Anni Kytömäki - Kultarinta

 

Anni Kytömäki: Kultarinta

Gummerus 2014

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

 

"Isä, tytär ja metsästä nouseva voima."

 

Kultarinta kertoo Erikistä, joka nuorena poikana menettää sydämensä paitsi metsälle, myös Lidialle. Lidia on torpparin tytär, Erik varakkaan metsänomistajan poika. Lidia on kuin lintu jota on vaikea saada kiinni, ja niinpä Erik alkaa etsiä elämäänsä muuta. Hän suuntaa pohjoiseen, karuun erämaahan ottaakseen vastaan metsänhoitajan tehtävän siinä missä muualla maassa valitaan valkoisen ja punaisen välillä puoliaan. Talvi karuissa oloissa yllättää, mutta lisää yllätyksiä on luvassa kun pesti myöhemmin päättyy: Suomi on itsenäistynyt ja Lidia nykyään lainsuojaton.

 

Ostin kirjan jo keväällä, kun blogeista alkoi kantautua ihastuksen huokauksia. Tarkoitus oli paneutua Kultarintaan kesäkuumalla, mutta vasta nyt, syksyn sateessa, kuljin metsien siimeksessä ja sammalten seassa lukien Erikin ja hänen tyttärensä Mallan tarinaa. Vaikka kirjan lukeminen venähtikin, oli syksy mitä oivallisin hetki tarttua kirjaan. Juuri tällaista vahvaa ja kaunista kerrontaa kaipasinkin.

 

Vaikka kirja on jaettu enimmäkseen kahden kertojaäänen kesken, ensin Erikin ja sitten myöhemmin Mallan, koin että yksi ääni kuuluu myös metsälle ja sen monille muodoille. Luonto on kirjassa suuressa osassa, eikä voi olla huomaamatta kuinka tärkeä asia se kirjailijalle itselleen selkeästi on. Luontokuvaukset ovat paikoitellen lähes runollisia, ja metsän tuoksut voi lähes haistaa ja tunnelman aistia. Sitä haluaa itsekin nyt metsään.

 

Tätä kirjaa luin rauhassa, ajatuksella. Myönnän alussa kokeneeni kerronnan liian hitaaksi, ja miettineeni että kuinka tämän yli kuusisataasivuisen kirjan jaksaa lukea. Jossain vaiheessa vain huomasin, että kirja ja metsä oli ottanut minusta otteen josta en tahtonut luopua. Hieman unenomaisesti kuljin läpi tämän tarinan, johon ihastuin palavasti.

 

Kultarinta ei ole suotta saanut osakseen ihastusta ja mielenkiintoa, Kytömäki on kirjoittanut huikean esikoiskirjan. Kirjan paksuutta ei kannata säikkyä. Siinä on paljon, mutta ei mitään liikaa. Metsän voimassa on jotain käsittämättömän maagista, ja kun se tulee Kytömäen kynästä, se on kuin taikaa. Koko tarina on kauttaaltaan ehjä, ja lopun avoinaisuus on hyvällä tavalla levollinen. Juuri näin tämän tarinan pitikin päättyä.

Tämän kirjan haluaa elävän vielä pitkään. Siinä on niin paljon luontoa ja Suomen historiaa, että tämä kuuluisi jokaisen lukea. Tämä on mahdollisesti tämän vuoden parhain kirja.

 

"Kävelemme metsään. Siitä on tullut jo minunkin metsäni siinä määrin kuin metsä voi olla oma: tiedän missä pitää varoa, ettei tallaa muurahaisten polkua, missä kohtaa varoittaa säikky tiainen, missä kelot nitisevät puuskissa toisiaa vasten. Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä."

Eva Wahlström - Rajoilla

Eva Wahlström: Rajoilla

Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS 2014

Kannen suunnittelu Ville Karppanen

"Nyrkkeilijänä itsetuntoni on perustunut siihen, että olen harjoitellut kovemmin kuin muut. Järjettömän paljon, järjettömän kovaa, järjettömän kauan."

Eva Wahlström hallitsee keväällä 2007 Suomen naisnyrkkeilyä ja harjoittelee äärirajoilla. Kipu on kova ja keho hälyyttää vakavasti, ja kehästä poistuu Suomen mestari jonka jalat tuskin kantavat. Sisukas ja määrätietoinen nyrkkeilijä joutuu kovan paikan eteen, kun nyrkkeileminen alkaa tuntua mahdottomalta. Mutta kuinka voi luopua lajista jota palavasti rakastaa?

Oman lapsen syntyminen ja valmentajan vaihtuminen aloittaa uuden aikakauden, keho elpyy ja ilo elämään palaa. Amatööriura vaihtuu ammattilaisuuteen ja Eva voittaa vuonna 2012 Euroopan mestaruuden. Kivut palaavat kuitenkin entistä pahempina, ja vievät Evan sairaalaan. 

Rajoilla on kirja, joka kertoo huippu-urheilun nurjan ja pimeän puolen: mitä jos ei onnistu, mitä jos kroppa ei kestä? Evan tarina kertoo sen, kuinka vaarallista huippu-urheilu voi olla.

Minut kirja imaisi välittömästi mukaan. Minulla oli vielä edellinen kirja kesken, kun ajattelin vain hieman vilkaista tätä, mutta huomaamattani luin useamman kymmenen sivun verran ennen kuin maltoin jättää kirjan hetkeksi sivuun. Jokaisen kappaleen jälkeen tekee mieli lukea vielä seuraava, ja seuraava, ja...

Evan tarina on kiehtonut minua aina, ja olen lukenut Evasta aikaisemmin kirjoitetun kirjan (Homma hanskassa, Otava 2007). Eva oli minulle nuoruudessani esikuva, harrastin tuolloin kamppailulajia miesvaltaisessa ympäristössä, jossa oli vaikea löytää paikkansa. Sitten tulee Eva Wahlström joka on paitsi kaunis kuin mikä, myös järjettömän kova nyrkkeilijä joka on raivannut tiensä huipulle antaen toivoa tytöille yrittää entistä enemmän. Oma harrastukseni on jo jäänyt, mutta Evaa jaksan aina mielessäni kannustaa.

"Moni on kysynyt minulta, miksi nyrkkeilen. Sinullahan olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, he sanovat. Mutta kun minä haluan nyrkkeillä."

Rajoilla on rankka kirja, Evasta paljastuu vähemmän positiivinen puoli kun kipu jäytää lakkaamatta kropassa eikä mikään auta. Rajoilla on myös harvinaisen suora, kyytiä saa esimerkiksi nyrkkeilyliitto joka on kiinnostunut urheilijasta vain silloin kun se menestyy. Entäpä tilanteessa jossa urheilija tarvitsisi tukea kaikkein eniten? Heti kirjan alussa selviää myös että Evan avomies jää kiinni pettämisestä, joten terveysongelmien lisäksi henkilökohtaisessa elämässäkin myrskyää.

Evan sisukkuutta on pakko ihailla, mutta toisaalta en voinut olla välillä kauhistelematta Evan käsittämätöntä jääräpäisyyttä harjoitella koko ajan, enemmän ja kovemmin. Varsinkin, kun kroppa oli jo valmiiksi niin kovilla. Ymmärrän kuitenkin sen, että rakkaudesta lajiin on valmis tekemään käytännössä mitä vain. Vaikka kirja käy hyvänä varoittavana esimerkkinä huippu-urheilun vaaroista, ei kirja ole pelkkää kipua. Loppu on valoisa ja Eva on äärirajoilla käymisen jälkeenkin edelleen hallitseva Euroopan mestari.

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava 2010

Suomennos Kristiina Savikurki

Kansi Emmi Kyytsönen

Englanninkielinen alkuteos Purple Hibiskus

"Tulkaa ottamaan rakkauden siemaus, isä tapasi sanoa. Minä otin kupin käsieni väliin ja nostin sen huulilleni. Vain yksi siemaus. Tee oli aina niin kuumaa että minulta paloi kieli. Mutta en välittänyt, koska tiesin että kieltäni ei polttanut vain tee vaan samalla isän rakkaus."

Kambilin ja Jajan isä on rikas, arvostettu ja kunnioitettu vapaustaistelija, joka lahjoittaa kylän vähävaraisimmille ruokaa ja auttaa taloudellisestikin. Ulkopuolisten silmin isä näyttäytyy hurskaana ja pyhimyksenä anteliaiden lahjoitusten vuoksi, mutta kotona neljän seinän sisällä isästä kuoriutuu alistava ja väkivaltainen tyranni. Uhka leijailee koko ajan perheen yllä, vain pieni väärä hetki voi saada aikaan sen, että isän kieli vaihtuu lennossa englannista igboon ja joku kärsii. Ja silti Kambili ei toivo muuta kuin että isä rakastaisi häntä.

Kambilin elämä muuttuu, kun hän pääsee veljensä kanssa Ifeoma-tädin luokse kylään Nsukkan yliopistokaupunkiin. Ifeoma-tädin kodissa ei ole yhtä loistokasta kuin heidän suuressa kodissaan, mutta siellä on jotain sellaista mitä heidän kodistaan puuttuu: naurua. Tädin puutarhassa kukkivat upeat purppuranpunaiset hibiskukset, ja pian Kambilin maailmassa tapahtuu paljon sellaista mitä ei olisi koskaan uskonut tapahtuvan. Sisäänpäin kääntynyt ja pelokas Kambili nauraa ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään.

"Ajaessamme takaisin Enuguun minä annoin nauruni raikua Felan vastustamattoman laulun yli. Minä nauroin, koska harmattanin tuulien puhaltaessa Nsukkan päällystämättömät tiet lennättävät autojen ylle tomukerroksen ja sadekaudella peittävät ne tahmealla mudalla. Nauroin, koska asvalttitiellä eteen ilmestyy kuoppia kuin yllätyslahjoja, koska ilma tuoksuu kukkuloilta ja kaukaiselta menneisyydeltä ja koska auringonsäteet muuttavat hiekan kultapölyksi. Nauroin, koska Nsukka kykeni vapauttamaan ihmisessä syvällä piilevän voiman, kunnes se nousi ylös kurkkuun ja purkautui vapauslauluna. Tai nauruna."

Adichie vangitsee minut joka kerta kirjansa ääreen. Elämä soljuu eteenpäin siinä missä kirjan sivut kääntyvät, ja tarinan henkilöt tulevat lähelle. Tarina etenee omalla painollaan rauhallisesti, ja sitä itsekin huomaa lukevansa hitaasti ja nautiskellen. Ja samalla peläten kirjan loppumista. Tarinassa piilee jännitteitä väkivaltaisen ja arvaamattoman isän muodossa, mutta samalla se on myös toiveikas ja elämänmyönteinen. Adichie maalaa Nigerian lukijan silmien eteen, ja eikä pelkää ottamasta esille myös Nigerian kipukohtia.

Ja kirjoittaahan Adichie todella hyvin. Vahvasti ja voimakkaasti. Olen pitänyt hänen kirjoissaan myös aina siitä, että mukana on igboa jonkun verran. Se tuo tekstiin aina hyvän lisämausteen, ja tarina tulee vielä lähemmäs lukijaa.

Olen tietoisesti pantannut Purppuranpunaisen hibiskuksen lukemista, sillä tämä on viimeinen kirja jonka kirjailijan suomennetusta tuotannosta nyt luen. Olen ihastunut kaikkiin aikaisempiin Adichien kirjoihin, eikä tämäkään tee poikkeusta. On haikeaa tietää että kaikki on nyt luettu, ja on jäätävä odottamaan koska tämä huikea tarinankertoja kirjoittaa jälleen uudestaan. Ihastuin kirjaan todella paljon, ja voin sanoa, että olen todella onnellinen kun olen löytänyt Adichien kirjat.

Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Tammi 2014

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Kansi Jussi Kaakinen

Japaninkielinen alkuteos Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013

 

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo Tsukuru Tazakista, 36- vuotiaasta yksinelävästä miehestä, jolla on menneisyyden painolasti mukanaan. Nuorena opiskelijana koettu hylkääminen ystävien puolesta seuraa yhä aikuista Tsukurua, mitään kyselemättä hän on hyväksynyt ystäviensä käytöksen, mutta miettii yhä edelleen, vuosien jälkeen, mitä tapahtui? Tiivis viiden hengen ystäväporukka oli noin vain päättänyt sulkea Tsukurun pois porukasta.

Kun Tsukuru tapaa viehättävän Saran, kannustaa hän Tsukurua kohtaamaan menneisyyden haamut, ja kysymään ystäviltään mitä yli kuusitoistavuotta sitten tapahtui. Tsukurun tavatessaan ystäviään, matkaa hän jopa kauas Suomeen selvittämään menneisyyttään.

Olen viime vuosina ihastunut herra Murakamin tuotantoon vahvasti. Syyskuussa suuntasin kirjaostoksille tempauksen myötä, ja mukaan lähti yksi syksyn odotetuimmista uutuuksista, Värittömän miehen vaellusvuodet. Minulle jo pelkästään Murakamin kirjan avaaminen tuo hyvän tunteen, rakastan jopa fonttia jolla kirja on kirjoitettu! Rakastamani IQ84:n jälkeen uuden Murakamin aloittaminen oli juhlallinen hetki, odotukset olivat korkealla.

Ehkä jopa liian korkealla.

Värittömän miehen vaellusvuodet ei ole huono, mutta se poikkeaa Murakamin tuotannosta olemalla enemmän...normaali. Vinksahtaneisuus ja maaginen realismi on poissa, ja kirja on enemmän maanläheisemmän Norwegian Woodin mukainen. Paikoitellen koin lukemani hivenen tylsäksi, ja luin kirjaa suhteettoman kauan. Kieltämättä voisin kuvailla kirjaa jopa hieman värittömäksi.

Kun on lukenut, ihastunut, rakastunut ja nähnyt unta kahden kuun maailmasta, taidetaan olla tilanteessa josta on vaikea pistää paremmaksi. Siksi tavanomaisempi Värittömän miehen vaellusvuodet jätti hieman pettyneen tunteen. Odotukset olivat liian korkealla. Kuinka olisinkaan halunnut ihastua myös tähän kirjaan!

 

Murakamin kohdalla innostun enemmän kun ollaan outojen, selittämättömien ja vinksahtaneiden asioiden äärellä, sillä Murakamilla on taito kertoa mitä uskomattomampia asioita niin että lukija ei edes kyseenalaista lukemaansa. Tämä teos ei yltänyt suosikkeihini tällä kertaa.

"Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili todellisen harmonian pohjalla."

Blogin kirjoittajasta ja tämän hetken kuulumiset

Huomasin taannoin, etten ole koskaan kertonut kunnolla ihmisestä tämän blogin takana. Minusta ei löydy oikein kunnon esittelytekstiä, kunhan olen vain bloggaillut. Olen ollut aika arka tuomaan itseäni julkisesti esille internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta siinä missä ihminen kasvaa, kasvaa blogikin sen myötä. Näin kypsyi ajatus esitellä itseäni hieman enemmän nykyisille ja uusille lukijoille, ihanaa että kirjajuttuni jaksavat kiinnostaa niin monia!

 

Historiaa 

Olen lukenut aina siitä lähtien kun opin 7- vuotiaana lukemaan. Samanikäisenä sain kirjastokortin, joka alkaa näin 20 vuoden jälkeen olla paitsi hyvin kulunut myös melko antiikkinen. Siinä on vieläkin haalealla havaittavissa seitsemänvuotiaan tytön allekirjoitus haparoivin tikkukirjaimin. Tuosta kortista en luovu koskaan, vaikka pelkään että se alkaa olla elinkaarensa päässä. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan!

 

Kirjastokortin myötä avautui täysin uusi maailma. Ihastuin kirjastoon ja sen kirjoihin niin palavasti, että reppu vääränä kannoin kirjoja kotiin. Ala-aste aikana olin pitkälti kirjastoauton varassa jonne pystyin itse kävelemään ellen sitten käynyt isäni kanssa lähikirjastossamme. Tuolloin luin enimmäkseen heppakirjoja ja Neiti Etsiviä. Yläasteikäisenä homma oli paljon helpompaa, sillä sitten kirjasto sijaitsikin jo tien toisella puolella. Koulupäivän jälkeen oli ihanaa hautautua kirjaston uumeniin ja niin, tulla kotiin taas reppu täynnä kirjoja. Jälkeen päin yllättää kovasti, ettei itse koulunkäynti kärsinyt juurikaan lukuinnostani, pärjäsin ihan hyvin koulussa vaikka mielenkiinto kohdistuikin oppikirjojen sijaan enemmän muunlaisiin kirjoihin. Vasta lukiossa alkoivat koeviikot tuntumaan tuskaisilta, kun olisi halunnut lukea jotain muuta. Muistan ikuisesti sen hetken kun uusin Harry Potter oli ilmestynyt ja se poltteli ihan järjettömästi mutta kokeisiin oli luettava ensin. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että yksi rinnakkaisluokkalainen tyttö luki kokeiden välissä Potteria samalla kun itse kärvistelin! Mutta voi sitä onnea sitten kun sai alkaa luvan kanssa lukemaan Potteria.

 

Kuinka blogi sai alkunsa?

 

Vasta Ammattikorkeakoulussa huomasin kuinka vähälle lukeminen oli lapsuuden ja nuoruuden ajoista jäänyt. Kaipasin kirjojen maailmaan kovasti, mutta opiskelut, projektit ja kolmivuorotyö veivät kaiken aikani. Opinnäytetyön jälkeen putosi raskas taakka harteilta, ja keskitin tarmoni täysin muihin asioihin. Tässä vaiheessa olin jo löytänyt kirjablogien maailman ja ajatus omasta blogista kypsyi. Ja tällä tiellä olen edelleen, keväällä 2011 päivänvalon nähnyt blogi on osa elämääni vahvasti.

 

Siinä missä kirjastokortti avasi pienelle tytölle täysin uuden maailman, teki kirjablogimaailma saman minulle uudelleen vanhempana. Rakkaus kirjoihin ei koskaan sammunut elämän muuttuessa, ja kirjablogien myötä olenkin löytänyt paitsi paljon hienoa luettavaa, myös saanut uusia näkökulmia lukemiseen. Ennen kirja tuli luettua, mutta nyt voin lukemisen jälkeen jakaa kokemukseni muiden kanssa ja käydä keskustelua. Kirjoista saa nykyään niin paljon enemmän irti kun on löytänyt kirjablogimaailman, oman heimonsa. Muutaman kirjabloggaajan olen tavannut livenäkin ja on aivan mahtavaa saada blogille kasvot ja tutustua samanhenkisiin ihmisiin.

 

En työskentele kirjojen tai kirjallisuuden parissa, vaikka se haave aina toisinaan esille pulpahtaakin. Koulutukseni on täysin toiselta alalta. Kirja-arvioni ovat siis täysin harrastelijamaisia, onhan blogikin minulle harrastus eikä työ. Kirjat ovat minulle vastapaino kaikelle muulle elämälle, pakopaikka arjen keskellä.

 

 

 

Mitä minulle sitten kuuluu juuri nyt? 

 

Tällä hetkellä elämä on melkoisessa murroksessa, kun helmikuussa saamme esikoisemme, tulevan pienen lukijan. Tämä muutos on jo näkynyt täällä bloginkin puolella ajoittaisena hiljaisuutena. Yritän olla ottamatta turhaa stressiä siitä, etten kykene pysymään samassa tahdissa lukemisen suhteen kuin ennen. Ja kirpun maailmaantulon jälkeen tahti hidastuu varmasti vieläkin enemmän. Miltä vuosi 2015 sitten näyttääkään blogin osalta jää nähtäväksi. Yritän tietenkin lukea aina kuin mahdollista, ja voi olla että innostun lukemaan lastenkirjojakin, kuka tietää. Päivä kerrallaan kuitenkin mennään.

 

Varmaa on kuitenkin, etten lopeta lukemista enkä bloggaamista. Blogi elää kirjoittajansa mukana, ja joskus tulee hiljaisempia kausia. Näin rakasta harrastusta on vaikea edes lopettaa, mitä ihmettä minä sitten tekisin?

 

Loppuvuodesta aion vierailla Helsingin kirjamessuilla, lukea muutaman syksyn uutuuden ja saada loppuun pari keskeneräistä kirjaa. Lisäksi jään odottelemaan Finlandia -ehdokkaita ja arvailemaan voittajaa. Yritän tietenkin myös lukea mahdollisimman monta Finlandia -ehdokasta. Lisäksi aion tehdä muuttoteknisiä toimenpiteitä, sillä kirjastohuoneeni muuttuu nyt lastenhuoneeksi, ja kirjahylly muuttaa olohuoneeseen. Iso kirjaprojekti siis tiedossa, mutta mikäs sen ihanempaa kuin hypistellä ja järjestellä kirjoja? Lisäksi aion nauttia joulukuusta täysin rinnoin, sillä pidän lomaa koko kuukauden! Viime vuonna intouduin pitämään jouluviikon, ja tänäkin vuonna aion varmasti tuoda joulukirjoja blogiin. Rakastanhan joulua yli kaiken.

 

Toivottavasti tämä pieni esittely avasi edes hieman ihmistä blogin takana ja helpottaa uusien lukijoiden mukaan tulemista.

 

Kirjaisaa loppuvuotta kaikille!

 

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat

Uuden kirjallisuuden areena

Otava 2014

Kansi Elina Warsta

Grantan kolmannessa osassa keskitytään teemaan Parhaat nuoret suomalaiset kertojat, joka varmasti herättää keskustelua ja pohdintoja siitä, keiden tulisi olla mukana kirjassa. Kirjaan on valittu 20 suomalaiskirjailijaa, joilta on julkaistu vähintään yksi romaani tai novellikokoelma. Iältään kirjailijat saivat olla korkeintaan 40-vuotiaita. Tämä ratkaisi esimerkiksi sen, ettei odotusteni mukaisesti esimerkiksi Joel Haahtela ollut mukana. En siltikään voi olla miettimättä, onko 40-vuotta hieman liian korkea ikä, jos puhutaan nuorista kirjailijoista. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä Suomi on pieni maa.

Grantassa on mukana kirjailijoita jotka eivät ole minulle entuudestaan tuttuja. Näin joko nimen tai tuotannon perusteella. Myös siksi oli äärimmäisen mielenkiintoista tutustua samalla kertaa useampiin uusiin tuttavuuksiin, kuten esim. Philip Teir, Emmi Itäranta, Emma Juslin... vain muutaman mainitakseni.

Grantassa olen tottunut siihen, että mukana on erilaisia tekstejä laidasta laitaan, myös runoja ja sarjakuviakin. Siksi minua nyt lukiessa yllätti kovasti se, että mukana on todella paljon tekstejä jotka ovat otteita kirjailijan tulevasta romaanista. En muista että aikaisemmissa osissa olisi ollut vastaavaa. Väkisinkin tulee mieleen, että näinkö sen takia, koska Granta julkaistaan englanninkielisenä käännöksenä Frankfurtin messuilla ja se samalla esittelee maamme kirjailijoita laajemmalle yleisölle. Tuli välillä kuitenkin sellainen ikävä tunne että kädessä oli enemmänkin esittelykirjanen, enkä päässyt tästä tunteesta missään vaiheessa eroon. On vain laitettu yksien kansien väliin tulevien romaanien muutama luku.

Granta jätti siis minuun nyt hieman sekavan fiiliksen. Muutamista teksteistä pidin todella paljon, varsinkin Sofi Oksasen ja Emmi Itärannan, mutta yllättävän laimea lukukokemus. Toivon tietenkin kovasti, ettei kansainvälinen yleisö ajattele samalla tavalla kanssani. Haluan tietenkin, että Granta innostaa lukijoita muualtakin maailmasta tarttumaan suomalaisiin kirjailijoihin.

Granta jaksaa silti edelleen kiinnostaa, ja aion jatkossakin lukea tulevat Grantat. Tämänkertaisessa Grantassa on muuten todella kiva kansi, väriä myöten. Millaisia fiiliksiä tämä Granta teissä herättää?