Paula Havaste: Saarelaislaulu

Paula Havaste: Saarelaislaulu. Gummerus. 2021. 413 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Aamuauringon valo sattui kimaltamaan Maien palmikoista karanneissa kiharoissa, ja kuva oli kuin nykyregiimin unelmasta. Vahva ja hymyilevä nuori nainen kurottelee portin yli kohti tulevaisuutta, ja takana näkyy sievä pihapiiri ruokokattoineen, tupineen ja aittoineen, alkukesän ensimmäiset kukkaset koristavat taustalla näkyvää vinttikaivoa, ja tytön vieressä ystävällinen pihakoira kurkottelee sekin nähdäkseen, mihin tulevaisuus heitä vie." (s. 5)

Saarelaislaulu on päätösjakso Havasteen Saarenmaa-sarjalle. Olen pitänyt todella paljon tästä sarjasta. Sodanjälkeinen Neuvosto-Eesti tarjoaa kiinnostavan, vaikkakin välillä hyvin ahdistavan, tapahtumaympäristön. Uskottavat henkilöhahmot, jotka ovat tulleet sarjan myötä hyvinkin tutuiksi, on rakennettu huolellisesti. 

Saarenmaa-sarja alkaa 40-luvun lopulta, kun sota on ohi, saksalaiset on ajettu pois ja venäläiset ovat puolestaan ottaneet Viron valtaansa. Jo sota on saanut paljon surkeutta aikaiseksi, mutta Neuvostoliiton valta ei lupaa mitään hyvää. Pelko on läsnä kaikissa toimissa. Yöaikaan saapuvia mustia autoja odotetaan pelolla. 

Tässä sarjan neljännessä osassa Saarelaislaulu eletään jo vuotta vuotta 1967. Saarenmaalla majataloa pitävä Vilja on tämänkin kirjan päähenkilö. Viljan aviomies Villem on itseään täynnä oleva, muista piittaamaton puolueen palkitsema runoilija. Heillä on kolme lasta: Meelis, joka on sotaväessä, Merle ja pikkusisko Maie. Viljalla on ollut pitkäaikainen unelma päästä käymään Tallinnassa. Nyt unelma viimeinkin toteutuu, kun Anna-täti on saanut hankituksi hänelle matkustusluvan. Yhdessä Viljan kanssa matkaan lähtevät Viljan tytär Merle ja Aiven poika Vilmar. Nämä nuoret, jotka ovat osoittautuneet ideologisesti valveutuneiksi komsomolilaisiksi, ovat saaneet kunniatehtävän edustaa Eestin Neuvostotasavaltaa Suomen pioneerien kesäleirillä. 

Kaikki kolme lähtevät matkaan jännittynein mielin. Viljan sunnitelmat Tallinnaan tutustumisesta yhdessä Anna-tädin kanssa eivät toteudu. Surullisin mielin Vilja joutuu toteamaan, että entistä energistä, kaikkivoipaa Anna-tätiä ei enää ole. Anna-täti on vanhentunut ja masentunut sekä lisäksi hyvin huolissaan ystävänsä Kaarinin voinnista.

Nuoret matkaavat yhdessä kahden valvojan kanssa laivalla Suomeen ja siellä Hanasaareen. Perillä odottaa vaatimaton telttamajoitus. Puolueen kokouksessa Helsingin Kulttuuritalolla he saavat laulaa vain yhden laulun. Merle tarkkailee valppaasti ideologisia keskusteluja, kun taas Vilmar haluaa tehdä tuttavuutta suomalaisnuorten kanssa. Mutta yllättäen yhtäkkiä nuorille ilmoitetaan, että nyt pitää palata takaisin kotiin. 

"Tällaista tämä neuvostokansalaisen elämä on." (s. 350)

Havaste kuvaa uskottavasti neuvostovallan hallitsemismenetelmiä. Tässä vaiheessa, vuonna 1967, virolaiset ovat olleet neuvostovallan alla jo yli kaksikymmentä vuotta. Kolhoosit ja sovhoosit toimivat, elintaso on noussut. Nykyregiimi toimii, jos neuvostovirkamiehiltä kysytään. Kansalaiset ovat sopeutuneet, ainakin ulkoisesti, vaikka taustalla on yhä pelkoa, epävarmuutta ja jatkuvaa käyttäytymisen kontrollointia. Vaiti täytyy olla, "olla vain leppeä ja hymyilevä, vaaraton ja huomaamaton." (s. 396) Anna-tädin kohtalo osoittaa, ettei edes puolueeseen sitoutumisella ole merkitystä, ellei henkilö ole enää hyödyksi puolueelle. 

Saarenmaalla eletään tiukasti puolueen ohjauksessa, mutta suuremmilla paikkakunnalla, kuten vaikkapa Tartossa, on jo näkyvissä merkkejä neuvostovallan vastustamisesta. Itsenäistymistä saatiin kuitenkin odottaa aina 1980-luvun loppupuolelle saakka. Silloin kaksi miljoonaa ihmistä, jotka vastustivat Neuvostoliiton sortoa ja puolsivat Baltian maiden vapautta, marssivat käsi kädessä 600 kilometrin mittaisena ihmisketjuna tavoitteena kääntää kaikkien Baltian maiden kurssia. Toukokuussa 1990 Neuvosto-Virosta tuli itsenäinen Viron tasavalta.

Tästä se kaikki alkoi 23.8.1989.

"Entinen Merle oli nyt ankara ja hapan." (s. 32)

Saarenmaa-sarja koukuttaa elävillä henkilöhahmoillaan. Ihanan sympaattinen Vilja on ollut suosikkihenkilöni alusta alkaen. Tässä jaksossa on kiinnostavaa tehdä tuttavuutta nuoremman sukupolven edustajien kanssa. Merle on nuori nainen, joka vannoo sosialistisen aatteen ja iskurityöläisten nimeen. Myös Vilmark on ulospäin kunnon komsomolilainen, kaikki leirit ja kaikki opintopiirit läpikäynyt, mutta hänellä kuitenkin on epäilyksensä. Vilmar ymmärtää hyvin, että opintopiireissä on istuttava ja olla ulkoisesti vahva komsomolilainen, "jos aikoi tehdä mitä tahansa tärkeää kuten pyrkiä yliopistoon." (s. 33) Vilmarilla oli ikävä entistä iloista Merleä. "Liian paljon aatetta, liian vähän sydäntä", miettii Vilmar Merlestä. 

Vahva suositukseni tälle historialliselle, kiinnostavalle ja tasapainoiselle sarjalle. Olen iloinen, että menin kirjamessuilla vuonna 2018 kuuntelemaan Paula Havastetta, kun hän kertoi kirjastaan Pronssitähti. Takakannen mukaan Saarelaislaulu päättää sarjan, vaikka mielelläni jatkaisin vielä matkaa Viljan perheen kanssa. Aimmat osat ovat: 

Paula Havaste: Pronssitähti. Gummerus. 2018.

Paula Havaste: Vierashuoneet. Gummerus. 2019. (linkki)

Paula Havaste: Morsiusmalja. Gummerus. 2020. (linkki)

Sampo Terhon kirja Olev Roosin kyyneleet (WSOY 2021) käsittelee myös kiinnostavalla tavalla sodanjälkeistä Neuvosto-Eestiä. (linkki)

Paula Havaste: Morsiusmalja

 

Paula Havaste: Morsiusmalja. Gummerus. 2020. 375 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Vilja ei sanonut mitään, oli tarpeeksi vaikeaa yrittää edes hymyillä. Hän ei saanut aivan selkoa siitä, ajatteliko Villem todella, että tuollainen runo olisi hyvä. Mutta ei sitä sopinut kysyä. Jos Villem olisi ajatellut ja kirjoittanut toisin, katoaisi Kirjailijaliiton myötämielisyys, katoaisi majatalo ja ohrasäkit. Jäisi vain Villemin häväistys, kaikkien unelmien lyhyen lennon surkea loppu, ja niin joutuisi Viljakin palaamaan kalasovhoosin työläiseksi, raatamaan pitkän pöydän ääressä kesät talvet kaloja peraten." (s. 142)

Morsiusmalja on Paula Havasten Saarenmaa-sarjan kolmas osa. Tapahtumat jatkuvat siitä, mihin edellinen osa Vierashuoneet jäi (linkki). Morsiusmalja toimii hyvin itsenäisenäkin teoksena, mutta suosittelen sarjan lukemista järjestyksessä. Vilja ja Villem Talvik asustavat pienen Meelis-poikansa kanssa Villemin entistä kotitilaa. Talvikien talo toimii nykyään majatalona, jossa majoittuvat puolueen lähettämät taiteilijat, jotka haluavat työskennellä rauhassa.

"Ei sopinut kirjoittaa valtaa vastaan, ei edes ajatella sellaista." (s. 119)

Nyt Vilja ja Villem ovat saaneet tietää, että majoittumaan on tulossa iso 14 hengen filmiryhmä, jonka tarkoituksena on tehdä suurelokuva maaseudun kolhoosielämästä. "- Saamme filmiväkeä, ajattele Meelis, oikeita filmitähtiä tänne meille asti!" (s. 98) Vieraista huolehtiminen, ruoan valmistus, siivoukset, saunan lämmittäminen, pyykinpesu ja kaikkinaiset arkiset askareet ovat Viljan vastuulla. Villem ei juuri osallistu talon töihin, koska hän kirjoittaa. Kirjoittaminen on Villemille tärkeä tehtävä, onhan hän saanut jo Pronssitähdenkin. Nyt kun hän on oppinut, millaista kirjallisuutta uusi regiimi odottaa, hänelle ovat auenneet tiet uuden regiimin järjestämiin tilaisuuksiin. "Villem oli tämän regiimin merkkimiehiä, pronssitähden kunniakirjan kirjailija, kohta ehkä Viron Neuvostotasavallan Kirjailijaliiton jäsen." (s. 69) Uusi regiimi pani merkille, että Villem oli sisäistänyt ideologian ja arjen uurastuksen merkityksen sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseksi. Nyt Villem voitiin hyväksyä Kirjailijaliiton jäseneksi. Mutta Villemista tulee hyvin itsetietoinen, omahyväinen ja muista piittaamaton, joka ei paljon edes vaimoaan noteeraa. Vilja on siitä surullinen, mutta hän muistuttelee itselleen, että Villemin kirjoittaminen on tehnyt mahdolliseksi niin monen hyvän asian. Ei tarvitse työskennellä kalasovhoosissa, saa pitää majataloa, saa ruplia ja tavaraa Tallinnasta. Tallinnasta tulee milloin verhoja ja lakanoita, milloin taas kumisaappaita ja vahakangastakkeja. Puhujamatkoiltaan Villem tuo tarpeellisia ruokatavaroita, kuten jauhoja tai sokeria.

"Jotkut päättivät ryhtyä antamaan ilmi muita pelastaakseen itsensä." (s. 192)

Morsiusmalja keskittyy lähinnä Viljan arkipäivän kuvaukseen. Vilja on työteliäs ja toisten parasta ajatteleva. Hän nauttii siististä pihapiiristä, luonnon kauneudesta, lapsesta ja yksin saunomisesta. Toki välillä tekisi mieli ravistaa Viljaa ja kehottaa häntä säästämään itseään. Ei kaiken aina tarvitsisi olla niin täydellistä. Havaste kuvaa tarkasti majatalon arkipäivää, joka alkaa aamulypsyllä ja aamiaisen valmistamisella. Sitten tehdään lounaat ja päivälliset, välillä kitketään kasvimaata, tehdään hilloja ja säilykkeitä, siivotaan taloa ja vieraiden huoneita, lämmitetään sauna ja tietysti pestään pyykkiä. Työtä on paljon, Viljan yöunet jäävät vähäisiksi eikä omaa aikaa juuri jää. Onneksi Anna-tädin lähettämä Aive, joka on kokenut kovia ja on nyt raskaana, on suureksi avuksi taloustöissä ja Meelisin hoitamisessa. Tärkeää aputyövoimaa ovat myös piha-aitassa asuvat Arvo ja Ants. Kaiken kiireen keskellä Vilja kaipaa aviomiestään, läheisyyttä ja keskustelutuokiota Villemin kanssa. Mutta Villem kääntää selkänsä ja pohtii kirjoittamisiaan. Onnekseen Vilja löytää naapuritalon Illestä ystävän, jonka kanssa voi jakaa moniakin asioita, toki ei kaikkea, koska tarkkana pitää olla sanojensa kanssa tässä uudessa regiimissä. "Ille oli vaiti, ja Vilja tiesi heidän molempien miettivän kiihkeästi mitä kaikkea he molemmat tiesivätkään vaikkeivat niistä koskaan ääneen puhuneet. Jos tiesi, oli parempi olla puhumatta." (s. 193) Kun taloon saadaan kaksi uutta vauvaa ja kun filmiryhmä tulee taloon, saadaan kirjaan lisää elämää. Majatalon arkipäivän ja Viljan töiden kuvaukset alkoivat jo hieman puuduttaa.

Havaste kuvaa ansiokkaalla tavalla elämää 1950-luvun Neuvosto-Virossa. Ajat ovat muuttuneet, vaikeaa on elää uuden regiimin määrysten mukaan. Ei saa juhlia joulua eikä muita vanhoja juhlapäiviä, ei saa kutsua pappia ristiäisiin, ei saa uskoa vanhoihin, ikiaikaisiin luonnon taikakeinoihin. Pahinta on pelko. Pihaan saapuva musta auto pelästyttää joka kerta. Salaisuudet tulee pitää omana tietonaan, niin Viljan ja Ainen kuin myös Arvon ja Antsin. Missä ovat metsäveljet, joita Vilja auttoi edellisessä osassa. Vai liekö heidän toiminta jo hiipunut tähän mennessä? On jälleen ilo huomata, että kirjailija on tehnyt hyvää taustatyötä ja tietää, mistä kirjoittaa. Kustantajan sivuilta käy ilmi, että Havaste on viettänyt kesänsä Saarenmaalla jo kymmenen vuoden ajan. Hankittua tietämystään Havaste hyödyntää taitavasti kirjasarjassaan.

Kirja on mitä parhainta ajankuvaa. Neuvostovallan epäkohtia ei alleviivata. Sen sijaan lukijalle annetaan lupa tehdä omat johtopäätöksensä. Kivana yllätyksenä kirjan lopusta löytyy Aiven reseptejä. Lähes kaikissa aterioissa hyödynnetään oman pihapiirin satoa. "Annokset riittävät kymmenelle syöjälle, kunhan pöydässä on tarjolla myös tarpeeksi leipää ja voita sekä kylmää piimää." (s. 367) Osa resepteistä on tuttuja tämän päivän talouksissakin, mm. uuniohrapuuro, kaalipata ja sienikastike. Sen sijaan sianjalkasyltyn resepti jää ainakin minulta kokeilematta.

Kirja on luettu mm. Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogissa.

Paula Havasten Vierashuoneet kuvaa 1950-luvun Neuvosto-Viroa

Paula Havaste: Vierashuoneet. Gummerus. 2019. 341 sivua.

Omasta hyllystä

"Unelma Virosta elää yhä
vaikka siitä ei puhua saata.
Se muisto on meille syvä ja pyhä
- se koskeehan isänmaata." (s. 338)

Paula Havasten Vierashuoneet on jatkoa vuonna 2018 ilmestyneelle Pronssitähdelle (Gummerus). Pronssitähdessä tutustuimme Viljaan ja Villemiin, nuoreen pariskuntaan, joka asui Villemin kotitilalla. Työnjako oli selvä alusta alkaen, Vilja hoiti talon työt ja Villem kirjoitti. Näin työnjaon kiteytti anoppi: "Sinut on otettu tähän taloon huolehtimaan arjesta, Villem tehköön tärkeämpiä tehtäviä. Hän nimittäin kirjoittaa runoja, niin anoppi oli julistanut." (s. 26) 

Tästä asetelmasta Havaste jatkaa Viljan ja Villemin elämän kuvausta. Historiallinen konteksti on kiinnostava, eletään 1950-lukua Saarenmaalla Neuvosto-Virossa. Uusi regiimi hallitsee, kolhoosit ja sovhoosit on perustettu, kaikki on rakennettu uusiksi ja neuvostovirkamiesten mielestä toimiviksi. Monet, myös Viljan anoppi, olivat joutuneet luopumaan paljosta. "Valtavat peltoalat ja metsämaat oli pitänyt luovuttaa uuden regiimin tultua, suuresta karjasta oli jäänyt vain Viiu, yksi emakko ja katras lampaita." (s. 40) 

Ei saa näkyä, eikä varsinkaan erottua.

Arkea varjostaa varuillaan olo. On monia asioita, joista ei voi puhua. Ei edes läheisten kanssa. Koskaan ei voi tietää, kuka on vakooja ja ilmiantaja. Aina täytyy olla varuillaan, aina on katsottava ympärilleen, aina on mietittävä, kehen voi luottaa. Kansalaiset muistavat dramaattisia asioita, joita he eivät saisi muistella. mm. sitä, kun sodan loppuvaiheissa asukkaille ystävälliset saksalaiset tapettiin kyläläisten silmien edessä. Mustan auton pihaan tulo tietää aina vaikeuksia. Siperia odottaa yhä monia. Kaikki, mm. metsäveljet, eivät voi hyväksyä uutta regiimiä. Heidän vastarintaliikkeensä jatkoi toimintaansa aina 1950-luvun alkuun saakka. 

Monet haaveilivat itsenäisyydestä 1950-luvulla. Itsenäisyyttä saatiin kuitenkin odottaa aina 1980-luvun loppupuolelle saakka. Muistamme varmasti sen, kun kaksi miljoonaa ihmistä, jotka vastustivat Neuvostoliiton sortoa ja puolsivat Baltian maiden vapautta, marssivat käsi kädessä 600 kilometrin mittaisena ihmisketjuna tavoitteena kääntää kaikkien Baltian maiden kurssia. Toukokuussa 1990 Neuvosto-Virosta tuli itsenäinen Viron tasavalta.

Tästä se kaikki alkoi 23.8.1989.

Mutta nyt takaisin Vierashuoneisiin. Anopin kuoltua Vilja ja Villem hoitavat tilaa ja rakentavat uutta elämäänsä. Vilja hoitaa kotia ja pientä Meelis-poikaa. Sekä Vilja että Villem työskentelevät kalasohvoosissa ja sunnuntaisin talkoissa. Kun he lähtevät sohvoositöihin, Meelis jätetään kotiin ja sidotaan liekaan pöydän jalkaan usein koko päiväksi. Tämä ihmetytti. Näinkö neuvostovalta piti huolta lapsistaan? Uudet tuulet puhaltavat Viljan ja Villemin elämässä, kun avioparille tulee mahdollisuus ryhtyä majatalon pitäjiksi. On jo sovittu, että taloon tulee Tallinnasta taiteilijoita, jotka haluavat työskennellä rauhassa. Mutta ensin pitää saada tilat uusille majoittujille. Rakennusprikaatia ei kuulu remonttitöihin ja ensimmäiset vieraat ovat tulossa jo muutaman viikon kuluttua. Tällaisessa tilanteessa auttavat vain suhteet. Viljan vaikutusvaltainen Anna-täti, joka on työskennellyt Tallinnan suuren kulttuuritalon emännöitsijänä, tulee apuun. 

"Minulla on vahva tunne siitä, että nyt kirja on kohdallaan." (s. 281)

Vieraiden joukossa on tarkastaja Vares-Vallamaa, jonka tehtävänä on antaa Villemille ohjeita siitä, miten neuvostovallan aikana tulee ja saa kirjoittaa. "Me emme kuvaa taiteessa yksittäisiä ihmisiä, Vares-Vallamaa luennoi. - Toveri kirjailija, emme kuvaa huolestuneen mielen orpoja liikkeitä, vaan kansanjoukkoja. Kuvaamme tyyppejä, sellaisia sankareita, joissa yhdistyvät neuvostoihmisen monet tärkeät puolet. Emme kaipaa sisäisen mielen pohdiskeluja, vaan ajatuksia tulevan ihannemaailman rakentamisesta. Työn, tavoitteiden kuvaamisen kautta se syntyy." (s. 161) 

Villem miettii, pohtii ja taipuu noudattamaan tarkastajan ohjeita. 

Kiinnostavaa historiaa taitavasti kirjoitettuna

Havaste on kirjoittanut lämminhenkisen kirjan. Kirja oli minulle mieluista luettavaa. Vaikka kirjaa on helppo lukea ja sen lukee nopeasti, se pitää sisällään suuria teemoja. Neuvostovallan diktatuurin ohella kirjassa nousevat esille kysymykset naiseudesta, naisten asemasta, rakkaudesta ja vallankäytöstä. On aina ilo huomata, kun kirjailija on tehnyt hyvää taustatyötä ja tietää, mistä kirjoittaa. Havaste todellakin tuntee Saarenmaan ja Neuvosto-Viron historiaa. Kustantajan sivuilta käy ilmi, että Havaste on viettänyt kesänsä Saarenmaalla jo kymmenen vuoden ajan. Havaste ei alleviivaa neuvostovallan epäkohtia, pikemminkin vain toteaa, että näin se meni silloin 1950-luvulla. Lukija saa sitten tehdä omat johtopäätöksensä.
    
Pidin Viljasta, joka on herkkä, työteliäs, toisten parasta ajatteleva. Hän nauttii siitä, mikä on mahdollista omassa pihapiirissä, luonnosta, kasvimaasta, saunasta, siisteydestä, lapsesta ja salaa uimisesta. Puutarhan sato ilahduttaa Viljaa. "Hän oli ehtinyt harventaa ajoissa punajuuret, lantut ja kaalitkin, tuhkata ne, ja perunamaakin oli rikkaruohoton. Jopa kessut kasvoivat valtavampina kuin koskaan ennen luvaten uusia kannattavia vaihtokauppoja syyskesän tullen." (s. 255) Havaste kuvaa elävästi Viljan ruoanlaittoa ja yllätys oli huomata, että Viljan majatalon ruokalista löytyy kirjan lopusta. Vierashuoneet on saanut Turun kirjamessuilla Kirja á la Carte -palkinnon.

Vilja on täystyöllistetty talon töissä. Hän tekee työtään valittamatta, mutta joskus on oltava aikaa unelmille. "Kun hän joskus taas ehtisi tekemään kirjailutyötään, hän ei ompelisi yhtäkään vaaleanpunaista ja keltaista ruusua, ei niitä joita sielujen insinöörien maa tarjosi. Kun hän kirjailisi, hän tekisi sen samoissa väreissä kuin kielletyssä lipussa: mustalla pohjalla olisi pelkkiä valkeita mansikankukkia ja sinisiä ruiskukkia. Virolaisia kukkia." (s. 339)

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kirjan pauloissa, Sinimarjan matkassa, Kirjojen elämänmullistava taika ja Kirjailuja. 

Kirja sopii Main Kirjanhyllyn aarteet 2-haasteeseen sekä Jokken rauhan haasteeseen the Second World War. 

Mukavaa viikon jatkoa!