Kevätharmaata, ruuhkaa ja luettua (Gallup, Onnellisuudesta, Ujon urakirja)

Kesäiset päivät ovat välillä vaihtuneet harmaaseen. Omenapuu ei siitä piittaa, se on vaaleanpunaisia nuppuja tulvillaan ja pian se antaa niiden ryöpytä ihanana valkeana huntuna. Minä odotan, oi kyllä! Eikä minuakaan sade haittaa, ei, se huuhtelee ilmasta siitepölyjä ja ravitsee maata, antaa sille kesän tuoksun.

Elämässä on ruuhkaa. Joskus se on hyväkin, niin nytkin. Ruuhka syntyy asioista, jotka ovat tärkeitä. Silti se tarkoittaa väistämättä myös priorisoinnin välttämättömyyttä. En ehdi kirjoittaa ”kunnollisia” ja ”oikeita” kamarikirjoituksia, kirjoitan vain mitä sattuu, tällaisia. Olkoon sitten niin juuri nyt.

Lukea sentään ehdin myös huvittelukirjallisuutta (öö? miten pitäisi tehdä ero ”välttämättömän” ja ”vapaaehtoisen” lukemisen välille, etenkin kun raja niiden välillä on loppujen lopuksi aika häilyvä? no olkoon, ajatellaan vain pragmaattisesti että ”työ” ja ”leikki” ja jätetään laajempi problematisointi), vaikka niin, tokihan sekin, siis huvittelukirjallisuuden lukeminen, on sitten aina jostakin muusta pois. Mutta täytyyhän sitä! Ja kas, niin: elämä on paketti, johon lukeminenkin toisinaan olennaisesti kuuluu. Mitenkä siis oikeastaan mikään on mistään pois, jos kaikki on samaa pakettia vaan. No niin, tämä tästä.

Olen lukenut muun muassa lisää Pauliina Vanhataloa, tällä kertaa oli vuorossa Gallup (2009), joka kertoo Arista, Kaisasta, mielipiteistä, ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista, siitäkin mitä merkitsee se että ihminen näkyy ja on todellinen. Gallup ei ollut samalla tavalla sielua ravisteleva kokemus kuin Pitkä valotusaika (2015), mutta jälkimmäinen olikin sielukirja. Myös Gallup on hyvä teos, eheästi ja eheäksi rakennettu, ja suosittelen kyllä kirjailijattaren tuotantoa edelleen. Minulle Vanhatalosta tuli tänä keväänä kertaheitolla supersuosikki ja aion nauttia koko hänen tuotantonsa sitä mukaa kun siltä tuntuu.

Tommi Melenderin esseet Onnellisuudesta (2016) päättyivät nekin tässä jonakin iltana, ja siinäpä kirja josta oikeastaan tahtoisin kirjoittaa ihan kunnolla mutta kun en nyt veny niin en sitten veny. Onneksi ainakin Omppu on kirjoittanut teoksesta erinomaisen hyvin. Sen silti sanon, että kyllä vain oli mielenkiintoista keskustella Melenderin kanssa muun muassa porvarillisesta onnellisuusnarratiivista, kirjailijan idioottimaisuuksista ja kysymyksestä kirjallisuuden jalostavuudesta. Senkin kyllä sanon, että olen ihan uhallanikin onnellinen. Niin: jos en muutenkin olisi, niin olisin ihan vaan markkinafundamentalistien kiusaksi. Onnea kun ei osteta, se eletään. Senkin sanon, että koen ilkikurista ja itseironistakin riemastusta kun luen että jokainen kirjailija kokee tietysti olevansa erityinen ja että taiteellisen työn julkilausumattomiin ennakkoehtoihin kuuluu oman merkittävyytensä yliarvioiminen ja että kirjojen julkaisemisessa on väistämättä mukana aimo annos turhamaisuutta. Toisaalta luulen, että hyvin monelle taiteellisen työn tekijälle oma työ näyttäytyy samaan aikaan myös jatkuvana riittämättömyyden kohtaamisena ja yhä uutena itsensä voittamisena. Sellaista euforian ja epäuskon ristivetoa se. Niin ja sanonpa vielä senkin, että jos joskus olen sanonut jotakin sellaista, että kirjallisuuden lukeminen tekee hyväksi ihmiseksi (ei hyvänen aika, en kai ole?), tunnen itseni kauniisti sanoen typeräksi. Ei se ketään hyväksi tee. Kirjallisuus avartaa ja tarjoaa näkökulmia, mutta ei todellakaan takaa sydämen sivistystä, empatiaa ja lämpöä eikä ylipäätään ole niiden ennakkoedellytys. Jos lukeva ihminen harrastuksensa jalostavuudella kohottelee itseään ja implikoi samalla lukemattomien ihmisten harrastusten henkisen alempiarvoisuuden, käy oikeastaan täysin päinvastoin: hän osoittaa olevansa sydämeltään ahdas, epäempaattinen ja kylmä. Kyllä vain, suosittelen lukemaan Onnellisuudesta, jos olet halukas pohtimaan onnellisuuden olemusta ja vähän muutakin ja käymään antoisaa (päänsisäistä) keskustelua. PS. Meidän kaltaisiamme paskahousuhumanisteja repii jatkuva sisäinen ristiriita. Emme voisi elää ilman kirjallisuutta, mutta emme tule koskaan täysin vakuuttuneiksi lukemisen ja kirjoittamisen mielekkyydestä. Aamen.

Olen lukenut myös Kati Tiirikaisen Ujon urakirjan (2016). Jos olet ujo/introvertti/herkkä (joko kaikkia tai vain jotakin), niin suosittelen, sillä vaikka tuo kolmikko ei olekaan synonyymisuhteessa keskenään, niin niissä, jotka mieltävät itsensä niistä joksikin, saattaa sittenkin olla jotakin hyvin samaa. Esimerkiksi itsensä markkinoiminen/tuotteistaminen/brändääminen/mikä lie ei useimmille näihin ominaisuuksiin samaistuville liene sitä luontaisinta saati mieluisinta puuhaa, vaikka juuri sellaisia kykyjä tässä nykymaailmassa kai kovasti tarvittaisiin. Ujon urakirja on oikein hyvä lisä siihen viime aikoina ilmestyneeseen kirjallisuuteen, jossa nyt kiitettävällä tavalla tuodaan esille, ettei ole yhtä ainoaa tapaa olla oikeanlainen vaan että myös ne aremmat/hiljaisemmat/herkemmät ja hennommat kyynärpäät omaavat yksilöt ovat omalla tavallaan ihan oikeasti aika kelpoja, vaikka eivät ehkä osaakaan itseään mainostaa ja kehua. Tasapaino syntyy ihmisten erilaisuudesta, ei siitä että kaikkien pitäisi olla samanlaisia. Se kun tässä maailmassa muistettaisiin niin olisi monella mukavampi olla.

Nyt on meneillään muun muassa E.M. Forsterin Hotelli Firenzessä (1908), jota luen uudestaan pitkän ajan jälkeen. Muistin kyllä, että teos on hyvä (siksihän uusintaluku!) mutta en että näin hyvä: On niin vaikeaa – minusta ainakin – ymmärtää ihmisiä jotka tarkoittavat sitä mitä puhuvat. Ja: Onko teidän mielestänne luonnon ja ihmisen kevään välillä eroa? Silti me ylistämme toista ja tuomitsemme toisen häpeillen sitä että samat lait toteutuvat molemmissa. Niin: elämän ja heräämisen keväiset lait.

Hyvää ja kaunista kevätviikkoa! Taitaa edelleen olla luvassa pilveilevää, mutta elämän vehreyttä riittää.