Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja (1978)

kirjoittaminen, yksinäisyys, kaipuu

kun luen sinua Eeva, jokin hyvä minussa kasvaa, aina, tai siltä ainakin tuntuu

ehkä se on hyvää joka tulee kohtaamisesta, siitä että on joku jonka sanat tulevat lähelle, niin lähelle että on melkein kuin olisi kotona, itsessään

(eikä kuitenkaan, ihan, koska kaksi erillistä ihmistä eivät ole, tietenkään, yksi vaan kaksi, ja niin on hyvä, juuri niin)

ja ei, ei se mene niinkään, että kaikki olisi samaa, vaan niin, että tavassa nähdä maailma, kohdata se, on jotakin jaettua, yhteistä, tai ainakin niin, että tunne yhteisyydestä, jakamisesta, on vahva

niin vahva, että tuntuu siltä kuin toinen olisi lähellä, siinä, sinä

ja miten sinä kirjoitatkin keväästä ja syksystä, matkasta niiden välillä, niin minäkin teen, kerta toisensa jälkeen

(taas minä teen niin, tai taas minä järjestän ja jäsennän jotakin vanhaa jossa se menee niin, jossa sen on pakko mennä niin)

((älkääkä puhuko meille kliseistä tai toisteisuudesta, sillä lopulta on vain kokemusten ainutkertaisuus, aina))

ja niin kuin sinä sanot: 

Taiteessa on vain yksi sääntö: jatkaa. Aloittaa alusta, aina uudestaan.

lukiessani tulen äkkiä ajatelleeksi sitäkin, miksi oikeastaan pitäisi ehtiä lukea paljon (ajatus johtuu varmaankin siitä, että sinun kaltaisesi lähelle tulevat kirjailijat merkitsevät minulle tiettyä täyteyttä) – niin, eikö riitä, ja ehkä paremminkin, että ehtii lukea hyvin juuri sen mitä lukee? miksi paljon on muka parempi kun se ei kuitenkaan ole? vähemmän on usein enemmän, ehkä tässäkin

eikä elämä riitä kaikkeen (ja, niin kuin sinäkin sanot, siihen liittyy myös surua, luopumista: kaikki ne kirjat, esimerkiksi, vielä kirjoittamattomat ja lukemattomat... – oletko lukenut Freudisi jo? minä en – mutta minusta tuntuu, silti, että siitä ei tule mitään, kyltymättömyydestä, että on pakko tyytyä rajallisuuteen, pakko tai hyvä)

ja luonto! luonto! (älä tallaa minun niittyjäni, äläkä tule, ollenkaan; se on, myös: anna minulle rauha, minä olen herkkä häiriintymään ja minä tarvitsen yksinäisyyttä nyt)

ja sinä sanot, myös:

Minulle tulee aina silloin tällöin voimakkaasti tunne ettei mitään muuta kannata kirjoittaakaan kuin syvästi henkilökohtaista, koska vain henkilökohtainen on minulle totta, ainoa tieto jonka kokemus muuttaa minulle totuudeksi. Kaikki muu on vain kerrottua.

Minulle ”taiteilija” merkitsee samaa kuin henkilökohtainen.

niin! kaiken rehellisen alla on henkilökohtaisuus, ei välttämättä totuuksia yksi yhteen, mutta henkilökohtaisuus

sinä kirjoitat henkilökohtaisesti Eeva, ja minä luen henkilökohtaisesti, me olemme kohtaava henkilökohtaisuus

(eikä mikään, ei mikään, ole yleistettävämpää ja tunnistettavampaa kuin juuri se, henkilökohtainen)

ja nyt minä kaipaan ihan hirveästi sinun runojasi ja melkein olen itselleni vihainen siitä etten vieläkään ole etsinyt sinun koottujasi omakseni, sitä kokoelmaa jonka nimessä on perhonen, minä tarvitsisin sen, haluaisin, nyt

siis kauneutta on, rakkautta on, iloa on, niinkin siinä sanotaan

(ja vaikka alan olla todella väsynyt kaiken tavaran ylenpalttisuuteen – ja kyllä, jopa kirjojen, vaikka en olekaan ihan varma, edelleenkään, ovatko ne oikeastaan tavaraa – niin sinun runosi tulevat vielä hyllyyni, se on varmaa)

siksikin että:

Minun runojeni salaisuus on niiden luontevuus. Niissä ei ole yritetty sanoa mitään ”hienosti” tai ”taiteellisesti”. Niiden pyrkimys on ainoastaan mielteen ja ilmaisun vastaavuus, niin ettei ajatuksen ja kielen väliin jää kuin hiuksenhieno vara, jonka lukijan kokemus sitten luo umpeen.

ja tiedätkö, juuri niin minä olen sanonut, ajatellut: sinun runoissasi on konstailemattomuutta, niiden syvyys ja viisaus ei tarvitse mitään turhaa, ylimääräistä, liikaa

ja kun se yksi käsikirjoitus joskus on valmis, jos on (on!), niin siihen tulee sitaatti sinulta, täältä

oikeastaan on monia käsikirjoituksia, joihin sitaatti sinulta sopisi; jotakin se kertoo – jotakin, tai paljon

Kirjoittamisen tila on armo. Se on kuin pyhä henki. Se on sitä että minut on valittu ilmaisemaan tämä.

Kiitos Eeva. Kiitos. Jälleen.

(PS. Kirjoitan muistiin myös tämän, ettei koskaan unohtuisi: Kirjallisuudelle on turha antaa mitään tehtäviä. Se yritys on tuomittu epäonnistumaan, koska jokainen tehtävänmäärittely kattaa vain liepeen, jos sitäkään, kirjallisuudesta. Kirjallisuus on.)

...ja Eevaa... ja Eevaa... ja Eevaa

Sanokaa minulle yksi asia

jolla ihminen on hyödyttänyt luontoa.

Olisi kaunista hiutua sitä muistellen.

Nostaisin pääni pystympään,

korahtelisin uljaammin,

yrittäisin nähdä tässä kaikessa jotain suurenmoista.

Eeva. Olen yhä lukenut sinun koottuja runojasi, eteenpäin ja takaisinpäin. Panttaan kirjaa itselläni, en haluaisi viedä sitä takaisin kirjastoon. Ehkä minun kuitenkin lopulta täytyy. Selitän itselleni, että kirjan tarvitsevat luettavakseen myös niin monet muut. Ehkä minun on koetettava etsiä tämä omaksi. Minusta tuntuu, että tarvitsen sinun sanojasi aina aika ajoin. Ne tekevät minulle hyvää.

Hyvä Jumala.

Anna linnuille pesiä.

Anna lapsille hyviä isiä ja äitejä.

Anna yksinäisille vanhuksille joku

joka ottaa heidät syliin.

Minä istun sinun viereesi, ristin käteni ja rukoilen sinun kanssasi. Eikö runon tarkoitus olekin kohdata lukija ja tulla osaksi myös häntä?
Sanat, niin – siltoja sielujen välillä.

Ei, ei, ei.

Ei sotaa!

Miten lujaa meidän pitäisi huutaa että he kuulisivat?

*****

Ennen kuolemaani

minä varmaan lopulta kelpaisin

myös elämälle.

Luulen, että sanoin sen sinulle jo. Tai ainakin sinusta. Että sinä sanot kaiken niin oikein. Sanon sen silti taas. Senkin, että runoistasi on taas vaikeaa kirjoittaa, koska oikeastaan ne kaikki olisivat siteeraamisen arvoisia. Minun sanani niiden välillä ovat vain tyhjää helinää. Täytettä, jota ripottelen väliin, että näyttäisi siltä
että sanon itsekin jotakin.

Joka tapauksessa tämän hetken nimi on

kiitos.

Mietin miltä tuntuisi istahtaa kanssasi kesäiltaan ja juoda kupillinen teetä. Hengittää jasmiininkukkien tuoksua ja vaaleaa iltaa.
Tiedätkö, oikeastaan olen tehnytkin juuri niin.

Sillä joka masentuu

on vielä unelmia.

Olen keskustellut kanssasi elämästä ja kuolemasta ja rakkaudesta, siitäkin kuinka ihminen kuuluu kukkaniityille ja metsien huminaan.
Tiedän myös, että keskustelu jatkuu.

Minä pidän ihmisistä joilla on avoin mieli.

Ihmisistä jotka pystyvät sanomaan: Ai?

Niinkö? Vai niin. En tiennytkään.

Tuota en ole tullut ajatelleeksi.

Niin minäkin. Avoin mieli tekee ihmisestä avaran. Riisuu ihmisestä turhan tärkeyden ja halun olla aina oikeassa, tietää kaikki paremmin kuin muut. Ehkä on niinkin, että maailmaa kuljettavat eteenpäin vain avarat ihmiset, ne joilla on uskallusta ja kykyä nähdä omaa mieltään pidemmälle.

Kuolema. Luopuminen. Siitä sinä kirjoitat nyt paljon. Siitä kuinka

[e]räänä päivänä he ovat poissa

vastoin kaikkea aikaisempaa kokemustamme.

He, rakkaat. Ja silloin jäljellä ovat enää muistot. Enää. Niin paljon.

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

Ja lastenlapset kantavat heitä mukanaan, kukkina ja puina ja intohimoina. Kunnes heistäkin joskus tulee mummoja ja kukkia ja puita.
Kunhan ovat ensin olleet intohimoisia.

Ja rakkaus.

Hetkien hetki:

rakkaus kohtaa rakkauden.

Tässä hetkessä on toivomme.

Maailman toivo.

Kiitos Eeva. Jälleen.

*****

Siteeratut runot ja runokatkelmat ovat Eeva Kilven kokoelmista Animalia (1987) ja Kiitos eilisestä (1996). Mukana on myös lainaus viimeisistä runoista vuosilta vuosilta 1996–2000. Nämä kokoelmat samoin kuin nämä ja nämä sisältyvät kaikki Eevan koottuihin runoihin, teokseen nimeltä Perhonen ylittää tien (WSOY, 2000). Suosittelen lämpimästi Eevan runoihin tutustumista, jos ne eivät jo tuttuja ole. Nämä runot ovat sieluhoitoa parhaimmillaan.

Ja Eevaa... ja Eevaa... ja Eevaa...

 Tänä aamuna olen päättänyt olla kirjoittamatta

ja istuttaa ruusun.

Kyllä, luen edelleen Eeva Kilpeä. Minulla on kirjastosta lainassa ne kootut runot, teos Perhonen ylittää tien (2000), jossa on Eevan runoja vuosilta 1972–2000.

Muisti ja haaveet: omaisuutta ajassa.

Näissä Eevan runoissa on se vika, että niitä tekee mieli siteerata yksi toisensa perään. Ne tekee mieli tatuoida sieluun. Tai ei, ne tatuoituvat sinne ihan itsestään.
Olen täynnä sanoja. Eevan ja minun ja Eevan ja minun.

On vain yksi periaate: epätäydellisyys.

Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.

Rakastan näiden runojen konstailematonta syvyyttä. Sitä, miten asiat voi sanoa juuri näin. Suutun aina (usein) kun muistan jostakin lukeneeni, että Eevaa ei juuri ole arvostettu koska hänen runonsa ovat helppoja. Helppoja! Elämää ne ovat! Ihmisenä olemista! Mikä siinä on helppoa, elämässä, ihmisyydessä?
Onko niin, että runo joka on kirkas, ei kelpaa?

Pysyvä intohimo minussa.

Juuri näin olen halunnut elää.

Ei hukattua hetkeä, täysi tunne seurana,

olen tässä, olen nyt, en toivo mitään.

Jos, niin minä säädän runoille omat sääntöni ja arvostukseni. Minulle Eevan runot puhuvat suurta: niin, elämää ja ihmisyyttä. Elämän kunnioittamista.
Runoissa puhuu ääni, joka kanssa oma ihmisyyteni tanssii.

Entäpä jos meistä vähitellen tulee toistemme

pelkojen tai unelmien kaltaisia?

On siis tärkeää unelmoida,

etteivät pelot toteudu.

Eikö sekin ole tarkkanäköistä ja viisasta? Unelmoidaan! Siitä, että meistä ja maailmasta tulee hyviä ja kauniita! Ei pelätä. Eikö niin.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.

Ajattele: - Miten erikoinen kokemus.

Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

Ja jokainen kiitävä hetki on osa elämää, kokemusta. Kaikessa lyhyydessäkin elämään mahtuu niin paljon. Niin sanon myös itselleni kaikkina niinä hetkinä, joina ehkä ajattelen että aika ei riitä, elämä ei, että tahtoisin sitä lisää. Todellisuudessa ihminen ehtii juuri sen mitä pitää. Kun vain tarttuu ja osaa myös olla itselleen armollinen.
Kiitos Eeva.

Elämä vastaa aina: tahdon.

Niin sille on vastattava myös takaisin. On mentävä elämän kanssa naimisiin. 

Rakastettava myötä- ja vastoinkäymisissä. Tahdon.

*****

Nämä runot ja runokatkelmat ovat kokoelmista Terveisin (1976) ja Ennen kuolemaa (1982). Kootut runot jatkuvat vielä. Eeva jatkuu, minä, matka, elämä, runous. Siteeraan Eevaa vielä ja vielä.

PS. Ajatustesi puhtautta varjele

ja mikäli mahdollista myös

kalenterisi koskemattomuutta.

Itsevarmuuden hetkellä ole erityisen varovainen

sillä silloin sinua ei suojele ujous eikä arkuus.

Siis kauneutta on... kummallisuutta... erehtyvyyttä...

Siis kauneutta on.

Rakkautta on.

Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,

puolustakaa niitä.

Luen taas Eeva Kilven runoja.

Mistähän syystä minä oikein kannatan demokratiaa,

enemmistön valtaa, kun itse tulen kuitenkin aina 

kuulumaan vähemmistöön: kummallisiin.

Ne ovat minulle happea ja valoa.

Niin kuin vaaleanpunainen neilikka ikkunaani vasten.

Minussa on tämä erehtyvyys joka jumalia miellyttää.

Miten tällaisia runoja lukiessaan voisi tuntea muuta kuin rauhaa,

onnea siitä että on sanoja ja runoilijoita, jotka osaavat valita niistä oikeat.

*****

Runot ovat kokoelmasta Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)

Eeva Kilpi: Runoja (1978)

Eeva Kilven runojen lukeminen on hiljalleen päättyvän elokuun hämäriä iltoja, ulkoa kantautuvien myöhäisten autojen ääniä, teekupin lämpöä ja kynttilän kaipuuta. (Mutta ei, en ole varma, johtuuko se runoista vai hetkistä joina niitä luen. Ehkä se on jonkinlaista vuoropuhelua?)

- kiitos kirjastolle -

Se on hymyilemistä, ilahtumista, naurahduksiakin. Nyökkäyksiä ja toisinaan pientä ihmettelyä, ehkä sellaista pikkuisen ilkikuristakin ilmettä: niin, juuri niin, niinkö, onko maailmankatsomus pelkkää rajoittuneisuutta. Ja kyllä, myös ajatusta siitä, miten väärältä maailma toisinaan tuntuu.

Se on muistoja teinivuosien kadonneista runovihkoista (eikö vain niihin kopioitukin juuri sitä runoa sinusta ja minusta ja oikeasta ja väärästä, luultavasti tietämättä kenen kirjoittama runo alunperin oli) ja niin suloisen lempeitä tuntemuksia siitä, että on mahdollista laittaa sanoja rinnakkain niin että niistä tulee runo tai ajatelma tai sekä että.

Niin kuin vaikka näin:

Kaikki on paljaana edessämme.

Meidän mieltämme vain kattaa selitysten kuori.

Tekisi mieli kuoria ne hämärtävät kerrokset, mutta osaako ihminen sellaista?

Se on pyrkimyksiä etsiä keinoja joilla kiertää siteeraamisen mahdottomuus ja halua istuttaa ruusu, ihan siksi, ja tanssia iltaisin ja juoda viiniä, huutaa kauneuden ja rakkauden ja ilon puolesta, ja ehkä myös ajatuksia siitä että toisinaan todellakin jaksaa lukea vain kirjailijaelämäkertoja tai tahtoisi siivota ne komerot.

Halua pysähtyä kysymykseen:

”Miten päätitte olla mauste?”

Niin, ihan totta: kysyä nyt kuminalta sellaista (tai runoilijalta jotakin muuta).

Se on myös sisäänpäin katsomista ja helliviä ajatuksia siitä, että jumalat rakastavat erehtyväisiä (oi niin, niin minäkin uskon!),
ja silkkaa onnea sellaisista riveistä kuin nämä:

On vain yksi periaate: epätäydellisyys.

Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.

Sitä, että istuu tässä ja iloitsee kesän muuttumisesta syksyksi (pian se tuntuu, syksy, eikö niin). Iloitsee, vaikka runossa, jossa tulee syksy, on oikeastaan myös kaihoa ja ehkä ripaus pettymystä. Mutta eikö runon lukeminen olekin juuri sellaista, sisään- ja uloshengittämistä.

Ja todella:

miten toisin olisi kaikki,

jos he olisivat nostaneet totuuden kunniaan, 
sanoneet: 
- Ole siunattu, avioton äiti.

Ajatella, siinä olisi tullut toiseksi kokonainen maailmanhahmotus.

**********

Eeva Kilpi: Runoja. 216 s.

Sisältää kokoelmat Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) ja Terveisin (1976).

WSOY 1978.