Taiteilijatar Minna Canth: Agnes (1892)

Minna Canth 19.3.1844 - 12.5.1897.

Kuva Wikimedia Commons,

alkuperäisotos todennäköisesti Victor Barsokevitschin ateljee.

*****

Aloitan päivänsankaritarkirjoitukseni siteeraamalla hieman Helle Kannilaa:

 

Minna Canth kuuluu Suomen kulttuurihistorian merkittävimpiin, monipuolisimmin ja voimakkaimmin vaikuttaneisiin persoonallisuuksiin. Monia on jälkeenpäin häneen verrattu, mutta aina vain joltakin puolelta. Ei ole toista, joka hänen laillaan yhtaikaa olisi ollut uusia uria uria aukova kaunokirjailija, ulkomaisten kulttuurivirtausten välittäjä ja huomattava yhteiskunnallinen reformaattori, hoitipa hän sen ohella suurta kauppaliikettä ja seitsemän lapsen perhettä. Aika ajoin tämä monipuolisuus on ollut Minna Canthin jälkimaineelle suorastaan haitaksi, varsinkin on kirjailija ja taiteilija pyrkinyt jäämään sosiaalisen uudistajan varjoon. Mutta mitä pitemmästä perspektiivistä hänen elämäntyötään kokonaisuutena tarkastelee, sitä selvemmäksi käy, että hän kuitenkin ennen muuta oli kirjailija ja että hänen merkitystään Suomen kansalliskirjallisuuden eräässä kehitysvaiheessa tuskin voi yliarvioida. Minna Canthin parhailla teoksilla on myös muu kuin historiallinen arvo, niillä on edelleen jokaiselle lukijalle paljon annettavaa ja näyttämöllä esitettyinä hänen draamansa tenhoavat jatkuvasti.

Siteeraus on peräisin Minna Canthin vuonna 1957 ilmestyneiden Valittujen teosten esipuheesta. Ja enpä voi näiden Kannilan sanojen äärellä muuta kuin nyökytellä: Minna Canth on kirjailijatar, jonka muisto ja luomisvoima kantaa aina tähän päivään asti, ehkäpä myös pitkälle tulevaan. Ja kyllä, lämmittää ihanasti ajatella, että kirjastohengetär Kannila ajatteli näin jo tuolloin taannoin!

Kuten myös Minna Maijalan pari vuotta sitten ilmestyneestä uudesta elämäkerrasta Herkkä, hellä,  hehkuvainen (2014) muistamme, Canthia on perinteisesti haluttu ahtaa vain naisasianaisen ja yhteiskunnallisen kannanottajan muottiin, vaikka hän oli todellisuudessa myös paljon muuta: muun muassa ihmismielen tarkkanäköinen havainnoija ja – kyllä vain – ihan oikea herkkäsieluinen taiteilijatar. Hän oli nainen, jossa taide, tarkkanäköisyys ja rohkeus kohtasivat.

*****

Tänä vuonna päätin juhlistaa Canthin lähestyvää merkkipäivää avaamalla Valitut teokset sivulta 309, josta alkaa kertomus nimeltä Agnes (1892). Niin annoin itseni matkata aikaan, jossa Canth istui salonkinsa nurkkauksessa ja kirjoitti 1800-luvun naistaiteilijan palolla (oi, kyllä vain, minä olin siellä, näin hetkittäin miettiväisiksi kurtistuvat kulmat ja taas lentävän kynän, senkin miten joku sitten tuli ja kirjoittaminen taas hetkeksi taukosi). Ja jo ensimmäisiä rivejä lukiessani ajattelin, taas, mikä sanataiteilija Canth olikaan – sekä omana aikanaan että yhä vielä. Agnesin kerronta on hyvin kaunista ja sisältö ihmismielen kokoista.

***** 

Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. Eroitus on vain siinä, että minä sen tiedän, sinä et.

Mitä Agnesissa siis tapahtuu? Kerronko? Hieman vain? Vaikka vain sen, että on nuoruudenaikaiset koulutoverit, kaksi tyttöä, ja myöhempi aikuisuus. Sen, että on kovin erilaiset elämät: toinen maailmaa nähnyt kaunotar, toinen kotoinen pumpulimekkoinen äiti. Ja tiedättehän:

Ei kukaan voi olla salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla.

Joko toinen, taikka toinen.

Sen, että toisella on maailmannaisen viileys, toisella (lapsekas?) kyky tuntea. 

Senkin, että kohtaaminen tuo mukanaan ehkä väistämättömiä
mielialoja ja juonenkäänteitä.

Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät. Intohimo – kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.

Entä kerronta? Niin, sanojen soljuvuutta ja ajatonta ihmisenä olemista.
Taidokkaasti aseteltu minäkertoja, jonka läpi kaikki välittyy, myös kaikki se minkä toinen sanoi. Taiteilijattaren sanoja ja niin tarkkoja havaintoja
ihmismielen kuohuista.

Agnes ja Liisi. Liisi ja Agnes. Kaksi naista: niin erilaista, niin ajatonta.

(Ja niin, ehkä myös hieman ennalta-arvattavuutta. Mutta vain siksi, että uuden vuosituhannen lukija on lukenut jo liian monta kertomusta ollakseen helppo yllätettävä. Ja sitä paitsi, ehkä hänkin yllättyy silti...)

*****

Rakas Minna!

Tervehdys sinulle sinne pilvien päälle. Toivottavasti sinulla on siellä kupillinen hyvää kahvia ja reilu palanen makeaa kakkua. Näet kai, että täällä alhaalla liehuu sinun kunniaksesi lippu. Ajattele miten kiehtovaa on, että maailma muistaa sinut yhä. On ihmisiä, joiden henki elää läpi vaihtuvan ajan, ja sinä olet yksi niistä.

Ja tiedätkö, minä luulen että sinä olet – edelleen – aika monelle myös tärkeä esikuva: olit kirjoittava nainen jo silloin, kun sellaisia ei vielä juuri ollut (tai kun heistä ei ainakaan vielä juuri tiedetty, ehkä pöytälaatikoita sentään silloinkin oli,
ainakin toisilla...).

Ja kuule, minä täällä en taidakaan laittaa Valittuja teoksiasi vielä takaisin hyllyyn,
vaan viipyilen vielä niiden sivuilla. Saattaa olla, että päivän mittaan minäkin vielä myös kirjoitan. Siksi, että tahdon, ja siksi, että on sinun päiväsi.

Kiitos sinulle, tienraivaajatar ♥

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja

Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä ihmisistä sinne pääsisivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattoman paljon parempia täälläkin. (Novellista Lapsenpiika, 1887.)

Niin – miltähän olisi tuntunut, jos olisi sattunut olemaan 1800-luvun loppupuolen herrasväkeä, niitä verrattoman paljon parempia ihmisiä, ja lukemaan piikaansa taas läksytettyään Keski-Suomea, jossa Minna Canth (1844–1897) kirjoitti näitä viiltäviä ajatuksiaan. Millaista olisi ollut herätä vastentahtoisesti huomaamaan, että omassa yltäkylläisyydessä ja ylemmyydessä on ehkä sittenkin jotakin vikaa. Että oli tullut ehkä hyvinkin perusteettomasti asettaneeksi itsensä alempiaan paremmaksi, luulotellut että yhteiskunnallinen asema ja varakkuus kohottavat ihmisen toisten yli. Tiedä häntä, mutta toivoisin toki, että minua olisi vähintään hävettänyt – että olisin ymmärtänyt lukemani merkityksen. Huomautettakoon kuitenkin, että yhtä lailla – tai paljon todennäköisemmin – olisin itse saattanut olla juuri se parjattu pikkupiika, jolla ei ehkä olisi ollut edes lukutaitoa rauhallisesta lukuhetkestä puhumattakaan.

WSOY 1998, antikvariaattilöytö.

Kannen kuva: Maria Wiik, Ullakkokamarissa. 1889.

Canth-matkani, jonka viime vuonna lukemani uusi elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014) ihanasti innoitti taas aloittamaan, on luonnollisesti erittäin kesken: kaikki nämä matkani poukkoilevat ja harhailevat, mutta juuri siinä on toisaalta myös niiden viehätys. Nyt tahdoin lähestyvän merkkipäivän kunniaksi kuitenkin lukea pitkästä aikaa jotakin tältä suurelta realistiltamme, ja tämä kauniskantinen novellikokoelma Laulaja ja muita novelleja tuntui sopivan tähän hetkeen mitä parhaimmin. Kokoelma on koottu vuonna 1998 Anne Helttusen ja Tuula Uus-Halilan toimittamana, ja sen takakansi muistuttaa, että Canth kirjoitti näytelmiensä ohella myös lukuisia novelleja, joita ilmestyi sanoma- ja aikakauslehdissä koko hänen kirjailijanuransa ajan. Kokoelman novellit ovat vuosilta 1887–1895 ja ne ovat ilmestyneet mm. Uudessa Kuvalehdessä, Keski-Suomessa ja Valvojassa. Ja kyllä, niin kuin mielelleni taipuvaista on, se kurkottelee jälleen kohti kiehtovia kysymyksiä siitä, miltä aikalaislukijoista mahtoi näiden novellien äärellä tuntua. (Oi niin, toivoisinkin aikamatkailun mahdollisuutta ihan jo siitä (suuresta!) syystä, että pääsisin menneiden aikojen lukijoiden mieleen... Ajatella, jos olisi sellainen vempain joka aidosti mahdollistaisi maailman tarkastelemisen esim. 1800-luvun lopun ihmisen ajatuksista käsin – päästäisi mieleen! Vaan onhan sentään mielikuvitus. No niin, taas harhapolku. Pahoittelen.)

Koskettavin kokoelman kaikista hienoista novelleista on jo kirjoitukseni alkuun siteeraamani Lapsenpiika, joka kertoo kolmetoistavuotiaasta Emmi-piiasta. Emmin jalkoja kolottaa, ja hän miettii olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti? Pienen Lilli-vauvan äiti toruu ja moittii ja kääntää kylkeään, sillä pienet piiat ovat koneita vaikka rouvat eivät. Kun yliväsyneelle piikapololle sattuu vahinko, jossa ei onneksi käy hullummin, tuohtunut mamma päättää heti hankkia lapselleen paremman hoitajan. Kun Emmi sitten joutuu lähtemään ja saa seuraavan pestinsä huonoon paikkaan, hän toteaa vain:

Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. Muutamat saavat tyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet.

Sellainen on kolmetoistavuotiaan lapsenpiian, Emmin, elämänkäsitys.

Toinen erityisen hieno novelli on Ompelija (1894), joka on monikerroksinen kertomus rakkauden oikullisuudesta ja petollisuudesta, naisen sinisilmäisyydestä ja vaihtoehdottomuudesta, ihmisten sydämettömästä itsekkyydestä ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Rakkaus on hurjaa, kyllä: Koko maailma ikäänkuin hävisi kauvas pois, syvällä sielunpohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi häntä [Ailia] rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja pyysi häntä omakseen. Ja sitten – sitten! Niin – sitten kun Ossin huulet koskettivat hänen huuliaan – taivaan herra! Veri syöksi semmoisella vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan! Mutta entäs kun se taas toisena hetkenä kääntääkin katseensa pois: Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta. Niin, Martha sopii kyllä uuden rakkauden tieltä hylätä, vaikka tämä sanookin että sinä tulet pian isäksi. Mies, Ossi, on rauhassa saanut käyttää hyväkseen köyhän ompelijattaren rakkautta ennen astumistaan avioon, mutta ompelijatar, Martha, joutuu yksin kantamaan paitsi menetyn rakkauden tuskan myös kaiken häpeän: Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus. Eikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut! Kyllä: novellissa kaikuu painava varoituksen sana siveyden vaalimisen puolesta, mutta myös kiivas kritiikki ajan yhteiskunnallisia epäkohtia ja kaksinaismoralismia vastaan. On totta, että Martha oli hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä, mutta hänen erheensä ei suinkaan tee tyhjäksi sitä surullista vääryyttä, että hän lopulta laskeutuu Vedenemon pohjattomaan valtakuntaan, kun taas Ossi viettää pian kihlajaisia suloinen Aili-morsian rinnallaan, eikä Marthaa enää muisteta kuin salaperäisenä, kiehtovana tarinana naisesta jonka Vedenemo otti.

Näiden kahden taidonnäytteen rinnalla kokoelmassa on myös viisi muuta naiseutta ja naisen elämää hienosti tutkivaa novellia. Niminovellissa Laulaja (1895) kerrotaan Kirstistä, jonka elämä on jäänyt kodin seinien ja maailmalla menestyvän kasvattiveljen varjoon, ja novellissa ”Vanha piika” (1891) äänen saa Saara, joka ei kelpuuttanut ketään ja jäi siksi ilman ja yksin. Novellin Epäluulo (1891) Elli on puolestaan esimerkki hysteriaan taipuvaisesta naisesta, jonka mieli ei järkytyksen äärellä pysy kasassa – niin: realismille ominaiseen tapaan Canth tutki mielenkiinnolla naisen psyykettä ja antoi henkilöidensä välillä ajautua äärimmäisiinkin tekoihin. Elli epäilee aviomiestään rikoksesta (syystäkö vai syyttä, sen saa lukija ratkaista) ja ajautuu tuskissaan epätoivoon, joka ajaa hänetkin kuolemaan. Kuolemat ovat dramaattisia ratkaisuja, ehkä liiallisiakin, mutta ne kuvaavat osuvasti järkyttyneiden naisten henkistä epätasapainoa ja kipeästi koettua vaihtoehdottomuutta.

Novelli Eräs Puijolla käynti (1891) ei ole samalla tavalla lohduton kuin moni muu kokoelman novelleista, vaikka siinäkin tunteet vyöryilevät ja kyyneleet virtaavat. Tämän novellin keskiössä on kysymyksiä siitä, miten tärkeää on mukautua yleiseen mielipiteeseen ja edelleen siitä, mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin? On pöyristyttävää, että kaksi nuorta tyttöä menee yksinään Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola. (Kerrottakoon varmuuden vuoksi, että Puijo on jotakin niin kamalaa kuin Kuopion näköalapaikka: sinne nämä kuohuttavat seitsemäntoistavuotiaat tytöt rohkenivat siis metsien läpi kulkea...) Tämä poikkeama "yleisestä mielipiteestä" aiheuttaa ilon ja innostuksen sijasta lopulta suunnatonta surua ja häpeää, vaikka tytöt on vain nähty (ehkä jopa ilman kenkiä mutta silti: vain nähty).

Erityisen onnellisia eivät nämä(kään) Canthin naiskohtalot siis juuri ole. Kaksi kokoelman novelleista päättyy siihen, että päähenkilö hukuttautuu, ja voineeko pitää kovin onnellisena myöskään morsianta, jonka sulhanen on juuri ajanut entisen rakastajattarensa epätoivoiseen tekoonsa? Morsian ei tätä toki tiedä, mutta ehkäpä juuri se tekeekin tilanteesta niin traagisen. On kuolemaa, yksinäisyyttä, osattomuutta. Häpeää, hyväksikäyttöä, lohduttomuutta. Niin: Canthin sanoja ansaitsevat ennen kaikkea onnettomat naiset ja ihmisten itsekäs kovasydämisyys. Ja kyllä, kuten kokoelman esipuheen kirjoittanut Leena Kirstinä sanoo: Canthia kiinnostaa tyttöys ja naiseus. Hän tutkii naisena olemisen muotoja, mahdollisuuksia ja rajoituksia. Nykylukija voi kysyä itseltään, mitä muutoksia on tapahtunut sadassa vuodessa. Omasta puolestani en voi kuin suositella lukemaan Canthia, ensimmäisen kerran tai yhä uudestaan, ja kysymään kaiken muun ohella myös, tai erityisesti, juuri tuota: mikä onkaan muuttunut ja mikä ei – ja miksi?

 

Kokoelman päättää – lohdullisesti – muita toiveikkaampi novelli Kodista pois (1893), josta Canth kirjoitti myöhemmin myös näytelmäversion (Kotoa pois, 1895). Novellin nuori Fanny on oikeastaan ainoa kokoelman nainen, jonka edessä tulevaisuus aukeaa avarana ja toiveikkaana. Fannyssa on ihailtavaa rohkeutta olla täyttämättä ympäristön odotuksia: hän ei tahdo vaimoksi vaan opettajaksi ja seuraa valitsemaansa tietä vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Fanny on eräänlainen nykynaiseuden airut – neito, joka valitsee itse. Novelli – ja kokoelma – päättyy Fannyn toiveikkaaseen suuntautumiseen kohti tulevaa:

Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa 

kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus.

 

Ja ah, hyvä niin: olkoon tulevaisuus ollut Fannylle suotuisa ja myötätuulinen. Minun on näistä suloisen lempeistä tunnelmista huolimatta kuitenkin palattava vielä hetkeksi Lapsenpiian armottomaan tarkkanäköisyyteen. Samaa tarkkanäköisyyttä on toki myös muissa kokoelman novelleissa, kuten myös novellissa Kodista pois, jossa Canth ilkikurisesti piikittelee mm. ihmisten ulkokultaisuutta ja pintapuolisuutta. Mutta tässä vielä pienen Emmin mietteitä ja kysymyksiä: 

– Kuule Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin pahoja, me piiat?

– Etkö sinä tiedä? 

– En.

– Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamulla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.

 

Niin: Miltä olisikaan tuntunut olla se herrasväen rouva, joka olisi tämän novellin vuonna 1887 lukenut. Mitä olisi tullut sanottua niille naapuruston hienoille rouville, jotka olisivat tulleet aamupäiväkahville. Miltä olisi tuntunut kuulua niihin yleviin rouviin, jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Ja niin, kuinka se – erehtyminen – olisi ollut mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon korkeammalla muita tavallisia ihmisiä. Olisiko tullut yhteisvoimin suutahdettua tähän tympeään Canthiin, joka jälleen kerran oli järkyttänyt kunnon kansalaisen mielenrauhaa, ja unohdettua sen jälkeen koko kirjoitus, keskityttyä pikkurillin oikeaan asentoon ja notkuvan kahvipöydän antimiin.

Entä miltä tuntuu olla alkaneen 2000-luvun lukija, joka huomaa että vaikka moni asia on nykymaailmassa paremmin kuin toistasataa vuotta sitten, ovat ne tietyiltä osin yhä tuskallisen samankaltaisia. Eriarvoisuus ei ole kadonnut maailmasta minnekään. Globaalissa mittakaavassa ihmisten eriarvoisuus on hirvittävää ja nykyään näyttää valitettavan todennäköiseltä, että myös omassa ”hyvinvointiyhteiskunnassamme” tapahtuu surullisia käänteitä, jotka johtavat yhteiskunnan yhä voimakkaampaan eriarvoistumiseen. Ehkä on niinkin, että olemme oman onnemme seppiä, mutta vain hyvinvoivassa yhteiskunnassa asuu hyvinvoivia ihmisiä, joilla on voimia takoa myös sitä onnea.

Tämä päivä, Minna Canthin päivä, ei suotta ole myös tasa-arvon päivä. Canth teki hienon ja tärkeän elämäntyön ohjatessaan aikansa ihmisiä huomaamaan yhteiskunnan kipeitä epäkohtia. Samalla, kun hänen teoksensa kantavat vahvasti omaa aikaansa, ne ovat monella tavalla myös murheellisen ajattomia: maailma ei ole tasa-arvoinen vieläkään, yli sata vuotta Canthin jälkeen. Minna Canthin kaltaisten rohkeiden kirjailijoiden tarve ei siis valitettavasti ole historiaa. Lepatelkoon hänen kunniakseen tänään kohotettu lippu ymmärrystä myös oman aikamme ihmisten mieliin ja innoittakoon hänen tuotantonsa yhä uusia kirjoittajia katsomaan elämää silmiin sielläkin, missä se ei näytä kauniilta. Maailma tarvitsee niitä, jotka uskaltavat kertoa.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen (1848)

Alexandre Dumas nuoremman (1824–1895) iki-ihana Kamelianainen (1848) on niitä teoksia, joihin aika ajoin tunne tarvetta palata. Ehkä minua vetävät puoleensa jo kirjan kauniit, syvänpunaiset kannet, mutta ennen kaikkea minulle kuiskii sen iäti kiehtova kertomus kauniin kurtisaanin ja köyhän nuorukaisen surullisesta rakkaudesta. Ah, Armand ja Marguerite!

Oma kirjani, 

Otavan painos vuodelta 1971.

Muistan yhä ensikohtaamiseni Kamelianaisen kanssa: se oli Kuopion pääkirjastossa, jonakin lukiolaisminäni monista kirjastoretkistä. Melkeinpä tavoitan myös sen tunteen, jonka tämän käsittämättömän kaunista nimeä kantavan teoksen kohtaaminen herätti: se oli väreilevää odotusta, herännyttä romantiikan nälkää ja janoa. En voinut – enkä voi – sellaisen nimen kutsua vastustaa.

Onko teos siis romanttinen? Voi, on! Se on niin kaunis, ihana, surullinen, kyynelehtivä, kerta kaikkiaan lumoava jokaisella kerralla jona sen luen. Tarina on jo niin tuttu, ettei se enää yllätä, mutta yhä se koskettaa, kerta toisensa jälkeen. Virittelee ajatuksia rakkaudesta, johdattelee pohtimaan sen syvyyksiä.

Kamelianainen on kaikessa surullisessa romanttisuudessaan hyvin realistinen romaani: se jäljentää aikansa ilmapiiriä, rakkauskäsityksiä ja ihmistä ympäröivän todellisuuden asettamia ehtoja. Dumas kirjoittaa hyvin kauniisti, romaaninsa ihanan nimen kerronnallaan lunastaen, mutta hän kirjoittaa myös hyvin todenmukaisesti, todellisuutta todellisuutena näyttäen. Lukija todella tuntee lukevansa rakkauskertomusta, joka ainakin olisi voinut olla myös tosi. Tarinan todenmukaisuus on tietenkin kokonaan toinen kysymys, mutta mainittakoon kuitenkin, että Kamelianainen on niitä teoksia, joiden kohdalla tulee väistämättä pohtineeksi myös faktan ja fiktion loputtoman kiehtovaa rajankäyntiä. Näin siksi, että lukijalle tarjoillaan toden kehyksiä sekä kertojan itsensä että Jules Janinin (1804–1874) kirjoittaman esipuheen taholta. Tarinoita janoava lukija saattaa siis hyvinkin ryhtyä lukemaan kertomuksesta kahta tarinaa: fiktiivistä ja todellista.

 Niin kauniit kuvat!

Tärkeintä on kuitenkin elämys. Ja oi, elämys tämä onkin! Romanttinen, surullinen elämys! Ja tulvillaan rikasta pohdintaa rakkaudesta ja ihmisten moraalikäsityksistä. Minulle tämä onkin ennen kaikkea puheenvuoro rakkauden ja inhimillisyyden puolesta, ja juuri siksi tähän aina palaan. Teos näyttää, että oikea rakkaus on aitoa ja puhdasta, rahalla ja materialla mittaamatonta, vaikka maailma ei aina rakkauden puolella olekaan.

Oman kehon myyminen on tarjonnut Margueritelle aineellista ylellisyyttä, mutta hänenkin sielunsa kaipaa jo jotakin todellisempaa, aidompaa – puhdasta sielujen rakkautta ja miestä ”joka olisi enemmän sydämeni kuin ruumiini rakastaja”. Armand kuitenkin huomaa, että kurtisaanin rakkaus on haastavampaa voittaa kuin koskemattoman neidon: tarkoin vartioitu neitonen on aina valmiimpi antamaan itsensä kuin liikaa kokenut kurtisaani. Lopulta Marguerite silti antaa koko hauraan rakastavan sydämensä, mutta voi, kurtisaanin ja köyhän nuorukaisen rakkaus ei ole maailman karuissa kehyksissä helppoa.

Ja niin, Marguerite on kurtisaani, mutta silti myös jotenkin puhdas ja kuulas, jopa neitseellinen. Tällaisena hän on myös eroottisen madonnan kuvajainen, mutta Dumas käyttää tätä kuvaa tavalla, joka ei alista naista vaan päinvastoin puhuu naisen puolesta. Onkin selvää, että Kamelianaisen kertoja on naisen puolella. Hän tähdentää useammassakin kohdassa tahtovansa jakaa myötätuntoaan myös kurtisaaneja kohtaan ja sanoo mm. näin: ”Älkää halveksiko naista vaikka hän ei olisikaan äiti, sisar, tytär tai puoliso.” Hän viittaa myös Raamatun Magdalenaan, jolle Jeesus sanoi ”sinulle annetaan paljon anteeksi, koska olet rakastanut paljon” ja kysyy ”minkä vuoksi me olisimme ankarampia kuin Kristus?” Myös naisella, joka on antanut kehonsa rahasta, on aitoa rakkautta tunteva sydän ja puhdas, herkkä sielu.

Kurtisaanien asiakkaat, rakastajat, ovat niitä jotka alistavat naisen omalle turhamaisuudelleen. Marguerite sanoo: ”Meillä on itsekkäitä rakastajia, jotka tuhlaavat omaisuutensa ei suinkaan meihin, niin kuin he väittävät, vaan omaan turhamaisuuteensa. ---- Me emme kuulu itsellemme. Emme ole enää olentoja, olemme esineitä.” Niin: esineitä, jotka myötäilevät omistajiensa mielialoja ja ovat omia tunteita vailla.

Mielenkiintoinen ja alati kiehtova on myös kysymys rakkauden eri tasoista, kehosta ja sielusta. Onko kehon koskemattomuus myös sielun koskemattomuutta ja toisinpäin? Jos antaa toisen, antaako toisenkin? Rakastavatko naiset kahdella tavalla, ”joko sydämellä tai aisteilla”? Vai sittenkin molemmilla? Onko tosi rakkaus sitä, joka antaa toiselle molemmat, niin kehon kuin sielun? Entä jos maailma tekee itsensä antamisen mahdottomaksi?

Ja kyllä, Kamelianainen on kertomus myös kaiken katoavaisuudesta – kaiken, paitsi oikean rakkauden. Materia on vain materiaa, niin myös ihmisen keho joka kerran kukoistettuaan kuihtuu ja kuolee. Mutta rakastetun muisto ei koskaan häviä. Ihana kirja, vaikka niin surullinen!

Juhani Aho: Papin tytär (1885) & Papin rouva (1893)

Elli, Elli. Papin tytär, papin rouva. Kaksi tarinaa samoissa kansissa, kaksi mutta sittenkin yksi – Juhani Ahon (1861-1921) klassikkotutkielma naisen kasvusta, mielestä ja rakastamisesta.

Luin Ellistä ensimmäisen kerran kauan sitten – oli ensimmäisen opiskelukesän kesätentit ja istuin rannalla lempeässä auringonpaisteessa, tuulenvireitä ympärillä, en uinut mutta luin. Merkillistä, minkälaisia yksityiskohtia sitä muistaakaan. Samantapainen kaunis kesäpäivä oli nytkin, kun luin Papin rouvan loppuun. Ehkäpä tämä kirja tahtookin tulla luetuksi juuri kesällä – Papin tyttäressä vuodenajat vaihtuvat, mutta Papin rouvassa on siinäkin kesä. 

Kirjani on yhteisnide molemmista teoksista, 

WSOY:n painos vuodelta 1957.

 

Papin tytär (1885) ja Papin rouva (1893) ovat itsenäisiä, mutta sittenkin tiiviisti toisiinsa kytkeytyviä teoksia. Olen onnellinen, että minulla on nämä molemmat ja vieläpä samoissa kansissa, koska  teosten lukeminen yhtenä kokonaisuutensa tuntuu parhaiten avaavan niiden syvyyden. Aho suunnitteli Ellin tarinasta kaiketi yhtä teosta, mutta päätyi sittenkin julkaisemaan ensin sen alkuosan, ja jatkon vasta kahdeksan vuotta myöhemmin. Välissä Aho kirjoitti mm. teoksensa Helsinkiin (1899) ja Yksin (1890).

Tarinan ensimmäisessä osassa, Papin tyttäressä, Elli kasvaa pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi. Pienestä pitäen Elli kaipaisi korkealle, kohti avaria näköaloja – tahtoisi kiivetä tikapuille ja katoille ja puihin, katsoa maailmaa niin pitkälle kuin se näkyy. Mutta äiti miettii ”mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy” – pelkää, että lapsen tarve tavoitella korkeuksia tulee tälle vielä suureksi suruksi. Isä puolestaan ei ehkä pelkää, mutta pitää epäsopivana, hameetkin kiipeillessä repeävät. Ja niin isä nimittää Elliä lapselliseksi ja saa katseen tämän silmissä muuttumaan, eikä ”hän [Elli] enää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle.” Mutta tarve nähdä ei sittenkään väisty.

Isä on ankara pappismies ja kasvatuksessaan karu, äiti ymmärtäväisempi mutta epävarmuudessaan heikko. Papin tytär näyttää, kuinka tytöt 1800-luvulla kasvatettiin naisiksi, joilla ei ollut omaa tahtoa eikä rohkeutta luottaa oman sydämensä ääneen. Äitikin onnistuu siirtämään tyttäreensä vain omat surunsa – jatkamaan samojen murheiden surullista kehää. Tyttärestä on kasvamassa kuin äitinsä kuva: heikko, tahdoton, omaa voimaansa tavoittamaton.

Elli pääsee kuitenkin kouluun. Mutta koulussakin on vaikeaa: Ellin luontainen tunteikkuus – erityisesti kyky iloita – vaihtuu häpeäntunteeksi, ystävyys ja ensi-ihastuminen kipeiksi suruiksi.

Myöhemmin, kun Elli on jo varttunut neidoksi, pappilaan saapuu vieraita: apulaiseksi tuleva maisteri Aarnio sekä tämän ystävä ylioppilas Kalm. Nämä kaksi miestä asettuvat heti toistensa vastakohdiksi: Kalm edustaa Ellille avaria näköaloja, Aarnio puolestaan arkista jokapäiväisyyttä. Kalm kiehtoo Elliä, herättää ihastusta, ehkäpä orastavaa rakkauttakin. Aarnio taas on tympeä, vastenmielinen. Mutta Kalm lähtee ja vain Aarnio jää.

Kun yhä tunteikas Elli rohkenee silti luottavaisesti uskoa, että avioliittoon mennään vain rakkaudesta, äiti opastaa tytärtään:

- Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa sen, jota oikein rakastaa... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää.

Ja niin Elli ajautuu vaimoksi Aarniolle, vaikka mielessä liikahtaa ”ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt, ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.” Siksikö Elli itsensä antaa, että ”hän”, Olavi, on matkustanut vuosiksi ulkomaille?

**********

Papin rouvassa Ellin tarina jatkuu: on kulunut puolenkymmentä vuotta, ja Elli on nyt papin rouva, pastori Aarnion puoliso. Elli asuu miehensä kanssa Tyynelässä, talossa jota ympäröivässä maisemassa ”oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta.” Samalla siitä kuitenkin lähti ”kuin aavistus jostain selittämättömästä surumielisyydestä.”

Elli tuntee itsensä yksinäiseksi, surulliseksikin – kuin ”elävältä haudatuksi”. Kaihoten hän katselee järvellä seilaavia laivoja, odottaa muutosta. Ja eräänä päivänä kaivattu muutos tulee: Tyynelään saapuu vieras, Aarnion ystävä Olavi Kalm – sama ylioppilas, johon Elli jo aiemmin rakastui.

Ehkä Elli aina kaivannut Kalmia, kantanut sydämessään tämän muistoa ja haavetta onnesta, rakkaudesta – Ellille on onni, ”että oli olemassa joku, joka oli niin täydellinen ja jonka kanssa hän o l i s i  v o i n u t olla onnellinen”. Oma puoliso on yksitotinen ja kömpelö, Kalm taas hienostunut maailmanmies, joka osaa käyttäytyä ja puhua. Kalm tuntee kirjallisuutta, tekeepä väitöskirjaakin aiheesta ”nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa”, ja osaa siksikin puhua naiselle kauniisti. Kalm  kuljeskelee maailmassa omilla ehdoillaan, kantaa mukanaan uusia aatteita ja puhuu vapaan rakkauden puolesta:

”Minä pidän sitä suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus.”

Pastorilla on kesälläkin kiireensä, on työasioita ja viikkoja kestäviä kinkereitäkin. Siksi Elli ja Olavi ovat talossa usein kahden – Olavi on kuin isäntänä, pitää hallussaan toisen omaa. Ja Ellin sydämessä myrskyää, mutta poukkoileva on myös Olavin sydän. Olavi kipuilee riippumattomuutensa, narsisminsa, liki aitojen rakkaudentunteidensa ja mustasukkaisuudestaan juontuvien tunnekuohujen ristiaallokossa. Olavin tunteet ovat äärettömän ristiriitaisia: yhtenä hetkenä hän tuntee Elliä kohtaan melkein puhdasta hellyyttä, toisena taas kokee olevansa kaikkien tällaisten tunteiden yläpuolella, syyttää hempeilevää itseään silkaksi narriksi. Aho tutkiikin teoksessaan paitsi naisen (Ellin), myös miehen (Olavin) mieltä.

Olavin tunteet ovat oikullisia, ailahtelevia: rakkaus on hänelle hetkellistä, totta sen aikaa kuin tuuli on myötäinen. Mutta Ellin rakkaus on pysyvää ja suurta, täyttymätöntä kaipuuta. Ellin rakkauden yllä on kuitenkin toiseen sitoutumisen varjo, ja heittäytyminen rakastetun syliin olisi siksi väärin. Mutta ehkäpä sielu saa sentään olla vapaa:

”Olkoon, että hän on kerran lupauksensa antanut – jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin – mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja olla rakastettu?”

Lopulta Elli tahtookin antaa itsensä täydellisesti, itseään säästämättä – vain kehoaan hän ei saata antaa. Mutta Olavi kyllästyy pian pelkkään sieluun ja sydämeen, kiukuttelee kun ei saa sitä mikä ”on tunteittemme luonnollisin ilmaus”.

**********

Mitä Olavi siis lopulta tuntee? Onko hän kykenemätön rakastamaan? Pelkääkö oikeaa rakkautta? Onko rakkaus hänelle vain oman narsismin jatke, tapa saada osakseen ihailua? Entä Aarnio? Rakastaako tämä yksitotinen pastori vaimoaan? Vai onko vaimo on vain kuvaan kuuluva kaunistus, yhtä lailla pelkkä oman narsismin jatke?

Otapa näiden miesten tunteista selvää – ehkäpä he ovat lopulta kumpikin arvaamattomia, petollisia, omaa etuaan tavoittelevia. Mutta Elli, Elli-parka rakastaa kyllä. Rakastaa, ja siinä on hänen elämänsä suurin onni ja murhe.

Mutta mitä sitten on Ellin rakkaus? Hän tahtoo Olavilta puhdasta, ihanteellista rakkautta – tahtoo, koska ei voi tälle syliään avata. Vaatiiko Ellikin sittenkin liikaa? Rakastan kaikkia näitä kysymyksiä – rakkauden tematiikan pyörittelemistä kerta toisensa jälkeen.

Elli on ajautunut avioon Aarnion kanssa, vaikka ei tätä rakasta ja vaikka he eivät toisilleen sovi. Aarnio on kuitenkin sinänsä syytön vaimonsa pettymyksiin – hänen erheensä on ollut lähinnä se, että hän on osunut paikalle hetkenä, jona Elli on ollut altis ajautumaan avioliittoon ilman rakkautta ja sydämensä vakuutusta. Tämän kautta Papin rouva herättelee pohtimaan myös sitä, kenen ”syytä” rakkaudettomuus ja aviopuolisoiden harhapolut lopulta ovat. Senkö, joka on onneton? Senkö, jolla ei ole kykyä tai halua huomata toisen onnettomuutta, vaan joka pitää itsensä kuvitellussa onnen kuplassa – vai pitääkö? Tulijanko, joka (narsismissaan) tarttuu onnettoman puolison rakkaudennälkään?

Ellin tarina käsittelee samaa kolmiodraaman ja naisen rakkaudentarpeen tematiikkaa kuin Leo Tolstoin Anna Karenina (1875-77) ja Minna Canthin Salakari (1887). Ajan realistien tapaan kaikki nämä kolme teosta tutkivat naisen myllertävää mieltä ja edelleen sitä, mitä tapahtuu, kun nainut nainen kohtaa toisen miehen, joka ottaa hänet valtaansa. Anna Karenina on selvästi sekä Salakarin että Papin rouvan tärkeä interteksti, ja Papin rouvassa tähän teokseen viitataankin – Kalm on lukenut Anna Kareninaa ja tehnyt siihen lukuisia merkintöjä. Myös Salakariin Papin rouva vertautuu monessakin kohtaa. Onkin ilmeistä, että nämä teokset keskustelevat keskenään: molemmat teokset käsittelevät naisen rakkaudenkaipuuta, ja molemmissa avioliiton horjuttajaksi astuu kaunopuheinen kuljeskelija. Mutta toisin kuin Elli, Alma Karell oli miehensä kanssa aluksi ainakin jokseenkin onnellinen.

On äärettömän mielenkiintoista lukea näitä 1800-luvun keskenään keskustelevia teoksia pian toistensa jälkeen – pääsee ikään kuin piipahtamaan siinä kirjallisessa ilmapiirissä, joka tuolloin vallitsi. Kuten monet tietävätkin, Canth ja Aho olivat myös läheisiä ystäviä, joskin ystävyyttä repivät myös kipeät välirikot, kuten mm. Minna Maijalan (2014) uudessa Canth-elämäkerrassa kerrotaan. Osaltaan välirikkojen syynä olivat ystävysten erilaiset käsitykset sukupuolimoraalista: Canth oli absoluuttisen siveyden kannalla, kun taas Aho oli relativisti, so. nuorten miesten vapaat sukupuolikokemukset salliva kaksinaismoralisti (Liisi Huhtala 1996). Halutessaan Ahon näkemykset voi helposti lukea myös Papin rouvasta.

Ahon teosten kohdalla puhutaan realismin ohella tai sijasta myös naturalismista, joka oli realismia jyrkempi ja vielä totuudentahtoisempi suuntaus: kaikki tahdottiin näyttää kaunistelematta, ja naturalismin kohdalla puhuttiinkin myös inhorealismista. Ahon kauniiseen kerrontaan rakentuukin myös hyvin karua ja surullista naturalismia: Elli on elämänsä olosuhteiden vanki, joista hän ei saata vapautua.

Ajan kirjailijoilla on usein myös ollut tapana nimetä teoksiinsa niiden intertekstejä. Näin Ahokin tekee – esimerkkinä mm. aiemmin mainittu, Kalmin lukema Anna Karenina. Papin tyttäressä ja Papin rouvassa viitataan ylimalkaisemmin myös yleensä norjalaisiin, ruotsalaisiin, venäläisiin ja ranskalaisiin kirjailijoihin, lisäksi nimeltä mm. Ibseniin ja tämän teokseen Nora (myöhempi suomennos Nukkekoti). Aho viittaa teoksessaan myös Runebergin Hannaan (1836), jota hän siteeraa Papin rouvan kansilehdessä ja josta Elli ja Olavikin keskustelevat. Tämä kaikki on minusta hyvin kiehtovaa kuvastaessaan sitä pulppuilevaa lähdettä, josta kirjallisuus itseään ammentaa: kirjallisuus ei koskaan synny tyhjiössä eikä ”yksin”, vaan aina suhteessa aiemmin kirjoitettuun.

**********

Ellin tarina on taidokas kuvaus naiseksi kasvamisesta ja naisena olemisesta. En voi olla hämmästelemättä Ahon kykyä tutkia naisen mieltä – hänessä on samaa huikeaa taituruutta kuin Leo Tolstoissa. Ja Aho tavoittaa erinomaisesti paitsi naisen, myös tytön mielen: Papin tytär kuvaa hyvin tarkkanäköisesti tytön kasvua monine kipuineen, ja Papin rouva puolestaan tavoittaa onnistuneesti naisen mielessä liikahtelevien tunteiden laajan kirjon. Myös Ahon kieli on hyvin kaunista, ja mm. kerronnassa toistuvat kukat ja näköalapaikat tuovat tekstiin monitasoista estetiikkaa. Hieno kirjailija toden totta! Onneksi Aholla riittää tuotantoa, jota lukea.

PS. Papin tytär ja Papin rouva innoittavat minua hakeutumaan niissä siteeratun J.L. Runebergin Hannan äärelle. Tämäkin teos kuului aikanaan opintoihin, mutta sittemmin en ole siihen palannut. Nyt löysin sen ilokseni antikvariaatista, joten runoelma odottaa hyllyssäni sopivaa hetkeä. Lukulistalla odottavat vuoroaan myös Ibsenin Nukkekoti ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Ja kyllä, hyllyssäni huutelevat myös Ahon muut sinne ennättäneet teokset, mm. Yksin ja Helsinkiin.

********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET:

Minna Maijala 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth. Otava.

Liisi Huhtala 1996: Alma Karellin tarina. – Esipuhe Minna Canthin teoksessa Salakari. SKS.

Minna Canth: Salakari (1887)

”Rakkaudessa on nainen orja, mies herra vaikka pitäisi olla juuri päinvastoin.”

Tällaisin sanoin sekoittelee maisteri Nymark Alma Karellia, rehtorinrouvaa ja neljän lapsen äitiä. Nymark on galanteeri, kaunopuheinen liehittelijä, joka uskoo uuden ajan vapaisiin aatteisiin ja tahtoo niihin mukaan myös kauniin rehtorinrouvan. Nymark jatkaa:

”Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että hän antaa miehen päästä voitolle.”

Nymark tarkoittaa, että naisen pitää olla vapaa, kieltäytyä antamasta itseään miehelle kokonaan, olla koskaan sanomatta ”minä olen sinun”. Naisen viehätysvoima miehen silmissä perustuu juuri saavuttamattomuuteen, siihen että nainen pysyy vapaana miehen vallasta.

Alma, elämäänsä jokseenkin tyytyväisenä elellyt nuori rouva, menee Nymarkin puheista vähitellen pyörryksiin, alkaa ajatella niitä kuin suuria totuuksia ja ajautua kohti liehittelijänsä käsivarsia. Alma hurmaantuu ihailusta, mutta kenties kaipaa enemmän huomiota myös (tai ennen kaikkea) omalta mieheltään. 

Alma ja John Karellin avioliitto tuntuu alkuun olevan melko onnellinen: Alma rakastaa miestään ja mies Almaa. Mutta Johnin elämä on kodin ulkopuolista toimintaa täynnä, kun taas Alman elämä on vaimona ja äitinä olemista lukuunottamatta toimetonta ja tyhjää. Siksi Alma tarvitsisi enemmän huomiota kuin Johnista on antamaan. John on lempeä, vakaa ja rakastava mies, mutta kuitenkin kykenemätön vastaamaan Alman tarpeisiin tämän tarvitsemalla tavalla - Alma kaipaa rakkautta, romantiikkaa ja nähdyksi tulemista, mutta ei kuitenkaan osaa sitä Johnille sanoa. Sinänsä onnellisen liiton ongelmakohtana onkin juuri puolisoiden keskinäinen kohtaamattomuus ja kyvyttömyys tunnistaa ja tunnustaa omia ja toisen tarpeita:

”Oli hän [Alma] koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetäytyi pois perheen ja hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen ja ystävällinen.”

Syy Alman ja Johnin kohtaamattomuuteen ei siis ole yksin Johnin – Alma ei itsekään osaa puhua Johnille oikein, kertoa tunteitaan ja toiveitaan sellaisina kuin ne ovat, vaan peittää pahan mielensä äksyilyyn. Maatessaan eräänä riidan jälkeisenä iltana hiljaa miehensä vierellä, nukkuvaa teeskennellen, Alma ajattelee: ”Siinä hän [John] nyt oli, niin likellä ja kumminkin samalla niin kaukana.” Kenties juuri tässä tiivistyy yksi tarinan tärkeimmistä ajatuksista: Alma on miehensä vierellä kovin yksin.  

Kun John ei omilta kiireiltään ennätä kulkea vaimonsa seurana sosiaalisissa riennoissa, hän antaa tämän kulkea niissä Nymarkin kanssa – ajattelee, että mustasukkaisuus olisi vain alentavaa sekä Almaa että häntä itseään kohtaan. John sanoo Almalle: ”Tee aivan kuin tahdot.” Ja Alma tekee, kulkee yhä kiihtyvämpänä Nymarkin rinnalla, sillä Nymark vastaa Alman kasvavaan tarpeeseen tulla nähdyksi:

”Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja kasvon piirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia silmäyksiään – silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään aikaan...”

Mutta lopulta, kun Alma lankeaa, on syyllisyys hirvittävää: mieli ei kestä tehtyä rikosta vaan huutaa houreita. Nymarkia suhde ei tunnu lopulta koskettavan juuri lainkaan – hän on rakkauden poluilla huolettomasti kuljeskeleva liehittelijä, jolle kehojen kohtaaminen on luonnollista riemunpitoa, mutta Almalle se on – avioliittonsa ulkopuolella – synneistä suurin. Alma ei sittenkään kykene olemaan sellainen uuden ajan rajoista vapaa nainen, jollaiseksi Nymark häntä koettaa lietsoa.

 

Painokseni on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
klassikkopokkari vuodelta 1996.

Tartuin tähän kirjaan tarkoitushakuisesti, kahden kimmokkeen houkuttelemana: toisaalta siihen innoitti hiljattain lukemani Anna Karenina ja toisaalta Minna Maijalan uusi Canth-elämäkerta, jossa sivuttiin Annan ja minulle ennestään tuntemattoman Alman yhteyttä. Kuten Maijala toteaa, jo Alman nimi – Alma Karell –  rinnastaakin hänet kirjalliseen sisareensa Annaan (Maijala 2014, s. 220). Yhtäläisyyksiä on muitakin, ja Salakari asettuu siten selkeästi keskustelemaan myös Anna Kareninan kanssa. Alma Karell on kuitenkin ennen kaikkea itsenäinen kirjallinen hahmo, joka ansaitsee arvonsa yhtenä Canthin merkittävistä henkilökuvista.

Maijala totesi elämäkerrassaan, että Salakari edustaa Canthin tuotannossa niitä teoksia, jotka kytkeytyivät ajan realistien ja naturalistien halukkuuteen tutkia naisen psyykettä ja eroottisuutta: nainen nähtiin merkillisenä mysteerinä ja poikkeamana normista eli miehestä (2014, s. 219). Eräs psykologisen realismin riemuvoitto oli juuri Leo Tolstoin Anna Karenina, ja samalle psykologisen realismin saralle asteli myös Canth teoksellaan Salakari.

Liisi Huhtala toteaa painokseni esipuheessa, että Salakari asettuu Canthin tuotannossa kahden kauden rajamaille: se on ”enimmäkseen ohjelmarealistinen mutta osin uutta enteilevä”. Ja niin se onkin: Ohjelmarealismi näkyy teoksessa selkeinä viittauksina ajan yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuten kielikysymykseen ja vähäosaisten asemaan. Uuden enteily puolestaan ilmenee voimistuvana psykologisena kuvauksena Canthin tutkiessa naisen rakkaudentarvetta ja sitä raskasta syyllisyydentunnetta, jota tämän tarpeen (narsistinen) tyydyttäminen naisen mielessä herättää.

Alman tarina on epäilemättä yksi kirjallisuushistoriamme traagisimmista naiskohtaloista. Hänen tragediansa takana on ennen kaikkea toimettomuus ja yksinäisyys – Alma kaipaa miehensä huomiota liian tyhjien päiviensä täytteeksi, mutta koska ei sitä saa, on altis ajautumaan toisen miehen ihailtavaksi. Se, että Alma tulee joutuneeksi Nymarkin pauloihin, selittyy toisaalta Nymarkin kaunopuheisuudella ja liehittelyllä, toisaalta Alman jo olemassaolevalla tarpeella saada osakseen huomiota. Kuten Huhtala sanoo, Nymark edustaa ns. uutta miestä, joka on toisaalta ”dekadentti esteetti”, mutta toisaalta myös ymmärtää naista ja osaa puhua ja liehakoida naisen kaipaamalla tavalla.

Sovitus, joka Almalta aviorikoksestaan vaaditaan, on raskas, mikä kenties ilmentää kertojan näkemystä Alman lankeamisesta. Toisaalta kertojan ääni kuitenkin myös ymmärtää Almaa – sitä, että Alman elämän kehykset ovat omiaan ajamaan tämän hermoiltaan heikon naisen liehittelijän syliin. Maijalan mukaan Canth itse korostikin ennen kaikkea Alman hysteerisyyttä ja heikkohermoisuutta – Alma siis ajautuu tekemään sen minkä tekee siksi, että on mieleltään epävakaa ja johdateltavissa. Toisaalta Alma on kuitenkin myös kuva aikansa naisesta, jota ei ole opetettu ajattelemaan itse. (Maijala 2014: 221-223.) Tällaisena Alma asettuukin myös kritiikiksi ajan naiskasvatukselle: Almalla ei ollut kykyä täyttää elämäänsä mielekkäällä tekemisellä, joka olisi antanut hänen elämäänsä muutakin merkitystä kuin naisena olemisen.

John on se, joka teoksessa näyttää ”oikeamieliseltä”, so. siltä, joka kannattaa oikeita aatteita eli erityisesti suomen kielen ja vähäosaisten aseman parantamista – juuri näitä aatteitahan Canth itsekin halusi edistää. Se, mihin John ei sitten kykene, on vaimonsa riittävä huomioiminen. Salakarissa keskustellaan paljon myös kirjallisuudesta, mm. Balzacista, Zolasta ja Ibsenistä – ja liehittelijä Nymark kehuu näiden kirjailijoiden tuotoksia, kun taas John sanoo niiden olevan hyviä jos niitä osaa lukea oikein, siten että ”näkee pahan seuraukset” – ehkä Salakarikin on siis osattava lukea oikein, nähtävä mitä sillä tahdotaan sanoa?

Aikalaiskritiikeissä (painokseni liitteenä on kolme arvostelua vuosilta 1887–1888) epäiltiin Alman ”psykoloogillista” uskottavuutta ja nähtiin rehtorinrouvan aviorikos pöyristyttäväna ja mahdottomana. Ehkäpä Canth oli tässäkin aikaansa edellä – näki jo sen mitä muut eivät nähneet tai olleet näkevinään.

 

Vanhoja teoksia lukiessa onkin aina kiehtovaa ajatella myös sitä, mitä aikalaiset ovat mahtaneet niitä lukiessaan miettiä. Aikalaisille tämä(kin) teos on varmasti ollut järkyttävä ja rankka – en voi kuin kunnioittaa ja ihailla Canthia, jolla on ollut rohkeutta ja uskallusta kirjoittaa tämäkin aikanaan – ja yhä – tärkeä teos. Nykylukijalle Alman syyllisyydentunteen suunnattomuus on ehkä järkyttävää – on kenties jo vaikea käsittää, miksi teko, joka on sittenkin ymmärrettävä, johtaa äärimmäisyyksiin. Tässä kuitenkin näkee, että moni asia – yhteiskunta, sosiaalinen ympäristö, ajan henki – on ennen ollut eri tavalla. Ihmisen tarpeet ovat ajasta aikaan jokseenkin samat, mutta hänet on sidottu toimimaan siinä ajassa, jossa hän elää.

Nykylukijallekin Salakari antaa silti ajattelemisen aihetta – Alman teot johtavat seuraamuksiin, jotka nykypäivän mittakaavassa ovat äärimmäiset, mutta rakkaudenkaipuu samoin kuin syyllisyydentunto ovat yhä yhtä lailla olemassa. Ihminen ei muutu, vaikka maailma muuttuu ja teot ja tunteet toteutuvat erilaisissa kehyksissä: kaikkina aikoina ihmiset tarvitsevat rakkautta, hyväksyntää ja nähdyksi tulemista.

 

Tämä lukukokemus sai minut taas kerran pohtimaan sitä, kuinka tämän päivän lukijana luen myös tätä teosta väistämättä eri tavalla ja eri lähtökohdista kuin 1800-luvun loppupuolen lukija. Alman teko saa minut pohtimaan rakkauden olemusta, mutta ei pöyristymään: ymmärrän Almaa ja sitä, miksi hän ajautuu Nymarkin käsivarsille. Järkytyn lähinnä siitä, mihin Alma aviorikoksensa myötä ajautuu. Oma tulkintakehykseni vaikuttaa väistämättä myös siihen, millaisia ajatuksia teoksesta löydän: minulle se avaa näkymän paitsi omaan aikaansa myös ikiaikaiseen rakkauden tematiikkaan ja kysymykseen siitä, missä menee rakkauden "oikean" ja "väärän" raja. Ennen kaikkea Alma antaa minulle ajateltavaa – erinomainen kirjallinen henkilö siis!

PS. Anna Kareninan ja Salakarin jälkeen tekee mieleni lukea uudestaan myös kauan sitten lukemani Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Kuten Anna Karenina, myös Emma Bovary on nähty Alman kirjallisena sisarena – tämä ilmenee niin Maijalan teoksesta kuin Huhtalan esipuheestakin. Ja entäpä muut Canthin teokset, en malta odottaa! Matka jatkuu aina vaan – onneksi.

 
******************************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Salakarin lisäksi:


Minna Maijala 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth. Otava.
Lisäksi klassikkopokkariini sisältyvä Liisi Huhtalan esipuhe "Alma Karellin tarina".

Ivan Turgenev: Ensimmäinen rakkaus (1869)

”--- ja tytön liikkeissä (näin hänet sivulta) oli jotakin niin ihastuttavaa, käskevää, hyväilevää, huvittavaa ja herttaista, että olin vähällä huudahtaa sekä hämmästyksestä että mielihyvästä ja olin valmis, siltä ainakin tuntui, antamaan kaikkeni ---”

Ensimmäinen rakkaus (1869) lienee Ivan Turgenevin (1818-83) teoksista vähemmän tunnettuja – kuuluisampia taitavat olla mm. Metsämiehen muistelmat (1852) sekä Isät ja pojat (1862, myöhempi käännös Isät ja lapset). Nämä teokset mainitaan Turgenevin kohdalla ainakin sekä Wikipediassa että Pekka Vartiaisen teoksessa Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa (2010, s. 87-89). Minun on kylläkin jälleen kerran tunnustettava sivistykseni valtava aukkoisuus, sillä en muista aikaisemmin lukeneeni ainuttakaan Turgenevin kirjaa. Suomen kirjallisuuden opintoihin kuului myös hitunen venäläistä kirjallisuutta, mutta eikö Turgenevia? Kummallista, kun ajattelee, että juuri Turgenev oli venäläisistä kirjailijoista se, jonka mukana maan kirjallisuus lähti kulkemaan kohti avaraa maailmaa (Vartiainen 2010, s. 87). Saattaa tietysti olla, että valittavien kirjojen listalla oli myös Isät ja pojat tai joku muu Turgenevin teos, ja minä vain tulin valinneeksi muuta. Mutta ah, onneksi tämä pieni, kaunis kirja tarttui mukaani eräältä antoisalta kirpputorireissulta – romanttista nimeä kantava suloinen opus luonnollisesti vaati mukaanottamista:

Pieni, suloinen kirjani on WSOY:n painos vuodelta 1952,
suomennos Juhani Konkka.

Niin, kirjalla on hyvin romanttinen nimi. Ja ”tunnelmallinen, runollisesti viehättävä” se onkin - kuten Nykysuomen sanakirja sanaa 'romanttinen' määrittelee. Ensimmäinen rakkaus jäsentää nimensä mukaisesti yhden kokemuksen ensimmäisestä rakkaudesta – se on täynnä arkana mutta vahvana kumpuilevaa nuorta rakkautta. Nimi oli siis enne: sain realistiseen kerrontaan kudotun "romanttisen" lukukokemuksen. 

Teos alkaa kehystyksellä, jossa kolme miestä – isäntä ja kaksi yhä viipyilevää vierasta – istuvat yhdessä illallisen jälkeen. On jo myöhäinen yö, mutta isäntä ehdottaa, että he kaikki kertoisivat ensimmäisen rakkautensa tarinan. Lopulta kuitenkin vain yhdellä – Vladimir Petrovitšillä, joka on vieraista toinen – on tarina kerrottavanaan. Mutta tämäkään tarina ei tule kerrotuksi heti, vaan Vladimir tahtoo kirjoittaa tarinansa paperille saadakseen sen kerrotuksi mahdollisimman hyvin – viehättävä viittaus siihen, kuinka eri tavalla tarinan saa kerrottua, kun sen kirjoittaa.  Kaksi viikkoa myöhemmin Vladimirin tarina on valmis. Hän kertoo sen minä-muodossa, mikä tekee siitä kuin puhetta hänen kertomusta odottaville kuulijoilleen ja sopii siten luontevasti tarinan kehykseen. Minä-kertoja myös osaltaan vahvistaa teoksen tunteellisuutta: rakastamisen tunne tulee lukiessa hyvin lähelle, ikään kuin todemmaksi kuin ulkopuolisen kertojan kertomana. Kaikkitietävät kertojat tietävät aina kaiken, mutta minä-kertojalla on vahvuutenaan juuri oman kokemusmaailmansa intensiteetti.

 

Ensimmäinen rakkaus on siis tarina Vladimir Petrovitšin ensimmäisestä rakkaudesta. Tarina alkaa:

”Olin silloin kuusitoistavuotias. Tapaus sattui kesällä vuonna 1833.”

Vladimir on rakastuessaan hyvin nuori, vain kuudentoista. Rakkauden kohde, Zinaida, on kahdenkymmenenyhden – viisi vuotta Vladimiria vanhempi. Kaunis, kultahiuksinen Zinaida rakentuu kertomuksessa hyvin ristiriitaiseksi hahmoksi. Hän on toisaalta lämmin, toisaalta kylmä, keimailee, mutta työntää taas pois. Zinaida kerää ympärilleen ihailijoita ja leikittelee toisten itseään kohtaan tuntemalla rakkaudella, mutta hän on myös sulkeutunut ja läpinäkymätön. Se, että Zinaida jää myös lukijan mieleen hieman hämmentävänä ja arvoituksellisena hahmona, on minusta myös eräs kertomuksen hienouksista: eihän minä-kertoja pystykään kertomaan kuin sen mitä itse näkee ja kokee, toisen mieleen hän ei pääse.

Tarinan edetessä Vladimir huomaa, että myös Zinaida rakastaa. Mutta niin kuin kaikki Zinaidassa, myös tämän rakkauden kohde on arvoitus:

»Hän rakastaa», huuleni kuiskasivat vastoin tahtoani. – »Mutta ketä?»

Niin - ketä? Ensimmäinen rakkaus ei (ehkä) tarjoa suurta yllätyksellisyyttä, mutta kylläkin hienon esteettisen elämyksen: se on hienosti rakennettu, kerronnaltaan eheä ja tasapainoinen kertomus. Kertoja antaa lukijan aavistella tulevia tapahtumia, mutta toisaalta jotakin jätetään myös auki, lukijan pääteltäväksi. Myös tässä näkyvät minä-kertojan mahdollisuudet kertoa tarinaansa: minä tuntee kyllä oman tarinansa, mutta vain omasta näkökulmastaan.

Ensimmäinen rakkaus on hieno kuvaus nuoruudesta, rakkaudesta ja lapsen ja vanhempien suhteesta. Siihen mahtuu myös pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, mikä ainakin minua aina innostaa ja viehättää. Herkullisena sivumausteena on myös viittauksia mm. Schilleriin ja Shakespeareen. Minusta on aina kiehtovaa löytää teosten välistä keskustelua erityisesti vanhoissa kirjossa: on inspiroivaa todeta, kuinka hyvin myös – vai ennen kaikkea? – menneiden aikojen kirjailijat ovat kirjallisuutta tunteneet.

Kirjan luettuani ja sitä tuokion tunnusteltuani suuntasin tekemään hakuja Turgenevin ja Ensimmäisen rakkauden nimillä. Vierailin mm. Helsingin kaupunginkirjaston Kysy.fi –sivustolla, jossa teosta luonnehdittiin realistiseksi, mutta myös klassisia piirteitä sisältäväksi. Risto Niemi-Pynttäri puolestaan luonnehtii klassiseksi Turgenevin lausetta. Teos onkin tunteikkuudestaan, so. tunteiden kuvaamisestaan, huolimatta hyvin hallittu ja tasapainoinen – sekä lauseen että koko tarinan tasolla. Turgenevin kaunis, runollinen kieli antaa sille myös hitusen romanttisen vivahteen – ja viittaan romanttisella siis juuri tunnelmallisuuteen ja runolliseen viehättävyyteen, en kirjallisuushistorialliseen periodiin nimeltä romantiikka. 

Ensimmäinen rakkaus on sivumäärältään pieni, mutta tällä(kin) kertaa pieneen kirjaan mahtuu paljon. Pääteemana on tässäkin rakkaus, mutta rakkausteeman rinnalla kulkee kuin hetkellisesti hypähdellen myös muuta aiheistoa. Pidän pitkistä, viipyilevistä kertomuksista, kuten Anna Karenina, mutta pienet, sisällöltään suuret tarinat ovat nekin minusta erittäin hienoja luettavia.


PS. Ensimmäinen rakkaus on suomennettu uudestaan vuonna 2001 ja hyvä niin. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että minulla on juuri tämä vanha painos, jossa kielikin on viehättävän vanhaa. 

PS2. Luonnollisesti teoksen lukeminen herätti halun lukea muitakin Turgenevin teoksia. Voi, lukulistani on loputtoman kasvava...


********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Ensimmäisen rakkauden lisäksi: 

Nykysuomen sanakirja IV, 1964, neljäs painos. WSOY.

Pekka Vartiainen 2010: Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Avain.

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-77)

”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Näin kuuluu kenties kaikkien aikojen siteeratuin teoksen aloitus – ensimmäinen virke Leo Tolstoin (1828-1910) romaanista Anna Karenina. Olen lukenut tätä täyteläistä teosta hitaasti pitkin kevättä, tunnustellen, tuumien, taitellen hiirenkorvia ja vedellen viivoja marginaaleihin ja rivien alle. Tällainen paha tapa minulla on: minun on pakko jättää lukemisestani itselleni jälkiä ja samalla merkitä teoksen kiehtovimmat kohdat mahdollista myöhempää käyttöä varten - annan itseni kuitenkin ryhtyä tähän vain omien kirjojeni kohdalla.

Kauniskansinen kirjani on Otavan painos vuodelta MCMLXIX (1969), 

suomennos Ulla-Liisa Heino.

Anna Karenina lienee maailman kuuluisin intohimodraama: monet tietävät, että teoksessa on kysymys Anna Kareninan ja Aleksei Vronskin intohimoisesta rakkaudesta, vaikka eivät koskaan ole kirjaan vilkaiseetkaan. Teos onkin polttavaa intohimoa, mutta myös paljon muuta: se on psykologisen, yhteiskunnallisen ja aatteellisen realismin huikean monitasoinen kudelma ja sellaisena yksi 1800-luvun realismin merkittävimmistä huipentumista. Teosta lukiessaan saakin paitsi nauttia hienosta ja temaattisesti moniaineksisesta kertomuksesta myös tutkia ja tunnustella mitä ”realismilla” oikeastaan tarkoitetaan. On myös äärettömän antoisaa havaita, kuinka paljon realistinen kerronta voikaan kaikkiaan näyttää.

Anna Karenina on siis tematiikaltaan hyvin rikas romaani, mutta keskeisimpänä teemana on silti rakkaus. Tolstoi on ikään kuin tutkinut rakkautta kirjoittamalla teokseensa useita rinnakkaisia rakkaustarinoita: Annan ja Vronskin roihuavan intohimotarinan vierellä siinä kulkee myös toinen, Kittyn ja Levinin seesteisempi – joskaan ei tyystin särötön – rakkaustarina. Lisäksi teokseen sisältyy tarina Annan veljen Stivan ja Kittyn sisaren Dollyn horjuvasta avioliitosta. Keskiöön nousee kuitenkin juuri Annan ja Vronskin tarina ja - kuten teoksen nimikin antaa ymmärtää - ennen kaikkea Annan kokemus tästä tarinasta.

Mitä rakkaus siis on?

- Minun käsittääkseni, sanoi Anna leikitellen kädestä vedetyllä hansikkaallaan, - minun käsittääkseni... jos on niin monta mieltä kuin on päätäkin, niin on myös yhtä monta rakkauden lajia kuin on sydäntäkin.

Kenties on juuri näin: rakkauden lajeja on niin monta kuin sydäntäkin. Annalle rakkaus on totaalista, pakottavaa tunnetta, joka ei anna hänelle rauhaa ja on lopulta enemmän tuhoavaa kuin luovaa. Rakkaus vie Annan mennessään ja pyyhkii pois entisen: Anna on valmis jättämään aviomiehensä ja jopa pienen poikansa saadakseen olla yhdessä rakastettunsa kanssa.

Anna sanoo Vronskille:

- Kaikki on lopussa, sanoi Anna. – Minulla ei ole enää mitään muuta kuin sinut. Muista se.

Ei mitään muuta kuin sinut – näin valtava on tämä suuri, kaiken nielevä tunne. Mutta suuruudessaan tunne on myös raskas. Annan mieli on rakkauden takia täynnä loputonta sisäistä myrskyä. Ensin häntä riepottelee ristiriita, joka syntyy toisaalta yrityksestä olla lankeamatta ja toisaalta pakottavasta tarpeesta olla rakastettunsa kanssa. Myöhemmin, suhteen jo jatkuttua, myrskyn keskiöön nousee jatkuva epävarmuus: Anna on epätoivoinen, koska tarvitsee Vronskin rakkautta, mutta ei voi olla siitä varma.

Psykologinen realismi toteutuukin teoksessa ennen kaikkea Annan kuvaamisessa, vaikka Tolstoi tutkiikin myös muiden henkilöidensä tunteita ja käyttäytymistä. Juuri Anna on se psyykeltään monimutkainen ja arvaamaton nainen, joka hahmona niin kovasti ajan realisteja kiinnosti. Nainen oli realisteille(kin) merkillinen, kiehtova kummajainen. Kuten Stiva Levinille sanoo: ”Nainen, näetkös, on sellainen olento, jota saa tutkia koko elämänikänsä, ja aina se on kokonaan uusi.” Esimerkiksi Kittylläkin on toki omat mielenliikkeensä, mutta kuohunta näkyy erityisesti Annassa.

Realistiselle kerronnalle on useimmiten ominaista, että kerrottu pyritään vain näyttämään ilmaisematta siitä kertojan mielipiteitä tai näkemyksiä – jos kertoja ottaakin kantaa, se kätkeytyy juuri näyttämisen taakse. Huomasin silti ikään kuin odottavani tietoa siitä, millaisen kannan Annan lankeamiseen ääni teoksen taustalla ottaisi. Realistina Tolstoi kuitenkin ennen kaikkea juuri näyttää: tunteiden, tekojen ja tapahtumien näyttäminen toimii teeman tutkimisen ja pohtimisen väylänä, mutta jättää tulkinnan lukijalle.

Juuri Annan rakkaus ja sen mahdollinen oikeutus ovat keskeinen osa teoksen pohdiskelevaa rakkaustematiikkaa, jossa yhtä oikeaa vastausta ei ehkä ole. Huomionarvoista joka tapauksessa on, että Anna saa osakseen myös - tai jopa ennen kaikkea - ymmärrystä. Näyttäminen tapahtuu siis siten, että Anna saa tukea teoilleen, jotka periaatteessa ovat ajan yhteiskunnassa tuomittavia. Anna itse ajattelee:

”Mutta tuli aika, jolloin ymmärsin, etten enää voisi pettää itseäni, että olen elävä ihminen, etten ole syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan rakkautta ja elämää.”

Tässä ajatuksessa on tietenkin Annan ääni, ja sellaisena se kantaa Annan – so. henkilöhahmon – omaa ajattelua. Mutta jo tästä voidaan lukea myös pohdintaa siitä, onko rakastunut ihminen todella jotenkin syyllinen? Vai onko rakkaus sittenkin voima, joka tekee ihmisestä syyntakeettoman?

Erityisen kiinnostavaa on se, että Levin – ylevien aatteiden mies, joka on aiemmin ankarastikin arvostellut Annaa – lopulta päätyy näkemään tämän toisin: ”Ja Levin huomasi vielä uuden piirteen tuossa naisessa, joka häntä niin tavattomasti miellytti. Paitsi älyä, suloutta ja kauneutta, hänessä oli oikeamielisyyttä.” Kiintoisin sana tässä on oikeamielisyys – tällä sanalla aatteissaan puhdas Levin ikään kuin oikeuttaa Annan tunteet ja toiminnan tai ainakin antaa ymmärtää niitä. On toki uskaliasta arvailla kirjailijan intentioita, mutta minusta tämä on kuitenkin teoksen tulkinnan kannalta mielenkiintoista. Lukijana minulle väistämättä välittyy ajatus, ettei Anna sittenkään tee niin ”väärin” kuin ehkä tekee. Intohimoinen rakkaus syöksee kyllä Annan lopulta tuhoon, mutta syyt tuhoutumiseen eivät ole yksiselitteiset.

Kun Anna ja Vronski "saavat toisensa", ts. päättävät elää yhdessä Annan avioliitosta huolimatta, Vronski huomaa jo varhain, ettei yhteinen elämä rakastetun kanssa olekaan yhtä kuin täyttymys. Anna puolestaan kokee hetki hetkeltä voimakkaammin, että Vronski etääntyy hänestä yhä kauemmas antamatta hänelle enää sitä rakkautta, jota hän niin kipeästi tarvitsisi. Myöskään Annan rakkaus ei kuitenkaan lopulta ole enää puhdasta, vaan hän kantaa sydämessään kaunaa ja ärtymystä ja syyttää Vronskia mielessään kaikesta. Lopulta Anna ja Vronski ovat kumpikin ärtyneitä, eivätkä osaa enää puhua toisilleen. Rakkaus tukahtuu kyvyttömyyteen luottaa, iloita, olla onnellinen yhdessä – kenties kyvyttömyyteen rakastaa. Mutta mistä syntyy tämä kyvyttömyys? Siitäkö, että Annan ja Vronskin rakkauden perustukset ovat jo alunperin horjuvat? Siitäkö, ettei se sittenkään rakkautta ollutkaan vaan vain arvaamatonta, epävakaata intohimoa? Vai siitä, että rakkaus olisi kyllä ollut suurta ja vahvaa, mutta tilanne – so. epävarmuus ja epämääräinen asema muiden ihmisten silmissä – teki siitä sittenkin mahdotonta?

Anna on lopulta tilanteessa, jossa hänen elämänsä ja kohtalonsa tuntuvat olevan riippuvaisia vain ja ainoastaan Vronskin rakkaudesta: jos Vronski ei enää rakasta, kaikki on lopussa. Anna on jättänyt perheensä, eikä hänellä ole jäljellä enää mitään - ei muuta kuin Vronskin epävarma rakkaus. Hän sanoo:

”Haluan rakkautta, mutta sitä ei ole. Kaikki on siis lopussa!”

Se, mitä mieltä kertoja tästä kaikesta on, on minusta äärettömän mielenkiintoinen kysymys. Selvää on, että juuri Annan ja Vronskin kiihkeä, voimakas intohimosuhde päättyy teoksessa tuhoon, kun taas Kittyn ja Levinin seesteisempi – so. totisempi, tasaisempi, rauhallisempi – suhde asettuu rauhan ja sopusoinnun kehyksiin. Myös Stivan ja Dollyn suhde jatkuu, vaikka tuskin onnellisena (Stiva pettää vaimoaan ja vaimo kärsii) – mutta ehkä se jatkuu, koska ei muuta voi. Se, mikä minusta näyttää teoksessa moralisoiduimmalta, on juuri Stivan petollisuus vaimoaan Dollya kohtaan, ts. aviorikoksen jatkuvuus ja toistuvuus ja sen verhona ylläpidetty kulissinomainen elämä.

Stiva ja Dolly kantavat teoksessa totutun yhdessäolon turvallisia joskin tympeitä raameja: he pysyvät yhdessä, vaikka jäljellä ei ole enää intohimoa eikä ehkä rakkauttakaan. Kitty ja Levin taas edustavat seesteistä, omissa raameissaan jokseenkin onnellista rakkautta, Anna ja Vronski puolestaan häilyvää, arvaamatonta intohimoa. Se, ettei Annan tarina pääty hyvin, voidaan kuitenkin lukea myös kannanotoksi ajan ahtaista rajoista eikä välttämättä tuomioksi Annan rakkauden "vääryydestä": on suurempi synti elää valheessa kuin tunnustaa totuus. Tarinaa on toki luettu myös toisin - siten, että juuri Annan tunteeseen pohjautuvat valinnat johtavat hänet perikatoon ja ovat siksi vääriä. Esimerkiksi Pekka Vartiaisen luonnehtimana Anna on "tunteellinen seurapiirirouva, joka kyllästyneenä omaan avioliittoonsa ajautuu suhteeseen nuoren upseerin kanssa". Siinä missä Annan intohimot ajavat hänen elämänsä raiteiltaan, oppii vetäytyvämpi, maaseudun rauhaa rakastava Levin "yksinkertaisen elämän salaisuuden" ja päätyy "onnelliseen yhteiselämään" rakastettunsa kanssa. Vartiainen tulkitsee: "Tunteen sijasta on uskallettava luottaa Jumalaan ja seurattava hänen käskyjään."* Tämä kaikki on tietysti "totta", so. tekstistä luettavissa, mutta ei minusta tarinan koko totuus. Miten lienee, onko tarinan tulkinta lopulta aina vain lukijan mielen kehyksissä syntyvä, iäti muuttuva konstruktio? Ehkäpä näin: tapahtuuhan tarina niin monta kertaa ja niin monella tavalla kuin se luetaan.
 

Toinen keskeinen temaattinen taso Anna Kareninassa on sen yhteiskunnallinen ja uskonnollinen aatteellisuus. Siinä missä Anna on häilyväisen psyykensä kautta kuvattu myrskyinen, ennen kaikkea psykologinen hahmo, on Levin puolestaan teoksen aatteellisen realismin kantaja. Levin kantaa aatteita, joiden mukaan ruumiillinen työ ja yksinkertainen elämä ovat ihmiselle hyväksi, ja tärkeintä ihmisten keskinäisessä toiminnassa ovat tasa-arvo ja lähimmäisenrakkaus. Usko on Levinin pohdinnoissa riisuttava kirkon saneleman oikeaoppisuuden ahtaista rajoista - Levin päätyy jopa ajattelemaan, ettei ehkä ole mahdollista, että yksi uskonto olisi enemmän oikeassa kuin toinen.  Levin onkin nähty myös Tolstoin omakuvana (esim. Rafael Koskimies painokseni esipuheessa). Totta onkin, että Levin kantaa juuri niitä aatteita, jotka olivat Tolstoille henkilökohtaisesti tärkeitä, ja joista myös rakentui nk. tolstoilaisuus.

On mykistävää ajatella, että liki 140 vuotta sitten kirjoitettu Anna saattaisi olla myös kuin kuka tahansa tämän päivän nainen: tunteiden ja tekojen seuraukset eivät ehkä enää olisi samat, mutta sisäinen myrsky ei muutu. Intohimoisesti rakastuva nainen lienee yhä toisaalta valmis antamaan kaikkensa ja toisaalta altis ajautumaan epävarmuudessaan epätoivon partaalle. Myös tämä kirja onkin ikuisesti ajankohtainen: ajat muuttuvat, mutta naisen mieli on aina myrskyjä täynnä. Tolstoilaiset aatteet tasa-arvosta, lähimmäisenrakkaudesta ja yksinkertaisemmasta elämästä ovat nekin ajankohtaisia myös - tai erityisesti - tänään.

Tolstoi ON suuri kirjailija. Tämä näkyy paitsi teoksen monitasoisuudessa ja ajattomuudessa myös sen kerronnassa ja kielessä. Tolstoi ei ole maalaileva romantikko, mutta hän onnistuu piirtämään todenkaltaisista kuvistaan myös hyvin maalauksellisia, monivivahteisia ja paljon puhuvia. On myös jopa hämmentävää, kuinka hyvin hän pääsee sisälle naisen mieleen. Mutta ehkä on niin, että suurimmat kirjailijat kykenevät vapautumaan myös oman sukupuolensa rajoista. Omista arvoistaan ja asenteistaan sekä tavastaan tarkastella maailmaa on sen sijaan vaikeampi vapautua. Teosta lukiessani pohdinkin taas kerran, kuinka kirjailija ehkä väistämättä näkyy teoksensa taustalla, vaikka kuinka pyrkisi "objektiiviseen" todellisuuden toistamiseen: kirjoittajan arvot ja maailmankatsomus eivät voi olla vaikuttamatta rakenteilla olevaan tekstiin, eikä tarvitsekaan – antaahan kirjoittaja tekstilleen sen inhimillisyyden, jota se välttämättä tarvitsee ollakseen puhutteleva, koskettava ja ajatuksia herättävä.

Teos, joka loputtuaan jättää halun lukea se pian uudestaan, on onnistunut: se on yhä ikään kuin auki, sanottavaa täynnä. Luulisin, että tämä oli – merkillistä kyllä – ensimmäinen kerta, kun luin Anna Kareninan kokonaan alusta loppuun. Mutta viimeinen kerta se ei varmastikaan ollut.

PS. Taidan pian lukea Minna Canthin Salakarin. Minna Maijala pohti teoksessaan tämän teoksen yhteyksiä Anna Kareninaan – kerrassaan kiehtovaa.

*Teoksessa Vartiainen, Pekka 2010: Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Avain.