Merja Mäki: Itki toisenkin

 

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus. 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 415 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Merja Mäen esikoisteos Ennen lintuja on kuvaus nuoren tytön Allin evakkomatkasta Sortavalasta Seinäjoelle talvella 1940. Teos oli hyvin vaikuttava. Mäki sai historian elämään, kieli oli kaunista ja ajankuva tarkkaa. Oli selvää, että odotukseni toisen Mäen teoksen suhteen olivat korkealla.

Itki toisenkin -teoksen tapahtumat sijoittuvat myös sota-aikaiseen Karjalaan. Eletään jatkosodan aikaista kesää vuonna 1942. Suomalaiset olivat luomassa Suur-Suomea. Aunuksen Karjalassa sijaitseva Suurmäen kylä oli aiemmin ollut osa Neuvostoliittoa, mutta nyt suomalaiset olivat miehittäneet kylän. Kyläläiset, suurin osa naisia, lapsia ja vanhuksia, saivat jäädä asumaan koteihinsa. Miehet ja aikuiset pojat olivat sotimassa Neuvostoliiton riveissä. 

Suomalaisten miehitys merkitsi suuria muutoksia kyläläisille. Piti oppia uudet suomalaiset tavat. Kouluun piti saada suomenkielentaitoisia opettajia, suomenkieliset oppikirjat piti tuoda Suomesta, nimet piti suomentaa. 

Larja Rovio oli käynyt teknikumin Petroskoissa ja saanut opettajan pätevyyden. Jotta hän olisi pätevä opettamaan myös suomalaistuneessa koulussa, suomalaiset passittivat hänet opettajaleirille Mieslahden kansanopistoon Kainuuseen. Kesäksi hän pääsee takaisin Suurmäkeen, mutta jatkokurssille olisi vielä mentävä. 

Kotikylään tulo jännittää. Millainen uusi miehittäjäkansa on? Onko kenelläkään uutisia itään viedyistä isästä ja äidistä? Miten hänet otetaan vastaan kylässä? Yhtään kirjettä Larja ei ollut saanut kotoa kurssin aikana.  

Koti tuntuu tyhjältä, kun vanhempia ei ole. On kuitenkin sisko Pola ja rakas Matja-buabo, isoäiti. Isoäiti on ollut tärkeä ihminen kylässä, koska hän on itkuillaan saattanut monta kyläläistä rajan taakse eli tuonilmaisiin. Mutta nyt buabo on sairas. "Minulla on huoliainen", Matja kuiskasi. "Ellei äitisi pian palaa, kylään ei jää monta itkijää, jotka muistaisivat vanhan kansan itkusanat. Kylä tarvitsee perinteisen itkijän." Larja tekee valinnan, hän ei lähde opettajien jatkokurssille, vaan hoitaa buabon loppuun asti. Itkun lahja on tullakseen, tuntee Larja. "Olisinpa hänen laillaan kyennyt edes lyhyellä säkeellä keventämään kaipuutani päästä sodasta pois. Kokeilin hyräillä sanatonta ääntä suljetuin silmin. Annoin sävelen laskea kerta toisensa jälkeen, aivan kuin buabo." 

Larja aloittaa apuopettajan työt Suurmäen koulussa ja tapailee Tuomasta, miehittäjäkansan sotilasta. He viihtyvät yhdessä, ihastuvat ja rakastuvat. Mutta niin paljon epävarmuutta on tulevaisuuden suhteen. Miten sota päättyy? Entä jos Neuvostoliitto ottaa kylän haltuunsa, jatkuvatko ilmiannot ja kyyditykset? Entä Larjan sulhanen Misa, joka nyt on sotimassa? Entä Tuomaksen lapsi, joka on Pohjanmaalla? 

Pidin paljon Mäen esikoisteoksesta Ennen lintuja. Yhtä lailla Itki toisenkin osoittautui vahvaksi lukukokemukseksi. Kirja avaa karjalaisuutta - tapoja, kansanperinnettä, uskomuksia, sanastoa - itkuvirsiä unohtamatta. Itkuvirret ovat olleet olennainen osa karjalaisia hautajaisia ja häitä. Mäki kirjoittaa hienoa ja tarkkaa ajankuvaa jatkosodan aikaisesta Karjalasta. Kauniilla kielellään, jota ryydittävät karjalaiset sanat ja sanonnat, Mäki saa historian elämään. Kaikesta huomaa, että kirjailija on tehnyt laajaa ja perusteellista taustatyötä liittyen karjalaisuuteen. 

Sota-ajoista on kirjoitettu runsaasti sekä tieto- ja kaunokirjallisuutta. Mäki on löytänyt sota-ajan tapahtumiin tuoreen ja kiinnostavan näkökulman. Totesin, että en ole aiemmin lukenut suomalaisten miehittämien karjalaisten kylien elämästä. Uusille tavoille pitäisi oppia, mutta vanhat uskomukset elävät tiukasti. Kaikkea toimintaa hallitsevat epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta. 

Jo kahdella kirjallaan Merja Mäen voi nostaa historiallisten romaaneiden kirjoittajien kärkijoukkoon, niin vaikuttavia nämä molemmat teokset ovat. Molemmissa kirjoissa tapahtumilla on vahva faktapohja, johon fiktiivinen tarina ja henkilöt luontevasti yhdistyvät. Oman kansan historian tunteminen ja ymmärtäminen kiinnostavat suomalaisia.

Jenni Noposelle kiitos kauniista kannesta. 

Merja Mäen evakkotarina Ennen lintuja

 

Merja Mäki: Ennen lintuja. Gummerus. 2022. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. 416 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ei Tuomas oikeasti haluaisi isän kalastusvälineitä perinnökseen, vaikka selviäisi sodasta. Ei olisi halunnut Aatoskaan, jos ei olisi kuollut rintamalla. Minähän meistä lapsista olin se, joka jo vähäkkönä olin tiennyt, että missä lapintiira pesii, siellä myös ui taimenta ja rautua. Olin tiennyt, miten soimavenettä ohjataan ulapalla silloin kun myrsky on ehättänyt päälle. Tai miten kalat voi nopeimmin poimia rihmaräädystä vaikka kilometrien mitalta." (s. 19)

On helmikuu 1940, jolloin Suomi käy talvisotaa Neuvostoliittoa vastaan. Nuori nainen, 24-vuotias Alli, on Sortavalassa oppimassa parantajan taitoja Inkerön buabon luona. Alli on kotoisin Haavuksen saarelta Sortavalan maalaiskunnasta. Saaren asukkaat, mukaan lukien Allin perhe, ovat ammattikalastajia. Allikin haluaisi olla kalastaja, mutta äiti on laittanut hänet parantajan oppiin. Mutta kun Sortavalaa pommitetaan Alli lähtee peloissaan hiihtämään takaisin kotiinsa Laatokan jään yli. Allin kaksoisveljistä Tuomas on rintamalla ja Aatos on jo kaatunut. Alli järkeilee, että nyt kun veljiä ei ole enää kotona, isä voisi kelpuuttaa hänet kalastajan oppiin. Tällaiset suunnitelmat eivät kuitenkaan toteudu, koska kotiin tulee asumaan Sylvi, Tuomaksen raskaana oleva nuorikko. Alusta pitäen Alli pitää Sylviä kilpailijanaan.

Haavuksen saari

Vielä pahempaa on tulossa. Rauhansopimuksen myötä Sortavala jää Neuvostoliitolle. Haavuksen asukkaille annetaan muutama päivä aikaa lähteä evakkoon. Paniikinomaisesti pakataan mukaan mahdollisimman paljon ruokaa ja tavaraa. Mukaan lähtee myös kaksi lehmää, Korvenkukka ja Muurikki sekä Lento-hevonen. Miten taitavasti kirjailija kuvaakaan sortavalaisten pelkoa ja epätietoisuutta, kun lähdetään kulkemaan kaikkien tavaroitten ja eläimien kanssa kohti tuntematonta. Tiedetään vain, että edessä on pitkä, piinallinen ja kylmä taival. Alli tekee matkaa Sylvin ja eläinten kanssa isän, äidin ja pikkusiskon matkatessa junalla. Kiteellä naiset joutuvat tekemään ison ja raskaan päätöksen liittyen mukana kuljetettavaan karjaan. Tapaus kuitenkin yhdistää naisia, ja ystävyys jatkuu vielä tulevien kuukausien ajan.

Evakkomatkalla mieli palaa Haavukseen ja Laatokalle. "Korkealla lokit olivat kiljuneet ja joutsenet huutaneet paluutaan. Tuuli oli riepotellut lanteille nostamaani hametta, ja pullistunut hamekangas oli ollut kuin vapaudestaan hurjistunut veneenpurje. Kun hame taas oli hulmahtanut pois katseeni edestä, olin nähnyt aalloilla aivan samanlaisen aurinkotimantin välähdyksen kuin aina kesällä." (s. 130)

Allin perheen evakkotaipaleen määränpää on Seinäjoki. Siellä isän veljellä on maatila. Allin perheelle annetaan asuttavaksi tilan syytinkitupa, vaikkakaan ei millään veljellisellä rakkaudella, vaan pikemminkin velvollisuuden tunnosta. Mutta jotenkin vaan pitää yrittää sopeutua, vaikka tuntuu, ettei edes heidän kieltään oikein ymmärretä puhumattakaan ortodoksisesta uskonnosta. Kaikki on Allille uutta ja erilaista. Yht'äkkiä tämä Laatokan tyrskyjen armoilla elänyt nuori nainen asuukin Pohjanmaan alavissa maisemissa. Alli ei tunnu löytävän paikkaansa. Äiti ei huoli kotiin, sairaalan hierarkisessa yhteisössä ei katsota hyvällä luonnonlääkitykseen uskovaa Allia, eikä Seinäjoella voi kalastaakaan. Vai onko Allin paikka kotona Haavuksen saarella, jonne hän uskoo perheen palaavan? "Vielä keväällä ennen muuttolintuja". (s. 127)

Ennen lintuja on otteessaan pitävä, kaunis ja koskettava Allin kasvukertomus. Allista ei voi olla pitämättä, niin ihailtavan kekseliäs ja aikaansaava tämä nuori nainen on arkisissa asioissa. Hänestä löytyy myös kypsyyttä isojen päätösten tekemiseen. Allin äiti jäi kysymysmerkiksi, niin kylmäkiskoista hänen suhtautumisensa Alliin on. Kirjassa kyllä avataan syitä äidin välinpitämättömyyteen, jopa vihamielisyyteen. Mutta onhan kyseessä kuitenkin oma tytär. Alli kokee, että hänessä täytyy olla jotain vikaa. "Olin puu väärää lajia". (s. 334)

Kokonaisuudessaan kirja on uskottava ja vaikuttava. Pidin paljon Allin ja muiden sortavalaisten evakkomatkan kuvauksesta. Evakkomatkan vaikeudet piirtyvät selvästi lukijan eteen. Kuvauksessa on paljon samaa kuin Rosa Liksomin Väylässä (Like 2021) (linkki). Liksom kirjoittaa teoksensa kokonaan murteella, kun Mäki sen sijaan ryydittää tekstiään joillakin karjalankielisillä sanoilla ja sanonnoilla. Monella perheellä on sukujuuria Karjalassa. Uskonkin, että Mäen kirja on heille erityisen kiinnostavaa luettavaa. Myös Heikki Turunen on kirjoittanut karjalaisten Suomeen tulosta koskettavan ja vahvan trilogian (Kuokka ja kannel, Vinoristin kansa ja Nenkoset, WSOY).

Mäki kirjoittaa hienoa ja tarkkaa ajankuvaa välirauhan aikaisesta Suomesta. Kauniilla kielellään Mäki saa historian elämään. Lämmin suositus tälle kirjalle. Toivoisinkin jatko-osaa tälle kirjalle, niin mielelläni eläisin Allin kanssa jatkosodan ja jälleenrakentamisen vuodet.

Kiitos Jenni Noposelle kauniista kannesta.