Kirjallisuuden maailma on aina yhtä kiehtova ja
mielenkiintoinen. Sitä saattaa arvella niinkin, että lukee uudelleen jotakin
aiemmin lukemaansa, mutta tulee sittenkin lukeneeksi jotakin muuta. Niin: tämä
kaunisselkämyksinen antikvariaattilöytö, Lady
Chatterley (kirjoitettu noin vuosina 1925–1926, julkaistu New Yorkissa 1944 ja suomennettu ja ilmeisesti
myös hieman ”siistitty” 1950), joka on jo jonkin aikaa odotellut
hyllyssäni, olikin eri teos kuin se Lady
Chatterleyn rakastaja (1928, suomennettu 1961), jonka joskus vuosia, melkeinpä
vuosikymmeniä sitten olen lukenut. Tuo aikaisemmin lukemani teos oli mielessäni
enää henkilöiden pääpiirteinä ja rakkauden aisti-ilon häiveinä, ja nyt halusin
hakeutua takaisin sen äärelle ennen kaikkea siksi, että saisin hellitellä sitä sisäistä kirjallisuudentutkijaani, jota suuresti
kiinnostavat vanhemman kirjallisuuden tavat kuvata eroottisuutta ja
intohimoisia naisia. Suurin syy tarttua tähän teokseen juuri nyt oli kuitenkin se, että tämä
punainen selkämys puhalsi minulle ihanaa punaista sateenkaarituulta – niin,
tämä teos saa siis aloittaa askellukseni kohti sateenkaaren päätä
(kiitos Ompulle ihanan inspiroivasta haasteesta, joka ohjaa katselemaan
kirjahyllyään riemastuttavan värikkäästä näkökulmasta!).
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1950.
Tehdessäni taannoin tämän ihastuttavan löydön,
huomasin kyllä heti ensilehdellä kirjoituksen ”Tekijän »Lady Chatterleyn rakastaja» -romaanin ensimmäinen laitos”.
Pieniä tiukusia tuo kirjoitus ehkä mielessäni jo helisytteli,
mutta tunnustan auliisti, etten suinkaan tiennyt Lady Chatterley -käsikirjoituksia julkaistun peräti kolmin
kappalein. Nyt, lueskeltuani tämän laitoksen siihen liitettyine esipuheineen ja seikkailtuani Internetin ihmemaassa, olen kuitenkin jälleen hitusen viisaampi. Se teos, jonka aiemmin olin lukenut, lienee siis ollut versioista viimeisin ja
samalla juuri se, joka Iso-Britanniassa julkaistiin sensuroimattomana vasta
vuonna 1960 ja Suomessa vuonna 1961, kun taas tämä oli nyt se ensimmäinen. Aika kiehtovaakin tämä tietysti on: harvoinpa sitä saa
tilaisuuden lukea samasta tarinasta useamman erilaisen version. Niin niin, aion
toki lukea uudestaan sen viimeisimmänkin ja ehkäpä etsiä käsiini myös
keskimmäisen, joka on julkaistu suomeksi nimellä John Thomas ja Lady Jane (1927, suomennos 1974).
Mielipiteet siitä, mikä versioista on ”paras”, varmasti
vaihtelevat. Lawrencen vaimo, Frieda Lawrence, joka on kirjoittanut esipuheen
tähän miehensä jo kuoltua julkaistuun ensimmäiseen laitokseen, pitää parhaana
juuri tätä – hän sanoo, että »Ensimmäisen
Lady Chatterleyn» Lawrence loi juuri
sellaisena kuin se välittömimmin kumpusi hänen omasta sisimmästään. Romaanin
kolmannessa toisinnossa hän osaltaan otti huomioon myös aikalaistensa
käsityskannan. Myös Esther Forbes, jonka selostus erään käsikirjoituksen vaiheista seuraa rouva Lawrencen
esipuhetta, pitää tätä versiota parhaimpana: ensin julkaistussa versiossa
Lawrence on Forbesin mukaan pingoittunut
ja teennäinen, mutta tässä hän on runoilija. Mm. Constance on Forbesin
mukaan tässä todella elävä ihminen,
kun taas toisissa laitoksissa hän ritisee
liitoksissaan. Myös Cliffordia ja Parkinia (josta myöhemmin tulee Mellors)
Lawrence on Forbesin mukaan kohdellut tulevissa toisinnoissa kaltoin, so. pilannut
alun perin hyvin rakennetut henkilöt. Ylipäätään Lawrence on peukaloinnillaan
tärvellyt erinomaisen romaanin ja noiden kahden myöhemmän
luonnoksen ällöttävän, riettaan ilmapiirin sijasta ensi versiossa on raikas,
luonnontuore sävy. Omasta puolestani en toisintojen paremmuuteen voi
toistaiseksi ottaa kantaa, koska en muista viimeisintä versiota riittävän hyvin
ja keskimmäistä en ole koskaan lukenut. Tyydyn toteamaan, että ainakin tässä versiossa on kyllä ansionsa ja tämä olisi ehkä hyvinkin kelvannut myös tällaisenaan.
Lady Chatterley
on tunnetusti yksi eroottisen kirjallisuuden airueista – ja niin, omana
aikanaan kirja (se Lady Chatterleyn
rakastaja) oli niin siveetön, että Lawrencen täytyi julkaista se
Firenzessä: kotimaassa sitä ei voitu kansiin saattaa. Nykylukijaa tämä
”siveettömyys” tietysti hörähdyttelee: meidän aikamme on jo kohdannut niin
paljon kaikenlaista ronskia, että Lady Chatterleyn uskaliaimmatkin kohtaukset
tuntuvat ehkä kesyiltä ja – niin – näitä uskaliaita kohtauksia on ainakin tässä versiossa varsin
vähän (ehkä niitä siinä riettaassa
versiossa onkin sitten enemmän ja hurjempia). Uskallusta näissäkin kuitenkin on – etenkin kun
muistaa, että tämä on tosiaan 1920-luvulta. Tässä vuoden 1950 suomennoksessa on myös
siveästi siistitty eräitä sanoja turvautumalla kirjaimia korvaaviin viivoihin: sana ei
jää ymmärtämättä, mutta sitä ole voitu painaa. Ja niin, mistäpä tietää, mitä on
ehkä jätetty kokonaan pois – tämän selvittämiseksi pitäisi luonnollisesti lukea englanninkielinen
alkuperäisteos.
Tarinan lähtötilanne on, että Lady Chatterleyn eli Constancen
aviomies, Clifford, on haavoittunut sodassa pian häiden jälkeen ja halvaantunut
pyörätuolipotilaaksi. Ajatus kulkee, mutta alaruumis ei. Ja Clifford tiesi, että hänen vaimossaan piili voimakas fyysillinen
pyyde. Siitä hän oli liiankin tietoinen. Niinpä hän päätyy sanomaan
Constancelle – ehkä kuitenkin vain teoreettisena mahdollisuutena – että ota itsellesi rakastaja, jos sitä tarvitset!
Kun Constance sitten näkee miehen ruumiin, joka oli jumalainen, kun se ilmestyksen lailla kohosi hänen eteensä piirtyen
valkeana pimeyttä vasten, tapahtumat alkavat edetä kohti kiihkeää mutta
haastavaa intohimosuhdetta: Constance antaa itsensä miehensä metsänvartijan,
Parkinin, syliin, ja näiden erilaisia maailmoita edustavien rakastavaisten suhde riepotteloituu alusta alkaen myös kysymyksissä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Tarina etenee niin, että Cliffordin alkujaan teoreettisesta ajatuksesta muovautuu Constancelle ”lupa”
tulla raskaaksi, ja sopimukseen kuuluu, että Clifford tunnustaa lapsen omakseen.
Sitä, kuka lapsen oikea isä on, Constancen ei tarvitse kertoa. Niin: Clifford
haluaa itselleen perillisen, siinä hänen motiivinsa. Anna minulle poika, Connie! Muuta en sinulta pyydä! Sillä – niin
Clifford sanoo – vastaisuudessa on
kaikkein tärkeintä oleva taistelu omistusoikeudesta, oikeudesta omistaa jotakin
polvesta polveen. Constance toteuttaa aviorikostaan siis miehensä suostumuksella, ja lopulta tämä Cliffordin tunteeton tapa suhtautua vaimonsa uskottomuuteen ja vieraan miehen lapseen näyttäytyy hänen mielessään kylmänä ja luonnottomana.
Constancen oma motiivi on kaiketi puhdas intohimo ja elämänhalu, se että hän
tarvitsee kosketusta ja hullaantuu Parkinin vartaloon (vartaloon, ei kasvoihin tai olemukseen). Constance tarvitsee
Parkinin kehon kiihkeää elämänvoimaa, mutta tietää, ettei voisi kuitenkaan elää tämän
kanssa: työmiehen vaimoksi hänestä ei
ollut. Intohimon yllä leijuukin alusta asti jo mainittu yhteiskunnallisten asemien
erilaisuus – se, että toinen on lady ja toinen työläinen. Fyysinen vetovoima on
vangitsevaa, mutta samalla suhdetta painostaa molemminpuolinen tietämys
elämäntapojen erilaisuudesta. Constance halveksii rakastajaansa samalla kun
janoaa tätä ja ajattelee että sivistyksellisesti
ja henkisesti Parkin auttamattomasti kuului toiseen vieraaseen ihmisrotuun.
Parkin on siis oikeassa sanoessaan, ettei Constance kunnioita häntä. Molemmat
myös ymmärtävät, ettei toisesta ole elämään toisen elämää. Niin kuin Parkin
sanoo: Sinä et ole mikään tavallinen
nainen eikä sinusta semmoista ikinä tulekaan. Yhtä vähän kuin minusta
gentlemannia.
Niin – Lady Chatterley
on intohimoromaani, mutta samalla se on myös yhteiskunnallinen ja eettisesti
pohdiskeleva romaani. Yläluokkaisen Ladyn ja metsänvartijan välillä vallitseva
kiihkeä eroottinen vetovoima ja toisaalta yhteiskunnallinen eriarvoisuus
rakentaa teokseen voimakasta ja hienoakin kysymyksenasettelua siitä, missä
määrin yhteiskunnallinen status ihmistä itselleen ja toisille määrittää. Voisi
oikeastaan ajatella niinkin, että Lady
Chatterley on – ainakin tässä versiossaan – jopa enemmän yhteiskunnallinen
kuin ”eroottinen” romaani. Myös Esther Forbes toteaa, että tämä on jyrkin vedoin hahmoteltu tutkielma
luokkaeroavaisuuksien tuottamista ristiriidoista, kun taas se toinen, Lady Chatterleyn rakastaja, on ennen
kaikkea tutkielma sukupuolivietistä.
Ainakin minulle myös tämä on kuitenkin molempia: teos,
joka tutkii sekä yhteiskunnan (keinotekoisia) raja-asetelmia että ihmisen luonnollisia
viettejä. Olennaista on, että Parkinille Constance on metsävaimo, luonnollisten viettiensä hengetär, ja Cliffordille taas
”sivistyksen” kuva. Constancen ristiriita onkin juuri se, että nuo kaksi miestä hänen elämässään –
Clifford ja Parkin – olivat kuin kaksi
puolikasta, jotka vasta yhteenliitettyinä muodostivat kokonaisuuden. Hän ei tahtonut jättää Cliffordia. Edustihan
tämä yhteiskunnallisesti parasta, mitä ihmiskunta minkään maan rajoissa oli
kyennyt luomaan. ----- Niin, mutta rakastajana Parkin taas oli yläpuolella
kaikkia muita. Lopulta Constancen on kuitenkin valittava – joko
hakeuduttava Parkinin luo tai jäätävä Cliffordin tukahduttavaan taloon. Viime
kädessä kysymys on valinnasta elämän ja kuoleman välillä ja ehkä myös siitä, minne veri vetää. Symboliikka on
vahvaa: talo, Wragby, edustaa pysähtyneisyyttä ja kuolemaa, metsä ja vapaus
elämää. Se, mitä lopulta tapahtuu, jää aavistuksen verran auki, mutta
Constancen mielenkuohussa tekemä päätös vaikuttaa vahvalta. Lukija saa lopulta
ratkaista, pitääkö Constancen päätös ja mitä se mukanaan tuo.
Lady Chatterleyn
rakastajaa on – näin muistelen – kritisoitu mm. siitä, miten se alistaa
naisen miehen valtaan. Lawrencella on – kyllä! – jokseenkin yltiöpäinen ihastus
miesvartaloon ja sen elementteihin, kun taas naisen ihanuus jää hänen sanoissaan
huomattavasti vähemmälle. Selvää on sekin, että Lawrencen kertojanäänessä nainen
täydentyy nimenomaan miehen sylissä, mikä – vaikka onkin myös totta – kaipaisi
rinnalleen toista, vastavuoroista totuutta. Tässä kohtaa teoksen tässäkin
versiossa on huomauttamista, mutta 346 sivuun mahtuu myös paljon ansiokasta ja
puhuttelevaa. Parhaimmillaan teoksessa on syvää pohdintaa ja ripaus runollisuuttakin.
Niin. Oman aikansa kuohahtelevassa vastaanotossa tästä
tuskin osattiin ennustaa kirjaa, joka kestäisi aikaa. Tänä päivänä on kuitenkin ilmeistä, että Lady Chatterley (ja/tai Lady Chatterleyn rakastaja, mutta tämän kirjoituksen puitteissa puhun ennen kaikkea nyt lukemastani Lady Chatterleystä) on paitsi
aikansa sensaatio myös ajan virrassa elävä klassikko. Teoksen
kysymyksenasettelussa on paljon sellaista, mikä on aina ajankohtaista.
Yhteiskunnallinen eriarvoisuus vaatii huomiotamme yhä ja niin, luonnon ja sivistyksen
ristiveto on sekin ihmisessä ehkä ikuista. Mihin me kuulummekaan: taloihinko
vai metsiin vai jonnekin niiden välille?
PS. Pääkolmikon ohella teoksessa on myös useita
mielenkiintoisia sivuhenkilöitä, jotka eivät tämän kirjoitelman rajoihin mahtuneet. Yksi näistä henkilöistä sanoo mm. näin: Todellisuudessa ei sitä eroa [yhteiskuntaluokkien
välillä] ole! Todellisuudessa me ollaan
samanarvoisia. Silleen, että ihan samat tunteet meillä on kaikilla. Niin:
rakkaus ja viha ja kaikki niiden johdannaiset.