeakin.

Tämän kirjan kohdalla voisin uskoa, että mikäli kielitaitoa riittää voisi olla parempi lukea tämä englanniksi, kuten Mafalala ja Elegia ovat tehneet. Tuli tunne, että kaikki kielenvivahteet, korostukset ja sanonnat eivät täysin pääse oikeuksiinsa suomeksi luettuna. Kieleen nimittäin keskitytään paljon, kun nigerialaiset kiinnittävät huomiota millä korostuksella englantia henkilö puhuu, mitä sanoja käyttää.

Minusta tämä oli upea romaani, ihanan runsas ilman että mitään oli liikaa. Jotenkin tarina eli niin että ei olisi sen halunnut edes loppuvan. Tämä on niitä romaaneja joiden jälkeen on vaikeaa tarttua seuraavaan kirjaan, sen verran vahva jälki tästä jää. Adichieta on luettava lisää!

Marie NDiaye - Kolme vahvaa naista

 Marie NDiaye - Kolme vahvaa naista (Trois femmes puissantes, 2009). Gummerus 2013. 

Suomennos Anna-Maija Viitanen

Kannen kuva Jarkko Hyppönen

Kolme vahvaa naista on kertomus kolmesta afrikkalaistaustaisesta naisesta, jotka sanovat nöyryytykselle ei. Ensimmäisessä tarinassa tavataan lakimieheksi valmistunut Norah, joka isänsä pyynnöstä matkustaa tätä tapaamaan. Norahilla ja tämän isällä ei ole koskaan ollut kunnollista suhdetta sillä ankaraan, dominoivaan ja ylimieliseen isään on vaikeaa kiintyä. Kauna isää kohtaan on edelleen suurta vielä Norahin ollessa 38- vuotias, eikä Norah odota tapaamista innolla. 

Ensimmäistä tarinaa tuli luettua syventyneenä, ja oli kauhean vaikeaa ymmärtää että kirjassa mentiin jo seuraavan naisen tarinaan vaikka olisin halunnut seurata vielä Norahin tarinaa. Fantan tarina aviomiehen kertomana ei ottanut sujuakseen, sillä tunsin että Norahin tarina jäi vielä kesken. Hämmennyin kirjan irtonaisuuden tunteesta, sillä vaikutti ettei naisilla ollut mitään linkkejä toisiinsa taustojensa lisäksi. Tuntui siltä että romaani sisältääkin kolme novellia. Kun kirjaa luki eteen päin, huomasi kuitenkin yhdistäviä tekijöitä ja näitä etsin mielelläni.

Kirjan toinen tarina Fantasta on kaikista pisin. Aviomies Rudy kertaa hänen ja Fantan yhteistä elämää, miehen valintoja, päätöksiä ja nykytilannetta. Rudy näyttäytyy lukijalle epäonnistuneena, heikkona ja tunnontuskaisena miehenä, jonka toiminta saa tuntemaan miestä kohtaan enemmänkin vastenmielisyyttä. Kirjan tarinoista haasteellisin, ja jouduin paneutumaan tarinaan varsinkin loppuvaiheessa vielä toistamiseen.

Viimeinen tarina Khadysta on kaikista surullisin, mutta minusta silti parhain. Khady jää aviomiehensä kuoleman jälkeen tämän ilkeiden sukulaisten armoille, ja haaveet perheestä ja lapsesta kariutuvat. Khady joutuu kokemaan kamalia asioita pärjätäkseen ja saa kohtuuttoman julmat elämän kortit itselleen. Ja silti tämä nainen pitää itsestään kiinni viimeiseen asti. Khadyn vahvuus tulee verrattuna muihin naisiin kaikista tarinoista selkeimmin esille. Khadyn tarina viimeisenä on kirjailijalta hyvä ratkaisu, liikuttava ja traaginen lopetus osuu aina sydämeen. 

Ranskalaisen Marie NDiayen kansainvälinen läpimurto Kolme vahvaa naista on erilainen, mielenkiintoinen ja haastaa lukijansa. Kaikkien naisten tarinat ovat erilaisia, mutta kaikkia heitä yhdistää elämää muuttavat ja rohkeat päätökset. Romaani on saanut arvostetun Goncourt-palkinnon, ja NDiaye on ensimmäinen palkinnon saanut musta nainen.

Kirjan on lukenut myös Hanna.