Ei, ei minusta tule ainakaan kirjailijaa. Ei
taatusti! Ja miksi tulisi? Siinäpä kysymys. Kirjoittaminen on silti hauskaa,
mutta... kun ei keksi, mitä kirjoittaa. Siitä Arnika-kirjasta tulee varmasti
yökkö. Jos se julkaistaan, ei kukaan sitä lue. Ei Ei Ei Ei Ei Ei Ei Ei En minä
osaa kirjoittaa. En! En En En (18.1.1987)
Kas niin: Katja,
eräs kymmenvuotias pikku kirjoittaja, on puhunut. Kaksi päivää aiemmin, 16.1.1987,
hän on kertonut päiväkirjalleen alkaneensa kirjoittaa kirjaa nimeltä Arnika,
mutta usko kirjaan ja omiin kirjoittajantaitoihin loppuu ainakin tällä kertaa näköjään
lyhyeen. Keskeneräinen teos hautautuu aikanaan jäljittämättömiin, mikä ei liene
kovinkaan suuri menetys miltään kannalta, mutta jospa tämän pienen kirjoittajan
pitkäjänteisyys olisi sentään noista ajoista hieman kasvanut...
Olen aloittanut
päiväkirjan kirjoittamisen säilyneiden dokumenttien mukaan vuonna 1984. Ensimmäisen
”oikean” päiväkirjamerkintäni olen kirjoittanut 23.12.1984
joulunodotustunnelmissa ja lisännyt päiväyksen oheen varmuuden vuoksi myös
ikäni, 8 v. Päiväkirjassani on kuitenkin jo sitä ennen pari pientä
kirjoitelmaa. Toisen otsikkona on ”Satu hiiristä” ja toisen ”Muisto”. Muistossa
kerron siitä, miten sain mummun luona asuvan pikku kissani. Alun kirjoitelmien
jälkeen päiväkirja toimii pääosin ”oikeana” päiväkirjana, päivämäärin varustettuina
merkintöinä pikkutytön elämän tapahtumista ja tunnelmista.
Olen sitä
nostalgista ihmistyyppiä, joka mielellään säilöö myös menneet mielenmaisemansa niihin
aina joskus palatakseen. En muista, että olisin koskaan edes harkinnut
päiväkirjojeni hävittämistä, vaikka totta vieköön on ajanjaksoja, joiden lukemista
karttelen siinä missä joitakin toisia jonkinlaisella hellällä lempeydellä aina
välillä lueskelen.
Nyt olen taas pitkästä
aikaa lähtenyt päiväkirjamatkalle omaan lapsenmieleeni, ja kyllä vaan on matka tälläkin kertaa monella tavalla mielenkiintoinen, vaikka myös myötähäpeän määrä tahtookin
etenkin teini-iän hiljalleen lähestyessä olla välillä liki sietämätön. Ihan
varma en ole, pystynkö tälläkään kierroksella lukemaan yläasteajat vai onko taas
kerran hypättävä niiden yli. Jospa sentään, minähän se vain olen, pieni...
On aika mielenkiintoista
huomata, että jo lapsen päiväkirjassa näkyy niin selvästi
päiväkirjakirjoittamisen tietty valikoivuus ja sattumanvaraisuus – se, että jostakin kirjoittaa ja jostakin ei ja että päiväkirjan kantama kertomus on
aina väistämättä valikoitunut, aukkoinen ja fragmentaarinen ihan jo siksikin, että toisina päivinä on kirjoitustuulella ja toisina ei. Aukkoisenakin päiväkirja
kertoo meille silti tarinaa meistä itsestämme. Tuollainen sitä oli. Tuolla
tavalla ajatteli. Ja tuolla tavalla sitä kirjoitti, halusi kirjoittaa. Identiteettityötäkin päiväkirja selvästi jo varhain on, minän etsimistä ja rakentamista ja samalla (kipeääkin) kasvamista minäksi muiden joukkoon.
Kirjoitan yleensä paljon luen myös aika
paljon. Pidän aikalailla siivoamisesta. (15.7.1985)
Ja niin – näin
aikuisiällä vanhaan ja rakkaaseen kirjoittamisharrastukseeni taas palanneena en
voi olla hymyilemättä tuolle pikkutytölle, joka alusta alkaen kuljettaa
päiväkirjoissaan mukanaan myös kirjoittamistaan ja lukemistaan. Ehkä väkisinkin
sitä myös lukee itseään ja tarinaansa niin, että se oma juttu on löytynyt jo
varhain, vaikka matkan varrella on välillä vähän eksynytkin. (Ja pidän muuten
edelleen myös siivoamisesta, ainakin jossain määrin. Ainakin pidän siivoamisen
tuloksesta. Tuo yllä oleva sitaatti taitaakin nyt päästä motoksi kamarin sivupalkkiin.)
Lukemistaan
kirjoista pieni minäni mainitsee nimeltä esim. Tiinat, Lotat ja Runotytöt: Luen Lotta-kirjoja. Nyt minulla on lainassa
Kovaa touhua, Lotta ja Onneksi olkoon, Lotta. Kohta olen lukenut ensimmäisenä
mainitun. (6.1.1987.) Hupaisaa on myös pienen lukijan tinkimätön,
joskaan ei kovin perusteltu kritiikki: M
lukee Tiina-kirjoja. Ne on ihan tyhmiä! Lotat on parempia. (10.1.1987.) No,
kumma kyllä ahmin silti myös kaikki Tiinat. Muistan kyllä, että eivät ne
ihan niitä suurimpia suosikkejani olleet, mutta että ”tyhmiä”, heh.
Ja vaikka se kirjoittajan
itsekritiikkikin välillä vaivaa, pieni kirjoittaja asettaa jo vakaita
tavoitteita:
Minä olen kirjoittanut kirjankin. Se kertoo
11-vuotiaasta Riiasta, joka on noita. Se on vähän kehno, tyhmä ja lapsellinen
kirja, mutta se on hyvää harjoitusta.
Aikuisena minä aion ruveta kirjailijaksi ja
kirjoittaa paljon hyviä, pitkiä kirjoja ja erittäin mukavia satuja.
Ehkä en saisi vaatia elämältä niin paljon,
mutta minä tahdon, tahdon ja vielä kerran tahdon. (19.3.1988)
Tarina Riiasta
muuten on, toisin kuin heti alkuunsa hylätty Arnika, myös tallessa.
Pitäisikin lukea se joskus, katsoa miten ”kehno, tyhmä ja lapsellinen” kirja se
nyt sitten onkaan :) Jotenkin söpö – ja samalla aika tosi – on muuten
tuokin vähän pikkuvanha viisastelu hyvästä harjoituksesta. Sopinee muistaa tuo vielä
tänäänkin, kun tekeleet väkisinkin aina välillä tuntuvat juurikin kehnoilta,
tyhmiltä ja lapsellisilta: ”se on hyvää harjoitusta”, tietää Katja 11 v.
Ja onhan se
pikkutytön elämä tietysti paljon muutakin kuin kirjoittamista ja lukemista. Se
on arkea ja juhlaa, koulua ja joulua ja syntymäpäiviä. Ja välillä on kaikki tosi
kivaa, välillä ei mikään ollenkaan. Aina joskus on sellainenkin ”sekä-että-päivä”,
osittain kiva ja osittain ei.
Tämä ensimmäisten päiväkirjojeni
tyttö, 8–12 v., tuskailee myös kokeita ja kertoo päiväkirjalleen niistä saamiaan
numeroita ja todistuksen arvosanoja (hmm, mitähän tämä mahtaakaan kertoa tytön
luonteenlaadusta). Tyttö on myös kavereiden kanssa, käy ulkona ja
uimassa. Jää hiihtokilpailussa viimeiseksi ja lohduttautuu sillä, että
päiväkirja ei sitä kenellekään kerro. Ja harjoittelee – tietenkin – ihastumisen
tunteita: aivan ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta päiväkirjassa vuorottelevat
myös yhtäältä liki hurmokselliset, toisaalta raastavan tuskalliset
”rakastumiset” (miten mahtuukin pieneen ihmismieleen niin paljon dramatiikkaa?).
Paljon tyttö on myös mummun luona, mummula on toinen koti.
Lukumatkani tytönmieleeni
jatkuu parhaillaan pastellinvihreällä kirjalla, jossa olen juuri aloittelemassa
yläastetta. Ja kyllä, nolot osuudet odotetusti kasvavat. Jos totta puhutaan, nolo on varmaan koko kirja. Kai sitä on sitten ollut
pakko tuokin identiteetin etsimisen vaihe elää. (Mut hei, mix?!?) Voi olla,
että tuolta aikakaudelta ei löydy samantapaisia söpöjä sitaatteja kuin näiltä
varhaisemmilta vuosilta. Saa nähdä. Melko varmaa on, että tuo aikaisempien
kirjojen pikkutyttö on hieman helpompi käsiteltävä kuin tämä – ööh, no, vähän
murrosikäinen – teini. No, kasvaminen on kasvamista. Ja ehkä, ehkä, kestän tämän
yläasteen tällä kertaa. Tai sitten en. Mutta muistanpa nyt taas ainakin sen, jo
nyt, että ei siellä teini-ikäisen päässä aina helppoa ole.
No, niin tai
näin, olen onnellinen siitä, että nämä dokumentit ovat. Päiväkirjat ovat arvokkaita
tallenteita omasta menneestä mutta samalla myös säilyvästä minästä. Lukeminen
on ehkä vuoroin hellivää, vuoroin hupaisaa ja vuoroin kamalaa, mutta kamalimmillaankin se on aika tärkeää. Niin:
Tuollainen sitä oli. Ja tänne asti on nyt tultu. Ja eteenpäin mennään, päivä
kerrallaan. Luetaan, kirjoitetaan, eletään. Myrskytään, myllerretään. Välillä
on kivaa, välillä ei, ja välillä on se sekä-että-päivä.