Päivi Haanpää: Sanataideohjaajan opas (2015)

  Sanataide on mielikuvituksen vapautta, oivaltamisen riemua,

omien kokemusten ja tunteiden ilmaisua.

Näin kirjoittaa Päivi Haanpää ja minä hihkaisen kyllä! Sanataide on minusta yksi kauneimpia kielemme sanoja: se yhdistää toisiinsa sanat ja taiteen, luo lempeänsuloisen liiton joka sallii ja mahdollistaa paljon. Siinä ei ole rajoja vaan rajattomuutta. Myös sanataideohjaajan työ on tästä näkökulmasta melkoisen kiehtovaa – erilaisten, erilaisia tekstejä kirjoittavien kirjoittajien ohjaamista sanojen ja taiteen äärellä.

Tämän teos, hiljattain ilmestynyt Sanataideohjaajan opas (2015), on vastaus siihen tyhjiöön, joka suomalaisessa sanataideohjaajien työtä käsittelevässä kirjallisuudessa on tähän asti ollut.  Kuten teoksen kirjoittaja Päivi Haanpää sanoo, kirjoittamisen oppaita on jo runsaastikin, mutta opettamisen näkökulmasta kirjoitettua kirjallisuutta ei käytännössä juuri ole. Uskoisinkin, että hänen teoksensa vastaa aitoon ja todelliseen tarpeeseen. Haanpää itse on työskennellyt sanataideohjaajana jo toistakymmentä vuotta ja kirjoittanut oppaansa omien kokemustensa pohjalta, mikä näkyykin oppaassa vahvana asiantuntemuksena.

Itse olen kirjoittamisen harrastajana ja opiskelijana pikemminkin sanataideoppilas kuin -ohjaaja, mutta minua kiinnosti suuresti lukea myös tämä ohjaajan näkökulmasta kirjoitettu opas. Omat opintonikin ovat toki siinä mielessä toisenlaiset kuin varsinaiseen sanataideryhmään kuuluvalla, että opiskelen etäopintoina ylhäisessä yksinäisyydessäni. Saan tehtävistäni myös numeerisia arvosanoja, jotka eivät, kuten Haanpää huomauttaa, juuri kuulu sanataideryhmiin (yliopisto-opintoihin ne sen sijaan luonnollisesti liittyvät). Yhteistäkin silti on – jo se, että tehtävilläni on ohjaaja, joku joka ne muotoilee ja lukee. Ohjaaja antaa tehtävistäni myös sanallista palautetta, purkaa kirjoittamaani huomioiksi, kehittämisehdotuksiksi, kiitoksiksi. Johdatusjaksolla olin myös mukana ryhmässä, jakson ajan hengitelleessä verkkoyhteisössä, joka – kuten asiaan kuuluu – toimi ohjaajan ohella myös palautteenantajana.

Oli mielenkiintoista kurkistaa pöydän tuolle puolen ja niihin maisemiin, joita ohjaaja työssään katselee. Tämä antaa tiettyjä valmiuksia ja laajakatseisuutta myös oppijan rooliin ja samalla mahdollisuuden tunnustella asioita vaihtoehtoisesta näkökulmasta. Ja – kuten arvelin – opas antaa kyllä paljon myös kirjoittamisen oppijalle, vaikka Haanpää onkin tarkoittanut sen ennen kaikkea ohjaajille: Tämä kirja ei myöskään ensisijaisesti palvele harrastajakirjoittajia, jotka haluavat oppia kirjoittamaan paremmin. Huomio on muualla: ohjaajassa. Ohjaajan näkökulman kautta myös oppija saa kuitenkin ajateltavaa ja pohdiskeltavaa.

Haanpää luo teoksessaan katsauksen sanataiteen opettamisen historiaan (ja oi, pakko hihkaista että mukana ovat myös Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin kirjalliset piirit), pohtii ohjaajan identiteettiä ja roolia, hahmottelee opetuskokonaisuuksien kokoamista, käsittelee palautteenantoa ja viivähtää myös ohjaajan omassa hyvinvoinnissa. Näistä aineksista rakentuu selkeä ja napakka kokonaisuus ja uskoisin, että mukana ovat juuri ne keskeiset kohdat, jotka sanataideohjaajan polkuja suunnittelevan tai sellaisena jo toimivan on hyvä huomioida. Kuten Haanpää itsekin toteaa, oppaan ei kuitenkaan ole tarkoitus olla tyhjentävä vaan ennen kaikkea keskustelua avaava. Lopussa on vielä harkittu kirjallisuus- ja linkkilista, joka sisältää sanataideoppaita sekä sanataidekoulujen www-osoitteita ja muita aiheeseen liittyviä internetsivustoja.

 

Olen mm. ohjaajan keskeisistä ominaisuuksista erittäin samaa mieltä kuin Haanpää. Esimerkiksi nämä ajatukset allekirjoitan täysin: Minimivaatimus on kiinnostus, rakkaus kirjallisuuteen. --- Hyvä ohjaaja ei tunne ja tyrkytä vain omaa kirjoittamistapaansa. --- Hyvä ohjaaja on ainakin reilu, kannustava ja kärsivällinen. --- Ohjaajalla on paljon valtaa. Se täytyy tiedostaa, ettei ala käyttää valtaansa väärin. Yksi tärkeimmistä huomioista on myös tämä: Pelkkä negatiivisuus on tuhoisaa.

Opas ei ole varsinainen harjoituskirja, ts. se ei tarjoile harjoitusvalikoimia sanataidetunneille vietäviksi, mutta sen sijaan se antaa yleisluontoisia vinkkejä ja ideoita ja auttaa hahmottamaan erilaisia harjoitustyyppejä orientoivista harjoituksista teoriaharjoituksiin ja terapeuttiseen harjoituksiin jne. Se tähdentää myös prosessin merkitystä kirjoittamaan oppimisessa ja riemastunut allekirjoitteluni jatkuu:

Sanataideopetuksessa kiinnostuksen kohteena on paitsi lopputulos myös prosessi. Joskus itse tekovaihe on arvokkaampi kuin lopputulos.

ja

Olennaista on tunnistaa omalle työskentelylle tyypillisiä piirteitä, niin vahvuuksia kuin ongelmakohtiakin. 
Itsetuntemus on kirjoittajalle tärkeä työkalu.

Mielenkiintoista muuten on, että sanataideohjaajalle ei Suomessa tällä hetkellä ole virallisia pätevyysvaatimuksia. Osasyyksi tähän samoin kuin kirjoittajakoulutuksen hitaaseen kehittymiseen Haanpää mainitsee sen yhä kummallisen itsepintaisen käsityksen, että kirjoittaa osaa jollakin tavalla jokainen ja erityislahjakkuudet heräävät kukoistukseensa omia aikojaan. Minäkin olen tunnustanut aiemmin ristiriitaisen suhtautumiseni kirjoittajaopintoihin, mutta uusien ajatusten ja kokemusten myötä olen yhä enemmän sitä mieltä, että opinnoilla voi parhaimmillaan olla paljonkin annettavaa. Mikään oikotie onneen ne eivät ole, mutta opettavat kyllä kirjoittajalle (ja ehkäpä ohjaajallekin) monenlaista.

Niin, Sanataideohjaajan opas palvelee siis ennen kaikkea aloittelevia ja miksei vähän kokeneempiakin sanataideohjaajia. Sillä on kuitenkin annettavaa myös kirjoittajalle. Opas kantaa mukanaan mm. hienoja kiteytyksiä, joista on iloa molemmille. Sellaisia kuten tämä:

On hyvä muistaa, että kirjoittajana kasvaminen on myös ihmisenä kasvamista. 

Kaikki taiteen tekeminen ja opiskelu on myös omaksi itseksi kasvamista.

Paikoin sillä on sanottavaa myös ihan vain lukijalle: on mielenkiintoista pysähtyä hetkeksi pohtimaan esimerkiksi sitä, onko elämyshakuinen, kielitietoinen, analyyttinen, samaistuva, eskapistinen, tieto-orientoitunut vai genreorientoitunut lukija – vai kenties jokin suloinen sekamelska.

Lopuksi vielä yksi viisaus, joka on niin totta:

Kirjoittaminen, elämä ja oppiminen kulkevat limittäin,

eikä aina voi olla varma, mistä kulloinkin on kyse.

***************

Päivi Haanpää: Sanataideohjaajan opas. 137 s. Avain 2015.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Pepi Reinikainen: Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat (2007)

Minä synnyn marraskuisena iltapäivänä, jona sataa lunta. On se hetki, kun alkaa juuri hämärtää, ja jossakin palaa ehkä pieni tuikkiva adventtikynttilä. Nimen saan heti joulunpyhien jälkeen, samana päivänä kun täytän kuukauden. Nimi kantaa mukanaan syntymäni vuosikymmentä ja itäistä naapurimaata, myös ”alati puhtautta” ja haaveellisuutta kuten paljon myöhemmin postikortista luen. Maailmassa on talvi, mutta minun elämässäni on juuri alkanut varhaiskevät. Lumi, joulu ja hämärä jäävät minuun sieluntiloina ja mielenmaisemina, jonakin jota kannan mukanani aina. Ne kaikki merkitsevät minulle ehkä yhä kuin syntymää, alkua, rauhaa. Sitä, että minä olen. Että elämä on hellä ja hyvä.

Luulen, että tästä tulee kirjoitus, joka karkaa siitä kirjasta josta se kertoo. Tämä on kuitenkin luettava kirjan ansioksi: arvelen, että Pepi Reinikaisen teos Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat (2007) on liikahduttavin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Olen lukenut useita erinomaisia kirjoja, mutta tästä tekee erityisen juuri se, että tämä saattaa merkitä Käännettä ja Oivallusta – hetkeä, jona tulen äkkiä huomanneeksi, että itsestään kirjoittaminen on sittenkin tärkeää, ehkä jopa tärkeintä. Ei, en tule luopumaan muista kirjoittamiseen liittyvistä ajatuksistani ja tahdoistani enkä myöskään täyttämään kamariani kertomuksilla (vain) itsestäni, mutta muiden ajatusteni ja tahtojeni rinnalle on nyt kohoamassa uusi: kyllä, haluan kirjoittaa myös omaelämäkertaa – itselleni, lapsilleni, lapsenlapsilleni, lapsenlapsenlapsilleni. En tiedä milloin sen lopulta teen, mutta tiedän että teen sen joskus (tämäkin, niin kuin kaikki kirjoittaminen, tarvitsee ja ansaitsee aikaa, ja vaikka minulla sitä on, sitä myös kuluu). Juuri tämän kirkastuneen ajatuksen kunniaksi annan tänään itselleni luvan eksyä itseeni. Se, että teen sitä kaiken aikaa, on tietenkin selvää – kirjoittuuhan kamariini kaiken aikaa myös muistoja, tunnelmia, sen sellaista – mutta tänään teen sen vielä selvemmin, omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ja elämää kantavien tarinoiden tähden. Siksi, että me kaikki olemme ja kannamme tarinoita.

Kun täytän seitsemän, olen käynyt koulua jo koko syksyn. Koulussa on punakantiset pulpetit, ja niiden kannessa sellainen syvennys johon saa laittaa kynän. Minulla on heppareppu ja rannekello ja kaulassa ikioma avain. Siistien kirjainten kirjoittaminen on välillä vaikeaa, kynäni vastustaa viivoja mutta tahtoisin että osaisin tehdä kaunista. Aapisessa on Anni ja Esa ja pupu ja siili, ja yksi lähellä istuva poika on matikantehtävissä tosi nopea (en muista kasvoja enkä nimeä, muistan vain orastavan ajatuksen ihmisten kiehtovasta erilaisuudesta). Uskontotunnilla piirretään enkeli, ehkä ennen Mikkelinpäivää, ja joulukuuksi luokan seinälle tehdään suuret joulukuuset, joihin jokaisena päivänä liimataan yksi jouluinen kuva. Jonakin ihanana päivänä luen mummun jo aiemmin antamasta Satuaapisesta Sika Sippurahäntää ihan itse (oikeasti tarinan nimi on Porsas Urhea, mutta minä taidan sanoa sitä Sika Sippurahännäksi). Ja sitten: päivä, jona ensimmäinen kesäloma alkaa, maistuu auringolta ja tuulelta ja liian kylmältä vedeltä, sitruunalimsalta jonka pullossa on musta etiketti ja se sellainen hassu korkki.

Me merkityksellistämme itseämme tarinoilla. Kerromme itsestämme itsellemme ja myös toisillemme. En tiedä, olisimmeko ilman tarinoita edes olemassa. Minäkin olen aina kertonut tarinaa itsestäni, itselleni ja toisillekin, etsinyt ehkä samalla elämäni kaarta ja tarkoituksia. Kuitenkaan en kai koskaan ole vakavissani ajatellut kirjoittaa erityistä omaelämäkertaa (niin kuin täälläkin jo sanoin) – en ennen kuin nyt. Ja nyt mietin miksi en: olisihan myös omaelämäkerran kirjoittaminen kirjoittavalle ihmiselle mitä luontaisin pyrkimys ja valinta. Ehkä olen ajatellut, että on jotenkin arvokkaampaa kirjoittaa jotakin muuta, käyttää aika fiktioihin ja muuhun ”oikeaan”. Että oman minuuden prosessointiin riittävät kyllä päiväkirja ja ne sisäiset ja joskus jaetutkin tarinat. En tiedä. Mikä on sanojen paino ja arvo? Mistä on tärkeintä kirjoittaa? Sen tiedän, että kaikki kirjoittaminen jäsentää ihmisyyttä ja maailmaa oma ihmisyys ja maailma mukaanlukien. Ja että kaikki sanat, joilla on annettavaa lukijalleen – vaikka vain sille samalle, joka ne on myös kirjoittanut – on jokin tehtävä, tarkoitus.

Neljätoistavuotiaana minulla on Intian Basaarista ostettu hame, musta ja pitkä ja helmasta hapsuinen. Hienompaa ja oikeampaa vaatekappaletta ei voisi olla. Iltaisin kuljen ystävän kanssa pitkiä kävelylenkkejä ja parannan maailmaa pahuudelta ja katastrofeilta. Parasta musiikkia soittavat pitkätukkapojat, se muu on pinnallista hömppää (vaikka sitä onkin kiva tanssia diskossa). Osaan itsekin äristä mutta siitä menee ääni käheäksi, syön kurkkupastilleja ja toivon että se auttaa (ei auta, joten ehkä lopetan). Etsin itseäni: ostan maihinnousukengät ja haaveilen Scarlettin krinoliinihelmoista. Kirjoitan romaania pojasta, jolla on ongelmia. Romaani ei koskaan valmistu, vaikka sillä on hyvin vaikuttava alku: ”Sinä aamuna olivat puiden oksat varisten painosta raskaat.” Ehkä se ei valmistu juuri siksi: en kykene tavoittamaan samaa taiteellista tasoa enää tarinan edetessä. Päiväkirjoihin riittää kyllä kirjoitettavaa, alkava täysi kevät kuohuu.

Olen kirjoittamisen opinnoissani parhaillaan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen äärellä, ja olen lukenut tämän teoksen osana kyseistä opintojaksoa. Merete Mazzarellan teos Elämä sanoiksi osui sattumoisin (tai ehkä alitajuisesti tiedostaen!) tämän jakson alle ja viritteli jo ajatuksia oikeaan suuntaan. Huomaan, että ajatus omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta tuntuu yllättäen yhä kiehtovammalta ja kyllä, myös tärkeämmältä. Siltä, että itsensä kirjoittaminen itselleen on ehkä myös kaiken lähtökohta, ponnahduslauta. Ja ei, kyse ei ole itseihailusta, vaan ihmisyydestä ja kertymisestä: yksityisestä ja yleisestä, tarinoiden ainutlaatuisuudesta ja rinnastumisesta. Ja eihän omaelämäkertaa ehkä ole edes tarkoitettu toisten luettavaksi, ainakaan useampien kuin muutamien läheisten. Omelämäkerta on tärkeä ennen kaikkea kirjoittajalle itselleen, oman elämän ymmärtämiseksi, mutta se saattaa olla äärettömän arvokas myös läheisille, sukupolvien ketjulle – onhan se kertomus siitä kaikesta, mitä sukupolvi toisensa jälkeen mukanaan kantaa. Niin kuin Reinikainen tähdentää, oma elämäntarina alkaa jo ennen itseä: koko meidän elämämme on yhtä kertyvää tarinaa ja me kannamme mukanamme monia, monia kertomuksia, sekä tietoisia että tiedostamattomia.

Myös teoksessa Kirjoittamisen taide ja taito on hieno artikkeli omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta – niin, ehkäpä minun ajatuksiani alkoi ihanasti tuuletella jo se: Päivi Kosonen ravistelee teoksessa omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen liitettyjä kielteisiä ja väheksyviä käsityksiä ja sanoo, että myös tällainen kirjoittaminen omaa taiteellisia tavoitteita. Hän muistuttaa, että myöskään omaelämäkertaansa kirjoittava kirjoittaja ei ainoastaan merkitse muistiin, vaan myös etsii oikeaa tapaa ilmaista se, mitä tahtoo sanoa. Reinikainen tähdentää kyllä kirjassaan myös sitä, että omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kohdalla ei tule tarkertua muotoon vaan keskittyä sisältöön, etenkin alkuvaiheessa. Tämäkin näkemys on erittäin oikea, mutta ei sulje pois sitä, että kirjoittajalla voi olla sanojensa asettelussa myös taiteellisia pyrkimyksiä – vaikkapa vain itseään varten.

Kaksikymmentäyksivuotiaana minä opiskelen toista vuotta suomen kieltä ja kirjallisuutta ja haaveilen kirjoittamisesta, johon en uskalla ryhtyä koska pelkään epätäydellisyyttä. Lukiovuosina kirjoittajuuttani ravitsivat äidinkielen aineet, joiden vapaita rajoja nytkin ehkä kaipaan – yliopistossa sellaisia ei enää kirjoiteta, on vain esseitä, sen sellaisia, eikä niiden ehkä sovi karata taiteellisiksi. Omaehtoisesti en osaa tarttua, en tohdi. Sitäpaitsi minulla taitaa olla korulausetauti. Täydellisyydentarvetauti. Keijukaistauti (taudin kuva on epämääräinen, mutta merkitsee suunnilleen taipumusta kirjoittaa aina ohi arkihavaintojen). Mutta lähteväthän ne (lähtevätkö?), kun en kirjoita kuin jokseenkin asiallisia opintokirjoituksia ja satunnaisesti päiväkirjaa, vaikka ei kai sitä edes lasketa. Kuitenkin haaveilen kirjoittavani ainakin erään onnellisen kirjan, sitten joskus kun osaan. Kirjalle olisi jo onnellinen nimikin.

Reinikainen kertoo, että elämänkaarikirjoitus perustuu pitkälti elämänkaaripsykologiaan ja käsityksiin ihmisen eri elämänvaiheista erityisteemoineen ja tehtävineen. Hän on kehitellyt elämänkaarikirjoituksen useiden vuosien työkokemuksella, työskenneltyään satojen kirjoittavien naisten ja miesten kanssa. Elämä jaksottuu elämänkaarikirjoituksessa vuodenaikoihin ja edelleen seitsemän vuoden jaksoihin: kevääseen, kesään, syksyyn ja talveen lukeutuu kuhunkin neljä seitsenvuotisjaksoa. Ja niin, on jaotteluita ja kaavoja, jotka tuntuvat kankeilta ja keinotekoisilta, mutta tämä ei ole sellainen: ainakin minusta tuntuu, että elämäni soljahtelee melko somasti näihin seitsenvuotisjaksoihin. Ja ei, ei minun(kaan) elämäni toista niiden ”kaavaa” sellaisenaan, mutta jokaisen jakson ytimessä on jotakin hyvin syvää ja totta. Ennen kaikkea jaksot ovat pohtimisen ja kirjoittamisen apuvälineitä.

Kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, kun kevät päättyy ja kesä alkaa, olen maisteri, vaimo ja äiti. Olen nuori aikuinen ja kyllä, onnellinen. Työnnän vauvaa vaunuissa ja luen hänelle jo kirjoja, keskityn hetkeen samalla kun toivon sen jatkuvan kauan. En kaipaa töihin, juuri nyt haluan olla ennen kaikkea äiti. Silti ajattelen, että jatkan opintojani kunhan vauva vähän kasvaa: opiskelen kotiäitiyden ohella kirjastonhoitajaksi. Perhe ja kirjat, niin, niiden keskellä haluan elää. Tulevaisuus on kaukainen mutta kirkas ja valoisa. Saattaa olla, että jossakin mieleni syvyyksissä haaveilen yhä myös (monenlaisesta) kirjoittamisesta, mutta en ole varma uskallanko sitä edes itselleni tunnustaa – tuskin riittäisin itselleni.

Niin: olen ensimmäisessä inventaariovaiheessa, siinä jossa puntaroidaan tähän asti koettua ja mietitään tuleviin vuosiin kohdistuvia toiveita ja mahdollisuuksia. Reinikainen kertoo, että nelikymppiset ja sitä nuoremmat kirjoittajat tuntevat tarvetta käydä läpi elämänsä käännekohtia ja selvitellä tulevan kohtaamista, pohtia unelmien ja tavoitteiden toteuttamista. Kuusikymppiset ja sitä vanhemmat sen sijaan haluavat kirjoittaa tarinansa lapsilleen ja lapsenlapsilleen. (Olenko kesäni keskellä jotenkin varhaissyksyinenkin, kun ajattelen jo myös lapsia ja lapsenlapsia?)

”Elämänkaarikirjoitus on kokemuksellista totuutta”, sanoo Reinikainen. Voisikohan sitä paremmin sanoakaan? Totuus saa olla henkilökohtaisesti värittynyttäkin, kunhan kirjoittaja on itseään kohtaan rehellinen.  Ja kyllä, on hyvä huomata ettei elämänkaarikirjoitus ehkä kerrokaan lopullisia totuuksia eletystä elämästä, vaan auttaa hahmottamaan lähinnä tällä hetkellä rakentuvan tulkinnan menneestä. Kirjoittamisen merkitys on ennen kaikkea siinä, että se avaa uusia näkökulmia, antaa menneen tarkasteluun nykyhetken ymmärryksen. Ikä ja uudet kokemukset tulevat kuitenkin vielä muokkamaan näitä nyt, kirjoittamishetkellä, rakentuvia tulkintoja. Mitä ajattelenkaan, kun kohtaan syksyn? Talven?

Kolmekymmentäviisivuotiaana olen juuri, hieman ennen syntymäpäivääni, saanut kirjastonhoitajan opinnot valmiiksi. Lapsia on jo hyvän aikaa ollut kaksi, ja olen antanut alkukesäni heille: opinnot ovat edenneet hitaasti lasten kasvaessa. Huomaan olevani oikeanikäinen ja edelleen onnellinen. Olen myös aloittanut sen ”oikean” kirjoittamisen, lopultakin, ja päätän jatkaa: nyt en tahdo enää pelätä epätäydellisyyttä, koska – niin – muutakaan täydellisyyttä kuin epätäydellisyys ei ole. Tekeleet ovat mitä ovat, mutta kestän sen ainakin hetkittäin. Osa jää kesken mutta osa ehkä kypsyy (ja jää silti kesken: alan ehkä ymmärtää myös sen, että kesken jää väistämättä kaikki, myös valmis).

Reinikainen sanoo, että keskikesä on haasteiden aikaa: omat rajat tulevat vastaan, lapset kuohuvat ehkä jo murrosikäänsä, tulee tarve yksilöityä ja itsenäistyä ja erikoistua, ehkä jopa kriisi. Samalla se on kuitenkin jakso, joka antaa uusia mahdollisuuksia elämän syvenemiseen: ikä mahdollistaa jo aiempaa syvemmän kehittymisen ihmisenä ja henkiseltä elämältään rikkaana yksilönä. Ehkä juuri siksi, näiden henkisesti rikkaiden mahdollisuuksien vuoksi, tämä ikä tuntuu minusta niin hyvältä ja oikealta. Vähät siitä, että hiuksissa on jo harmaata. Että kasvoilla ja kaulassa näkyvät jo elämän kurtut. Että kämmenselätkin kurtistuvat. Pinnan alla on kuitenkin rikkaampaa ja hehkeämpää kuin koskaan. Luulen myös, että sama suuntaus jatkuu. Elämä ei ole haahkanuntuvavuode, mutta se on silti hyvä ja oikea – silloinkin, kun siinä käännähtely särkee selkää.

Niin: on yhä keskikesä. Tuntuu oikealta hetkeltä, siltä että astelen niissä vuosissa jotka juuri nyt ovat minulle oikeat ja hyvät. Uusia kirjastonhoitajia ei juuri tarvita ainakaan täälläpäin, mutta ehkä silläkin on tarkoitus (optimistinen fatalisti uskoo uupumatta elämän tarkoituksenmukaiseen kulkuun). Minun päiväni täyttyvät perheestä, kirjoista ja kirjoittamisesta, satunnaisista etätöistä ja opinnoista, kaikenlaisista ajatuksista ja mielenliikahduksista, kenties kirkastuvista suunnitelmista. Nopeampi ihminen olisi varmasti saanut näillä saroilla aikaan jo enemmänkin, mutta minä taidan olla luontaisesti hidasliikkeinen, sellainen pitkään kypsyttelevä. Olen monet kerrat ajatellut että hitaus on vika, mutta nyt arvelen jo, että se saattaa sittenkin olla myös hyve. Että maailma tarvitsee sekä nopeita että hitaita ja että on hyvä rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on. Silitellä itseään vaikka sillä, että kirjoittaa itsestään pienen lempeän tarinan. Ja kyllä, elämä on yhä kesken niin kuin kaikki kirjoituksetkin ja niin se tulee ehkä aina olemaan, niin kauan kuin sitä jatkuu, mutta ehkä kaiken kiehtova rikkaus onkin juuri siinä, keskeneräisyydessä. Täyteen kesään on vielä muutama vuosi aikaa. En tiedä mitä ajattelen, kun täytän neljäkymmentäkaksi, mutta uskoisin, että kaikki on edelleen hyvin. Että elämäni kaari on hellä ja hyvä, yhä. Että sinä päivänä sataa ehkä myös lunta. Sataisikohan, jos oikein toivon. Mutta ei, ehkä en lennähdä niin kauas vielä, onhan kesän keskikohta vasta. Toivon kuitenkin, että aikanaan saan kohdata sekä hehkuvan syksyn että hyvän ja kirkkaan talven, kaikki ne avautuvat vastaukset.

Suosittelen tätä teosta lämpimästi ja sydämellisesti kaikille, jotka haluavat pohtia omaa elämäänsä ja sen tarinoita – riippumatta siitä, tahtooko elämästään myös kirjoittaa. Tekee hyvää pysähtyä jo menneiden vuodenaikojen hetkiin ja ehkä myös viivähtää hetki ajatuksessa tulevista. Juuri tähän pysähtelyyn teos antaa konkreettisia apuvälineitä, eikä kyse ole kirjoittamisen paperinmakuisesta kuivaharjoittelusta vaan aidosti tärkeiden asioiden pohtimisesta ja – jos niin haluaa – myös näistä asioista kirjoittamisesta. Minä lainasin tämän kirjastosta, mutta aion etsiä kirjan myös omaan hyllyyni: toivon, että minulla riittää kesää, syksyä ja talvea, joina voin tähän yhä uudestaan palata. Tämän lukeminen teki todella, todella hyvää.

”Paras tae tulevaisuuden suhteen olisi elää mahdollisimman rikkaasti tämä päivä, tämä hetki – menneisyyden kokemuksia hyödyntäen.”

Näin kiteyttää Pepi Reinikainen.
Minä kiitän häntä erittäin hienosta ja viisaasta kirjasta.

[Myöhempi tarkennus:]

Mitä sanoinkaan siitä, että kaikki jää aina kesken. Tästä jäi puuttumaan lukuohje: Kursivoidut katkelmat, jotka kirjoituksissani yleensä ovat lainauksia luetusta kirjasta, ovat tällä kertaa otteita orastavasta omaelämäkerrastani (jota ei tämän enempää tai valmiimpaa vielä juurikaan ole). Vapautan siis kirjan kirjoittajan näistä hahmotelmista ja hullutuksista. Pepi Reinikaiselta suoraan lainatut lauseet ovat paitsi kursivoituja myös sitaateissa.

********************

Pepi Reinikainen: Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat. 236 s.
Kirjapaja 2007.

Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen (2002) sekä subjektiivista selontekoa

Olen viritellyt itseäni pian alkaviin kirjoittamisen opintoihin lukemalla Miisa Jääskeläisen teosta Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen (2002), jota jo kevään hyväksymispostissa suositeltiin kesälukemiseksi. Jääskeläinen on opettanut kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa – samassa opinahjossa, jonne omatkin opintoni avoimen yliopiston kautta sijoittuvat. Kirjaa kirjoittaessaan hän oli ehtinyt opettaa siellä noin kymmenkunta vuotta, ja takana oli siten jo verraten pitkä opettajakokemus. Kokemus myös näkyy: Jääskeläinen osaa hienosti kiteyttää kirjaansa aloittelevalle kirjoittajalle tärkeimmät ja keskeisimmät sisällöt.

Kiitos kirjastolle!

Sana kerrallaan on kirjoittamisen opintoihin virittelevänä teoksena mitä oivallisin. Varmasti se tarjoilee hyviä ajatuksia myös yksinopiskelijalle, mutta erityisesti oppiin hakeutuvalle se hahmottaa erinomaisesti sen, mistä opinnoissa – kirjoittamisen opiskelemisessa ja oppimisessa – tulee olemaan kysymys. Toki se myös toistaa monelle kirjoittajalle jo ennestään tuttua: minäkin olen jo ennättänyt pyöritellä kirjoittamista ja sen prosessia mielessäni paljonkin, ja siksi monet teoksessa esille otetut asiat olivat sellaisia, jotka jo olivat minulle joko tietoisesti tai ainakin intuitiivisesti tuttuja. Luulen silti, että teos saattaa olla parhaimmillaan juuri silloin, kun lukija on jo kirjoittanut ainakin jonkun aikaa, ja kirjoittaminen on siten henkilökohtaisesti tuttua. Tällöin teoksesta saa ehkä eniten irti, koska kykenee liittämään sen annin jo ennestään tuttuun ja kirkastamaan omia jo olemassa olevia ajatuksiaan. Samalla saa toki myös kosolti uutta ajateltavaa ja oppia.

Teos tarkastelee kirjoittamista hyvin monipuolisesti. Jääskeläinen jäsentää sanottavansa viiteen päälukuun, joista kukin käsittää tietyn osa-alueen luovasta kirjoittamisesta: hän aloittaa kirjoittavasta ihmisestä ja etenee kirjoittamisen luonteeseen prosessina sekä edelleen tekstin tekemisen taitoon ja tekstin arvottamiseen ja päätyy lopulta pohdintaan luovan kirjoittamisen oppimisesta. Seuraavassa muutamia teoksesta kohotettuja seikkoja Jääskeläisen jäsennyksen mukaan sekä täysin subjektiivista pyörittelyä eli luetun henkilökohtaista prosessointia.

1. Kirjoittava ihminen

”Luettavaa ei synny ilman kirjoittajaa. Jokaisessa kirjoituksessa on pala tekijäänsä, vaikka kaikkea ei ihan sydänverellä kirjoittaisikaan. Kielellinen lahjakkuus voi olla perittyä, osa kirjoittajan persoonaa, mutta kirjoittamisen taito on aina myös opittua ja yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan, kulttuuriin ja kieliyhteisöön. Kirjoittajaksi ei synnytä vaan kirjoittajaksi ryhtyminen vaatii tietoisen päätöksen ja vahvan motivaation.”

Kirjoittamisessa on siis kyse ennen kaikkea tahdosta, päätöksestä kirjoittaa. Lisäksi kirjoittaminen on opittu taito: taustalla voi olla lahjakkuutta, mutta yksin lahjakkuus ei riitä. Sisäinen motivaatio on kirjoittamisen edellytys, joka tarvitsee rinnalleen sitkeyttä, sitoutumista ja keskittymiskykyä, usein myös ulkoisia yllykkeitä kuten aikatauluja. 

Kirjoittajia on pääpiirteissään kolmenlaisia: kutsumuskirjoittajia, kirjoittajiksi ajautuvia ja sivutoimisia kirjoittajia. Vakaan ja vahvan kirjoittajaidentiteetin rakentuminen vaatii aikaa, ehkä vuosia, ja se voi myös muuttua. Ja kyllä, kirjoittaja kärsii myös tuskasta ja ahdistuksesta: omaa lahjakkuuttaan ei ehkä uskalla käyttääkään, koska pelkää sen käyttämisessä epäonnistumista, tai sitten kirjoittamista estää silkka häpeä.

 

Mm. näin sanoo siis Jääskeläinen, ja näin minä: kyllä, kyllä, kyllä.

Ei, luettavaa ei synny ilman kirjoittajaa, vaan tekstit kirjoittaa aina kirjoittaja, ihminen. Tämäkin teksti syntyy kirjoittajasta, minusta joka kirjoitan sen sellaisena kuin olen. Kuten tiedämme, tekstejä on hyvin erilaisia, mutta aina niiden takana on ihminen, tietyn kirjoittajan ääni. Mutta tämä ei tietenkään merkitse sitä, että kirjoittaja kirjoittaisi aina itsestään.

Ja lahjakkuutta tai ei, yksin se ei riitä. Tarvitaan juurikin tahtoa ja sitoutumista. Minä vitkuttelin aikani, mutta lopulta rohkenin ryhtyä. Päätökseni ryhtyä kirjoittamaan on ollut yksi elämäni parhaita. Ajattelen olevani kutsumuskirjoittaja, joka on tarvinnut myös tiettyä ajautumista – mutta ehkä ennen kaikkea juuri sitä tietoista päätöstä. Kirjoittajaidentiteettini on melko vahva, vaikka olenkin ”vain” harrastaja. Ei horjumaton, mutta vahva. Tuskin silti vakaa tai muuttumaton. Ja olen kirjoittaja, vaikka kirjoituksistani ei tulisikaan kirjoja – kirjailija on sitten käsite erikseeen.

Epäonnistumisen pelkoa? Häpeää? Kaiketi molempia, mutta jo riittää – on kirjoitettava vain. Kirjoittaminen on myös loputonta repivää vuoristorataa hurmioituneen onnistumisen tunteen ja tuskaisen epäonnistumisen pelon vuorotellessa usein liian kovassa vauhdissa, mutta lohduttaudun ajatuksella, että sama repivyys koskee myös aitoja ammattilaisia, ja jatkan kirjoittamista.

2. Mitä kirjoittaminen on?

”Kirjoittaminen on merkillistä puuhaa. Teksti voi juosta kuin itsestään paperille, eikä kirjoittajakaan pysty selittämään, mistä sanat tulivat. Joku toinen taas voi uurastaa tekstiraakileen kanssa kuukausia ja jopa vuosia ennen kuin se on valmis. Kirjoittamisessa on näkymätön ja näkyvä puolensa. Se on sekä järkeenkäypää ja hallittavissa että selittämätöntä ja kontrollin tavoittamattomissa olevaa.”

Luovan kirjoittamisen käsite ei ole yksinkertainen määriteltävä, vaikka se usein tarkoittaakin ennen kaikkea kaunokirjallista kirjoittamista – onhan kaikki kirjoittaminen oikeastaan luovaa. Luovuus liitetään usein myös vapauteen ja lupaan olla rajoituksista vapaa. Jääskeläinen tähdentää, että juuri luovaan kirjoittamiseen liittyy myös esteettisiä päämääriä sekä avoin, kokeileva suhde perinteisiin lajityyppeihin ja –rajoihin.

Kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea aikaa, ja on osattava sekä aloittaa että lopettaa. Se on monitasoinen prosessi, jossa intuitiivinen ja rationaalinen tila vuorottelevat, ja aktiivinen tekijyys edellyttääkin juuri kykyä tarkkailla ja säädellä omaa kirjoittamisprosessiaan tietoisesti ja tavoitteellisesti. Kirjoittamisen tapoja on monenlaisia, ja on tärkeää löytää oma tapansa, se mikä tuntuu itselle luontevalta ja tuottoisalta.

Näin Jääskeläinen, ja jälleen minä: kyllä, kyllä, kyllä.

En ehkä koskaan ole mielessäni määritellyt ”luovaa kirjoittamista”, mutta ehkäpä ymmärrän sen koko lailla samoin kuin Jääskeläinen: siihen liittyy juuri esteettisiä päämääriä ja avoin suhde perinteeseen. Ajattelen, että perinne on luovuuden materiaalia: uusi teksti syntyy luovuuden myötä, mutta luovuutta ruokkii kaikki jo olemassa oleva. Siksi kirjoittajan pitää myös lukea, lukea, lukea. Tai niin ainakin minä teen ja tahdon tehdä.

Ja kirjoittaminen tarvitsee aikaa, kyllä. Se vaatii myös priorisointia: sitä, että osaa armahtaa oman riittämättömyytensä monilla muilla elämän osa-alueilla, sietää mm. lattialla lainehtivia pölypalleroita ja omaa epämiellyttävää itsekkyyttään, kun vetäytyy todellisuudesta sanojensa äärelle. Myös sekä aloittamiseen että lopettamiseen liittyy omat vaikeutensa, jotka on voitettava kerta toisensa jälkeen. 

Rationaalisuuden ja intuition vuorottelu on kirjoittamisessa ehkä kiehtovinta. Kirjoittamisen prosessi on minusta äärettömän mielenkiintoinen. Kaikkea ei voi eikä tarvitse selittää – kirjoittamisessa on kuin onkin myös ripaus sitä käsittämätöntä taikaa.

3. Tekstin tekemisen taito

”Tekstistä voi erottaa sisällön ja muodon tai ajatukset ja ilmaisun. Pitää siis olla sanottavaa ja taito sanoa se.”

Kirjoittaja tarvitsee uteliaisuutta, tiedonhalua ja kykyä kiinnostua ja innostua. On tärkeää osata tarkkailla sisäistä maailmaansa, mutta oma mielikuvitus ei riitä, vaan kirjoittaja tarvitsee tietoa myös itsensä ulkopuolisesta maailmasta. Aloitteleva kirjoittaja ammentaa ennen kaikkea omista kokemuksistaan, mutta ajan mittaan aiheisto usein laajenee. On usein helpointa kirjoittaa siitä mikä on tuttua, mutta silloinkin tarvitaan etäännyttämistä.

Kirjoittamiseen liittyy aina jokin tavoite, intentio, joka jokaisen kirjoittajan on itse määriteltävä. Mutta tekijän intentiolla on merkitystä vain tekstiä työstettäessä, sillä valmis teksti siirtyy lukijalle ja vapautuu samalla tekijänsä yksinoikeuksista myös intentoiden suhteen – lukija luo sille omat merkityksensä. Tekijän on hyvä tiedostaa omat intentionsa, mutta ”kirjoittaminen onkin usein [myös] sen etsimistä, mitä haluaa sanoa ja sellaisen löytämistä, mitä ei tiennyt etsivänsä.”

Kirjoittaminen on tekstin sommittelun taitoa, mutta ei silti pelkkää tekniikkaa. Hyvä muoto on eheyttä, yhtenäisyyttä ja kirkkautta. Mutta ohjeita ja kaavoja liian uskollisesti noudattava teksti voi olla hengetön, kirjoittajan oman äänen hävittävä.

 

Ja Jääskeläisen jälkeen taas minä: kyllä, hmm, kyllä.

Sisällön ja muodon suhde on yksi lempiaiheistani: jaksan toistaa sitä, että paras teksti on sekä sisällöltään että muodoltaan esteettisesti puhutteleva. Sisällöllä tarkoitan muutakin kuin pelkkää tarinaa – teemoja, herääviä ajatuksia ja kysymyksiä, kaikkea sitä mitä teksti sisällään kantaa. Muoto on minusta yhtä tärkeää kuin sisältö, ainakin melkein. Ihanteellista on, että ne ovat sopusointuisessa suhteessa keskenään.

Kykyä innostua ja huomata tarvitaan varmasti – sitä, että näkee myös ympäröivän todellisuuden sisäisten maailmoidensa rinnalla. Aloitteleva kirjoittaja ja kirjoituksiin hiipivät omat kokemukset? Niin, tämä ajatus tuntuu tulevan vastaan aina. Ehkä tämä usein onkin totta. Itse aloittelevana kirjoittajana sanoisin, että ”todellinen” minäni lainaa kirjoittavalle minälleni itsensä ja elämänsä yksityiskohtia ja ennen kaikkea ihmisyytensä. En ajattele kirjoittavani itsestäni, mutta kylläkin itsessäni. Mystiikkaa? Ei, vaan se kiehtova kirjoittava minä – ja ehkäpä siis hitunen sitä mystiikkaa sittenkin.

Ja kyllä, kun teksti irtautuu tekijästään kohdatakseen maailman, se on vapaa keräämään yhtä monta tulkintaa kuin lukijaakin. Ja todella, kirjoittaminen voi olla hyvinkin kiehtova matka mieltä askarruttaviin kysymyksiin: maailma ympärillä on ääretön kysymysten kaikkeus, ja kirjoittaminen on tapa koettaa antaa johonkin kysymykseen yksi mahdollinen vastaus. Kysymyksen tiedostaa kenties aloittaessaan tai vasta lopettaessaan tai ei vielä sittenkään, mutta kirjoittaminen tuottaa joka tapauksessa yrityksen tutkia ja ymmärtää jotakin.

Ja voiko paremmin kiteyttää: hyvä muoto on eheyttä, yhtenäisyyttä ja kirkkautta! Sitä kohti... Ja kyllä, näin minäkin ajattelen: kirjoittajan on hyvä tietää ja tuntea perinne ja rajat, mutta uskaltaa silti olla myös riittävän vapaa.

4. Hyvää ja huonoa kirjoittamista

”Tekstien arviointiin ei ole olemassa yksiselitteisen luotettavia ja pysyviä mittareita. Arvottaminen on aina subjektiivista ja siksi sen pitäisi olla myös läpinäkyvää: arviointiin vaikuttavia odotuksia, asenteita ja tunteita ei pidä piilotella. Mestarillisen ja kelvottoman väliin mahtuu suurin osa kirjallisuudesta – ”ihan hyvän” ei pitäisi tuntua loukkaukselta.”

Palautteen saamisen tarve on yksi keskeisimpiä syitä hakeutua kirjoittajakoulutukseen. Jääskeläinen puhuu keskeneräisten tekstien estetiikasta – siitä kuinka eri tavalla keskeneräisiä kirjoituksia on luettava kuin valmiita. Parasta palautetta on se, joka kirkastaa kirjoittajan itsekin jo alitajuisesti tietämät ongelmakohdat – ne, joita hän ei kuitenkaan ole vielä osannut tietoisesti nimetä. Kyky tarkastella kriittisesti myös omaa tekstiään on kirjoittajalle erityisen tärkeä taito, koska tavoitteelliseen kirjoittamiseen liittyy väistämättä myös omaa arviointia. Arviointitaitojen kehittämiseen liittyy (luonnollisesti) myös runsas ja monipuolinen lukeminen.

 

Ja minä: kyllä, kyllä, kyllä.

Arvottaminen todellakin on aina subjektiivista – jokainen arvottaja on ihminen, ja siksi myös itsensä vanki. Itsestään ei pääse, vaikka olisi ammattilainenkin ja kykenisi periaatteessa tarkastelemaan tekstejä myös ohi itsensä ja omien mieltymystensä.

Luonnollisesti kirjoittaja kaipaa palautetta – opastusta, mutta myös vahvistusta omasta kehittyvästä kyvystään kirjoittaa. Keskeneräisten tekstien estetiikka on hieno käsite, joka kiteyttää sen, kuinka vasta rakenteilla olevaan tekstiin on suhtauduttava. Ja todellakin, paras palaute juurikin kirkastaa.

Itsearviointi on väkisinkin vaikeaa: omalle tekstilleen on väistämättä sokeampi kuin toisten teksteille, siinä on niin kiinni. Mutta on silti opittava tarkkailemaan omaakin tekstiään ikään kuin ulkopuolelta, lukijana: eläytymään lukijan asemaan, hetkeen jossa tekstiä ennen kokematon astuu sen maailmaan. Ja kyllä, ehdottomasti allekirjoitan myös tuon, että lukeminen ravitsee arviointitaitoja – kaikenlaiset tekstit opettavat.

5. Luovan kirjoittamisen opettamisesta

”Kirjoittaja ei ole koskaan täysinoppinut eikä mistään koulutuksesta tule valmiita kirjailijoita. Kehittyminen kirjoittajana vaatii läpi elämän kestävää tietoista ponnistelua.”

Oppiminen on aina ennen kaikkea henkilökohtainen prosessi, ja juuri siksi sen itseohjautuvuus on niin tärkeää. Kehittyminen vaatii aikansa – hyväksi ei tulla hetkessä. Ja kirjoittamaan oppii parhaiten kirjoittamalla ja lukemalla. Moni halukas hakeutuu nykyisin kuitenkin myös koulutukseen: koulutusten suosio on hyvin suurta, vaikka niitä myös kritisoidaan ja moititaan oman ja aidon tuhoamisesta.

Varmaa on ainakin se, että pelkkä koulutus ei kaikkea opeta. Tärkeintä on, mitä tekee koulutuksen ulkopuolella – se, kirjoittaako. Oppimisen tiellä auttavat ”kärsivällisyys, pitkäjänteisyys ja epävarmuuden sietäminen”, mutta toisinaan kirjoittaminen saattaa ja saa olla myös ”iloista, vaivatonta ja helppoa”. Kirjoittamisen opettaja on parhaimmillaan ajatuskumppani, joka ei ehkä anna selkeitä vastauksia, mutta opettaa ajatelemaan itse, keskustelun kautta. Ja lopulta ”opetukseen osallistuminen on vain yksi väliasema, ei päämäärä sinänsä. Se on vain yksi tapa edistää omaa oppimistaan.”

 

Ja vielä kerran myös minä: kyllä, kyllä, kyllä.

Ei, kirjoittaja ei koskaan olen täysinoppinut eivätkä opinnot tee kenestäkään kirjailijaa. Kirjoittaminen on loputonta oppimista ja alusta aloittamista. Mikä ihana ajatus! Sillä tämä merkitsee samalla sitä, että jos tänään epäonnistun, saatan hyvinkin onnistua jo huomenna.

Ja kyllä, oppiminen on nimenomaan henkilökohtainen prosessi: oppimista ei tapahdu, ellei itse opettele ja opi. Syvällinen oppiminen on myös hidasta, pitkä prosessi, joka todella jatkuu myös läpi elämän. Kirjoittajakoulutusta ja siihen kohdistuvaa kritiikkiä olen pohtinut myös täällä – ja tunnustan toki, että olen itsekin näitä koulutuksia joskus kummastellut. Nyt ajattelen kuitenkin ennen kaikkea niin, että koulutus on opinhaluiselle annettu mahdollisuus antaa itsensä oppia taas jotakin uutta: se ei tee kenestäkään valmista, mutta antaa parhaimmillaan varmasti eväitä, joilla oma kirjoittajuus ja suhde kirjoittamiseen vahvistuvat. Koen kulkevani tietä, jolla todellakin tarvitaan ”kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja epävarmuuden sietämistä”, mutta joka kuitenkin on tulvillaan iloa.

**********

Sana kerrallaan on ilmeisen ajatuksia aktivoiva teos – teos, jonka kanssa mielellään keskustelee ja nyökyttelee! Sopii siis suositella sitä aiheesta kiinnostuneille! Voisin kirjoittaa tämän pohjalta varmaan oman kirjan, kerta kaikkiaan kokonaisen. Tässä kohtaa oli tyydyttävä tuskalliseen tiiviyteen, joka sekin tosin tapani mukaan tursuilee. Mutta tässä kirjan anti vielä äärimmilleen tiivistettynä: kirjoittaminen on kerta kaikkiaan kiehtovaa ja sen oppiminen ihana elinikäinen taival! Kaikkein paras lause kirjassa on ehkä tämä: ”Kirjoittaminen on aina oppimista.” Niin minäkin sen ajattelen, suloisen loputtomana oppimisena.

Aloitan siis opinnot innostuneena. On ihanaa, että maailma on aina avoin, ja että aina on mahdollista oppia lisää. Uskon loputtomaan oppimiseen, kehittymiseen ja kirkastumiseen, hetki hetkeltä. Kirkastavia pian alkavan syksyn hetkiä myös teille lukijani!

********************

Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen. 193 s. WSOY 2002.

Voiko kirjoittamista opettaa/oppia?

Keskiviikkona postilaatikkoon pudotetussa Parnassossa (3/2014) oli Johanna Venhon artikkeli ”Lukijan viettelemisestä”. Artikkelin alaotsikkona kuuluu kiivastakin keskustelua aika ajoin herättelevä kysymys ”Voiko kirjoittamista oppia?” Venho luotaa artikkelissaan siihen (etupäässä angloamerikkalaiseen) kirjateollisuuden haaraan, joka suorastaan tulvii oppaita kirjoittamisen opettamiseen ja oppimiseen. Artikkeli oli minusta hyvin mielenkiintoinen – olenhan itsekin tahollani pohtinut tätä kysymystä kerran jos toisenkin ja toki myös tullut pohdinnoissani jonkinlaiseen (ainakin toistaiseksi voimassa olevaan) tulokseen. Ajattelen, että kirjoittamista voi – ja pitääkin – oppia, mutta opinpolku voi eri kirjoittajilla olla hyvinkin erilainen. Tärkeintä minusta(kin) on joka tapauksessa – yllätys yllätys – lukeminen ja kirjoittaminen.

En itse ole toistaiseksi juurikaan lukenut varsinaisia kirjoittamisen oppaita, mutta kylläkin kirjoituksia kirjoittajuudesta ja kirjoittajana/kirjailijana olemisesta. Toki olen lukenut myös muutamia opastavia opuksia, mm. Mika Waltarin ikivihreän klassikon Aiotko kirjailijaksi?, mutta ns. ”tehtäväkirjojen” harjoitukset eivät ole minua juurikaan kiinnostaneet, enkä ole kokenut niitä tarvitsevani. Tekeminen opettaa parhaiten, mutta tehtävänsä voi ehkä laatia myös itse. En myöskään tähän asti ole osallistunut minkäänlaiseen kirjoittajakoulutukseen, vaikka kirjoittaminen onkin minulle myös tavoitteellinen harrastus.

Syksyllä olen kuitenkin aloittamassa ensimmäiset kirjoittamisen opintoni ja olen innoissani: uskon, että avoimen yliopiston opinnot ovat mielenkiintoiset, monipuoliset ja antoisat, ja luovat ajatuksiini uusia liikehtiviä ratoja. Tunnustan silti, että olen aiemmin ollut kirjoittamisen opintojen suhteen myös skeptinen: olen miettinyt juurikin tuota kysymystä ”voiko kirjoittamista oppia” tai pikemminkin se on ollut muodossa ”voiko kirjoittamista opettaa”. Sittemmin olen kuitenkin todennut, että luultavasti voi – tosin ehkä kyse ei ole niinkään kirjoittamisen opettamisesta sinänsä kuin välineiden tarjoamisesta oman kirjoittamisen ja syntyvien tekstien tarkasteluun. Omaa ääntä ja sanottavaa kukaan tuskin voi toiselle antaa, mutta rohkeutta ja työstämisen välineitä kyllä. Esimerkiksi erilaiset kirjoittajaopinnot ja -ryhmät saattavat hyvinkin saada omille teksteille helposti sokeutuvia silmiä avautumaan ja – mikä ehkä tärkeintä – tarjota tärkeää vertaistukea sitä kaipaaville. Myös oppaista ja muista kirjoittamista käsittelevistä opuksista saattaa parhaimmillaan saada uutta intoa ja puhtia puuhiinsa, ikään kuin kirjallista vertaistukea siis. Kirjoittajat, jotka itse opettavat – kuten Venho – saavat oppaista varmasti myös lisää ideoita omien, väistämättä ehtyvien ajatustensa jatkoksi.

En kuitenkaan usko, että kirjoittajakoulutus saati –oppaat olisivat kenellekään oikotie onneen. Ne molemmat voivat olla parhaimmillaan hyvin antoisia, mutta eivät ne välttämättä taivaita avaa. Teknisestikin taitavan kirjoittajan voi lopulta olla hankala kirjoittaa, ellei hänellä ole sanottavaa – tärkeintä siis varmasti on, että haluaa kirjoituksellaan jotakin sanoa. Mutta ei pelkkä sanomisen vimmakaan yksin riitä, jos kehittyä tahtoo. Rohkenisin väittää, että täytyy myös tuntea kirjallisuutta ja olla halukas oppimaan yhä paremmaksi kirjoittajaksi, vaikkapa sitten niitä opasopuksia lukemalla ja/tai kirjoittajakoulutuksiin ja -ryhmiin osallistumalla - mutta ennen kaikkea kirjoittamalla, kirjoittamalla ja kirjoittamalla sekä lukemalla, lukemalla ja lukemalla.

Kirjoittajakoulutusta ja oppikirjojen lukemista kylläkin myös kritisoidaan. Venhokin sivuaa aihetta artikkelissaan kysymällä "tuottaako kirjoittajakoulutus ja oppikirjojen lukeminen vain kirjallisia broilereita" ja vastaamalla, että kärjistys on turha. Broilerikeskustelu viittaa tässä kirjoittajien liialliseen tekniseen taitavuuteen, joka tuottaa turhan viilattuja, lukijoille etäisiä teoksia. Toisaalta olen kuullut sellaistakin rutinaa, että "kaikki" kirjoittavat koulutusten takia nykyään samalla tavalla, so. tasaisen tasapaksuja ja ennen kaikkea helppolukuisia tarinoita. Voikin olla, että jotkut koulutustahot pyrkivät muokkaamaan oppilaistaan mukavalukuisia lukuromaaneja tehtailevia sanailijoita, jotka välttävät teoksissaan turhaa "vaikeutta".  Tällaisille romaaneille on siinä tapauksessa kuitenkin varmasti tarvetta: ne vastaavat luultavasti suoraan kysyntään. Osa koulutuksista taas saattaa hyvinkin tähdätä myös tekniseen taituruuteen, mutta en nyt ihan broilereista ehkä puhuisi: parhaimmillaan koulutuksissa kehittyy varmasti kirjoittajia, joilla on kykyä ja halua myös ravistella kirjoittamisen rajoja ja tuoda kirjallisuuteen jotakin uutta - useimmiten kuitenkin lähinnä luomisen ilosta eikä vain teknisen kikkailun itsetarkoituksessa. Vai onko esimerkiksi Kriittistä korkeakoulua käynyt Maija Muinonen muka joku tehotuotettu ja kikkaileva broileri? Ei todellakaan, vaan hienon esikoisteoksen kirjoittanut sanataiteilija - Mustat paperit (2013) ei suinkaan suotta kerännyt sitä kiitosta, jota se sai. Ja enpä tiedä, en ehkä sentään menisi nimittelemään broileriksi yhtään ketään. Enkä kyllä ihan tasapaksuksikaan. Omalla äänellään ja omalla tavallaan jokainen kirjoittaa, vaikka opastusta matkan varrella saisikin.

Niin, minulla ei tosiaan toistaiseksi ole omakohtaista kokemusta kirjoittajaopinnoista, vaan kaikki niitä koskevat ajatukseni perustuvat luetun ja kuulostellun pohjalta rakentuneisiin vaikutelmiin. Nähtäväksi jää, tulenko syksyllä alkavien opintojeni lisäksi hakeutumaan oppiin myös toisaalle. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että opinhalu on kaiken kehittymisen äiti - opettelee sitten itsekseen tai opettajien johdolla. 

Ja kylläpä vaan se Waltarikin jo aikoinaan sanoi, että

”Ihmeen harvat tulevat ajatelleeksi, että kirjaileminen samoin kuin jokainen muukin ammatti edellyttää harjaantumista ja välttämättömiä perustietoja. Ei ole olemassa synnynnäisiä kirjailijoita. Lahjakkuuden korvaamattoman avun ihminen voi ehkä omata jo syntyessään, mutta pelkkä lahjakkuus ei suinkaan riitä kirjailijaksi tulemiseen. Toisten on helpompi oppia kirjoittamaan, toisten vaikeampi, mutta kirjoittamisen taito on jokaisen kirjailijan itse itselleen kehitettävä.”

(Mika Waltari 1935: Aiotko kirjailijaksi? – oma painokseni on vuodelta 1994, lainaus sivuilta 16-17.)

Waltarin aikoina ei tainnut vielä juuri kirjoittajakoulutusta tai –oppaita olla, vaan jokaisen kirjailija oli ”yleensä itse opittava ammattinsa” (mt., s. 17). Waltarin oma opus olikin varmaan monelle kirjailevalle lukijalleen tarpeen - ja on yhä. Nykyään on kuitenkin moni asia toisin: kirjoittajakursseja ja opaskirjoja on jo monenlaisia ja varmasti myös monentasoisia. Osa opastuksesta saattaa hyvinkin olla - kuten kritiikki toisinaan kuuluu - sitä ”rahat pois vaan eikä mitään vastinetta” -ainesta. Mutta osa on varmasti myös oikeasti antoisaa ja hyödyllistä. Oppijasta riippuu, minkälaista opastusta kokee tarvitsevansa.

Siteeraan loppuun vielä Venhon haastattelemaa käsikirjoittaja ja romaanikirjailija Vepe Hännistä: 

”Totuus on, että ihminen katsoo aina mieluummin huonon tarinan, joka on hyvin kerrottu, kuin hyvän tarinan, joka on huonosti kerrottu.” 

Tämän itsekin allekirjoitan! Ihannetilanne on, että luettavassa kirjassa (tai katseltavassa elokuvassa/näytelmässä) sekä kerronta että sisältö ovat esteettisesti puhuttelevia. Mutta jos toisesta on joustettava, niin tarinasta. Tämä perustuu varmasti siihenkin, että useimmat tarinat ovat jo tuhannesti kerrotut, mutta sanomisen tapa voi aina olla uusi.

Suosittelen Venhon artikkelia kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille - se sivuaa samoja tuttuja totuuksia siitä, että kirjoittamista oppii lopulta parhaiten lukemalla ja kirjoittamalla, mutta on myös hyvinkin kelpo kooste oppaiden annista ja herättelee mukavasti myös omia asiaa koskevia ajatuksia.

Ajattelemisiin ja kirjoittelemisiin siis - kirjoittaminen on mielenkiintoista matkantekoa!

PS. Ehkäpä pian otan paremmin esille myös tuon jo hitusen siteeraamani Waltarin klassikko-opuksen – muistan kuinka sitä lukiessani keräsin itseeni kuin ikiaikaista viisautta.