Lukupiirikirjana Rosa Liksomin Väylä

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. Esilehtien piirrokset: Rosa Liksom. 267 sivua.

Lukupiirimme maaliskuun kirjaksi olimme valinneet Rosa Liksomin Väylän. Ja hyvän valinnan olimme tehneet, niin koskettava ja vaikuttava tämä Liksomin evakkotaipaleen kuvaus on. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1944, jolloin tuhannet suomalaiset pakenevat Lapin sodan jaloista kohti länttä. Odotukset ovat suuret. Uskotaan, että länsipuolella on pelastus ja rauha. "Niilä on ruokaa ja tavaraa kaupoissa ja monilta löytyy ruunuja millä ostaa piskettipakkoja ja kompiaisia." Tornionjokilaakson järvikylästä pakomatkalle lähtevät myös Martta, Katri, pikkuinen Matti ja 13-vuotias tyttö, kirjan minäkertoja. Ilmeisen huonon organisoinnin vuoksi evakkoon on lähdettävä välittömästi. Arvotavarat, padat ja kattilat pitää jättää kotiin tai haudata maahan. Mukaan saa ottaa vain lehmät ja hevoset, kissat ja koirat jäävät kotikonnuille. Karjan kuljetus annetaan lasten tehtäväksi.

Hämmästyttävän uskottavaa evakkotaipaleen kuvausta

Liksom kuvaa sotaa ja evakkotaivalta 13-vuotiaan karjakkotytön näkökulmasta. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että tämä toimi. Tarinasta kokonaisuudessaan kaikkine yksityiskohtineen tuli tällä tavoin uskottava ja koskettava. Tapahtumien edetessä lukija saa todistaa, miten paljon nuoressa ihmisessä onkaan kätkettyjä voimavaroja, sellaisia, joita normaalioloissa ei edes huomaa. Karjakkotyttö, jonka mielialoja kirjailija kuvaa hyvin aistivoimaisesti, kasvaa pakon edessä. Tytön vastuulle lankeaa lehmien lisäksi huoli raskaana olevasta äidistä. Lukijalle tulee tunne, että kirjailija on itse ollut mukana tuolla matkalla.

Lehmillä on nimi ja persoona.

Samalla tavoin kuin ihmiset, myös lehmät ja hevoset ovat pakolaisia. Eivät lehmätkään taivalla tunteettomasti kohti Ruotsin maata. Ihmisten tavoin nekin tuntevat uupumusta ja pelkoa. Liksom kuvaa kauniisti ja koskettavasti ihmisten ja eläinten suhdetta. Lehmäystävien - Ilonan, Siskon, Liinan, Pirkon ja Kertun - hyvinvointi on karjakkotytölle tärkeää. Miten hän kärsiikään, kun hän aistii Siskon surun, kun sen vasikka menehtyy. Liksom kertoo, että hän on itse hoitanut karjaa kotitilallaan Tornionjokilaaksossa 13-vuotiaana. Myös hän, kuten kirjan 13-vuotias tyttö, oli kokenut vahvaa yhteyttä lehmiin. Monet lukupiiriläisistä ovat eläneet agraariyhteiskunnassa ja heidänkin kokemuksensa on, että lehmät olivat tärkeitä monella tavalla. Niistä saatiin ruokaa ja usein niiden koettiin olevan osa perhettä ja talonväen hyviä ystäviä ja tarpeen tullen lohdutuksen antajia. Oli itsestäänselvyys, että kaikilla lehmillä oli nimi.

Luonto kaikkine väreineen ja tuoksuineen on alati läsnä kirjan tapahtumissa. Pakolaisten matka taittuu vaikeakulkuisilla teillä ja poluilla, joiden vierellä kasvaa havupuumetsää ja korkeuksiin kurottavia petäjiä. Ilta-aurinko paistaa kauniisti ja antaa toivoa tulevaan. Talvi-iltoina tyttö katselee eteläiselle taivaalle. "Sielä sinkoilit monissa färeissä revontulet ko loistavat jääpuikot. Net tummenit ja kirkastuit, kiepuit ittensä ympäri ja välilä syöksyit minua kohti. Pohjoselle taihvaale ilmesty hetkeksi hulmuava huntu ja katosi sitte, ilmesty uuelheen ja leijatti itteänsä vielä hurjemin ja katosi taas." (s. 149- 150)

Kirjassa on monta sisäänpiilotettua asiaa, kuten eräs lukijoistamme kommentoi. Setä on tärkeä henkilö tytön elämässä. Hän innosti tyttöä oppimaan ja opiskelemaan. Yhdessä sedän kanssa tyttö opetteli tähtitaivaan saloja. Kirja on tänä päivänä myös yllättävän ajankohtainen. Tämän päivän ukrainalaisilla pakolaisilla ja Lapin sodan evakoilla on paljon yhteistä. Tie vanhaan kotiin on poikki.

Kieli on tiivistä ja vahvaa.

Kielellä on keskeinen osa kirjassa. Tornionjokilaakson murre tekee tästä kirjasta juuri tämän kirjan. Murre sopii tähän kirjaan, aivan kuten se sopi Liksomin Everstinnaankin. Kaikki lukijamme totesivat, että murteeseen pääsi yllättävän nopeasti kiinni, vaikkakin tekstissä oli joitakin sanoja, joiden merkitystä ei pystynyt tietämään, mutta ajatus tuli kontekstin myötä selväksi. Eräs lukijoistamme oli kiinnostunut kirjan murteesta ja oli tutkinut meän-kielen historiaa. 

Lapin sotaa on vasta viime vuosina käsitelty kaunokirjallisuudessa, vaikka se on olennainen osa Suomen historiaa. Lapin sodasta ovat kirjoittaneet Liksomin ohella mm. Tommi Kinnunen, Katja Kettu ja Petra Rautiainen. Eräs lukijoistamme antoi vinkin televisiosarjasta Vaietut arktiset sodat, jossa kuvataan toisen maailmansodan tapahtumia arktisella alueella. Merja Mäen teos Ennen lintuja (Gummerus 2022) kuvaa myös nuoren tytön evakkotaivalta, mutta Mäen kirjassa taival käy Sortavalasta Seinäjoelle. 

Liksomin Väylä oli yksi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta vuonna 2021. Väylää ei palkittu, vaan Finlandia-palkinto meni Jukka Viikilän teokselle Taivaallinen vastaanotto.

Seppänen, Ensio. 1965. Evakkotaipaleella 1944-1946 Ruotsissa kuolleiden rovaniemeläisten muistomerkki ja nimimuuri Rovaniemen toisella hautausmaalla.

Annoimme tälle ainutlaatuiselle evakkomatkan kuvaukselle arvosanan 4,8 (asteikko 1-5).

Huhtikuun lukupiirikirjana meillä on Katja Kallion teos Tämä läpinäkyvä sydän (Otava 2021).  

Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. Esilehtien piirrokset: Rosa Liksom. 267 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hirvas nuuhki ilmaa, sen sieraimet liikahtelit ja sitte se jatko matkaa. Aattelin meän karjaa, joka märehti unisena tien toisela puolela: Ilonaa ja sen viissaita silmiä, jokka olit lohuttahneet minua monesti, Liinan heltyvää katsetta ko mie harjasin sitä, Kerttua ko se huiskuttaa pääthään, Siskoa, kuinka se höristellee ko mie rapsutan sen korvia, Sommaa ja Kieloa, kun net nukuit aina yhessä ja haassaki söit vierekkäin." (s. 219)

Rosa Liksomin uusin kirja Väylä, joka on yksi kuudesta kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaasta, kuvaa Lapin sotaa vuonna 1944, kun tuhannet ja tuhannet suomalaiset pakenevat sotaa kohti länttä. Pakomatkalle Tornionjokilaakson järvikylästä lähtevät myös Martta, Katri, pikkuinen Matti ja 13-vuotias tyttö, kirjan minäkertoja. Näiden lasten tehtäväksi on annettu karjan kuljetus. Lähtö pakomatkalle tapahtui kiireellä, arvotavarat, padat ja kattilat piti jättää kotiin tai haudata maahan. Sinne jäivät myös koirat ja kissat. Mutta lehmät ja hevoset otettiin mukaan. Oli luontevaa, että karjan kuljetus annettiin isommille lapsille äitien huolehtiessa pienokaisista. Vanhukset jaksoivat juuri ja juuri matkustaa, ja miehet olivat rintamalla. Samalla tavoin kuin ihmiset, myös lehmät ja hevoset ovat pakolaisia. Eivät lehmätkään taivalla tunteettomasti kohti Ruotsin maata. Samalla tavalla kuin ihmisetkin, nekin tuntevat uupumusta ja pelkoa. Liksom kuvaa kauniisti ja koskettavasti ihmisten ja eläinten suhdetta. Lehmäystävien - Ilonan, Siskon, Liinan, Pirkon ja Kertun - hyvinvointi on karjakkotytölle tärkeää. Miten hän kärsiikään, kun hän aistii Siskon surun, kun sen vasikka menehtyy. 

"Takana oli se minkä mie tiesin, mutta mitä oli eessä?" (s. 39)

Jotta Ruotsiin päästään, pitää ylittää Väylä eli Tornionjoki. Väylän ylitys tapahtuu lautalla, koska siltaa ei ole. Väylä ei ole vain joki, vaan se on raja-aita, jonka itäpuolella vallitsee kaaos, hävitys ja köyhyys, kun taas länsipuolella on odotettavissa pelastus ja rauha. Odotukset ovat suuret. "Niilä on ruokaa ja tavaraa kaupoissa ja monilta löytyy ruunuja millä ostaa piskettipakkoja ja kompiaisia." (s. 53) Mutta eivät onni ja autuus sieltä lännestäkään löydy. Päinvastoin, siellä ovat vastassa vastaanottopisteet, karanteenileirit ja täydet pakolaisleirit. Leirien olot ovat kurjat ja kulkutaudit jylläävät. 

Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu lännen puolelle. Kirjan takakannen piirroksen perusteella voi suurinpiirtein seurata, missäpäin Tornionjokilaaksoa ja Norrbottenia pakolaiset liikkuvat. Pakomatkalle lähtiessä isä oli antanut karjakkotytölle tehtäväksi huolehtia karjasta ja raskaana olevasta äidistä. Mutta tytär ja äiti joutuvat eroon. Lännessä tytär etsii äitiään ja löytää hänet pakolaisleiristä. Sairas äiti on synnyttänyt leirillä pojan, joka jää tyttären huolehdittavaksi.  

"Aurinko ja Kuu kattoit toisihaan taivaala." (s. 97)

Luonto kaikkine väreineen ja tuoksuineen on alati läsnä kirjan tapahtumissa. Pakolaisten matka taittuu vaikeakulkuisilla teillä ja poluilla, joiden vierellä kasvaa havupuumetsää ja korkeuksiin kurottavia petäjiä. Ilta-aurinko paistaa kauniisti ja antaa toivoa tulevaan. Talvi-iltoina tyttö katselee eteläiselle taivaalle. "Sielä sinkoilit monissa färeissä revontulet ko loistavat jääpuikot. Net tummenit ja kirkastuit, kiepuit ittensä ympäri ja välilä syöksyit minua kohti. Pohjoselle taihvaale ilmesty hetkeksi hulmuava huntu ja katosi sitte, ilmesty uuelheen ja leijatti itteänsä vielä hurjemin ja katosi taas." (s. 149- 150) Väylä on aina läsnä - sekä hyvässä että pahassa. Väylän myrskyt rytmittävät lauttojen kulkua, ja Väylän rannasta saattaa nähdä, kuinka kotiseudun asutusta ja luontoa tuhotaan. "Laskin, että toistakymmentä rakenusta oli tulessa ja lissää sytytethiin. Kirkonkylän uninen väki ryntäsi joen törmäle kattohmaan saksalaisten järjestämmää esitystä. Vähänen konekiväärin raksutus kulki kaikuna rantoja pitkin. Taloitten jälkheen oli mettän vuoro. Vaaran rintheet olit yhtenä liekkimerenä, sitä ympäröivät laaksot mustina." (s. 95) 

Karjakkotytön ja lehmien pakolaistaivalta Liksom kuvaa eleettömästi ja uskottavasti. Liksom kertoo, että hän on itse hoitanut karjaa kotitilallaan Tornionjokilaaksossa 13-vuotiaana. Myös hän, kuten kirjan 13-vuotias tyttö, oli kokenut vahvaa yhteyttä lehmiin. Tuon ajan agraariyhteiskunnassa lehmät olivat tärkeitä monella tavalla. Niistä saatiin ruokaa ja usein niiden koettiin olevan osa perhettä ja talonväen hyviä ystäviä. Miten surulliseksi lukija tuleekaan, kun tyttö saa kuulla, että vanhat kantturat pannaan teuraaksi ja tilalle ostetaan "Amerikassa jalostettua lypsykarjaa". Ruotsista on tilattu lypsykone. Mihin tyttöä enää tarvitaan? Ei mihinkään. On otettava vastuu omasta elämästä. Siihen tämä nuori, vuodessa paljon kasvanut tyttö tuntee olevansa valmis. 

Tässä kirjassa on niin paljon kiinnostavaa ja merkittävää. Ensinnäkin kirjan aihe on tärkeä ja hyvin valittu. Lapin sota on olennainen osa Suomen historiaa. Liksomin ohella sitä ovat ansiokkaasti kuvanneet mm. Petra Rautiainen, Katja Kettu, Tommi Kinnunen ja Johanna Laitila. Liksomin valitsema näkökulma Lapin sotaan tekee kirjasta tärkeän ajankohtaisuudessaan. Samanlaisia vaikeuksia kohtaavat tämän päivän pakolaiset pyrkiessään kohti Eurooppaa kuin suomalaiset matkalla länteen.

Kielellä on keskeinen osa kirjassa. Tornionjokilaakson murre tekee tästä kirjasta juuri tämän kirjan. Murre sopii tähän kirjaan, aivan kuten se sopi Liksomin Everstinnaankin. Yllättävän nopeasti pääsin kiinni murteeseen jopa niin, että ajattelin, että ei tämä kirjakielellä kirjoitettuna olisi lainkaan sama kirja. Liksomin kieli on tiivistä ja vahvaa. Kaunis kieli pehmentää tapahtumien rankkuutta.

Kaikenkaikkiaan, Väylä muodostui minulle todella koskettavaksi ja upeaksi lukukokemukseksi. Eittämättä kirja lukeutuu parhaimpiin syksyn uutuuskirjoihin.

Rosa Liksom: Everstinna - Everstinnan selviytymistarina

Rosa Liksom: Everstinna. 2017. Like. 195 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhan. (s. 74-75)

Liksomin Everstinna oli seniorilukupiirimme tammikuun kirjana. Kokoonnumme kerran kuukaudessa Joensuun kirjastolla ja tämä oli meidän vuoden ensimmäinen kokoontumisemme. Paikalle oli 13 senioria, kaikki naisia. Aiheeltaan Everstinna kiinnosti senioreita, koska kirja kertoo ajasta, joka on monelle meistä tuttua.

Kirja on jo vanhaksi tulleen päähenkilön yhden yön monologi, jossa hän käy läpi elämäänsä tai oikeastaan neljää elämäänsä: lapsuus, Eversti-vuodet, Tuomas-vuodet, vanhuus. Päähenkilö, minä-kertoja on lappilainen kirjailija Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaa (1913-1984). Eräs ryhmäläisistämme pohti Everstinnan henkilöllisyyttä. Hänen mielestään Everstinna saattoi olla Annikki Kariniemi, mutta aivan yhtä hyvin joku muu Everstin lukuisista rakastajattarista.

Annikki Kariniemi-Willamo (Wikipedia)

Kotoa tulee usko valkoiseen Suomeen, ja rakkaus 28 vuotta vanhempaan Everstiin tuo mukanaan natsi-Saksan ja Vyyrerin ihailun. Kosolan tyylitön Mussoliini-vasismi sai jäähä ja mie siiryin etheenpäin samala, mutta erilä, puhtaammalla tielä. Mie muistin isän sanat, että kaikki hyvä tullee Saksasta: uskonto Lutterilta, kahvi Paulikilta, johonka itte lisäsin, että  nationalismi Vyyreriltä. (s. 32) Sotaa odotellessa kaikki oli niin helppoa ja itsestäänselvää lukuisine juhlineen saksalaisten upseerien vieraina. Tavataan itse Vyyreri ja Himmleri ja pistäydytään natsi-Saksassa. 

Everstinnan mies on Lapin keisarina ja monipuolisena vaikuttajana tunnettu suomalainen jääkärieversti Oiva Willamo. Seurusteluaika Everstin kanssa ennen sotaa ja sodan aikana on kiihkeää aikaa; Eversti vaatii paljon ja päähenkilö on hänen vaatimustensa mukainen. Seksuaalisuus näyttäytyy niin vahvana, voimakkaana ja mukanaan vievänä viettinä, kuten eräs piiriläisistämme totesi. 

Eversti Oiva Willamo (Wikipedia)

Sodan jälkeen elämä muuttuu, kun he menevät naimisiin. Everstistä tulee väkivaltainen, suorastaan sadistinen aviomies. Kaikesta huolimatta Everstinna kestää kaiken, rakastaa miestään, on aina valmis aloittamaan alusta ja on erityisen ylpeä arvonimestään. Mutta kestämiseenkin tulee päätepiste: Everstinnan kauan odotettu raskaus keskeytyy Everstin hakkaamiseen  ja väkivaltaisuuteen. Eversti potki minut keskenmenhoon. (s. 146) Toipuminen kestää kauan. Sitten elämä kuljettaa päähenkilön opettajan tehtäviin Kalmalompoloon. Sieltä löytyy 28 vuotta nuorempi Tuomas ja sininen pirtti. Täälä sinisessä pirtissä mie olen turvassa ko hauen mahassa. Minun sielu on löytäny rauhan. Tykkään itkeskellä ilman mithään syytä. Se puhdistaa. (s. 189)        

Sen lisäksi, että Liksom kuvaa vahvasti ja voimakkaasti Suomen 1930-luvun yhteiskunnallista tilannetta yksilön näkökulmasta sekä äärimmäisyyksien avioliittoa, Liksom on myös erinomainen Lapin luonnon kuvaaja. Lapin luonto on tavalla tai toisella koko ajan läsnä. Lukija pystyy aistimaan luonnon tuoksut ja värit. Erästä lukijaamme ihastutti erityisesti Lapin soiden kauniit kuvaukset. Minua lohuttaa se, että tämän talven sinisen kylmä taivas antaa kaiken anteeksi, että tämä talvi kestää ainoasthaan huhtikuun loppuun, pakkanen pittää siihen saakka jähmettyhneenä kaiken elollisen, tuiskut pyyhkivät allensa venheet, vajat ja puuliiterit sekä saunat niiko Suuri Henki on säätäny. (s. 191) 

Liksomin kieli on vahvaa ja samalla kaunista, sitä on miellyttävä lukea. Kirjan sitaateista käy ilmi, että kirja on kirjoitettu mean kielellä. Mielestämme mean kieli sopii tähän kirjaan erittäin hyvin jo senkin vuoksi, että kieli pehmentää kirjan rankkuutta. Keskustelimme tovin meän kielestä ja h-kirjaimen paikasta. Lapissa on useita murrealueita ja h-kirjaimen paikka riippuu murteesta. Erästä lukijaamme murre oli kiinnostanut niin, että hän oli lainannut kirjastosta meän kieltä käsittelevän kirjan sekä meänkielisen Aku Ankan. 

Everstinna-kirja herätti vilkasta keskustelua. Kirjasta oltiin montaa mieltä, sillä jokainen peilaa kirjaa omaan taustaansa ja omiin kokemuksiinsa. Kaiken kaikkiaan kirja oli ollut varsin mieluista luettavaa suurimmalle osalle meistä. Tällaisia kommentteja kirja sai:
* kieli on kaunista, erityisesti luontokuvaukset väreineen ja tuoksuineen
* väkivaltakohtaukset ovat kammottavia
* vanhuuden kuvaus on kaunista
* kirjan loppu on puhdistava 
* upea selviytymistarina: Everstinna ei ole Suomen Eva Braun; Everstinna selviytyy
* kirjaa kuvaavia adjektiiveja: rajun kaunis, taitavasti kirjoitettu, järkyttävä, upeaa kieltä
* plussana kirjan tiiviys ja lyhyys 
* sotakirjoja on ilmestynyt liikaa lähivuosina.

Kiitos Rosa Liksom tästä lukukokemuksesta. On ilo huomata, että Blogistanian Finlandia-äänestyksen 2017 voitti juuri tämä kirja.

Taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen veistämä Annikki Kariniemi -patsas on pystytetty Aavasaksalle vuonna 1990.

Rosa Liksom: Everstinna - vahva monologi meänkielellä

Rosa Liksom: Everstinna. Like. 2017. 195 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta. 

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan. (s. 74-75)

Liksomin Everstinna on syksyn odotettu kotimainen kirja – ehkäpä odotetuin. Se ei petä; siitä kehkeytyy uskomattoman vahva tarina. Päähenkilö, minä-kertoja on lappilainen kirjailija Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaa (1913–1984). Kariniemen laajasta tuotannosta tunnetuin teos on Erään avioliiton anatomia (1968). Lukijalle ei tosin kerrota kirjan missään vaiheessa minä-kertojan henkilöllisyyttä. Se selviää lukijalle viimeistään kirjan lopussa kirjailijan kiitossanoissa. Sinänsä päähenkilön henkilöllisyydellä ei ole lukijalle merkitystä; ihan yhtä vaikuttava kirja on tiesipä lukija päähenkilön henkilöllisyyden tai sitten ei. Kun otin punakantisen kirjan käteeni (tietämättä mitään sen sisällöstä) arvelin, että ahaa nyt siis mennään punaiseen Neuvostoliittoon. Mutta sinne ei olekaan suunta, vaan suuntana ja ihailun kohteena on natsi-Saksa. Kannen punainen väri selittyykin natsi-Saksan lipulla, jossa punaisella pohjalla on hakaristi.

Kirja on jo vanhaksi tulleen päähenkilön yhden yön monologi, jossa hän käy läpi elämäänsä tai oikeastaan neljää elämäänsä: lapsuus, Eversti-vuodet, Tuomas-vuodet, vanhuus. Kotoa tulee usko valkoiseen Suomeen, ja rakkaus 28 vuotta vanhempaan Everstiin tuo mukanaan natsi-Saksan ja Vyyrerin ihailun. Kosolan tyylitön Mussoliini-vasismi sai jäähä ja mie siiryin etheenpäin samala, mutta erilä, puhtaammalla tielä. Mie muistin isän sanat, että kaikki hyä tullee Saksasta: uskonto Lutterilta, kahvi Paulikilta, johonka itte lisäsin, että nationalismi Vyyreriltä. (s 32). Sotaa odotellessa kaikki on niin helppoa ja itsestäänselvää lukuisine juhlineen mm Maila Talvion ja saksalaisten upseerien vieraana. Tavataan itse Vyyreri ja Himmleri ja pistäydytään myös natsi-Saksassa. Liksomin vahva kuvaus natsihenkisten suomalaisten sodan odotuksesta ja lujasta uskosta natsi-Saksan liittolaisuuteen 1930-luvulla on nautittavaa luettavaa.

Everstinnan mies on Lapin keisarina ja monipuolisena vaikuttajana tunnettu suomalainen jääkärieversti Oiva Willamo. Seurusteluaika Everstin kanssa ennen sotaa ja sodan aikana on kiihkeää aikaa; Eversti vaatii paljon ja päähenkilö on hänen vaatimustensa veroinen. Sodan jälkeen elämä muuttuu täysin, kun he menevät naimisiin. Everstistä tulee väkivaltainen, suorastaan sadistinen aviomies. Kaikesta Everstin väkivaltaisuudesta huolimatta Everstinna kestää kaiken, rakastaa miestään, on aina valmis aloittamaan alusta ja on erityisen ylpeä arvonimestään. Mutta kestämiseenkin tulee päätepiste: Everstinnan kauan odotettu raskaus keskeytyy. Eversti potki minut keskenmenhoon (s. 146). Itsenäisen elämän aloittaminen vie Everstinnalta kauan. Monien vaiheiden jälkeen elämä kuljettaa päähenkilön opettajan tehtäviin Kalmalompoloon. Siellä hän tapaa 28 vuotta nuoremman Tuomaksen ja siitä alkaa uusi vaihe hänen elämässään ja siitä alkaa myös kirjojen kirjoittaminen. Elämänsä neljännessä vaiheessa Everstinna istuu sinisessä pirtissä. Täälä sinisessä pirtissä mie olen turvassa ko hauen mahassa. Minun sielu on löytäny rauhan. Tykkään itkeskellä ilman mithään syytä. Se puhistaa. (s. 189)

Sen lisäksi, että Liksom kuvaa vahvasti ja voimakkaasti Suomen 1930-luvun yhteiskunnallista tilannetta yksilön näkökulmasta sekä äärimmäisyyksien avioliittoa, Liksom on myös erinomainen Lapin luonnon kuvaaja. Lapin luonto on tavalla tai toisella koko ajan läsnä.

Kuten kirjan sitaateista käy ilmi, kirja on kirjoitettu meänkielellä. Täytyy sanoa, että meänkieli sopii tähän kirjaan erittäin hyvin, vaikka hieman epäröiden aloitin kirjan lukemisen. Kirjan lopussa oleva sanasto helpottaa kielen ymmärtämistä. Rosa Liksom on kirjoittanut vahvan kirjan vallankäytöstä, alistamisesta ja alistumisesta. Liksomin kieli kuljettaa lukijaa voimalla tapahtumasta toiseen. Nimeksi kirjalle Likson on antanut yksinkertaisesti vain Everstinna. Se on hyvä valinta, Everstinnastahan tässä on kysymys. Myös kansi saa minulta kiitokset.

Everstinna on kirja, joka sopii erinomaisesti Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -kiertueelle syys-marraskuussa. Liksom on mukana kiertueella kertomassa kirjastaan. Kiertuepaikkakunnat ovat Helsinki, Turku, Tampere, Jyväskylä, Joensuu, Kuopio, Rovaniemi ja Oulu. Joensuun tilaisuus on 11.10.2017. Tervetuloa Joensuuhun Rosa Liksom ja Everstinna!

Kaikki nöyryytykset, potkut ja ruoskasivalukset saatanki helpola antaa anteeksi jos on pakko, aivan yhtälaila ko sen henkisen kiutuksen, jonka lopputuloksena jouvuin mielisaihraalaan, mutta ikinä en anna anteeksi sitä, että se pieksi minusta meän yhteisen pojan kuistin lattialle. Sitä en voi enkä saa antaa anteeksi. (s. 191)

Kirjasta on blogannut ainakin Lumiomena.