1Q84

Haruki Murakami: 1Q84
Kustantaja: Tammi 2013
Suomentaja: Aleksi Milonoff
783 s.

On vuosi 1984. Aomame on liikunnanohjaaja, joka sivutyönään murhaa väkivaltaisia miehiä. Työkeikalla Aomamen taksi juuttuu liikenneruuhkaan, ja kuski neuvoo hänelle oikotien hätäpoistumistikkaita pitkin. Tikkaat kiivettyään Aomame huomaa siirtyneensä rinnakkaistodellisuuteen, jonka taivaalla on kaksi kuuta. On vuosi 1Q84.

Vuonna 1984 matematiikanopettaja Tengo muokkaa oudosta käsikirjoituksesta menestysromaanin. Kirjailijaksi väitetystä teinitytöstä Fuka-Eristä tulee tähti, mutta mystisestä lahkosta paennutta tyttöä ei maine kiinnosta. Kun Fuka-Eri katoaa ja Tengo huomaa kirjoittavansa tarinaa maailmasta, jossa on kaksi kuuta, nyrjähtää todellisuus raiteiltaan.

Teksti: Tammi

Tästä kirjasta olin tahtomattanikin kuullut ja lukenut paljon. Se on saanut osakseen suurta suitsutusta ja aloitinkin lukemaan kirjaa kovin ennako-odotuksin. Intoa ei laimentanut edes se, että mieheni ei siitä suunnattomasti pitänyt. 

"Niin kuin sanoin, aina on vain yksi todellisuus", kuljettaja toisti hitaasti, kuin alleviivaten tärkeän kohdan kirjasta.
"Niinpä tietysti", Aomame sanoi. Kuljettaja oli oikeassa. Fyysinen kappale saattoi olla vain yhdessä ajassa ja paikassa kerrallaan. Einstein oli todistanut sen. Todellisuus oli äärettömän kylmä ja yksinäinen.
Aomame osoitti auton stereoita. "Mahtava ääni."
Kuljettaja nyökkäsi. "Kuka tämän säveltäjä olikaan?"
"Janácek." (s. 18)

Kirja alkaa vauhdikkaasti. Aomame joutuu toiseen todellisuuteen jo heti alkumetreillä. Luen innolla ja en pysty laskemaan kirjaa käsistäni. Mutta sitten tapahtuu jotain. Tarina alkaa junnata ja kirjaan tarttuminen vaikeutua. Pitkiä pätkiä kerrotaan Aomamen seksiseikkailuista enkä saa kiinni miksi ne saavat niin ison huomion kirjassa. Tuntuu, että varsinainen tarina ei ota edistyäkseen. Janoan tietää mikä ihmeen ilmakotelo ja mitä tekemistä sillä on tarinan kanssa. Mutta tarina seikkailee kummallisilla sivuraiteilla.

Lisäksi Aomame, yksi kirjan päähenkilöistä, on minusta ärsyttävä. Ei hyvällä tavalla ärsyttävä, joka saa nenän pysymään kiinni kirjassa, vaan ´tekee mieli jättää kirja kesken´ -tavalla ärsyttävä. Onneksi tarina ei seuraa pelkästään häntä, vaan hahmoja on useampi. Muuten kirja olisi päätynyt keskeneräisten kirjojen listalle. Teinityttö Fuka-Eri on minusta huomattavasti kiinnostavampi persoona ja olisinkin toivonut, että hänestä olisi ollut kirjassa enemmän ja hänen taustojaan ja tarinaa avattu paremmin.

Meno toki tiivistyy loppua kohden. Loppuhuipennusta ei tässä kohtaa kuitenkaan vielä saada, sillä tarina jatkuu kolmososassa. Minulta taitaa kuitenkin tuo osa jäädä lukematta. Sen verta  iso pettymys oli tämä kirja eikä kiinnostus jaksanut pysyä. Yhdyn siis mieheni mielipiteeseen, kirja ei täyttänyt odotuksia.

Murakamin luomat puitteet tarinalle ja itse tarinakin pohjimmiltaan ovat kyllä kiinnostavat. Hänellä on täysin omanlainen ote maagiseen realismiin. Seikkailu tapahtuu meidän omassa maailmassa eikä kuitenkaan. Maailmamme rinnalla on toinen todellisuus. Mutta itse toteutus oli minusta ontuva. Taidan kuulua pieneen vähemmistöön, joka oli pettynyt kirjaan eikä löytänyt siitä suuria maailmoja ja mieltä ravistavia tunnelmia.

Toisenlaisia näkemyksiä kirjasta: Annami rakastui kirjaan ja kirjailijaan, kuten myös Annika K.

Minun arvioni: peruskirja koukulla.

Sinä päivänä

David Nicholls: Sinä päivänä / One day

Kustantaja: Otava 2011

Suomennos: Sauli Santikko

507 s.

Sinä päivänä heinäkuuta 1988 työväentaustainen älykkötyttö Emma Morley ja varakkaan perheen hulttiopoika Dexter Mayhew päätyvät puolivahingossa samaan sänkyyn. He ovat molemmat juuri valmistuneet Edinburghin yliopistosta ja heillä on koko elämä edessään. Missä he olisivat samana päivänä vuoden päästä? Entä seuraavana vuonna? Ja kaikkina sitä seuraavina?

Dexter päätyy kummempia yrittämättä tv-julkkikseksi ja viettää makeaa mutta onttoa elämää. Samaan aikaan Emma etsii omaa tietään hanttihommien ja epätoivoisten seurustelusuhteiden ryteikössä. Vaikka vuosien varrella Emman ja Dexterin elämänpiirit loittonevat yhä kauemmas toisistaan, heidän välilleen on muodostunut molemmille tärkeä, katkeamaton side. (Teksti Otava)

Tämä kirja on tarttunut matkaan divarista ja odottanut lukuvuoroaan pidemmän aikaan. Vihdoinkin olotila oli kirjalle sopiva.

Koitan tietoisesti välttää suuremmin lukemasta muiden ajatuksia kirjoista, jotta ne eivät vaikuttaisi minun lukukokemukseeni. Mutta tämän kirjan kohdalla en ole voinut välttyä kuulemasta ylistyssanoja. Joten odotuksia kirjaa kohtaan oli. Eikä se pettänyt. 

Alku oli tahmeaa. Jotenkin odotin, että se suorastaan räjähtää käyntiin ja olen koukussa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirja oli mielestäni hitaasti lämpenevä, muttei kuitenkaan missään kohdin tylsä. En siis pitänyt kirjaa huonona tai jumittavana alussakaan, odotukseni kirjasta vain olivat toisenlaiset kuin mitä se sitten oli. Kun sopeuduin kirjan maailmaan ja tempoon, olin ihastunut. 

Minusta molemmat henkilöt ovat uskottavia. Hieman hukassa elämässään, kumpikin omalla tavalla. Mutta iän ja kokemusten myötä löytävät kumpikin oman paikkansa maailmassa. 

Kansi lupaa rohkeasti, että kirja on mielettömän hauska. Itse en tätä hauskuutta kirjasta löytänyt, en edes mielen perukoilla hörähtänyt missään kohdin. Menikö minulta tuo hauskuus ihan ohi? Se ei kuitenkaan lukukokemusta haitannut. Enemmän se oli pohjavireeltään lämminhenkinen ja positiivinen kasvutarina.

Minun arvioni: hyvän mielen kirja.

Käsi jota kerran pitelin

Maggie O´Farrell: Käsi jota kerran pitelin / The Hand That First Held Mine 

Kustantaja: Schildts & Söderström 2013

Suomennos: Maija Kauhanen

391 s.

Maalaiskaupungin maa polttaa Lexie Sinclairin jalkojen alla: nuori nainen on valmistunut yli­opistosta ja odottaa elämän alkavan. Kun hienos­tunut Innes Kent ilmestyy kuin tyhjästä Lexien kotikadulle, odottaminen on ohi. Boheemin Lon­toon sydämessä, 1950-luvun sykkivässä Sohossa Lexie luo uuden elämän Innes rinnallaan. 

Nykyajassa Ted ja Elina vierastavat uutta elämään­sä vastasyntyneen vauvan vanhempina. Elina pel­kää menettäneensä kykynsä maalata, ja Tediä kiusaavat omat lapsuusmuistot – on jotain joka ei täsmää hänen vanhempiensa kertoman kanssa. 

Ted kaivautuu syvemmälle menneeseen vastauk­sia löytääkseen ja paljastaa kahden naisen muoto­kuvan: naisten tarinoita erottaa viisi vuosikymmen­tä ja yhdistää heidän palava tahtonsa elää elämää, joka ei sovi muottiin. 

Maggie O’Farrellin riipaiseva ja elämää suu­rempi romaani jättää haukkomaan henkeä. Se palkittiin Costa-kirjallisuuspalkinnolla parhaasta kaunokirjallisesta teoksesta vuonna 2010. (Teksti: Schildts & Söderström)

Tämä kirja on kirjastosta lainattu ja napattu hyllystä sen enempää tietämättä kirjasta. Minulla ei ollut oikeastaan mitään oletuksia, kun tätä aloitin lukemaan. Alkuun luin melko varovaisella mielellä. Ajattelin kirjan kertovan kahdesta naisesta eri aikakausina, heidän kasvutarinansa. Kyllähän kirja oli sitäkin, mutta se oli myös muutakin. Se oli loppuaan kohti tiivistyvä jännitysnäytelmä. Mitä pidemmälle pääsin, sitä vaikeampi oli kirjasta irti päästää. Loppuun kirjan luinkin yön pimeinä tunteina, kun heräsin pienintä imettämään. Unet ovat tämän versio kolmosen kanssa todella vähissä, mutta siitä huolimatta oli pakko kirja lukaista, väsytti aamulla kuinka paljon tahansa. 

Kirja osui vielä sopivaan aikaan. Elinan tarinaan pystyin samaistumaan voimakkaasti. Itsellänikin takana vaikea synnytys ja elin kotona pikkuvauva-aikaa kuten Elina kirjassa. Enempää kohdilleen ei olisi Elina voinut ajallisesti osua. 

Minä siis lämpenin kirjalle hieman hitaasti, mutta vauhtiin päästyäni en pystynyt kädestä laskemaan. Tämä pääsee ehdottomasti suositeltavien listalle. 

Minun arvioni: tomeraa toimintaa (vaikkei sanan varsinaisessa merkityksessä toimintakirja ollutkaan, koukuttava kuitenkin)

Käen kutsu

Robert Galbraith: Käen kutsu / The Cuckoo´s Calling

Kustantaja: Otava 2013

Suomentaja: Ilkka Rekiaro

463 s.

Kun kaunis, ongelmien piinaama mallityttö putoaa lumen peittämältä parvekkeelta Mayfairissa, kaikki viittaa itsemurhaan. Veljellä on kuitenkin epäilyksensä, ja hän palkkaa yksityisetsivä Cormoran Striken tutkimaan tapausta. Strike on Afganistanin sodan sekä ruumiillisesti että henkisesti rampauttama veteraani, joka kamppailee saadakseen otteen elämästään. Uusi tapaus turvaa hänen taloudellisen toimeentulonsa, mutta vaatii myös veronsa: mitä syvemmälle Strike sukeltaa nuoren mallin mutkikkaaseen maailmaan, sitä synkemmäksi se paljastuu - ja sitä lähemmäs vaaraa hän itse joutuu… (Teksti Otava)

Vuosi alkoi nähtävästi Rowling-teemalla. Sillä tämä kirja on kirjoitettu Galbraith-salanimellä ja nimen takana piileksii J.K. Rowling. 

Paikka vapaana -kirjan jälkeen en tiennyt mitä ajatella kirjailijan toisesta aikuiselle suunnatusta kirjasta. Mutta pettymään en päässyt tälläkään kertaa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Paikka vapaana -kirjasta. Tästä puuttui jatkuva sulkeiden käyttäminen, joka minua edellisellä lukukerralla häiritsi. Myös tyyli oli erilainen. Mielsin koko aika kirjan kirjoittajan mieheksi, vaikka tiesin, ettei näin ole. Mutta jokin kirjoistutyylissä vain oli minusta miehistä. 

Rowling on punonut kutkuttavan juonen. Melko nopeasti olin jäänyt koukkuun kirjaan. Enkä muuten arvannut tekijää kuin vasta viime metreillä. Minut Rowling siis onnistui pyörittelemään tarinan koukkuihin taitavasti ja onnistui hämäämään juonen käänteillä. Jään odottamaan tämän yksityisetsivän uusia seikkailuja. 

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.

Paikka vapaana

J.K. Rowling: Paikka vapaana / The Casual Vacancy

Kustantaja: Otava 2012

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

543 s. (pokkari)

Kun nelikymppinen Barry Fairbrother kuolee äkillisesti, Pagfordin pikkukaupunki menee sekaisin. Päältä katsoen kaupunki toreineen ja keskiaikaisine kirkkoineen on mitä idyllisin, mutta Pagford ei ole sitä miltä näyttää. Kauniiden kulissien takana kaupunkilaiset ovat suorastaan sodassa keskenään. Rikkaat ja köyhät, lapset ja vanhemmat, opettajat ja oppilaat ovat nousseet toisiaan vastaan.

Ja kun Barryn paikka kunnanvaltuustossa jää vapaaksi, ristiriidat kärjistyvät. Seuraajan valinta nostattaa suuria intohimoja ja johtaa odottamattomiin paljastuksiin. (teksti: Otava)

Jonkun aikaa mietin, luenko tätä kirjaa ollenkaan. Ensinnäkään tälläinen juonittelu ja politikointi ei ole oikein minun mukavuusalueella. Toisekseen pelkäsin, ettei Rowling ole osannut oikeasti muuntautua aikuisten kirjailijaksi ja tämä on julkaistu, kun kirjailijan nimi on vielä kaikkien muistissa. 

Turhaan pelkäsin. Kirja on täysin toisenlainen tyyliltään kuin Potterit olivat. Kirja on selkeästi aikuisten kirja. Mutta yhtä koukuttavasti Rowling on osannut tämänkin kirjoittaa kuin mitä Potterit mielestäni oli. Loppuun oli luettava. Eikä tämä ollut myöskään vain politikointia. Kirja kertoi ennemminkin ihmisen synkästä puolesta, katkeruudesta ja elämän rumuudesta. Pikku kaupungista, missä toisten asiat tiedetään tarkalleen, joskus jopa paremmin kuin asianomainen itse.

Mietinkin monessa kohtaa kirjaa lukiessa, ettei elämä ole näin raadollista. Ei kait ihmiset ole näin katkeria ja juonittelevia? Noh, kirjassa on taatusti korostettu näitä piirteitä, mutta minua se toisinaan häiritsi suunnattomasti. Ja sai samalla lukemaan eteenpäin. Mihin tämä oman edun tavoittelu vielä johtaa?

Kirjassa minua häiritsi suunnattomasti, että pitkiä pätkiä oli laitettu sulkuihin. Minusta nämä pätkät olisivat voineet olla ihan ilman sulkuja. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän sulkumerkin näkeminen ärsytti. Onneksi ärsytys ei sentään noussut niin suureksi, että kirjan lukeminen olisi jäänyt kesken.

Kirja oli tutustumisen arvoinen, muttei yllä minun asteikolla merkittävien kirjojen joukkoon. Mutta viihdyttävä kirja kuitenkin. 

Minun arvioni: välipalakirja.

Appelsiininkuorten katu

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu
Kustantaja: Otava 2012
Kääntäjä: Kaila Katariina
Isbn: 978-951-1-25286-3
350 s.

Kymmenvuotias Hayat Shah elää tavallista arkea amerikkalaisessa lähiössä pakistanilaistaustaisen perheensä kanssa.
Eräänä päivänä äidin paras ystävä, järjestetystä avioliitosta eronnut Mila Ali, muuttaa heidän kotiinsa, ja Hayatin koko maailma muuttuu. Lumoavan kaunis ja hartaan uskovainen Mina tutustuttaa Hayatin Koraanin vietteleviin säkeisiin, ja hänestä tulee pojalle pian kaikki kaikessa.
Kun länsimaisista vapauksista rohkaistuneena Mina rakastuu juutalaiseen Nathaniin, Hayatin mustasukkaisuus kätkeytyy uskonnollisen fundamentalismin kaapuun kohtolokkain seurauksin.

Kuva ja teksti: Otava

Tämä kirja herätti monenmoisia ajatuksia. Ristiriitaisiakin. Innolla tartuin kirjaan, kurkistus erilaisiin kulttuureihin ja uskontoihin kiinnostaa minua. Siinä tämä kirja ei pettänyt. Uskonto on varsin keskeisessä osassa tässä kirjassa. Vaikka kirjassa on jokunen ote Koraanista ja Mina kertoo Hayatille uskomuksia, tarinoita ja legendoja heidän uskostaan, en kokenut kirjaa liian raskaaksi tai uskonnolliseksi. Tarina oli kuitenkin enemmän Hayatin kasvutarina ja hänen perheensä kertomus kahden erilaisen maailman välissä.

Hämmästystä minussa herätti kirjan osittain kovakin arvostelu islamin uskoa kohtaan. Perheen isä oli uskostaan luopunut ja piti maanmiehiään aivottomina imaamia seuraavina lampaina. Heidät kuvattiin kiihkouskovaisina, jotka olivat valmiita koviinkin tekoihin. Juutalaisuus ja islamilaisuus olivat vastakkain kirjassa. Vastapainona oli taas Mina, jonka usko oli syvää ja hiljaista. Uskonto oli hänen ohjenuoransa elämässä ja hän tutustuttaakin Hayatin Koraanin maailmaan. Oppi kääntyy lopulta Hayatia itseään vastaan, hän uppoutuu uskontoon peittääkseen mustasukkaisuuttaan ja negatiivisia tunteitaan.

Toki tämä on yhden kirjailijan näkemys islamilaisuudesta. Hämmenystä minussa vain herätti negatiivisuus, tänä päivänä kun tunnutaan olevan toisinaan jo hieman liiankin varovaisia ettei toisen uskoa arvostella. Hyvänä esimerkkinä tästä oli juuri possun poistaminen aapiskukosta, jotta se ei loukkaa islamilaisia. Johtuiko tästä possukeskustelusta, jota käytiin samaan aikaan kun luin kirjaa, että kiinnitin asiaan huomiota kirjassa? Ehkä, ehkä en ilman sitä olisi asiaan kiinnittänyt samassa määrin huomiota. Toisaalta tämä väkivaltainen kiihkouskovainen on se mielikuva, jota täällä länsimaissa helposti ylläpidetään ja pönkitetään. Eihän näin tokikaan ole läheskään kaikkien islamin uskoisten kanssa. Ehkä kaipasinkin kirjaan vastapainoksi enemmän myös Minan kaltaisia uskovia. Joille uskonto oli syvää ja puhdasta, ei väline vihaan ja väkivaltaan.

Kirjailija on itse Amerikassa syntynyt pakistanilaistaustaiseen perheeseen. Vuodattaako hän omia kokemuksia lapsuudestaan tähän romaaniin? Onko kahden melkolailla täysin erilaisen kulttuurin törmäys niin raju, että uskonto saa silloin korostuneen roolin ja voi ilmetä väkivaltaisenakin suojamuurina kahden kulttuurin välissä? Oman identiteetin säilyttäminen täysin toisenlaisessa maassa kuin mistä on kotoisin, ei varmasti ole kovin helppoa ja varmasti repii ihmistä. Oma kulttuuri, usko ja tavat usein saavat isomman merkityksen toisessa kulttuurissa kuin ne saavat omassa maassa.

Vaikka kirja herättikin minut ajattelemaan asiaa enemmän ja syvemmin, ei kirja ollut missään tapauksessa raskas. Se oli nopealukuinen ja eteni tasaisesti. Perheen tarina kaappasi mukaansa ja oli kuitenkin pääroolissa kirjassa, ei pelkkä uskonto.

Minun arvioni: antoisa kirja.

Nora & Alicia

Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Kustantaja: Bazar Kustannus 2011
Suomentaja: Tiina Sjelvgren
Isbn: 978-952-5637-92-2 (pokkari)
383 s.

Havanna, 1956. Varakkaan suvun teini-ikäiset serkukset Nora ja Alicia ovat parhaita ystäviä. He nauttivat täysin siemauksin helposta ja huolettomasta elämästä, kunnes paratiisin ylle lankeaa synkkä varjo: kommunistit aloittavat vallankumouksen ja maa ajautuu sisällissotaan.
Sotilasdiktaattori Batistan hallinto kukistetaan ja Fidel Castro nousee valtaan. Yhä useammat perheet lähtevät maasta, ja lopulta myös Noran perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Alicia perheineen jää Kuubaan, mutta tytöt pitävät yhteyttä niin tiiviisti kuin Castron hallinnon sensuuri sallii.Elämä kuljettaa tyttöjä eri suuntiin, mutta ystävyys ei katkea. 
Alician ja Noran tarinat ovat sangen erilaiset: Noran elämä Yhdysvalloissa on mutkatonta ja mukavaa, mutta Kuubassa kärsitään puutetta ja nälkää. 

Kuva ja teksti: Bazar Kustannus

Nyt on ihan pakko kirjoittaa tästä kirjasta. Blogitauko joutaa siis hetkellisesti tauolle.

Kirja oli lumoava. Vaikka tarina alkaa rauhaksiin, jäin heti kiinni tarinan tunnelmaan ja kirjan kieleen. Kirja eteni verkkaisesti, tunnelma oli rauhaisa ja samalla kiihkeä ja lämmin, suorastaan polttava paikoitellen. Jotenkin kirja oli kuin Kuuba pienoiskoossa. Tälläiseksi minä miellän Kuuban, vaikken maassa koskaan ole käynytkään. Aurinko paistaa, perheyhteisö on tiivis, elämä etenee rauhaisasti omalla painollaan, mutta ihmiset ovat kiihkeitä ja tunteikkaita. Kirjailija taatusti rakastaa Kuubaa, niin kauniisti hän sen kuvailee. Noran ikävä kotimaahansa kuvastaa varmastikin kirjailijan omaa ikävää. 

Alun tunnelma on kaunis, lämmin ja rakastava. Pikku hiljaa tarina saa synkempiä piirteitä ja loppua kohden alun rauhaisa tunnelma muuttuu dramaattisesti. Castron hallinto ajaa maan sekasortoon. Yhtäkkiä ihmisillä ei ole kunnolla ruokaa eikä perustarvikkeita. Pakolaisvirta Yhdysvaltoihin kasvaa ja epätoivo, nälkä ja kurjuus ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Jokaisen on taisteltava oman selviytymisen puolesta, kukin omilla keinoillaan. Silti pohjalla kytee rakkaus kotimaata kohtaan. Valon pilkahduksia ja toivoa löytyy yllättävistä paikoista. 

Tarinan henkilöt olivat inhimillisiä ja uskottavia. Kirjailijan omakohtaiset kokemukset varmasti antavat kirjalle mausteensa ja tekevät tarinasta uskottavan, toden tuntuisen. Ihastuin niin paljon hänen kirjoitustyyliinsä, että on pakko tutustua muihinkin teoksiin. 

Minun arvioni: runollisen kaunis ja antoisa kirja

Sistersin veljekset

Patrick deWitt: Sistersin veljekset
Kustantaja: Siltala 2012
Isbn 978-952-234-060-3
350 s.

Herman Kermit Warmin on kuoltava. Se on arvoituksellisen kommodorin mahtikäsky, jonka panevat toimeen Sistersin veljekset Eli ja Charlie. Vaikkei Elillä 
olekaan samanlaista intoa viskinjuontiin ja tappamiseen kuin veljellään, ei hän juuri muunlaisesta elä-
mästä tiedä. Mutta heidän kohteensa on vaikeasti tavoitettava saalis, ja matkalla Oregon Citystä Herman 
Kermit Warmin kultakaivosvaltaukselle Sacramentoon 
Eli alkaa miettiä, mitä hän elämällään tekee – ja kenen 
vuoksi.

Kuva ja teksti: Siltala

En muista koskaan lukeneeni westerniä. Ei lukeudu ollenkaan minun mukavuusalueelle enkä ole kovin kiinnostunut pyssyn paukuttelusta ja auringon laskuun ratsastelusta. Kirjan kansi kuitenkin veti puoleensa, kun opus kirjaston uutuushyllyssä nökötti. Takakannen luettuani päätin tutustua kirjaan, sen luvattua: " Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä" Koska minulla ei ole muista western-kirjoista kokemusta, en voi sanoa pitääkö lupaus paikkaansa. Mutta uskoisin westernin yleensä olevan enemmän äijäilyä ja pauketta kuin mitä tässä kirjassa on. 

Kirjan päähahmo Eli on omituisella tavalla sympaattinen. Hän on kyllä kylmäverinen tappaja, mutta pohdiskelee tappamisen miellekkyyttä ja kaipaa rauhallista, tasaisempaa elämää. Hän on kovin kiintynyt hevoseensa ja suree sen menetystä, hämmästyen itsekin asiaa. Charlie, toinen puolisko veljeksistä, on taas enemmän perinteinen, kylmähermoinen länkkäri. Paukuttulee pyssyään eikä  pode huonoa omaatuntoa tappamisesta. Veljeksillä on hurja maine ja se kulkee heidän edellään pelkoa aiheuttaen. 

deWittin ote humoristinen. Kirja ei kuitenkaan ole parodia. Kirja on persoonallinen, lämminhenkinenkin. Ystävyyttä löytyy yllättävistä paikoista. Kirja ei yllä lukemieni kirjojen kärkikastiin, mutta mieleen se jäi tyylinsä vuoksi. Vaikka western ei siis yleensä kirjahyllyssä hyllytilaa vie, kannattaa tähän opukseen tutustua. 

Minun arvioni: peruskirja koukulla. 

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää
Kustantaja: Karisto 2011
Isbn: 978-951-23-5278-4
466 s.

Judd Foxmanin isä on kuollut, ja juutalaisen tavan mukaan perhe kokoontuu seitsemän päivän ajaksi vainajan kotiin suremaan. Mutta toisistaan vieraantuneet sisarukset eivät noin vain asetukaan saman katon alle. Latautunut tunnelma on omiaan nostamaan pintaan syystä tai toisesta vuosia peitellyt tunteet. Juddilla on lisälastinaan yllättävä avioero, työpaikan menetys sekä aiemmin niin odotettu uutinen isäksi tulosta. Vain Tropper osaa keittää tästä murheen alhosta liemen, joka on poskettoman hauska!

Kuva ja teksti: Karisto

Tämä oli hauskalla ja osin mustalla huumorilla varustettu kirja. Alkuun hörhöttelin ääneen kirjan kielelle ja sanakäänteille. Totuin niihin kirjan edetessä, mutta hauskuttaa se silti minua jaksoi. 

Judd Foxmanilla on kaikki hyvin. Vaimo, koti ja hyvä työpaikka. Kunnes hän löytää vaimonsa sängystä pomonsa kanssa. Kertaheitolla meni avioliitto, työpaikka ja koti. Ja kun isäkin vielä menee ja kuolee, on soppa valmis. Isän viimeinen toive oli, että perhe viettää seitsemän päivän ajan suruaikaa. Kun saman katon alle laitetaan perhe, joka sanoo suoraan ajatuksensa, eivät juuri häpeile ja jännitystäkin perheen jäsenten välillä on, saadaan aikaiseksi mehevä tarina. 

Vaikka tapahtumat ovat surullisia ja vakavia, onnistuu Tropper käsittelemään niitä kevyesti ja huumorilla. Seitsemään päivään mahtuu monenlaista sattumaa ja kommellusta. Kaikki henkilöt ovat omallalaillaan sympaattisia vaikkakin toiset melko karrikoituja. Kukaan ei kuitenkaan onnistunut ärsyttämään, vaan ennemminkin huvittamaan. 

Tropper on onnistunut kirjoittamaan hauskan kirjan minun makuuni. Eikä ote lipsahda kesken kirjan.

Minun arvioni: hyvän mielen kirja.

Stonehengen perintö

Sam Christer: Stonehengen perintö
Kustantaja: Bazar 2012
Isbn: 978-952-563-7601
380 s.

Kahdeksan päivää ennen kesäpäivänseisausta mies uhrataan raa’asti Stonehengessä salaisen kultin, Vanhan Taidon kehittäjien uhrijuhlassa. Muutaman tunnin kuluttua yksi maailman tunnetuimmista aarteenetsijöistä, rikas ja vaikutusvaltainen Nathaniel Chase ampuu itsensä kartanossaan. Hän jättää kryptisen viestin pojalleen arkeologi Gideon Chaselle, jota ei ole tavannut vuosikausiin.

Gideon alkaa tutkia isänsä menneisyyttä ja törmää salaiseen kulttiin, jonka jäsenet ovat Stonehengen rakentajien jälkeläisiä ja jotka uhraavat edelleen viattomia ihmisiä jumalilleen uusi ja karismaattinen johtaja keulakuvanaan. Gideon tempautuu mukaan maailmaan, jonka olemassaolosta
hänellä ei ollut aavistustakaan.

Kuva ja teksti: Bazar.

Stonehenge on aina kiehtonut minua. Sen mystisyys ja omanlainen kauneus. Kivikehä on melkoinen taidonnäyte rakentajiltaan. Pelkällä lihasvoimalla. Muistan edelleen tunteen, kun jokunen vuosi sitten pääsinkin näkemään tuon kivikehän omin silmin. Paikalle tultiin alikulkusillan kautta mäkeä kiiveten. Pikku hiljaa kivet tulivat näkyviin. Jännitin ja oikein kylmät väreet kulkivat lävitseni. Ainut harmistus oli, että kivien joukkoon ei pääse kävelemään, mikä sinänsä kyllä on ymmärrettävää.

Niinpä tämä kirja sopi minulle kuin nenä päähän. Pääsin jälleen jossain määrin nauttimaan tuon paikan tunnelmasta ja muistelemaan omaa kohtaamista kivien kanssa. Kirja oli perusvarma jännäri. Toimintaa riitti ja juoni eteni kuin VR:n juna, ilman takkuilua talvipalkkasessa. 

Viime aikoina on kovasti julkaistu kirjoja, jotka sivuavat jollainlailla salaseuroja, historiallisia nähtävyyksiä tai taideteoksia. Suojellaan henkeen ja vereen muinaisia salaisuuksia, joista ovat tietoisia vain pienen salapiirin jäsenet. Tämä kirja oli varsin mukava lisä tähän joukkoon. Kirja ei ole maailman omaperäisin tai loistavin, mutta toimiva ja viihdyttävä dekkari. Hyvillä mielin voin suositella suoraviivaisen menon ystäville.

Minun arvioni: Viihde-opus.

Kesken jäänyt: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Kustantaja: Tammi 2012
Isbn: 978-951-31-5801-9
325 s.


Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.

Veli ja sisko.

Tarina lapsuudesta ja varttumisesta, ystävyydestä ja perheestä, rakkaudesta ja tragediasta ja kaikesta siltä väliltä.

Tarina uusista aluista.

Kuva ja teksti: Tammi

Tämä kirja on tovin roikkunut luettavien listalla. Kirjaston uutushyllyssä viime reissulla kirja minua odottelikin ja kotiin kuljetin. 

Odotin kirjalta paljon. Olin tarkoituksella välttänyt lukemasta liikaa blogitekstejä kirjasta, jottei mielikuvasta tulisi liian vahva. Silti pelkkä nimi loi jo pohjan odotuksille. Alkuun olinkin varsin innokas lukija. Hörhöttelin ääneen ja pidin kirjan kielestä. Mielikuvat olivat hauskoja ja ote vaikeampiinkin tapahtumiin kepeä, jopa vähän humoristinen. Pidin siis kirjailijan tyylistä kovasti. 

Silti kirja ei jaksanut pitää otteessaan loppuun asti. Olen enemmän juonivetoisten kirjojen ystävä kuin tälläisten eräällälailla hitaasti kehittyvien ja kasvutarinoiden ystävä. Myöskin ajankohta ei ollut kirjalle tällä hetkellä oikea. Nyt kaipaan ajatukset nurkkaan -kirjaa. Kirjaa, jonka parissa ei tarvitse yhtään ajatella. Senkun lukee ja homma etenee. Saatan siis kirjaan vielä tarttua toisena ajankohtana. Jos valtavan lukupinoni johonkin kohtaan sopiva rako tulee. 

Vastapainoksi jälleen: kirjasta on pidetty kovasti blogeissa P.S. Rakastan kirjoja, Lukuneuvoja ja Poplaari.

Skugga-Baldur

Sjón: Skugga-Baldur
Kustantaja: Like 2000
Isbn: 952-471-594-5
112 s.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintovoittaja!

Lauantaina 17. huhtikuuta 1868 suuri purjelaiva ankkuroituu Reykjanesin edustalle. Laivan toiselta kannelta, kalanmaksaöljytynnyreiden keskeltä, löytyy pieni surkea olento. Tytön nimi on Abba, ja hän osoittautuu jälkeenjääneeksi.

Kasvitieteilijä Fridrik B. Fridjónsson ottaa tytön hoiviinsa, ja he elelevät yhdessä miehen vanhempien maatilalla tytön kuolemaan asti. Kun Fridrikin ja paikallisen papin Baldur Skuggasonin välille kehkeytyy riita, paljastuu ettei Baldur olekaan sitä miltä päällisin puolin näyttää.

Kirjan nimi viittaa kansansaduissa esiintyvään kissan ja ketun jälkeläiseen sekä pahantahtoiseen ihmiseen.

Kuva ja teksti: Like.

Kuulin mutkien kautta tästä kirjasta ja kiinnostuin heti. Tässähän oli kaikki ainekset juuri minua kiinnostavaan kirjaan. Islanninhevosfanina olen myös kovin kiinnostunut islantilainen kulttuurista ja heidän perinteistään. Kirjassa on myös nainen, jolla on Downin syndrooma. Varsin innokkaana siis tartuin kirjaan.

Mutta, minähän en oikein tajunnut mitään tästä kirjasta. Tai tajusin kyllä, mutta en oikein ymmärtänyt miten tuo kansantaruissa esiintyvä kettu ja kirjan nainen liittyivät toisiinsa. Minusta ne olivat melkeinpä kaksi erillistä tarinaa, jotka sitten lopussa löyhästi liittyvät yhteen. 

Abban, naisen, jolla on Downin syndrooma, kohtaloon tartuin tiukasti kiinni ja koin sydämessä melkoista tuskaa hänen kokemistaan asioista. Olisinkin kaivannut enemmän kuvausta Abbasta ja hänen vaiheistaan. Toisaalta, sydämestä puristi jo niin kovin tämä pienikin raapaisu, että lisää avaaminen olisi voinut olla jo liian tuskaisaa. 

En osaa oikein sanoa mitään tai arvostella kirjaa. En oikein ymmärtänyt mitä kirjalla tavoiteltiin, mikä oli sen tarina. Olen ilmeisesti aivan liian hölmö hienoja ja palkittuja kirjoja varten :)

Mokka

Tatiana de Rosnay: Mokka
Kustantaja: Bazar 2012
Isbn: 978 952 2790187
300 s.

Nelikymppinen Justine elää rauhallista elämää aviomiehensä Andrewn ja kahden lapsensa kanssa Pariisissa. Eräänä päivänä Justine saa soiton poliisilta ja hänet kutsutaan nopeasti sairaalaan. Perheen teini-ikäinen poika Malcolm on joutunut onnettomuuteen. Malcolm on jäänyt punaisia päin ajaneen auton alle ja makaa koomassa. Yliajaja on paennut. Silminnäkijöiden mukaan auto oli mokkakahvinruskea Mercedes. Kuka ajoi autoa ja miksi kuski pakeni paikalta? Epätoivoissaan ja vastoin läheistensä neuvoja Justine ryhtyy etsimään syyllistä. Ja kun totuus viimein selviää, ei mikään ole enää ennallaan. 

Tatiana de Rosnay on jälleen kerran luonut koskettavan muotokuvan naisesta. Mokka on psykologinen romaani, josta ei puutu jännitystä eikä juonittelua. Romaanissa kohtaavat niin viiltävä kipu kuin menneisyyden kultaiset muistot ja pienet, puhtaat onnen hetket.

Teksti ja kuva: Bazar.

Tämä kirja alkoi vauhdilla. Heti alkumetreillä päästiin kiinni tarinaan. Pieni poika, Malcolm, jäi suojatiellä auton alle ja yliajaja pakeni paikalta. Vanhempien maailman romahti, turvallisuuden tunne katosi. Äiti ja isä kohtaavat tilanteen kovin erilailla. Isä vaikuttaa päällisin puolin tyyneltä ja pitääkin kulissia yllä. Äiti haluaa kuumeisesti tietää kuka poikansa päälle on ajanut ja miksi hän pakeni paikalta.

"Tajusin jo, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Että elämäni tasapaino oli järkkynyt. Noin vain. Yhdessä hetkessä. Matka sairaalaan oli loputon. Kaikissa punaisissa valoissa täytyi odottaa ikuisuus. Yritin soittaa miehelleni. Puhelinvastaaja. En jättänyt viestiä. Mitä olisin voinut sanoa? "Andrew, Malcolm on jäänyt auton alle. Ambulanssista soitettiin. Hän on loukkaantunut. Olen menossa sairaalaan. Tule äkkiä." Niin, olisin halunnut sanoa sen. Olisin halunnut huutaa sen."  (s.14)

Rosnay kirjoittaa lyhyin ja selkein virkkein. Hän käyttää selkeästi tehokeinona pistettä rytmittämään tekstiä. Alkuun minulle tuli tästä hengästyttävän kiire. Juoksin lauseesta toiseen. Tunsin äidin hädän ja tuskan. Mieleeni tuli myös kuvaako tämä ihmisen mieltä kriisin keskellä. Kuinka ajatus pomppii eikä monimutkaisiin ajatuskuvioihin pysty. Totuin tapaan kirjoittaa tarinan edetessä enkä enää kokenut hoppua. Myöskin kerronta rauhoittui ajan kuluessa vääjämättömästi eteenpäin. Elämä asettuu uomaansa, tokikin uudenlaiseen, mutta uomaansa kuitenkin tapahtumista huolimatta. Jonkinlainen rutiini asettuu kodin ja sairaalan välille.

"Sairaala. Sen melu. Tungos. Haju. Loputtomat käytävät. Instrumenttikärryjen kirskuna. Muiden ihmisten tuska. Omani. Kaikki mitä sairaaloista puhutaan, hoitajat hukkumaisillaan työhön, valkotakit välinpitämättömiä." (s. 14)

Rosnay kuvaa elämistä, sopeutumista ja tuskaa kriisissä uskottavasti. Lienekö hänellä omakohtaisia kokemuksia. Lisäsinkö tekstiin omia tunteitani viime vuosilta vai oliko hän onnistunut todellakin näin hyvin saamaan kiinni mitä pelko oman lapsen puolesta on?

Tutustumisen arvoinen kirja. Se oli varsin helppolukuinen ja kieli selkeeää, helppoa. Kirjan lukikin melkein yhdeltä istumalta.

Minun arvioni: välipalakirja.

Yösirkus

Morgenstern, Erin: Yösirkus
Kustantaja: Basam Books oy 2012
ISBN: 9789522600547
400s.

Yösirkus kuljettaa lukijan mukanaan outoon, rönsyilevään ja kiehtovaan sirkusmaailmaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Mustavalkoraidallisten telttojen suojissa kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, kilpailevat pelissä, johon heitä on valmennettu pienestä pitäen. Heidän täytyy ylittää toinen toisensa kyvyillään, mielikuvituksellaan ja voimillaan. Heidän opettajansa suostuvat paljastamaan pelistä ainoastaan sen, että siitä ei pääse irti. Nuoret kilpakumppanit alkavat nähdä kilvan kiehtovana yhteistyönä, ja pian Celia ja Marco rakastuvat tietämättä sitä, että pelissä häviäjän osa on kuolema. On vain yksi tie ulos. Tarvitaan ennennäkemätön voimanponnistus ja erään viattoman maalaispojan apu. Niillä muutetaan kohtaloa tavalla, joka olisi uskomaton, jos ei uskoisi taikuuteen. 

Sirkus saapuu varoittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.

Tämä kirja oli vanginnut katseeni useamman kerran ennen kuin se kotiutui kirjastosta luettavaksi. Kansi on mielestäni houkutteleva ja taidolla tehty. Isot pisteet kannen suunnittelusta.

Kirja vangitsi minun heti ensimmäisellä sivulla. Olin riemuissani. Kovin moni kirja ei pysty moiseen ensimmäisistä riveistä lähtien. Silmät ristissä luin kirjaa muun perheen tuhistessa autuaana unten mailla.

Mutta sitten tapahtui jotain. Mitä, sitä en osaa määritellä. Mutta kiinnostukseni kirjaa kohtaan lopahti. Se ei jaksanutkaan kantaa minua loppuun asti samanlaisessa riemusaatossa. Luin jopa toisen kirjan välissä, koska Yösirkukseen tarttuminen takkuili. Luin kuitenkin kirjan loppuun ja tunnelman tiivistyessä sain taas pikkuisen kiinni siitä taianomaisuudesta, jolla kirja minut aluksi hurmasi.

Kirja etenee kahdessa ajassa. Nykypäivässä ja sirkuksen synnyinajasta kohti tätä hetkeä. Ehkä tuo tarinan pomppiminen ajasta toiseen hieman sotki lukemista. Hetken minulla kesti jopa tajuta tämä. Vaikka luvun alussa on aina vuosiluku, en kiinnittänyt asiaan tarpeeksi huomiota. Ihmettelinkin hetken tarinan pomppimista.

Sirkusta kuvataan tarkasti ja houkuttelevasti. Näin mielessäni mustavalkoiset teltat, haistoin kinuskin ja tunsin ihmisvilinän ympärilläni. Kaunis kuvaus ei kuitenkaan pitänyt minua tarpeeksi tarinan imussa. Ei tässä kirjassa.

Olin vallan pettynyt, etten pitänyt tästä kirjasta enemmän. Olisin kovasti toivonut asian olevan niin.

Tasapuolisuuden nimissä kerrottakoon, että kirjasta on pidetty monessakin blogissa valtavasti. Kuten Norkku blogista Nenä kirjassa ja Maria Anastasia blogista Kansien välissä.

Minun arvioni: peruskirja koukulla

Lapsihallitus

Aleksander Melli: Lapsihallitus
Kustantaja: Tammi 2009
Isbn: 978-951-31-4920-8
652 s.

Eräänä marraskuun päivänä uutisnörtti Max Berg saa postikortin, jossa lukee: Tosi todellisuus tulee pian. Ihmeellinen hypetys lisääntyy kuukausi kuukaudelta, maanlaajuinen kampanja näkyy kaikkialla ja Lapsihallitus-postikortteja satelee postilaatikoihin.
Kesän koittaessa Max ja yhdeksäntoista muuta lasta kuljetetaan keskellä Norjan vuonoa sijaitsevaan Äärisaareen. Viidenkymmenen päivän ajan lapset asuvat saarella tosi-tv-kameroiden valvovan silmän alla, tutustuvat toisiinsa, tutkivat mystisiä tapahtumia, muodostavat puolueita ja valitsevat keskuudestaan pääministerin.

Saari tuntuu aluksi suorastaan paratiisilta. Siellä on kaikkea mistä lapsi voi haaveilla. Kaikki ei kuitenkaan suju leikiten, kun peli alkaa koveta. Saarella on noudatettava Peruslakia. Omituinen rajavartija tohtori Esmeralda Neilikka ei ole fyysisesti läsnä, mutta saa tietää kaiken. Jokainen lapsi saa saarelle tullessaan kymmenen pistettä, vihreän T-paidan ja valkoisen muovikellon, jonka kautta seurataan ohjeita.

Kuka tai ketkä selviävät saarella? Niklas, Johan, Ibrahim. Irene, Mimmi, Julie, Kjersti, Mauretto, Boris, Pia, Tale, Amanda. Maria, Peder, Sara, Truls, Lars, Eline, Egil - vai Max, joka haluaa pysäyttää ilmastonmuutoksen ja köyhien riistämisen?

Teksti: kirjan takakansi

En ollut kuullut tästä kirjasta mitään. Se vain tarttui lähikirjakaupan alelaarista matkaan. Takakannen perusteella se vaikutti mielenkiintoiselta ja helppolukuiselta nuorten kirjalta. Noh, se oli kaikkea muuta.

Aloitin kirjan varsin innokkaana ja tempauduin mukaan. Minkähänlaista saaressa on? Kuinka hyvin Max pärjää? Pikku hiljaa kuitenkin aloin puutumaan. Päästäänkö saareen koskaan? Alkuveryttelyä oli minulle aivan liikaa. Jaariteltiin ja ihmeteltiin Maxin kanssa maailmanmenoa. Vihdoin koitti hetki, jolloin lapset astuivat lauttaan ja paljon odotettu matka alkoi. Mutta tarina ei edelleenkään.

Kirjassa jaariteltiin paljon ilmastonmuutoksesta ja kuinka epäreilusti maailmassa hyvinvointi jakautuu. Toisinaan tuntui kuin olisi lukenut ennemminkin opusta maailman tilasta kuin tarinaa lasten tosi-teeveestä. Myöskin lasten ajatuksia ja tekoja jauhettiin varsin laveasti ja pitkälti. Olin monin paikoin sangen tylsistynyt kirjan ääressä. Kun loppu päässä teosta pääsivät vihdoinkin tapahtumat lentoon, meni touhu minusta jo mauttomaksi. En kerro tapahtumista sen enempää jotten vain spoilaa kirjaa keneltäkään.

Sisulla luin loppuun. Jossain kohdin aloin loikkimaan pahimpia hölpötyksiä yli. Olin siis pettynyt kirjaan. Odotukset olivat korkealla, mutta kirja ei vastannutkaan minun oletuksia. Se kaipasi tiivistystä. Lapsetkin olivat kumman välkkyjä ikäisikseen ja siten ei kovin uskottavia.

Noh, tulipahan lukaistua tämmöinen kirja, vaan paremminkin aikani olisin voinut käyttää.

Jälleen vastapainoksi, Kirjahiiri ja Mia M ovat pitäneet kirjasta.

Minun arvioni: maanantaikappale.

Valkoinen kuningatar

Kuva: Bazar

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
Kustantaja: Bazar 2011
Isbn: 978-952-563-7250
450 s.

Englanti, 1464. Lumoavan kaunis leskiäiti Elisabet Woodville on menettänyt omaisuutensa kuolleen aviomiehensä sukulaisille. Ainoa ihminen, joka häntä voi auttaa, on Englannin nuori kuningas Edvard IV. Elisabetin on saatava kuninkaan huomio keinolla millä hyvänsä. 

Suunnitelma onnistuu yli odotusten: Elisabet ja Edvard rakastuvat ja menevät naimisiin. Elisabet muuttaa perheineen Lontooseen kuninkaan hoviin huolimatta hoviväen järkytyksestä ja vastalauseista. Osa aatelistosta ei hyväksy Elisabetia ja alkaa välittömästi juonitella tämän pään menoksi. Elämä kuninkaan puolisona ei ole muiltakaan osin mutkatonta, sillä hovia repii jo kymmenettä vuotta ruusujen sota, York- ja Lancaster-sukujen taistelu kruunusta.


Teksti: Bazar


Hmm, mitähän tästä kirjasta oikein sanoisi? Se kyllä kuljetti mukanaan ja sen verran kiinnostuin Elisabetin tarinasta, että halusin lukea sen loppuun. Kiinnostusta lisäsi hahmon perustuminen oikeasti olemassa olleeseen historialliseen henkilöön. Tarina on sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirjailija on uskottavasti paikannut faktojen aukot fiktiolla.

Mutta, kirjallisesti tämä teos ei minun mielestäni loistanut. Henkilöt jäivät kaikki aika ohuiksi. En oikein päässyt kehenkään kunnolla sisälle. He jäivät etäisiksi. Myös kerronnassa vaivasi jokin. Välillä tuntui, että tarina laukattiin läpi. Tapahtumiin ei syvennytä, ympäristöä kuvata. Kuningas lähtee sotaan ja jo seuraavalla aukeamalla palaa takaisin. Mietin monessa kohtaa minkälaisella raketilla he tuohon aikaan kulkivat. Jo pitkien välimatkojen taittaminen hevosella vie aikaa, siihen taistelu päälle. Ja kun kaikki tuo selvitettiin parissa kappaleessa, jäi minulle väistämättä hätäinen kuva. Syvällisempi kuvaaminen olisi paikoin tehnyt kutaa ja hidastanut tarinan läpi laukkaamisen tunnetta.

Toisinaan taas hieman luettelomaisesti kuvattiin sukulaissuhteita ja ketä suositaan kenenkin kustannuksella ja miksi. Paikoin kirja tuntuikin vain luettelolta henkilöistä ja heidän arvonimistään. Nämä taatusti perustuivat historialliseen faktaan, mutta kaikkia hahmoja ei juonen kannalta olisi ollut tarpeellista luetteloida. Henkilöiden samankaltaiset (Edvard ja Edward) ja jopa samat nimet sotkivat allekirjoittanutta toisinaan pahasti. Tämäkin toki johtui tarinan perustumisesta todellisiin ihmisiin, mutta tarinan seuraamista se paikoin häiritsi.

Sinänsä kelvollinen kirja. Saatan minä kirjailijan toiseenkin teokseen jossain kohtaa tutustua. Mutta ei tämä oikein kärkikastiin yllä mitenkään. Minua häiritsi kerronta liikaa, jotta kirjasta pystyisin sen suuremmin innostumaan.

Kerrottakoon jälleen vastapainoksi, että Kirjamielellä-blogissa ja Kirjakirppu ovat pitäneet allekirjoittanutta enemmän tästä kirjasta.
Minun arvioni: välipalakirja

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
Kustantaja: Wsoy 2011
Isbn: 951-037 010X
384 s.

Kun elämä menee jatkoajalle, on helppoa ottaa pieniä vapauksia", toteaa Allan Karlsson ja karkaa Malmköpingin vanhainkodista juuri ennen satavuotiskahvejaan. Läheisellä asemalla hän saa puolivahingossa haltuunsa kansainväliselle rikollisliigalle kuuluvan matkalaukun, josta löytyy 50 miljoonaa kruunua. Poliisin, median ja vaarallisten rikollisten jahtaama Allan huomaa pian olevansa enemmän elossa kuin aikoihin.Kirjassa kulkee rinnakkain Allanin pakomatkan kanssa hänen menneisyytensä, johon kuuluvat seikkailut Ruotsissa, Stalinin ajan Neuvostoliitossa ja Espanjan sisällissodassa. Allan on steriloitu nuorena sattuneen onnettoman tapauksen johdosta, mutta se ei ole este rakkaudelle.

Hauska ja humoristinen kirja. Jonasson on osannut kutkuttavasti punoa menevän juonen ja käytellyt kynäänsä taitavasti. 

Kuva: Wsoy

Rytmitystä kirjaan tuo tarinan eteneminen kahdella aikajanalla. Vuoroin seurataan päähenkilön kommelluksia nykyajassa, ja niitähän riittää, ja vuoroin tutustutaan hänen historiaan, nuoruuteen. Sata vuotiaan elämään mahtuukin monenlaista käännettä ja kommervenkkiä. Itseäni enemmän huvitti ja kiinnosti päähenkilön, Allanin, seikkailut nuoruudessa. Hän tapaa kattavan setin historiallisesti merkittäviä henkilöitä ja Allanin näpit ovat olleet monen merkittävän tapahtuman alkunuoteilla. Voin kuvitella, että tämä toisia jopa häiritsee, mutta minä hihittelin Allan tempuille. Oikeiden henkilöiden ujuttaminen tarinaan on tehty saumattomasti eikä minulle jäänyt yhdenkään kohdalla olo, että tämäpä oli pitänyt väkisin saada mukaan tarinaan.

Allan on loputtomiin asti optimisti. Hän antaa asioiden vain tapahtua ja katsoo miten käy. Menee aallon mukana. Ja koskaan ei voi tietää minkälaisen käänteen asiat sillä kertaa saavat. Henkilöhahmo on ehkä vähän kliseinen viinan naukkailuineen, mutta silti kiinnostava ja sympaattinen. Ja valtavan hyväkuntoinen. Harva taitaa satavuotiaana enää moiseen seikkailuun yltää.

Kirjailija käyttää toistoa hyvin hyödykseen ja on keksinyt kyllä jos jonkinlaista lisämaustetta tarinaan. Ja mahdottomia juonenkäänteitä. Jonasson hallitsee mielestäni humoristisen kirjoittamisen hyvin, saaden minut hihittelemään pitkin kirjaa. Jännitystäkin kirjaan on ujutettu pikkiriikkisen ja ahminkin kirjaa halutessani tietää miten Allanin joukkoineen oikein käy. Onnistuvatko he pitämään rahat vai ei?

Jään odottelemaan josko kirjailija jatkaa aloittamallaan tiellä ja saamme lukea häneltä vielä lisää huumoripläjäyksiä.

Minun arvioni: hyvän mielen kirja

Tarkoin vartioitu talo

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

Kustantaja: Bazar 2011
ISBN: 9789525637359
Sivua: 450

Venäjä, 1915. Kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatšmenev pelastaa Venäjän suuriruhtinaan varmalta kuolemalta, ja hänen elämänsä mullistuu. Poika palkataan tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi ja hän pääsee asumaan Pietarin Talvipalatsiin. Pian Romanovien valta alkaa horjua ja kansan viha kuohahtaa verenpunaisena.

Lontoo, 1980. Kahdeksankymmentävuotias Georgi on tyytyväinen elämäänsä Lontoossa eikä halua edes muistella nuoruuttaan Venäjällä. Hänen kuolemansairaan vaimonsa Zojan viimeinen toive kuitenkin on päästä vielä kerran edes lähelle lapsuutensa maisemia, joten pariskunta matkustaa Suomeen. Suomessa Zoja onnistuu puhumaan Georgin ympäri, ja he jatkavat matkaa Pietariin. Georgi ei voi enää vältellä menneisyyden aaveita, ja muistot noista verisistä vuosista hyökyvät hänen mieleensä.

Kuva ja teksti: Bazar kustannus

Sattuipas somasti, että tämäkin kirja käsitteli osittain ensimmäisen maailman sodan aikoja ja tarina kulki myös Venäjällä. Edellisen raskaan lukukokemuksen jalan jälissä siis kuljettiin.

Tämä teos oli kuitenkin kaikkea muuta kuin raskasta luettavaa. Vaikka kirja pohjautuikin oikeisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin, oli se ennen kaikkea rakkauskertomus. Fiktiota. Kirjassa seurataan useammassakin ajassa päähenkilön Georgin vaiheita. Pala palalta alkaa hahmottumaan hänen tarinansa ja syyt maanpakoon. Boyne on onnistunut kutkuttavasti raottamaan salaisuuden verhoa vähä vähältä lisää. Kuitenkaan paljastamatta kerralla liikaa. Pikku hiljaa aloin aavistelemaan mitä kudelma paljastaa ja se vain lisäsi intoani lukea kirjaa eteenpäin. Olenko oikeassa? Miten pako lopulta oikein tapahtuu?

Yksi kohta kirjassa minua kuitenkin hieman kummastuttaa. Georgi herää keskellä yötä eikä ymmärrä mitä kello on, koska on niin valoisaa. Hän on aivan hämillään ja ihmettelee mitä on tapahtunut, kun palatsi on aivan hiljainen vaikka on selvästi päivä. Lopulta hänelle selviää, että kyseessä on Pietarin valkeat yöt eli yötön yö. Näin pohjolan asukkina tiedän ettei tuo yötön yö nyt pälähdä keskelle pimeyttä, vaan kyllä se valoisuus lisääntyy päivä päivältä. Kuinka Georgi ei muka tuota valoisuuden lisääntymistä olisi huomannut? Vai onko hän todella nukkunut kuin tukki edeltävät kuukaudet tajuamatta päivän pidentymistä?

Mielestäni tämä kirja oli jopa parempi kuin kirjailijan aikaisempi kirja, jonka luin. Poika raidallisessa pyjamassa. Silloin minun lukukokemustani häiritsi jossain määrin päähenkilön naiiviuus. Tässä kirjassa minua ei häirinnyt mikään. Kirja suorastaan vaati tarttumaan siihen uudestaan eikä antanut rauhaa ennen kuin pääsin viimeiselle sivulle asti.

Minun arvioni: tomeraa toimintaa.

Kun suuret sortuvat

Ken Follett: Kun suuret sortuvat. Vuosisata-trilogia I osa

Kustantaja: Wsoy 2011

ISBN: 978-951-0-37961-5
801s

Viiden perheen kohtaloita ensimmäisen maailmansodan melskeissä
Walesilainen kaivosmiehen poika Billy Williams täyttää 13 vuotta kesäkuussa 1911. Muutaman vuoden kuluttua hän liittyy brittiarmeijaan katkaistakseen isänperintönsä ahdistavat kahleet. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä kaivosyhtiön omistava englantilainen Earl Fitzherbert rakastuu kohtalokkaasti taloudenhoitajaansa Etheliin, Billyn isosiskoon. Naisten kansalaisoikeuksia ajava Maud Fitzherbert, Earlin omapäinen suffragettisisar, puolestaan löytää Ethelistä sydänystävän ja uskoo tälle elämänsä salaisuuden. Maudin ja saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin hätäisesti solmima avioliitto johtaisi paljastuessaan diplomaattisiin selkkauksiin.
Venäjällä pietarilainen tehdastyöläinen Grigori Peshkov pelastaa laittomuuksiin sortuneen nuoremman veljensä Levin, joka pakenee Yhdysvaltoihin. Grigori jää Pietariin ja taistelee hengestään kotimaansa vallankumouksen pyörteissä. Yhdysvalloissa Lev soluttautuu mafiaperheeseen ja joutuu hankaukseen amerikkalaisdiplomaatin kanssa.
Taistelut Euroopassa jumiutuvat alkuinnostuksen jälkeiseen asemasotavaiheeseen. Kansakuntien ja pienten ihmisten unelmat romahtavat. Mutta miltä uusi ”uljas” maailma näyttääkään, kun tykkien jylinä viimein vaikenee?
Säilyttävätkö sydämet uskollisuutensa – yli rintamalinjojen?

Kuva ja teksti: Wsoy.

Minun on nyt aika vaikea arvostella tätä kirjaa. Tartuin kirjaan, koska pidin vastikään telkkarissa esitetystä sarjasta Taivaan pilarit. Nimi Ken Follett ei toki ollut tuntematon minulle, mutten ollut yhtään hänen kirjaansa lukenut. Niinpä, kun tämä kirja tuli minua vastaan kirjastossa, ajattelin korjata tuon epäkohdan ja lukea jotain hänen kirjoittamaansa.

Sitten päästään siihen vaikeuteen. Nimittäin tämä kirja oli hyvin vahvasti kertomus ensimmäisen maailman sodan politikoinnista. Siihen johtaneista syistä, sodan kiemuroista ja sen jälkeisistä poliittisista myllerryksistä. Tokikin nämä kerrottiin päähahmojen ja heidän perheidensä kautta. Kaikki päähahmot vain sattuivat olemaan kovin vahvasti politiikassa mukana. Ja minä kun saan allergisia näppylöitä kirjoista, jotka sivuavat politiikkaa. Eikä sitä tarvitse olla kirjassa paljoakaan, kun alan jo haukottelemaan. Oli kirja sitten täysin fiktiota tai perustui oikeaan historiaan. Myönnän, minulla on asenneongelma moisia kirjoja kohtaan.

Kahlasin kuitenkin kirjan loppuun. Monesti kyllä harkitsin kesken jättämistä. Follett on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja hän osaa sujuvasti sisällyttää tarinaan oikeita tuon ajan henkilöitä fiktiivisten hahmojen joukkoon. Vaikka tarinassa seurataan viittä perhettä, ei kirja ole sekava tai hajoa liian laajalle. Nostan hattua kirjailijalle tämän kirjan kirjoittamisesta. Fiktiivinen tarina on saatu hienosti punottua oikeisiin tapahtumiin. Tosin paikoitellen minulla oli tunnelma, että luen ennemminkin historiankirjaa kuin romaania.

Mutta, kun minulla on julkisesti tunnustettu ongelma tämän lajin kirjoja kohtaan, en oikein innostunut opuksesta. Tämä kirja ei vain yksinkertaisesti ollut minua varten. Syynä ei ole se, että kirja olisi huonosti kirjoitettu tai muu kirjasta/kirjailijasta johtuva seikka, vaan olen auttamattoman allerginen poliittiselle (ja kaiken lisäksi vielä sodan melskeistä kertovalle) kirjalle. Ei siis minun lajityyppiäni ollenkaan.

Nyt olenkin sitten jatkon kanssa ymmälläni. Suunnitelmissa oli lukea jossain vaiheessa Taivaan pilarit. Mutta jos tuo kirja on yhtä vahvasti politiikkaa ja juonittelua, taidan jättää sen välistä. Ehkä minun on vain kurkattava kansien väliin rohkeasti.

Arvion antaminenkin on kirjalle hyvin vaikeaa, koska kirja ei ole huonosti kirjoitettu ja uskon monen tykkäävän kirjasta. Jos vain eivät kärsi samasta allergiasta kuin minä.

Minun arvioni: maanantaikappale.

Taivasten vanki

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki
Kustantaja: Otava 2012
Isbn:  978-951-1-26474-3
n. 300 s.

Vuosi Tuulen varjon tapahtumien jälkeen salaperäinen muukalainen saapuu Semperen ja pojan kirjakauppaan, jossa työskentelee myös heidän ystävänsä Fermín Romero de Torres. Uhkaava vieras tuntuu tietävän Fermínin henkilöllisyyden.
Fasistien tyrmästä paennut Fermín toipuu kammottavista vankilakokemuksista ja suunnittelee häitään, mutta pysyäkseen turvassa ja voidakseen avioitua hän tarvitsee uuden identiteetin.
Tästä alkaa mysteerejä pursuava tarina rakkaudesta, ystävyydestä, kateudesta ja kostonhimosta. Se vie lukijan syvälle Francon sotilasdiktatuurin ajan Espanjaan, Barcelonan hämärille kujille ja Unohdettujen kirjojen hautausmaan uumeniin.

Kuva ja teksti Otava.

Nyt olen vakuuttunut siitä, että Carlos Ruiz Zafón on suosikkikirjailijoiden listallani. Tämä kirja oli hurmaava ja sopivan kepeä. Kepeäksi mielestäni tämän kirjan teki Fermínin viljelemä, usein sarkastinen ja mustanpuhuvakin, huumori.

- Tiedätkö, Daniel? Joskus minä mietin, että Darwin oli väärässä ja oikeasti ihminen polveutuu siasta, sillä kahdeksan kymmenestä ihmisheimon jäsenestä vain odottaa paljastumistaan läskipääksi, hän perusteli. (s. 37)

Hän sutjautuksensa upposivat minuun kuin kuuma veitsi jäätelöön. Hihittelin useaan otteeseen ja luin uudestaan ja uudestaan joitain nerokkaimpia murjaisuja.

- Että sinun kunnianarvoisa isäsi on esimerkillisessä leskeydessään palannut primaariseen neitsyydentilaan, josta tiedeyhteisö on ollut äärimmäisen kiinnostunut, ja että hänen ennakkokanonisointiinsa on arkkipiispanistuimessa myönnetty pikakäsittely. Minä en herra Semperen yksityiselämää kommentoi, en omille enkä vieraille, koska se ei kuulu muille kuin hänelle itselleen. Ja jos joku yrittää minulle tyrkyttää ruokottomuuksia, täräytän nenään ja sillä siisti. (s. 39)

Hihkuin riemusta jo alkumetreillä, kun huomasin Fermínin olevan keskeisessä asemassa kirjassa. Hän oli kirjassa Tuulen varjo ehdottomasti yksi minun lempihahmoistani. Fermín on kovia kokenut ja maailmaa nähnyt mies, mutta jollain tapaa hänen on onnistunut säilyttämään elämänjanonsa. Vaikkakin tässä kirjassa Fermín luotaa toisinaan syviä vesiä, sanavalmiuttaan hän ei kadota missään vaiheessa.

- Minä en liputa mitään puolta, Fermín pani vastaan. 
- Liput ovat mielestäni pelkkiä eltaantuneita värillisiä rättejä, ja jos vain näenkin jonkun joka niihin kääriytyneenä mussuttaa hymneistä, vaakunoista ja juhlapuheista, niin saan heti ripulin. Olen aina ajatellut, että sellaiset ihmiset jotka tuntevat suurta kiintymystä laumaan ovat varsinaisia pässejä. (s. 192)

Jo kirjan puolessa välissä aloin harmittelemaan, että se loppuu. Olisin suonut sen jatkuvan ainakin parin sadan sivun verran lisää. Nautin joka hetkestä kirjan parissa. Kirja niputtaa yhteen kaksi aiempaa tarinaa. Koin ehdottomana plussana, että olin lukenut edelliset osat ennen tätä kirjaa. Se toi oman vivahteensa lukemiseen, kun tiesi hahmojen historiasta enemmän kuin kirjassa avataan.

Jään odottelemaan neljättä osaa. Sillä kirja päättyi niin, että optio jatkolle on olemassa.

Minun arvioni: lukutoukan unelma.