Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies. WSOY. 1999. 441 sivua.
Omasta hyllystä
Eeva Joenpellon syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta 17.6.2021. Tuija järjesti Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissaan Eeva Joenpelto 100 -haasteen.
Olen nuorempana lukenut aika paljon Joenpellon tuotantoa. Lohja-sarja on tuttu, samoin muistan lukeneeni ainakin teokset Johannes vain (1952), Viisaat istuvat varjossa (1964), Elämän rouva, rouva Glad (1982) ja Ei ryppyä, ei tahraa (1989). Joenpelto 100-haastetta varten otin luettavaksi yhden tunnetuimmista Joenpellon kirjoista, Finlandia-palkitun Tuomari Müllerin, jonka tämänkin muistan lukeneeni parikymmentä vuotta sitten. En valitettavasti saanut kirjaa luetuksi 17.6. mennessä, joten postaus tulee näin myöhäisessä aikataulussa.
"Asia oli siis päätetty, tai oikeammin siitä vain ilmoitettiin. Ilmoitusasiaksi meni sekin, että hänelle oli jo valittu apulainenkin, täällä pääkonttorissa toimeliaaksi osoittautunut nuori ekonomi. He kävisivät tapaamassa häntä kohta puolin. Tuomari Müllerin ei pitänyt antaa sen iän, siis nuoruuden hämätä itseään." (s. 259)
Tuomari Gösta Müller toimi pankin sivukonttorin johtajana pienessä kaupungissa Helsingin lähistöllä. Vaatimattomana miehenä hän ei toivonut mitään tämän merkittävämpää tehtävää, vaikka tuomariopinnoillaan hän olisi ollut pätevä vaativampiinkin tehtäviin. Pankinjohtajan työhön hän oli tyytyväinen, mutta kaupungin poliittinen johto edellytti enemmän, olisi pitänyt osallistua kaikenlaiseen ketkuiluun ja suhteitten hoitamiseen. Tällaiseen herra Gösta Müller ei halunnut lähteä mukaan. Olisi vieläpä pitänyt asettua ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa ja olla jatkuvasti mukana kosteilla illallisilla. Ei ja vielä kerran ei, ne eivät olleet tuomaria varten.
"Asioita ruvettiin vääristelemään." (s. 39)
Niinhän siinä sitten kävi, että pankilta tuli ilmoitus, että tuomarin ammattitaitoa ei enää tarvittu. Tuomari siirtyi seurakunnan talousjohtajaksi, mutta huonosti kävi sielläkin. Turmioksi koituivat pari kuittia, jotka katosivat. Ne kyllä löytyivät, mutta vasta Müllerin kuoltua. Kaiken kaikkiaan, tuomari oli liian kiltti mies. Hän ei ujoudessaan saanut ilmaistua mielipiteitään varsinkaan silloin, kun tiesi, etteivät ne miellyttäneet kunnan johtoa. "Se tuomari kävikin meillä ihan kuin ei sillä olisi ollut parempia paikkoja mihin mennä. Se oli semmoinen totinen ja viimeisinä vuosina aika surullinen mies. Mutta hieno! Hänelle vain sattui murheita ja harmeja yllinkyllin." (s. 39)
Tuomari Müller oli yksinäinen mies. Hän oli ollut yksinäinen jo lapsuudesta alkaen. Lapsuuden kuvaus pienen pojan yksinäisyydestä on mielestäni parasta tämän kirjan antia. Miten taitavasti kirjailija paneutuukaan pienen äidittömän pojan arkeen, pojan joka jaksoi odottaa pirtukeisari-isäänsä käymään luonaan ja jonka ainoa tuki ja turva maailmassa oli Hertta-palvelija. Onneksi Gösta löysi ystävän, naapurin Martin, jonka kanssa ystävä- ja vihasuhde kesti läpi elämän. Yksinäiseksi tuomari Müller tunsi itsensä myös avioliitoissaan. Iiris, kirjastotiskin takaa bongattu ensimmäinen vaimo, lähti omille teilleen. Toinen aviopuoliso oli tarmokas ja itsetietoinen talousopettaja Meeri. Heille syntyi yksi lapsi, Kyllikki, joka kuoli nuorena. Loppua kohti Meeri Müller nousee tapahtumien päähenkilöksi.
"En vain myy." (s. 12)
Gösta Müller kuolee. Meeri kokee, että kunnan virkamiehet kohtelivat kaltoin hänen miestään ja nyt Göstan kuoleman jälkeen hänellä on mahdollisuus ja myös velvollisuus kostoon. Meeri omistaa pienen palasen nummea kunnassa. Sen palasen kunta haluaisi ostaa. Mutta Meeri ei myy, hän tekee jäynää, hän on ovela, hän haluaa kostaa. "Nummi oli todellisuutta, jäännöspala, kangastilkku muistuttamassa jostain nuoruudenajan pyhäpuvusta, jonka oli tullut heittäneeksi pois. Sitä säästi, käänteli, hymyili ja ajatteli valoisia ajatuksia, siitä ei halunnut luopua, tai kankaanpalasta ehkä, nummesta ei." (s. 12)
Eeva Joenpelto on yksi tunnetuimmista suomalaisista naiskirjailijoista. Hänellä on laaja tuotanto, liki kolmekymmentä romaania. Hänet tunnetaan erityisesti vahvojen naisten kuvaajana. Joenpellon kirjallista uraa arvostettiin jo hänen elinaikanaan. Hän sai kuudesti valtion kirjallisuuspalkinnon ja Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1968. Joenpelto testamenttasi Sammatin kotitalonsa nimeään kantavaksi kirjailijakodiksi.
Tuomari Müller, hieno mies on nimestään huolimatta kirja vahvasta naisesta, Meeri Müllerista. Muistan pitäneeni tästä kirjasta silloin, kun sen parikymmentä vuotta sitten luin, mutta nyt kirjan lukeminen tuntui työläältä, paikoin jopa ikävystyttävältä. Tuomari Müller on Joenpellon toiseksi viimeinen kirja. Olisiko ilmassa ollut jo hieman väsymystä? Vai onko aika ajanut jo ohi tämän Finlandia-palkitun kirjan? Ehkä poliittisesta valtapelistä on jo kirjoitettu riittävästi, ettei aihe jaksa enää innostaa. Tästä aiheesta tulee mieleen vaikkapa Raija Orasen kerrassaan mainio komedia Selvä peli (Otava 2019) (linkki). Joenpelto taitaa henkilökuvien rakentamisen, mutta siitä huolimatta en oikein saanut otetta näistä henkilöistä, minkä vuoksi kokonaisvaikutelma kirjasta jäi hieman vaisuksi.