Mai Tolonen: Elin

 

Mai Tolonen: Elin. Warelia. 2025. Etukannen maalaus Paavo Granö. 340 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Mai Tolonen avaa Elin Granön (s. Jacobson 1887-1919) monivaiheista elämää aina lapsuudesta Elinin viimeisiin päiviin saakka. Elin oli yksi Jacobsonin perheen kolmesta lapsesta. Tytön lapsuuteen ja nuoruuteen kuului monia muuttoja maasta toiseen. Perhe oli muuttanut paremman elintason toivossa Suomesta Newarkiin Ohioon, missä Elin oli syntynyt. He palasivat kuitenkin takaisin Suomeen Teerijärvelle, koska äiti ei viihtynyt USA:ssa. Ei Suomessakaan hääppöistä ollut 1800-luvun lopussa, ja siksi perhe palasi takaisin Newarkiin. Ja jälleen muutto Suomeen, ensin Wiipuriin ja sitten Tampereelle. 

Muutot eivät olleet lasten mieleen. Koulun vaihdot pelottivat Eliniä. Mahtoiko uudesta koulusta löytyä ystäviä, joutui Elin miettimään. Ystävät olivat Elinille tärkeitä, mutta rakkain ihminen oli oma sisko Fanny. Suru oli käsinkosketeltavaa, kun Fanny yllättäen kuoli. 

Avioliitto Paavon kanssa vei Elinin kauas Siperiaan, Omskiin. Paavo oli pappi ja hän jatkoi isänsä pappisuraa Siperiassa. Elin ei olisi halunnut lähteä kauas perheestään, mutta toisin kävi. Laaja ja pölyinen aro sai Elinin heti ikävöimään Tampereelle. Mutta Elin oli sitkeä nainen ja päätti sopeutua sekä tukea miehensä uraa kaikin mahdollisin tavoin. Vuosien mittaan tuli hyvinkin vaikeita hetkiä, erityisesti kahden lapsen menetyksestä oli vaikea päästä yli. Toki Omskin vuosiin mahtui paljon onneakin. Kirjeet kotoa Tampereelta ja ennen kaikkea kolme suloista lasta ilahduttivat Eliniä. Siperian kevät oli ihana. "Elin sai ensimmäistä kertaa kokea Siperian kevään. Yllättäen alkavan, hengästyttävän kauniin. Vielä joku aika sitten oli ollut kylmää. Sitten nousi tuuli, joka toi lämmön mukanaan."

Vuonna 1917 vallankumouksen tuulet ylsivät Omskiin asti. Pitikö uusista aatteista innostua vai pitikö niitä pelätä? "Heidän maailmansa alkoi murentua. Ehkä he aavistivat sen hiekasta, joka ritisi hampaissa. Tuulesta, joka tarttui kiinni rinnuksista ja riepotti. Kirjeistä, jotka eivät tulleet perille. Verenkarvaisesta kuusta, joka nousi taivaalle."

Elinin tarinan ohella kirjassa seurataan erään pakkotyövangin matkaa. Mies oli tuomittu kuolemaan taposta vuonna 1859. Rangaistus muuttui pakkotyöksi Siperiassa. "Lähetetään keisarillisella päätöksellä loppuiäksi Siperiaan tekemään yleistä työtä kaivoksissa."

Mai Tolonen oli saanut käsiinsä 68 Elinin kirjoittamaa kirjettä. Tästä kumpusi idea kirjan kirjoittamiseen. Todellisiin tapahtumiin rakennettu fiktio avaa lukijalle Elin Granön sekä myös hänen läheistensä elämää 1800-luvun lopulta vuoteen 1919. Myös pakkotyövangilla on iso merkitys Elinin suvun historiassa. Tolonen tekee Elinistä elävän ja kuvaa kiinnostavasti hänen rooliaan naisena, vaimona ja äitinä. Tolonen linkittää Elinin elämän ympäröivään yhteiskuntaan. Esille nousevia teemoja ovat mm. siirtolaisuus, 1800-luvun kielikysymykset, naisen asema, ammattiyhdistysliikkeen herääminen ja Venäjän vallankumous. 

Kirjan osat on otsikoitu paikkakunnittain ja vuosiluvuittain, mikä tekee tapahtumien seuraamisesta helppoa. Kiinnostava lisä ovat lehtileikkeet, jotka valottavat kirjan tapahtumia. Ehkä kuvaavampi nimi kirjalle herättäisi paremmin lukijoiden kiinnostuksen. 

Oiva ja kiinnostava lukukokemus historiallisten kirjojen ystäville. 

Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty

 

Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty. Warelia. 2023. 334 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Se ei Johanille riittänyt. Hän halusi jotain muuta. Jotain parempaa, minkä vuoksi hän oli aikanaan lähtenyt kotipuolesta toiselle puolelle maata. Johan etsi omaa paikkaansa, vaihtoi työtä ja asuntoa, ja Bertha lepatti mukana. Aina piti muuttaa. Jos Bertha ei koonnut lapsia niin kuin sorsaemo ja uinut niiden kanssa uudelle paikkakunnalle, Johan lähti joka tapaukessa uusiin hommiin ja kävi vain välillä kotona. Ei kysynyt Berthalta, mitä tämä olisi halunnut."

Kirjailija pohjaa uusimman kirjansa tapahtumat tositapahtumiin, oman sukunsa arkistoihin. Tapahtumien aikajana on noin kahdeksankymmentä vuotta alkaen vuodesta 1840 ja päättyen Suomen itsenäisyyden alkuvuosiin. Tapahtumien keskiössä on Bertha, joka syntyi ruotsinkielisellä Pohjanmaalla 1840-luvulla. Bertha vietti lapsuuden isossa kotitalossa. Päiviin mahtui paljon hyviä hetkiä, mm. lammaspaimenen tehtävään tyttö pääsi 9-vuotiaana. Bertha oli oppinut lukemaan varhain ja siksi hänelle annettiin perheessä lukumestarin virka. Mutta onnelliset lapsuuden päivät loppuivat, kun isä yllättäen kuoli. "Isä kuoli syksyllä ja elämä nyrjähti sjoiltaan." 

Kotitalo oli myytävä, koska äiti ei pystynyt yksin ylläpitämään taloa. Neljätoistavuotias Bertha joutui piikomaan naapuritaloon, kunnes sitten kohtasi Johanin. Eräänä päivänä Johan toi Berthalle sormuksen  ja korvarenkaat. Niin oli Berthan tulevaisuus sinetöity. 

Johan halusi lähteä etsimään leveämpää leipää. Sellaista löytyy Viipurista, hän lupasi. Viipuria kohti lähdettiin. Pitkää ja rasittavaa matkaa tehtiin suurten nälkävuosien aikaan. Nälkäisiä, kerjääviä ja kuolevia ihmisiä nähtiin pitkin matkaa. Viipuriin asti pariskunta ei päässyt, mutta Kivennavalle kuitenkin. Mutta kuolema korjasi Johanin jättäen Berthan seitsemänlapsisen katraan yksinhuoltajaksi. Tähän asti oli kuljettu matkaa Johanin halujen mukaan. Nyt tilanne oli toinen. "Nyt hänen täytyi itse opetella päättämään, haluamaan, pärjäämään. Pehmeyden rippeet karisivat. Hänelle kasvoi kuori."

Bertha asettautui lasten kanssa Viipuriin. Elämä ei vieläkään päästänyt Berthaa helpolla. Sisällissodan myötä seurasivat punaisten ja valkoisten pelottavat sotilaalliset toimet. 

Berthan seitsemästä lapsesta viisi kuoli ennen aikuisikää. Oman lapsen kuolema oli aina suurin suruista. Mutta elämän täytyi jatkua ja Berthan täytyi olla sitkeä selvitäkseen seuraavaan päivään. Sitten 55-vuotiaana hän toteutti haaveensa - haaveen, joka hänellä oli ollut siitä lähtien, kun hän aloitti Johanin kanssa matkan Pohjanmaalta Viipuriin. Haave oli oma talo. Sellaisen hän osti Viipurista ja vieläpä syreenimajan kera. 

Kirjan toisessa juonikuviossa 1920-luvun Viipurissa Berthan pojanpoika Väinö tulee säännöllisesti käymään Berthan luona. Valokuvien kera Bertha muistelee menneitä vuosia ja kertoo niistä pojanpojalleen. Paljon hän jättää kertomatta, niin paljon rankkoja ja ikäviä tapahtumia on mahtunut hänen elämäntaipaleelleen. "Olemisen kiinnekohdat olivat hävinneet toinen toisensa jälkeen. Jokaisen kuoleman jälkeen hän oli painanut surun sydämensä taakse, koonnut itsensä, aloittanut elämisen alusta. Kovettanut mielensä ja keksinyt uusia merkityksiä."

Kauniisti kirjoitettu Meiltä on aina lähdetty on kulttuurisesti oivaltava ja tärkeä teos. Kirjan pääosa on annettu Berthalle, tavalliselle, mutta niin ainutlaatuiselle, naisihmiselle, jonka elämäntaival alkoi suurten nälkävuosien rankoista vuosista ja jatkui toisella puolella Suomea Viipurissa. Kirjailija yhdistää arkistojen tositapahtumat fiktiiviseksi kaunokirjaksi, josta muodostuu lukijalle vahva ja koskettava lukukokemus. Berthan henkilökohtainen elämä linkitetään taitavasti suomalaisen yhteiskunnan kulloiseenkin tilanteeseen. Kirjan sivujen sulkeuduttua Berthaa jää ikävä, niin läheiseksi hän tarinan edetessä tuli. Samoin Berthan pojanpoika Väinö hurmasi välittömyydellään ja aidolla uteliaisuudellaan.  

Suuren nälänhädän vuosien kuvaukset olivat rankkaa luettavaa. Kovin vähän näistä vuosista on kirjoitettu, ainakaan kaunokirjallisella puolella. Mieleen tulee ainoastaan Aki Ollikaisen loistava Nälkävuosi (Siltala 2012).

Meiltä on aina lähdetty on kaunis ja taidolla tehty teos. Se on laadukasta työtä niin sisältönsä kuin ulkonäkönsä suhteen. Kaikesta näkyy, että taustojen kartoittamiseen on todella panostettu. Tarkka ajankuva ja luotettava taustatyö muodostavat oikeanlaisen konseptin historialliselle kaunokirjallisuudelle. Etukannen maalaus Maria Wiikin Maailmalle (1889) sopii erinomaisesti kirjan teemaan. Lisäksi kirjan lopusta löytyvät lähdeluettelo sekä aikajana yhteiskunnallisista tapahtumista linkitettyinä kirjan lukuihin. Kiinnitin huomiota myös nerokkaaseen fonttivalintaan. Juonilinjan vaihtuessa myös tekstin fonttilaji vaihtuu, eli jo fontin perusteella lukija tietää, onko kysymyksessä Berthan todellinen elämä vai Berthan muistelemiset.

Lämmin suositukseni tälle kirjalle.