Jaana Ahlblad: Miten kohdata kuolema. Tammi. 2019. Päällys: Markko Taina. 216 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
Meidän jokaisen on kohdattava kuolema. Vaikkakin haluaisimme unohtaa elämän rajallisuuden, kuolema tulee väistämättä. Joskus olemme siihen valmistuneita, joskus se tulee yllättäen. On kuitenkin muistettava, että samoin kuin jokaisen elämä on yksilöllinen, niin myös jokaisen kuolema on yksilöllinen.
"Siitä mistä ei puhuta, pitää kirjoittaa." (s 9).
Toimittaja, medianomi Jaana Ahlblad halusi kirjoittaa kuolemakirjan, koska elämän loppuun liittyvistä asioista ei juuri puhuta. Kysymys on asioista, jotka koskettavat meitä kaikkia. Ahlbald ei kaunistele aihetta, heti kirjan nimestä lukija tietää, mitä aihetta kirja käsittelee. Ahlbladia onkin kutsuttu kuolemankirjailijaksi. Kirjassa käsitellään asioita, jotka liittyvät sairastumiseen, kuolemiseen sekä kuoleman jälkeiseen aikaan.
Suomessa vuosittainen kuolemien määrä on yli 50 000. Vuonna 2017 kuolleiden keski-ikä naisilla oli 85 vuotta ja miehillä 77 vuotta. Niinkin paljon kuin 94 % kuolemista johtuu jostakin sairaudesta. Sydän- ja verisuonisairaudet ovat yleisin kuolemisen syy ja toisena tulevat syöpäsairaudet: miehillä keuhko- ja eturauhasen syöpä ja naisilla rinta- ja keuhkosyöpä.
Ihmisen sairastuessa lääkäri tekee hoitolinjauksen eli määrittää hoidon tavoitteet. Lääkäri keskustelee hoitolinjauksesta potilaan kanssa ja mahdollisesti myös omaisten kanssa. Joskus tiedetään jo sairauden alkuvaiheissa, että kyse on parantumattomasta sairaudesta. Silloin potilas otetaan palliatiiviseen hoitoon. Palliatiivisella hoidolla tarkoitetaan oireita lievittävää hoitoa eli "parantumattomasti sairaan ihmisen aktiivista ja kokonaisvaltaista hoitoa, kun parantavan hoidon mahdollisuuksia ei enää ole." (s. 21) On tärkeää, että elämänsä loppuvaiheita elävä henkilö voi elää omiin voimiinsa ja tahtoonsa sovitettua elämää mahdollisimman vähin oirein.
"Saattohoidossa hyväksytään, että elämä on rajallista ja päättyy kuolemaan." ( s. 32)
Kun elinaikaa arvioidaan olevan vain joitakin päiviä tai viikkoja, tehdään saattohoitopäätös. Tavoitteena on antaa kuolemaa odottavalle henkilölle arvokas ja oireeton elämän loppuvaihe. Parhaimmillaan saattohoito voi olla koko perhettä eheyttävä jakso. Potilas voi perheenjäsenten kanssa muistella elettyä elämää, katsella valokuvia ja mahdollisesti kirjata muistiin tärkeitä tapahtumia. Ylilääkäri Kaisa Halinen neuvoo omaisia: "On surullista, että kuolemaa piilotellaan sillä tavoin, että kuolevalle omaiselle pitäisi vielä viime metreillä tehdä kaikenlaisia toimenpiteitä. Toivoisin, että läheiset istuisivat kuolevan äitinsä tai isänsä viereen ja puhuisivat siitä, onko jotain jäänyt sanomatta, tai kertoisivat hänelle, kuinka hyvä äiti tai isä hän on." (s. 95) On huomattava, että hoitohenkilöstöllekin päätösten tekeminen saattaa tuottaa haasteita. Syöpälääkäri Päivi Hietanen toteaa: "Ihminen haluaa pysyä elämässä kiinni, ja lääkärit tekevät sen mukaan hoitoyrityksiä, joskus liiankin pitkälle. Milloin pitäisi lopettaa? Sen arvioiminen kunkin ihmisen kohdalla on vaikeaa." (s. 68-69)
Kirjassa käsitellään laajasti myös eutanasiaa. Eduskunta hylkäsi keväällä 2018 kansalaisaloitteen eutanasian laillistamisesta. Ahlbladin kirjassa sekä eutanasiaa puoltavat että vastustavat saavat puheenvuoron.
"Kuolema järisyttää lopullisuudellaan koko perhettä." (Saattohoitolääkäri Juha Hänninen, s. 117)
Kun omainen tai läheinen kuolee, tulee läheisten suru ja kaipaus. Läheskään aina surulle ei ole aikaa eikä mahdollisuutta, koska on paljon käytännön tehtäviä, jotka täytyy selvittää ja hoitaa kuoleman jälkeen. On lukuisia kysymyksiä. Millaisia todistuksia tarvitaan? Millaiset hautajaiset järjestetään? Miten järjestää uskonnolliset ja uskonnottomat hautajaiset? Mikä on digitaalinen jäämistö? Milloin perunkirjoitus tulee tehdä? Näistä kuoleman jälkeisistä tehtävistä Ahlblad kertoo yksityiskohtaisesti. Omaisten ja läheisten on myös huolehdittava itsestään eli annettava itselle mahdollisuus omaan suruun. Jokainen käsittelee surua eri tavoin, mutta on tärkeää, että surulle annetaan riittävästi tilaa ja aikaa.
Ahlblad on kirjoittanut tärkeän tietokirjan. Luin kirjasta yhden luvun kerrallaan, pidin taukoa, mietin Ahlbladin kauniisti kirjoitettua tekstiä tästä herkästä aiheesta. Kun pääsin kirjan loppuun, totesin, että sain kirjasta sekä lohtua että tietoa. Varmasti jokainen läheisensä menettänyt tai omaa kuolemaansa pohtiva saa kirjasta hyödyllisiä ja konkreettisia neuvoja. Kirjaa voi suositella myös hoitohenkilöstölle. Tekstiä elävöittävät kokeneiden asiantuntijoiden mm. syöpälääkärin, keuhkolääkärin, anestesiologin, geriatrin ja saattohoitolääkärin sekä sairaanhoitajan, sairaalapapin ja sosiaalityöntekijän haastattelut. Kuoleman tuo läheiseksi lukijalle myös läheisten henkilökohtaiset kertomukset esimerkiksi saattohoidosta. On tärkeää, että kirja on kirjoitettu selkeällä yleiskielellä.
Ahlbladin kirja on tärkeä siksikin, että vanhusten määrä Suomessa kasvaa. Yhä enemmän potilaspaikkoja tarvitaan. Eliniänodotteen ennustetaan nousevan naisilla 91 vuoteen ja miehillä 87 vuoteen 2080 mennessä. Kansalaisten perusoikeus on pitkä ja terve ikä, mutta se on myös kustannuskysymys. Sairastaminen maksaa. Hyvätasoinen ja potilasta arvostava palliatiivinen hoito ja saattohoito ovat avaintekijöitä potilaan loppuaikoina. Mutta valitettavasti tilanne on hyvin erilainen eri puolilla Suomea. Suomessa on vain neljä saattohoitokotia. Hyvää saattohoitoa voi toki saada muuallakin kuin vain saattokodeissa, mutta valittavasti erot ovat suuret eri paikkakunnilla.
Kiitos Markko Tainalle aiheeseen sopivasta kauniista kannesta.