Anneli Kanto kirjailijavieraana Raumalla

 

Naisten Pankin Rauman paikallisryhmä järjesti yhteistyössä kirjaston kanssa onnistuneen kirjailijaillan. Kirjailijavieraaksi saimme Anneli Kannon, joka kertoi ja keskusteli suuren suosion saaneesta Rottien pyhimyksestä. 

Anneli Kanto saapui Raumalle jo päivällä hyvissä ajoin, koska hän halusi käydä tutustumassa Rauman kirkkoon. Rauman ja Hattulan kirkolla on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat vanhoja kirkkoja, Hattulan kirkko on vuodelta noin1480 ja Rauman kirkko vuodelta 1512. Molemmat ovat Pyhän Ristin kirkkoja. Ja mikä tärkeintä, molemmissa on maalauksia. 

Rauman kirkko

Kirkkoon tutustumista.

Kirjailijailta järjestettiin Rauman pääkirjastossa. Ennen tilaisuuden alkua yleisöllä oli mahdollisuus ostaa kahvia/teetä pullan ja suolaisen kera sekä kokeilla arpaonnea. Anneli Kannolla oli mukanaan iso kassillinen Rottien pyhimystä ja uutusdekkaria Haihtuneet. Kaikki menivät kaupaksi. 

Arpojen myyntiä

 

Anneli Kannon jaTapio Koivukarin seurassa

Yleisömäärä yllätti kaikki, sekä meidät että kirjaston väen. Tila riitti just ja just. Tilaisuudessa oli 82 kuulijaa.

Hanna Suomela kertoi Naisten Pankin toiminnasta. 

Minulla oli ilo saada haastatella Anneli Kantoa.

Rottien pyhimys oli haastattelun pääaiheena, mutta sivusimme myös Kannon muuta tuotantoa, mm. sisällissotakirjoja sekä dekkariuutuutta Haihtuneet. Anneli Kanto on ihana ja mukava ihminen, niin eläväinen ja niin inhimillinen. Hän todella osaa ottaa yleisönsä. Yleisö tykkäsi. Luulen, että ne, joille ei Rottien pyhimys ollut vielä tuttu, ottavat sen kyllä lukulistalle. Samoin luulen, että monen kuulijan kulku käy Hattulan kirkolle ensi kesänä. Niin kiinnostavasti Anneli Kanto kertoi Hattulan kirkon seinämaalauksista, että tuli tunne, että ne on nähtävä. 

Me naistenpankkilaiset sekä myös kirjasto olimme todella tyytyväisiä. Kaikki onnistui hyvin ja yleisö oli tyytyväinen. Arpajaistuotoilla ja kahvituksella saimme kerätyksi 750 euroa Naisten Pankille. 

Anneli Kanto: Haihtuneet

 

Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1. Crime Time. 2023. 254 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anneli Kanto kuuluu minun ja monen muun suomalaisen suosikkikirjailijoiden joukkoon. Hänen tuotantonsa, johon kuuluu historiallisten romaanien ohella lastenkirjoja, näytelmiä ja tv-sarjoja, on monipuolista ja kiinnostavaa. Hän on osannut tarttua aiheisiin, jotka kiinnostavat lukijoita. Historiallisiin romaaneihin lukeutuvat mm. sisällissotaa käsittelevät Veriruusut ja Lahtarit. Suurimman suosion on saanut Rottien pyhimys (Gummerus 2021), joka kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalausten synnystä. Nyt Kanto on tehnyt uuden aluevaltauksen. Haihtuneet, Näkijä-trilogian ensimmäinen osa, edustaa dekkarigenreä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Kirkkojärven kirkonkylään. Kirja alkaa kiinnostavasti. Onnibussilla Kirkkojärvelle saapuu "punatukkainen nainen. Hän laskeutui bussin portaita hitaasti kuin elokuvatähti punaisella matolla, katsahti vasempaan ja oikeaan ja otti tilanteen haltuunsa, sikäli kuin kirkonkylän marketin edessä kuulumisia vaihtavien rollaattorimummojen ja parin paikallisen juopon muodostamassa yleisössä jotain haltuunottamisen arvoista oli". Lukija kiinnostuu ja tulee uteliaaksi. Kuka tämä salaperäinen nainen on? 

"Punatukkaiset eivät pääse taivaaseen, niin oli kakarana rallatettu."

Punatukkainen nainen on Noora, näkijä ja meedio. Noora laittaa ilmoituksen palveluistaan kaupan asiakastaululle, mutta on selvää, että Nooraan suhtaudutaan uteliaan varovasti. Toki muutama asiakas uskaltautuu kuulemaan Nooran ennustuksia. Toisaalta Nooralla on nyt aikaa ottaa selvää kylän asukkaista ja tapahtumista. Käy ilmi, että ei Kirkkojärvi mikään tapahtumaköyhä paikkakunta ole. 

"Se oli kunnan ainoa menestystarina."

Kirkkojärvellä vaikuttaa omalaatuinen uskonlahko. Puhutaan veripuhtaista. Uskonlahkon on perustanut ja sitä johtaa Luukas Markusson. Lahko on kasvanut kasvamistaan, ollen nyt jopa suurempi kuin virallinen luterilainen seurakunta. Veripuhtaiden perusperiaatteena on, että ruumiiseen ei saa päästä myrkyllisiä, keinotekoisia aineita, ei alkoholia, ei tupakkaa, ei teollisesti valmistettua ruokaa, ei rokotteita. Lahkon ylistyskokouksissa iso rooli on kielilläpuhumisilla, tajunnanmenetyksillä ja ihmeparantumisilla. Saarnaaja Luukakselle tärkeintä on kolehdin keruu. Hän valvoo tarkkaan, kuinka paljon rahaa itse kukin kirstuun kilauttaa. Kiinnostuneena Noorakin menee veripuhtaiden ylistystilaisuuteen, mutta Markusson ajaa hänet pois huutaen: "Noitanaisen älä anna elää!" 

Pian Nooralle selviää, että paikkakuntalaisia puhututtaa yhä kuusi vuotta sitten tapahtuneet katoamiset. Ja mystisiä ne todellakin ovat. Yksi kadonneista on entisen maalitehtaan toimitusjohtaja Jouni Silvennoinen. Kaksi muuta kadonnutta ovat nuoria tyttöjä, molemmat veripuhtaiden lahkoon kuuluneita. Toinen oli 20-vuotias Silja ja toinen Luukas Markussonin 18-vuotias tytär Rebekka. Kadonneiden kohtalo mietityttää Nooraa. Hän on varma, että ratkaisu on jossakin lähellä, kunhan hän pystyisi sen näkemään. 

Paikkakuntalaisia puhututtaa myös jännitteitä nostattava Pyhälammen ruoppausprojekti, jota vastustetaan monella taholla. Kunnallispolitiikan kiemuroita joudutaan setvimään, jotta tiedetään, mennäänkö projektissa eteen- vai taaksepäin.

Kirja on mukavaa kevyttä cozy crime -tyyliä. Ruumiita ei tule eikä verta roisku. Sen verran leppoisaa lukemista tämä oli, että en olisi osannut luokitella kirjaa dekkariksi. Mutta olipa genre mikä tahansa, Kannon napakkaa ja nokkelaa tekstiä on aina mukava lukea. Kirjassa on paljon tapahtumia, jotka suorastaan vyöryvät päälle. Tulee vaikutelma, että kirja toimii henkilöiden ja paikkakunnan esittelyosana seuraaville osille. Odotankin mielenkiinnolla jatkoa Haihtuneille. Erityisen mielenkiinnon kohteena on Noora ja hänen näkijän lahjansa. 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus. 2021. Kuvat: Antti Kanto. 405 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anneli Kanto kuvaa historiallisessa romaanissaan Rottien pyhimys Hattulan kirkon maalareiden työtä. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1513, jolloin katolilaisuus oli Ruotsi-Suomen valtionuskonto.  Kirkon maalausurakalle oli annettu aikaa puoli vuotta. Työn valmistuttua maalarit katselivat työnsä tuloksia.  

"Kirkko värisi värejä, muotoja ja pyhyyttä. Sädekehät hehkuivat sulana kultana, kuusenvihreä, ruohonvihreä, oraanvihreä puhuivat toiveikkuudesta, punainen, tiilenväri ja okra toivat iloa, sinisen viileys lohdutti ja hyväili. Nokimusta muistutti iloon ja toiveisiin kuuluvista pettymyksistä ja suruista. Seiniltä katselivat sadat silmät, lämpimät, ankarat, rakastavat, kärsivät. Sadat kasvot säteilivät kirkon ilmaan luottamusta, uskoa, tuskaa, kärsimystä, onnea ja pelkoa. Sinä kestät, sanoivat pyhimykset. Sinua rakastetaan, vakuutti Pyhä Neitsyt. Kiusaukset ovat voittamista varten, vakuutti Jeesus. Usko asiaasi, kuiskasi Helena kirkon katosta." (s. 398)

"...miten kummassa maalarit osaisivat muuttaa maailman kuviksi ja siirtää ne kirkon seiniin." (s. 21)

Paljon työtä oli tehty ennen kuin hattulalaiset pääsivät ihailemaan kirkon kauniita maalauksia, maalauksia jonka kaltaisia he eivät olleet koskaan aiemmin nähneet. Kirkkomaalareita oli kolme. Historiakirjat eivät kerro, ketkä todellisuudessa maalasivat Hattulan kirkon upeat maalaukset, mutta Kannon luomat fiktiiviset maalarit, mestari Martinus, Andreas Pictor sekä Pelliina Rutgerintytär, sopivat hyvin siihen rooliin. Edellisen talven Martinus ja Andreas olivat suunnitelleet maalauksia, valinneet värejä ja miettineet, mitä mihinkin maalataan. Aiheet he olivat saaneet tuomiokapitulilta. Kirkkomaalaukset koettiin tärkeinä välineinä lukutaidottoman kansan opettamisessa. "Kuvat avaavat kristitylle oven rukoukseen kohteen luo, oli se sitten Pyhä Neitsyt, pyhimys tai itse Kristus. Kuva auttaa rukoilijaa kääntämään koko olemuksensa rukoukseen ja kohoamaan hartauden tilaan. Vielä kuvien kauneus antaa meille lohtua maallisen vaelluksemme kapealla ja kuraisella polulla. Saamme aavistuksen siitä, mikä autuus meitä Taivaassa odottaa." (s. 152)

"...paha on aina maailmassa, aivan hyvän vieressä." (s. 290)

Nyt maalareilla on edessään puolen vuoden jakso, jonka päätyttyä työn tulee olla valmis. Jo heti työn alkuvaiheissa Vilppu-apulainen putoaa tikkailta. Maalarit toteavat, että uusi apulainen on välttämättä löydyttävä, muuten työ ei valmistu määräajassa. Tehdään rohkea päätös, apulaiseksi palkataan nainen. Hän on Pelliina, hieman oudonoloinen, isokokoinen punatukkainen nainen, joka on taitava piirtäjä. Pelliinasta, joka on kirjan minä-kertoja, kehittyy taitava maalari. Maalareiden työ on vaativaa, ei riitä, että he ovat osaavia taiteilijoita, vaan heidän on myös tunnettava raamatun kertomukset, jotta hahmot saavat kirkkokansaa puhuttelevan muodon. Joskus se edellyttää piirrosten kansantajuistamista, vaikkapa niin että Aatami ja Eeva saavat peitokseen saunavihdat viikunanlehtien sijaan. 

Maalareiden ohella kirjassa tutustutaan merkittäviin kansalaisiin, henkilöihin joista monet ovat meille tuttuja koulun historiakirjoista. Kirkonisäntänä toimii Klemetti Mikonpoika, linnanherrana Åke Tott ja kirkkoherrana Petrus Herckepaeus. Kyläläiset muistavat Petruksen edelleen Mulli-Pekkana, vaikka nyt Petrus on niin hienoa miestä, kun oli saanut pappiskoulutuksen Uppsalassa. Pelliinaa lukuunottamatta naisilla ei juurikaan ole roolia kirjan tapahtumissa. 

Kirjassa on monta näkökulmaa. Keskeinen kirjan välittämä sanoma on kirkkomaalareiden ammattitaidon arvostaminen. Kirkkomaalarit olivat tunnetusti värien ja muotojen tinkimättömiä osaajia. Maalarit oppivat ammattinsa mestari-oppipoika -menetelmällä, esimerkiksi Andreas Pictor oli saanut oppinsa mm. Upplannissa suurenmoisia kirkkoja maalanneelta Albertus Pictorilta. Elävien ja kiinnostavien henkilöhahmojen lisäksi kirjan vahvuus on aikakauden kuvauksessa. Jo laaja lähdeluettelo kirjan lopussa osoittaa, että kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä kirjaa varten. Kirja on mainiota ajankuvaa 1500-luvulta. Esiin nousevat katolisen kirkon toiminnan ohella kielikysymys, naisten asema kuin myös rahvaan asema. Eikä kirjailija unohda edes aikakauden haukkumasanoja. Näin emäntäpiika moittii Lisbeta-piikaa. "Eikö tuo pyövelin napalanko ja juutti maannutkaan kanssasi, Lisbeta? Etkö sinä lerppavittu edes yhtä tehtävää toimittanut?" (s. 77)

Faktaan perustuva fiktiivinen Rottien pyhimys on kiinnostava sukellus kirkkomaalareiden työhön. Kannon verevä kieli, uskottava tarina sekä inhimilliset henkilöhahmot pitävät lukijan otteessaan kirjan viimeisille sivuille saakka. Sen jälkeen voikin alkaa suunnitella kesämatkaa Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon. Rottien pyhimys Anneli Kannon viides historiallinen romaani.

Kirja on luettu myös mm Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa ja Amman lukuhetki -blogissa.

Hattulan kirkosta (Hattulan seurakunnan sivut)

Lukupiirikirjana Anneli Kannon Ihan pähkinöinä

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä. Karisto. 2018. Kansi: Terhi Ekebom. 235 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Meitä oli kymmenen lukijaa kevään viimeisessä lukupiiritapaamisessa vaihtamassa mielipiteitä Anneli Kannon kirjasta Ihan pähkinöinä. Tänä vuonna lukupiirissämme luettuja kirjoja ovat olleet Antti Heikkisen Mummo (WSOY, 2017), Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) ja Minna Rytisalon Rouva C. (Gummerus 2018). Kauden päätteeksi halusimme jotakin kepeämpää luettavaa. Helsingin kirjamessuilta löytyikin tämä Anneli Kannon uusin kirja. Messuilla kirjailija kertoi, että hän oli osallistunut lähes pariinsataan keskustelutilaisuuteen liittyen hänen historiallisiin kansalaissotaa käsitteleviin kirjoihinsa Veriruusut ja Lahtarit. Nyt Kanto halusi kirjoittaa jotakin ihan erilaista. Hän luki otteita kirjasta, yleisö nauroi ja nautti, ja minä päätin, että tämäpä olisi sopiva lukupiirikirja.

Kirjan päähenkilö on Mirjami, vähän vaille viisikymppinen Helsingissä asuva businessnainen. Hän työskentelee Armo-nimisessä viestintäyrityksessä, nauttii korkeaa palkkaa, asustaa upeassa kalliisti sisustetussa asunnossa Töölössä ja nauttii poikaystävänsä, videotaiteilija Stefanin ihailusta. Stefanin kanssa syödään kalliissa ravintoloissa ja otetaan vauhtia Lontoosta tai Singaporesta, jotta elämä ei olisi liian arkista. Ja Mirjami maksaa. Elämä on mallillaan, kaikki on hyvin.  

"Huonoin päivä ikinä"

Mutta mikään ei ole ikuista. Yritysten omistuspohjat muuttuvat, tehdään yrityskauppoja, kansainvälistytään. Niin kävi Armossakin. Eräänä aamuna johtajakaksikko Nico Rothman ja Sam Ajuranta ilmoittavat senioriporukan irtisanomisista, joiden joukkoon myös Mirjami kuuluu. Sitten tulee vielä puhelu Seinäjoelta. Mirjamin sisko Irmeli oli kuollut äkillisesti. Mirjami ostaa junalipun Seinäjoelle ja lähtee huolehtimaan Irmelin murrosikäisestä Usva-tyttärestä ja rullatuolissa istuvasta äidistään.  Näin menestyvä businessnainen putoaa Helsingin luksuselämän huolettomuudesta Köyhänluoman maalaismaisemiin.

Korkokengistä kumisaappaisiin

Peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä Usva osoittautuu jämäkäksi nuoreksi naiseksi. Tyylikkäästi Usva hoitaa Irmelin hautajaisjärjestelyt. Vaikka koulunkäynti ei Usvaa huvita, häneltä onnistuu hyvin kotitalon vuohien ja kanojen hoitaminen. Kun hautajaiset ovat ohi, Mirjami jää Köyhänluomaan, eihän hänellä enää ole työpaikkaa Helsingissä eikä uusiakaan tarjouksia tule. Stefankin ilmoittaa, että haluaa lopettaa seurustelusuhteen. Mirjami hyppää korkokengistä kumisaappaisiin, tekee lapsuuden ruokia, hoitaa Usvan kanssa vuohia ja tutustuu eläinlääkäriin. Mirjami muuttuu, hänen on yksinkertaisesti pakko muuttua, hän kasvaa ja pystyy ottamaan vastuuta läheisistään. Pakon edessä kasvamisesta syntyy Mirjamin tarina, jota kirjailija kuljettaa kiinnostavalla tavalla loppuun asti. 

Sanojen ilottelua

Kirja alkaa todellisella kielen ilottelulla. Kannon kirjoitustyyli on railakasta ja viihdyttävää, kieli on juuri tähän päivään kiinnittyvää. On helppo kuvitella, että kirjailija on nauttinut kuvatessaan Mirjamin luksuselämää Helsingissä. Pohdimme, mistä Kanto onkin löytänyt kaikki nuo riemastuttavat ilmaisut. Lukija hekottelee löytäessään erilaisia lempinimiä Mirjamin entisille esimiehille. Ainakin nämä lempinimet bongasimme: Geeli&Galju tai Batman&Robin, Sturm&Drang, Vety&Atomi, Tarzan&Cheeta, Ohukainen&Paksukainen, Taika-Jimi&Lothar, Punahilkka&Susi ja Ahma&Näätä. Keskustelimme kirjan kieleen liittyen suomen kielestä ja sen muuttumisesta. On selvää, että kieli muuttuu ja on aina muuttunut.  On todennäköistä, että tänä päivänä kielen muuttuminen on nopeampaa kuin ennen johtuen englanninkielen valta-asemasta. Me seniori-ikäiset kuitenkin vierastamme sitä, että suomen kieleen tulee liikaa lainoja englannin kielestä.

Tyrnevä? Tirsmo? 

Pohjalaismurretta on mielestämme käytetty sopivassa suhteessa. Lauseet ovat mukavaa luettavaa, esimerkiksi näin toteaa äiti: "Voi voi, kyllä mailma tasii, jonsei muuta opi, niin hilijaa kävelemähän." (s. 73). Tosin joukossa oli myös sanoja, joita emme ymmärtäneet ja joiden merkitystä arvuuttelimme yhdessä, mm. tyrnevä ja tirsmo.

Kirja on helppolukuinen ja Kannon kieli vie mennessään. Kepeydestään huolimatta kirja pitää sisällään monia tälle päivälle tärkeitä teemoja. Kirjassa käsitellään viisikymppisten naisten työnsaantimahdollisuuksia, avuttomuutta, maahanmuuttoa, yksinäisyyttä, businessmaailman kovia arvoja, maaseudun vaatimatonta elämää, sairauksia, surua ja myös rakkautta. Kirjailija kuvaa kauniisti myös vakavampia asioita, mm äidin tuntemaa surua kuollutta tytärtään kohtaan. Pidimme kirjan henkilöistä, kirjailija oli stailannut henkilöt sopiviksi kirjan juoneen. Yksi näistä henkilöistä oli Mr Ajokortti, irakilainen insinööri Salim, jonka kautta juoni kiinnittyy maahanmuuttoon. Aluksi uskottavalta tuntuva maahanmuuton käsittely saa hieman överiksi meneviä sävyjä kirjan loppupuolella. Muutenkin kirjan railakkuus juonen sekä kirjoitustyylin osalta muuttuu vakavahenkisemmäksi kirjan edetessä. 

Kirjan vauhdikkuus toi muutamille lukijoille mieleen Minna Lindgrenin kirjat. Eräs lukijoistamme rinnasti kirjan Juha Hurmeen Hulluun, molemmat herkullisia kirjoja vastakkainasettelussaan. 

Totesimme, että Anneli Kanto taitaa myös viihdekirjallisuuden genren. Suosittelemme tätä railakasta kirjaa vaikkapa mukavaksi kesälomalukemiseksi.