Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään

Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään. Johnny Kniga Kustannus. 2007. 201 sivua.

Kirjan päähenkilö on Yrjö Aaltonen Pyhärannan Kukolan kylästä, läheltä Raumaa. Perheeseen kuuluvat vaimo Emma ja lapset Kalle ja Pekka. Ykä on ammatiltaan kalastaja. Sodan jälkeen avautuu yllättäviä, uusia mahdollisuuksia saada hieman lisätienestejä.

Neuvostoliitto vaatii jatkosodan jälkeen, että Suomen on luovutettava Suomeen muuttaneet inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon. Osa inkeriläisistä palaa koti-ikävissään takaisin Neuvostoliittoon, mutta läheskään kaikkia tämä vaihtoehto ei houkuttele. "Nyt oli heidän kohtalostaan määrätty, että heidän piti palata Venäjälle, tai Neuvostoliittoon niin kuin kaiketi sanoa kuului. Eivätkä kaikki olleet ollenkaan innostuneita sinne palaamaan, pelkäsivät vissiin jotain. Ruotsiin tahtoivat, vaikka salamiten." Ruotsi olikin ilmoittanut ottavansa pakolaisia vastaan. Yksi kuuluisimmista pakolaisista oli Aino Kallas, joka lähti Virosta pakolaiseksi Ruotsiin. Suvi Ratinen kuvaa koskettavasti Aino Kallaksen pakomatkaa teoksessaan Pakolainen (Otava 2025).

Tiedetään, että Ykä Aaltosella on hyvä vene. Vene, jolla pystyy ylittämään vaikka Selkämeren. Ykä suostuu monien muiden kalastajien tavoin kuljettamaan inkeriläisiä maksusta turvaan Ruotsiin. Vain tämän yhden inkeriläisperheen hän kuljettaa, tuumaa Ykä. Sitten tulee toinen kerta, sitten kolmas ja niin edelleen. Merenkäynti ja syksyiset myrskyt aiheuttavat monia vaaratilanteita. Toisella tavalla vaarallisiksi matkat muodostuvat, kun Valtiollinen poliisi kiinnostuu Ykän matkoista. On selvää, että pakolaisten auttajat rikkovat lakia. Valpo pitää kuulusteluja, ja pitääpä Ykän istua putkassakin. Mutta kun vapaaksi pääsee, kuljetukset Ruotsiin jatkuvat. 

Tapio Koivukarin Meren yli, kiven sisään pohjautuu todellisiin tapahtumiin ja 1950-luvulla kirjoitettuun Yrjö Aaltosen sukutarinaan, jonka Koivukari on muokannut eläväksi romaaniksi. Tuloksena on kiinnostava ja otteessaan pitävä teos, jonka teemat ovat ajankohtaisia jälleen tänä päivänä.  

Merellä ja meren kuvauksilla on kirjassa keskeinen rooli. Koivukari, itse meren äärellä kasvanut raumalainen, osaa kuvata meren rytmiä ja sen monimuotoisuutta poikkeuksellisen taitavasti. Raumalaismurre soi tarinassa hienovaraisesti – sitä ei käytetä liikaa, mutta sen sävy ja rytmi elävät vahvasti kerronnassa. Tämäkin teos osoittaa, että Koivukari on parhaimmillaan kuvatessaan tavallisten ihmisten elämää. Hänen sympatiansa ovat pienen ihmisen puolella. 

Koivukarin tuotannossa teos muodostaa osan laajempaa kokonaisuutta, jossa hän on tarkastellut Suomen lähihistoriaa ja sen varjopuolia. Monet teemoista ovat historian kirjoituksessa vaiettuja. Käpykaartilaiset (2013) sukeltaa jatkosodan aikaisen rintamakarkuruuden maailmaan, kun taas Unissasaarnaaja (2015) kuvaa sodanjälkeisiä vuosia ja niiden jättämiä traumoja. Unissasaarnaaja toi Koivukarille ansaitusti Runeberg-palkinnon vuonna 2016.

Tapio Koivukarin runohetki

Tapio Koivukari kertoi runotuotannostaan Rauman Franciscus-talolla 12.11.2025. Koivukari kertoi, että hän on aina ollut pikemminkin tarinankertoja kuin runoilija. Sen kertoo myös Koivukarin tuotanto: proosatuotantoa mukaanlukien näytelmät ja kuunnelmat on reilut parikymmentä teosta. Minulle mieluisin kirja Koivukarin tuotannosta on ollut Sataman laulu (Johnny Kniga 2022). Kirja on rehellinen ja hallittu kuvaus kirjailijan nuoruusvuosista, tuolloin tehdyistä valinnoista ja niiden vaikutuksesta kauas tulevaisuuteen (linkki).

Koivukari kertoi kokeilleensa runojen kirjoittamista, mutta huomasi varsin pian, että ainakaan riimikirjoittamista hän ei hallitse. Mutta kuitenkin kaksi runokirjaa on syntynyt: Vieläk teils se paatt o (Johnny Kniga 2014) ja Se paatt men jo (Johnny Kniga 2025). Lisäksi Koivukari on suomentanut islannista suomeen pääasiassa kaunokirjallisuutta. Islannin lisäksi hän suomentaa ruotsista.

Molemmissa runokirjoissa Koivukari yhdistää henkilökohtaiset kokemuksensa ympäröivään yhteiskuntaan: luontoon ja ennen kaikkea mereen, ikääntymiseen ja arkisiin tapahtumiin yleensäkin. Monet paikat, lähinnä Islanti, tulevat lukijalle tutuiksi. Koivukari tuntee Islannin hyvin, ja islantilainen kulttuuri ja tavat välittyvätkin kiinnostavasti runoissa.

Runot on kirjoitettu Rauman giälellä. Kun Koivukari luki runojaan, huomasin ymmärtäväni tekstejä yllättävän hyvin. Ilmeisesti neljä vuotta Raumalla asumista riittää siihen, että pystyy ymmärtämään giältä. Tullista tullut tuskin koskaan oppii sitä puhumaan. Kirjoissa on toki sanasto helpottamaan ymmärtämistä. Tässä eräs Islanti-teemainen runo:

Sinä yäns sadoi
suuri ja köykässi hiutlei
niinkon koerantassui
hahkauntuvi
vuanon tyvenehe vette
ko sää sanosis
ete mun tartt
mihinkkä lähti.

Jotkut runoista ovat leikkisiä jopa vitsikkäitäkin. Kuten vaikkapa tämä:

Viäläk teils se paatt o?

"Viäläk teils se paatt o?"
hän kysys, ko jossa nähti.

Oltti joskus kari rannas
neljistäs yhde romtodi juatt
heijä folkkarisas.

"On kyll", vastasi mää,
- isäntekonen klinkkarpaat,
semsest suut luappu -
"mutt muija on kerjen vaihtuma".

"Nii oikke," sanos hän,
"mää pisti molemak kiarttoho."

En kysyn, mutt tiäsin kyll.
Ei nuak kiirusemma miähe
kerkk puupaatti reedama.

Vaikka ympärillä oleva maailma on sekasortoinen, Se paatt men jo -kokoelman viimeisessä runossa valmistetaan kaikessa rauhassa keittoa ja ollaan myös valmiita jakamaan se.

”ja koht mes se syädä / ulkons sata ränttä / mutt jos tähä joku tulis / sais hänki soppa / meijän kansan. / Ei elämän täst / merkilisemppä tart ol. / Syädä soppa / ja katota sitt / mitä voidais tehd./

Tapio Koivukari lukee runojaan.

               

Tapio Koivukari: Sataman laulu

Tapio Koivukari: Sataman laulu. Johnny Kniga. 2022. Päällys: Martti Ruokonen. 427 sivua.

"Joskus sanoessani itseäni satamajätkäksi maistelin tuota sanaa, näin mielessäni kiville lasketun laiturin, punatiiliset makasiinit ja korkealle kurottavat nostokurjet. Kaijalla asteli vapaa mies, riuska ja suruton, innokas tarttumaan töihin, nauttimaan kaltaistensa toveruudesta, ja tarpeen tullen valmis uhmaamaan auktoriteetteja. Satamajätkä voi olla villi ja vapaa, tavallisen suruton poika. Semmoinenkin voi satamajätkä olla, rannan sankari - ei aina ja välttämättä pidä muistella ensimmäisenä niitä, jotka ovat matkalla sortuneet." 

Raumalainen Tapio Koivukari (s. 1959) on tehnyt mittavan uran kirjailijana. Hänen tuotantoonsa kuuluu romaaneja, novellikokoelmia, näytelmiä, kuunnelmia ja yksi runokokoelma. Lisäksi hänet tunnetaan islannin kielen kääntäjänä. Nyt kuusikymppisenä Koivukari on päättänyt avata omaa elämäänsä. Tosin ei hän omalla nimellään itsestään kerro, vaan kertojana ja minä-henkilönä on Ismo Kivimaa. Ismo on muuttanut Raumalta Helsinkiin ja on aloittanut juuri teologian opinnot. Kaikki on uutta ja vierasta eikä rahaakaan ole tuhlattavaksi asti. Mieli tekisi kokeilla jotakin uutta ja erilaista. 

Hänen huomionsa kiinnittyy sunnuntain Hesarin työpaikkailmoitukseen: "Miehiä otetaan satamatöihin." Siitä se alkoi, työ satamajätkänä. Paljon on nuorukaisella opittavanaan. Mistään ei ole aiemmin kokemusta. Ahtaajan työ on raskasta ja vaativaa sekä myös onnettomuuksille altista, mutta miten mukava onkaan saada palkkapussi käteen päivän päätteeksi. Pikku hiljaa käytännöt tulevat tutuiksi, satamaslangi tarttuu, työkaverit tulevat tutuiksi. 

Opintoja Ismo ei jätä, vaikkakin monta kertaa viikossa kulku käy kohti Jätkäsaaren kaijaa lastaamaan ja purkamaan laivoja ja proomuja. Vuosien mittaan ammattitaito karttuu, Ismo pääsee timpuriksi ja sittemmin manttelimieheksi.

Teologian opinnot etenevät satamatöiden ohella. Opiskelukavereiden kanssa istutaan silloin tällöin oluttuopin äärellä. Naisten kanssa on toisin, Ismosta on vaikeaa lähestyä ja tutustua naisiin. Sitten löytyy onneksi Terhi, hänkin teologian opiskelija. Ismo jatkaa satamatöitä, yrittää parhaansa mukaan opetella elämään Terhin kanssa ja samalla pohtii tulevaisuuttaan. Ei hänestä papiksi ole, kutsumus ei riitä siihen tehtävään. "Minun ei tarvitse ruveta papin virkaan, jos se ei minulta luonnu." Opettaja minusta tulee, hän päättää, ja samalla opiskeluaika pitenee parilla vuodella.

Kaikkia murteita kuultiin.

Koivukari kuvaa satamatyötä elävästi ja realistisesti. Lukija pääsee osalliseksi satamajätkien arkeen. Ihmistyyppien kirjo oli laaja. Monet olivat aiemmin ansainneet elantonsa merillä, mutta joukossa oli monen alan miehiä, monia jotka halusivat leventää leipäänsä normaalin työnsä ohella. Ismo teki tuttavuutta mm. mielisairaanhoitajan, yrittäjän, kapteenin ja väitöskirjan tekijän kanssa. Joka miehellä oli oma tarinansa. Monille annettiin satamassa kutsumanimi. Ismo oli luontevasti Pastori. 

Valitettavan usein alholi kuului ahtaajien arkeen. Näin oli varsinkin tilapäisten jätkien kanssa, sillä satamassa oli mahdollista olla juopottelujaksot poissa ja palata huutoon sitten, kun putki meni poikki. 

"Sataman laulu kätkee sisäänsä tuhat tarinaa."

Koivukarin Sataman laulusta on moneksi. Kirja on humaani, rehellinen ja hallittu kuvaus kirjailijan nuoruusvuosista, tuolloin tehdyistä valinnoista ja niiden vaikutuksesta kauas tulevaisuuteen. Kirjailija kuvaa realistisesti 1980-lukua. Hän ei saarnaa eikä paasaa. Ideologisten näkemysten sijaan Koivukarille on tärkeämpää kuvata ihmisiä, työtä ja ihmissuhteita. Satamatyöllä on iso merkitys kirjassa. Vahvat kuvaukset ahtaajien arkipäivästä tuovat mieleen Kalle Päätalon teoksen Ihmisiä telineillä (1958 Gummerus), jossa Päätalo kuvaa elävästi kerrostalon rakentamista vaihe vaiheelta.

Sataman laulu on joulukuun lukupiirikirjamme.

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär. Johnny Kniga. 2018. 282 sivua. 

Omasta hyllystä

"Enkä voinut olla ajattelematta sitäkään, että olisiko isä, oma isäni, tehnyt jotain, mikä olisi sitonut hänet Paholaisen valtaan, saanut hänet lankeamaan pois armosta ja kristikunnan piiristä? Sellainen ajatus oli kauhistava, oli kuin Helvetin kuilu olisi auennut jalkojeni juureen, ei, tullut omaan sisimpääni, saanut minut pelon ja kauhistuksen valtaan vaikken ollut mitään tehnytkään. Vaikka järjelläni ymmärsin, että isä oli niiden riimujensa ja sanojensa kanssa touhunnut, en jotenkin enkä loppuun saakka voinut käsittää, että hän olisi tehnyt jotain niin peruuttamattoman pahaa, että tämä olisi nyt ansaittua." (s. 141)

En tiedä, miten tämä kirja Poltetun miehen tytär oli ilmestyttyään vilahtanut minulta täysin ohi. Nyt muutettuamme Raumalle halusin tutustua paikallisiin kirjailijoihin. Vanhan Rauman Kirjakaupassa minulle suositeltiin tätä Koivukarin kirjaa. Eikä syyttä! Tässä faktaan perustuvassa fiktiivisessä historiallisessa teoksessa lukija tutustuu Islannin 1600-luvun noitavainoihin.

Tapahtumat sijoittuvat Rantojen kihlakuntaan Islannissa. Eletään 1600-luvun puoliväliä. Hyväniemen Thórdur on tarmokas mies. Hän on kalastaja, hän tekee paljon työtä ja saa myös paljon aikaiseksi. Maagiset riimut auttavat kalastuksessa, huomaa Thórdur, turskaa tulee merestä entistä enemmän. Siis noituuden voimalla Thórdur kalastaa, sanovat kyläläiset. Thórdurilla on kolme lasta, joista nuorin Gunnlaugur on loukannut päänsä pudotessaan kalliolta. Aivovamman seurauksena Gunnlaugurin toiminnot hidastuvat, mutta yhden asian hän taitaa. Hän pystyy varmuudella ennustamaan rajuilmat. Näin isä tietää, milloin ei voi lähteä merelle. Tämäkin on selvää noituutta, tietävät kyläläiset. Kun vielä neitokainen toisensa perään saa kirkossa jumalanpalveluksen aikaan epilepsiatyyppisen kohtauksen, niin kuvio on selvääkin selvempi. Thórdurilla on taito pahojen lähettämiseen. Thórdur saa noituussyytteen ja lopputulemana on roviolla polttaminen. 

Kun isä on noita, niin miten on tyttären laita? Thórdurilla oli yksi tytär, kaunis Margrét eli Manga. Kun syytökset kohdistuvat isän jälkeen tyttäreen, Manga lähtee pakoon syytteitä. Lopulta hän päätyy Tómas-papin piiaksi Lumivaaranrannan pappilaan. Tómasin vaimon kuoltua he avioituvat.  Mutta kun kerran on joutunut epäilysten alaiseksi, paluuta ei ole. Noituussyytteet seuraavat Mangaa pappilaan asti. 

Koulutukseltaan Koivukari on teologian maisteri. Uskonnonopettajana toimiessaan Aronahteen peruskoulussa Raumalla Koivukari on opettanut mm. minun raumalaista vävyäni. Tapio Koivukari on Islannin kielen ja kulttuurin asiantuntija. Hän on asunut Islannissa v. 1989-1993 ja on kääntänyt islantilaisten kirjailijoiden teoksia suomeksi. Islannin tuntemus näkyy kirjassa. Poltetun miehen tyttären tarina kiehtoo autenttisuudella, historiallisella asiantuntemuksella ja vanhalla kielellä. Elämä karussa islantilaisessa kylässä on tiukkaa. Ankarat luonnonolosuhteet määrittävät vuoden kulun. Esimerkiksi Tómasin ja Mangan häät järjestettiin kesällä Johanneksen päivänä, "mikä sopi hyvin, koska karitsat oli silloin vieroitettu ja saarelaiset olivat saaneet haahkanuntuvatkin kerättyä".  (s. 170) Merta lähdettiin soutamaan, "kun oli ensimmäinen neljännes mennyt uudesta kuusta ja laskettiin alkavaksi góa, vanhan kuukalenterin mukainen kuukausi, joka tuli thorrin jälkeen ja Februarius-kuukauden lopulla". (s 43)

Taidokkaasti Koivukari kuvaa kyläläisten arkielämää valaan- ja hainpyynteineen. Pidin paljon myös kauniista luonnonkuvauksista. Kirjan vahvuutena on tapahtumien todellisuuspohja. Islantilaisessa yhteiskunnassa vallitsi 1600-luvulla muutosvaihe. Vanhojen uskomusten mukaan ihmisten oli tärkeää pitää yllä hyviä suhteita piiloväkeen. Esimerkiksi tiettyjä niittyjä ei saanut niittää, koska niiden katsottiin kuuluvan piiloväelle. Sen Hyväniemen Thórdur tiesi ja toimi niin, että suhteet piiloväkeen pysyivät hyvinä. Mutta sitten kaikki se, mikä vast'ikään oli ollut luonnollista ja normaalia arjen toimintaa, saikin yht'äkkiä piirteitä noituudesta. Viattomilta vaikuttavat teot tuomittiin jumalanpilkkana tai peräti noituutena. Jälkisanoissa käy ilmi, että Islannissa teloitettiin noitina 1600-luvulla kaikkiaan kaksikymmentä miestä ja yksi nainen. Myös noitaoikeudenkäynteihin liittyvät lautamiehet ja kahdentoista miehen tai naisen vala olivat todellisuutta vainojen aikaan. 

Poltetun miehen tytär tarjosi minulle kiehtovan ja intensiivisen lukukokemuksen. Hyvän tarinan ohella sain paljon uutta tietoa Islannin noitavainoista.