Tommy Orange: Harhailevat tähdet

 

Tommy Orange: Harhailevat tähdet. Aula & Co. 2026. Englanninkielinen alkuteos Wandering Stars. Suomentanut Terhi Kuusisto. Kansi: Laura Noponen. 335 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Harhailevat tähdet on laaja, vuosisatoja kattava sukupolviromaani, joka käsittelee USA:n alkuperäiskansojen historiaa ja perintöä Bear Shieldin/Red Featherin perheen kautta. Kirja on samalla jatko- ja esiosa Orangen teokselle Ei enää mitään (Aula & Co 2020). Romaani alkaa ytimekkäällä johdannolla, jossa kirjailija kuvaa alkuperäiskansoille aiheutettuja vahinkoja, aivan kuten hän teki myös Ei enää mitään -kirjan johdannossa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa kattaa 150 vuotta ja alkaa Sand Creekin verilöylystä. Toinen ja kolmas osa alkavat vuodesta 2018 ja seuraavat Bear Shieldin/Red Featherin perheen elämää Oaklandissa, Kaliforniassa.

Romaani alkaa Sand Creekin alkuperäiskansojen verilöylyllä Coloradossa vuonna 1864. Mykkä Jude Star, Opal Viola Victoria Bear Shield -suvun esi-isä, joutuu sotavangiksi Fort Marionin vankilaan. Siellä toimii Carlislen intiaaniteollisuuskoulu, missä tavoitteena on muuttaa alkuperäiskansojen ihmiset hyviksi kristityiksi. Vanginvartijana vankilassa toimii Richard Henry Pratt, Carlislen intiaanien kuumeinen sopeuttaja tai "rehellinen mielipuoli intiaanipuuhiensa takia", kuten häntä kutsutaan paikallisessa lehdistössä.

Seuraavaa sukupolvea edustaa Juden poika Charles, joka lähetetään Pennsylvaniaan Prattin perustamaan Carlislen teollisuuskouluun. Charles joutuu raa'an väkivallan kohteeksi. Hän löytää kuitenkin lohtua suhteestaan toiseen oppilaaseen, Opal Violaan.

Romaanin toinen puoli sijoittuu nykyajan Oaklandiin ja jatkaa Ei enää mitään -teoksen henkilöiden tarinaa. Toipuessaan ammuskelussa saamastaan haavasta Orvil ajautuu riippuvuuteen vahvoista kipulääkkeistä. "Hän oli kuullut, että huumeet turruttavat, mutta hän tunsi enemmän kuin ennen. Ja hänestä tuntui paremmalta, koska hän tunsi uudesti, niin kuin ei ollut ennen uskaltanut tuntea. Kipulääkkeistä hän sai rohkeutta ja itsevarmuutta: kuin hänellä olisi nyt ollut lupa tuntea aiemmin tahattomasti kätkemiään tunteita."

Orvil tutustuu netin kautta Seaniin, valkoiseen perheeseen adoptoituun poikaan, jolla on monietninen tausta. Seanista tulee Orvilin pääasiallinen huumeiden lähde. Orvilin nuorin veli Lony harjoittaa verirituaaleja ja itsensä vahingoittamista yrittäessään luoda yhteyden cheyenne-perimäänsä. Veljesten isoäidillä on paha huumeongelma, ja siksi pojat asuvat isotätinsä kanssa. 

Äideillä on kirjassa keskeinen rooli. Äitien kautta tarinaan punoutuu historian taakka, mutta myös onnea, ymmärrystä ja intiaaniyhteisöissä tärkeää tarinankerrontaa.

Tommy Orange on taitava kirjoittaja. Hänen tekstissään on energisyyttä, raakaa realismia ja psykologista tarkkuutta. Hän käyttää useita eri kertojia, antaa äänen monille eri hahmoille ja vaihtaa näkökulmaa, mikä luo kattavan, mutta paikoin myös sirpaleisen kuvan yhteisöstä.

Orange sitoo menneisyyden traumat nykyhetken arkisiin ongelmiin. Hän osoittaa, miten 1800-luvun tapahtumat resonoivat tämän päivän Oaklandin kaduilla. Ylisukupolviset traumat elävät yhä nykyhetkessä, mutta synkkyyden rinnalla kulkee myös toivo, yhteyden etsiminen ja tarinoiden merkitys. Ei helppo kirja, mutta tärkeä ja ajatuksia herättävä. Kiitos Terhi Kuusistolle taitavasta käännöksestä.

Tommy Orange on kiitetty yhdysvaltalaiskirjailija, jolla on cheyenne- ja arapaho-intiaanien sukujuuret. Luimme Orangen esikoisromaanin Ei enää mitään Naisten Pankin lukupiirissä (linkki).

Tommy Orange: Ei enää mitään

 

Tommy Orange: Ei enää mitään. Aula & Co. 2020. Englanninkielinen alkuteos There There. Suomentanut Jussi Korhonen. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 327 sivua.

"Hoitamaton haava tulehtuu. Siitä syntyy uudenlainen haava samalla tavoin kuin tositapahtumista tehtiin uusi historia."

Tommy Orangen teos Ei enää mitään oli Naisten Pankin lukupiirimme huhtikuun kirja. Meitä oli kymmenen naista jakamassa lukukokemuksia tästä urbaani-intiaaneja käsittelevästä kirjasta.

Kun tarttuu tähän kirjaan, voi olla lähes varma, ettei tiedossa ole mitään hempeää luettavaa. Romaani alkaa prologilla tai pikemminkin esseellä, joka toimii lyhyenä historian oppituntina Yhdysvaltain intiaanien julmaan historiaan. Luku on raskasta luettavaa. Uusia asioita avautuu jo tässä luvussa. Kiitospäivä yhdistyy monen mielessä kansojen väliseen yhteishenkeen eikä suinkaan "onnistuneeseen joukkomurhaan", josta prologissa kerrotaan. 

Orange kuvaa urbaani-intiaanien kamppailua oman intiaani-identiteettinsä ymmärtämiseksi. Romaani kertoo kahdentoista intiaanin tarinan. Kirjan intiaaneilla on ainakin jonkinverran syntyperäistä intiaaniverta tai perhesiteitä, vaikka he tulevatkin eri paikkakunnilta. Intiaanit valmistautuvat Oaklandin stadionilla pidettävään suureen powwow-juhlaan. "Powwow't keksittiin, koska tarvittiin yhteistä paikkaa, johon mahtuisivat kaikki heimot ja vanhat tavat, ja jossa voisi ansaita rahaa, tarvittiin omaa paikkaa, jonka vuoksi puurtaa, valmistaa koruja, laulaa lauluja, tanssia ja rummuttaa." 

Kirjan henkilöiden kautta avautuvat urbaani-intiaanien ongelmat: alkoholi, huumeet, itsemurhat, avioerot, heroiinivauvat. Syrjäytyminen ja köyhyys leimaavat elämää. Kautta historian intiaaneja on pyritty nujertamaan. Siitä kaupunkeihin siirtäminen oli viimeinen vaihe. "Silloin emme olleet vielä urbaaneja intiaaneja. Se oli osa intiaanien uudelleensijoitussäädöstä, joka oli osa intiaanien tuhoamispolitiikkaa, joka oli ja on täsmälleen sitä, miltä se kuulostaakin." Vastaavia nujertamistoimenpiteitä on kohdistettu muihinkin alkuperäiskansoihin, mm. Australian aboriginaaleihin.

Kirjan henkilöiden odotukset powwow-juhlasta ovat erilaisia. Edwin Black oli yksi lukupiiriläisten suosikkihahmoista. Tämä ummetuksesta kärsivä cheyenneintiaani lähtee juhlaan etsimään isäänsä, jonka oli etsimällä etsinyt facebookista. Orvil Read Feather lähtee juhlaan osallistuakseen tanssikilpailuun. Blue menee Edwinin kanssa töihin vartioimaan kassakaappia. Tony Loneman, joka kärsii sikiön alkoholisyndroomasta, on velkaa huumeista, mikä vie hänet monenmoisiin ongelmiin varsinkin sitten, kun välejä pyritään selvittämään 3D-printatulla aseella. Monessa perheessä vanhoilla naisilla ja isoäideillä on kannatteleva rooli perheen voimavarana tai huoltajana. 

Olimme sitä mieltä, että lukukokemus oli kiinnostava, mutta rankka, ahdistava ja myös haasteellinen. "Oli vaikea päästä kirjan imuun" ja "tuotti hankaluuksia yhdistää eri lukujen intiaanit toisiinsa".

Orangen sujuvaa tekstiä oli miellyttävä lukea, mutta hereillä piti olla kaiken aikaa, että pysyi mukana tarinoissa. Kirjan rakenne on kiinnostava. Ensin esitellään henkilöhahmot, joiden tarinat luku luvulta punoutuvat yhteen. Traagisessa loppukohtauksessa kaikki kietoutuu kaikkeen. 

Jälleen kerran tuli todistetuksi, että myös kaunokirjallisuus sivistää. Uutta monelle meistä oli mm. kiitospäivän historia sekä se, että Alcatrazin saari on ollut muutaman vuoden intiaanien hallinnassa. Vuonna 1969 suuri joukko intiaaniaktivisteja tuli saarelle vaatien USA:n hallitukselta parempaa ja inhimillisempää kohtelua.

Tommy Orange on cheyenne- ja arapaho -heimojen jäsen. Tarinat ovat Orangelle tärkeitä, kuten ne ovat kirjan Dene Oxendenellekin. Tarinat auttavat ymmärtämään, mitä on tapahtunut. Intiaanien kulttuurin ääni ja sielu ovat osa Orangen persoonaa, ja se kuultaa läpi kirjan tarinoiden. 

Meilahden suunnittelema kansi on mielestämme onnistunut, mutta kirjan nimeä kritisoimme. Käännös ei enää mitään ei mielestämme vastaa alkuperäistä kirjan nimeä there there. Monet totesivatkin, että kirjaa tuskin olisi tullut napatuksi kirjaston hyllyltä kirjan nimen perusteella.

Annoimme kirjalle arvosanan 3,6 (asteikko 1-5).