Oman kirjoittajakurssini viimeinen kokoontuminen oli tänään. Kansalaisopiston kevät on taas sujahtanut tosi nopeasti, vuosi vuodelta nopeammin.
Torstain kurssi - olen siis opettajana siellä - on ainoa säännöllinen asia minun työelämässäni. Olen kiintynyt kurssilaisiini (joo tiedän, ei pitäisi) ja kurssin pitäminen on aina mukavaa. Silti huomaan, että säännöllisesti toistuva mikä tahansa on vähän ahdistavaa. Tykkään enemmän elämästäni kun en tiedä aikataulujani kovin pitkälle eteenpäin.
Olisi silti mukavaa, jos aika tuntuisi olevan hallussa. Ihan liikaa menee aikaa johonkin, josta ei saa mitään, ei henkistä eikä aineellista pääomaa eikä edes iloa. Johonkin kummaan puuhasteluun.
Yhä useammin mietin, miten hienoa olisi aloittaa jokin vaativa työ ja saada se kunnialla päätökseen. Enkä tarkoita nyt kirjan kirjoittamista, vaan jotain muuta. Esimerkiksi ryijyn tekoa. Haluaisin tehdä jonkun julmetun hienon käsityön, jättää näkyvän jäljen siitä, että minä olen ollut täällä.
Kumpi on helpompaa, kirjoittaa kirja vai tehdä ryijy?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansalaisopisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansalaisopisto. Näytä kaikki tekstit
torstai 6. huhtikuuta 2017
torstai 15. syyskuuta 2016
Naisen monet roolit
Eilinen päivä, torstai, kului ensin toimittajana yhdellä paikkakunnalla, sitten opettajana toisella ja opiskelijana kolmannella. Monessa roolissa tuli taas oltua eivätkä tuossa kaikki vielä edes olleet.
Oma kirjoittajakurssini alkoi siis Uudessakaupungissa. Toivon aina, että voisin antaa kurssilaisilleni jotain uutta ja innostavaa, mutta tämä taitaa jäädä enemmän haaveiluksi. Ohjaan muistelukirjoittamiskurssia ja vuosi vuodelta huomaan, miten minun tekisi aina enemmän mieli puhua kirjoittamisesta yleensä. Harmittaa, kun en voi käyttää kallista aikaamme kertomalla kaikkia hyviä juttuja, joita olen taas löytänyt. Ennen muuta tahtoisin innostaa ihmisiä tekemään sitä, mitä he haluavat ilman, että kukaan enää olisi vanhojen uskomustensa vanki. Tarkoitan nyt jotain "minulla on onneton matikkapää" -tapaisia ajatuksia, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ehdin Uudestakaupungista Turkuun englanninkurssille juuri ja juuri. En varmasti ollut terävimmilläni siinä kohtaa, mutta kolmetuntinen vierähti silti ilman suurempaa tuskaa. Teimme tehtäviä pareittain ja pakko taas kerran sanoa, että se ei ole paras tapa minulle. En kehdannut sanoa mukavalle parilleni, että tekisin tehtävät mieluummin yksin. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä me aikuiset ihmiset saamme siitä, että istumme vieretysten ja yritämme tehdä samaa tehtävää yhtä aikaa. Ehkä parini ajatteli samaa, taidan kysyä ensi kerralla.
Seuraavan kerran menen englanninkurssille vasta lokakuun puolella. Ensi viikolla opettajallamme on jokin force majoure eikä kurssia pidetä ja sitä seuraavana torstaina minä menen Helsinkiin Aino Kallas -juhlaseminaariin. Odotan sitä innolla! Junaliput ovat olleet työpöydälläni jo monta viikkoa etten varmasti jää kyydistä. Koska päivä on torstai, jouduin järjestämään myös kansalaisopiston aikatauluni siltä osin uusiksi. Mutta mitäpä en tekisi Kallaksen vuoksi.
Nyt pitäisi jaksaa olla oikein ponteva ja opiskella englantia vaikka kotiläksyjen tekemiseen on viikkokausia aikaa. Laiskottelu tulee aivan varmasti kostautumaan kurssin loppupuolella.
Pitäisi. Tuo sana jo sisältää option siihen, ettei mitään tule tapahtumaan.
Oma kirjoittajakurssini alkoi siis Uudessakaupungissa. Toivon aina, että voisin antaa kurssilaisilleni jotain uutta ja innostavaa, mutta tämä taitaa jäädä enemmän haaveiluksi. Ohjaan muistelukirjoittamiskurssia ja vuosi vuodelta huomaan, miten minun tekisi aina enemmän mieli puhua kirjoittamisesta yleensä. Harmittaa, kun en voi käyttää kallista aikaamme kertomalla kaikkia hyviä juttuja, joita olen taas löytänyt. Ennen muuta tahtoisin innostaa ihmisiä tekemään sitä, mitä he haluavat ilman, että kukaan enää olisi vanhojen uskomustensa vanki. Tarkoitan nyt jotain "minulla on onneton matikkapää" -tapaisia ajatuksia, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ehdin Uudestakaupungista Turkuun englanninkurssille juuri ja juuri. En varmasti ollut terävimmilläni siinä kohtaa, mutta kolmetuntinen vierähti silti ilman suurempaa tuskaa. Teimme tehtäviä pareittain ja pakko taas kerran sanoa, että se ei ole paras tapa minulle. En kehdannut sanoa mukavalle parilleni, että tekisin tehtävät mieluummin yksin. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä me aikuiset ihmiset saamme siitä, että istumme vieretysten ja yritämme tehdä samaa tehtävää yhtä aikaa. Ehkä parini ajatteli samaa, taidan kysyä ensi kerralla.
Seuraavan kerran menen englanninkurssille vasta lokakuun puolella. Ensi viikolla opettajallamme on jokin force majoure eikä kurssia pidetä ja sitä seuraavana torstaina minä menen Helsinkiin Aino Kallas -juhlaseminaariin. Odotan sitä innolla! Junaliput ovat olleet työpöydälläni jo monta viikkoa etten varmasti jää kyydistä. Koska päivä on torstai, jouduin järjestämään myös kansalaisopiston aikatauluni siltä osin uusiksi. Mutta mitäpä en tekisi Kallaksen vuoksi.
Nyt pitäisi jaksaa olla oikein ponteva ja opiskella englantia vaikka kotiläksyjen tekemiseen on viikkokausia aikaa. Laiskottelu tulee aivan varmasti kostautumaan kurssin loppupuolella.
Pitäisi. Tuo sana jo sisältää option siihen, ettei mitään tule tapahtumaan.
lauantai 30. tammikuuta 2016
Kirjoituskilpailuista
En ole tainnut kirjoittaa koskaan kirjoituskilpailuista. Korjataan asia saman tien.
Pitäisikö kirjoittajan osallistua kilpailuihin? Pitäisi. Joskus voi tulla menestystä ja siitä on hauska mainita ansioluettelossa. Ja muutenkin kannattaisi, tulisi kirjoitettua erilaisia juttuja ja yritettyä tosissaan.
Käytin konditionaalia, sillä itse en juuri ole osallistunut kilpailuihin. Jos muistan oikein, olen osallistunut kahteen kirjoituskilpailuun: toisessa etsittiin tarinoita lasisesta lapsuudesta (en menestynyt) ja toinen oli Suomen Mielenterveysseuran 100-vuotisjuhlakilpailu. Siinä menestyin, sillä kirjoitukseni valittiin 1500 joukosta kokoelmaan Kun siivet kantavat. Siellä se on jos kiinnostaa, sen nimenä on Huviretki Märynummelle. Kirja ilmestyi 1997.
En tykkää kilpailemisesta, en missään lajissa. Se johtuu siitä, että pelkään häviämistä, mistäpä muusta.
Kannattaa tietysti miettiä tarkkaan, millaisiin kilpailuihin uhraa tekstejään. Joskus kilpailuissa haiskahtaa se, että järjestäjä hamuaa vain ilmaisia sisältöjä jonnekin ilman sen ihmeempiä taiteellisia tavoitteita.
Intohimoinen kirjoittaja osallistuu kilpailuihin, vaikka niissä ei olisi rahapalkintoja.
Intohimoisen sijasta alan olla aika ahdistunut, sillä tutkimussuunnitelma pitää palauttaa kolmen päivän päästä, enkä vieläkään tiedä, mitä tutkin. Muutenkaan päivä ei ole paras mahdollinen. Minun piti tänään vetää muuan lyhytkurssi kansalaisopistossa, mutta se peruuntui kun osallistujia ei tullut tarpeeksi. Laitoin aamupäivällä kaikessa rauhassa ruokaa kotona, kun eräs ihminen soitti ja kysyi, mitä kurssille on tapahtunut - hän on odotellut kurssipaikalla jo lähes tunnin. Opistolta oli unohdettu ilmoittaa.
Ei siinä voi muuta kuin pyydellä anteeksi, mutta jos minä olisin se heitteille jätetty ihminen, kirjoittaisin jo näppäimistö salamoiden reklamaatiota. Niin hänkin varmaan.
Pitäisikö kirjoittajan osallistua kilpailuihin? Pitäisi. Joskus voi tulla menestystä ja siitä on hauska mainita ansioluettelossa. Ja muutenkin kannattaisi, tulisi kirjoitettua erilaisia juttuja ja yritettyä tosissaan.
Käytin konditionaalia, sillä itse en juuri ole osallistunut kilpailuihin. Jos muistan oikein, olen osallistunut kahteen kirjoituskilpailuun: toisessa etsittiin tarinoita lasisesta lapsuudesta (en menestynyt) ja toinen oli Suomen Mielenterveysseuran 100-vuotisjuhlakilpailu. Siinä menestyin, sillä kirjoitukseni valittiin 1500 joukosta kokoelmaan Kun siivet kantavat. Siellä se on jos kiinnostaa, sen nimenä on Huviretki Märynummelle. Kirja ilmestyi 1997.
En tykkää kilpailemisesta, en missään lajissa. Se johtuu siitä, että pelkään häviämistä, mistäpä muusta.
Kannattaa tietysti miettiä tarkkaan, millaisiin kilpailuihin uhraa tekstejään. Joskus kilpailuissa haiskahtaa se, että järjestäjä hamuaa vain ilmaisia sisältöjä jonnekin ilman sen ihmeempiä taiteellisia tavoitteita.
Intohimoinen kirjoittaja osallistuu kilpailuihin, vaikka niissä ei olisi rahapalkintoja.
Intohimoisen sijasta alan olla aika ahdistunut, sillä tutkimussuunnitelma pitää palauttaa kolmen päivän päästä, enkä vieläkään tiedä, mitä tutkin. Muutenkaan päivä ei ole paras mahdollinen. Minun piti tänään vetää muuan lyhytkurssi kansalaisopistossa, mutta se peruuntui kun osallistujia ei tullut tarpeeksi. Laitoin aamupäivällä kaikessa rauhassa ruokaa kotona, kun eräs ihminen soitti ja kysyi, mitä kurssille on tapahtunut - hän on odotellut kurssipaikalla jo lähes tunnin. Opistolta oli unohdettu ilmoittaa.
Ei siinä voi muuta kuin pyydellä anteeksi, mutta jos minä olisin se heitteille jätetty ihminen, kirjoittaisin jo näppäimistö salamoiden reklamaatiota. Niin hänkin varmaan.
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Taas seminaarista ja freelancerin työehdoista
Syksyn proseminaariin on nyt ilmoittautunut ainakin kuusi ihmistä, joten se toteutuu. Nyt pitää selvittää, miten pääsen helpoimmin Turusta Jyväskylään ja takaisin. Missä tahansa liikennevälineessä istuminen on joka tapauksessa ihan kamalaa.
Muuten opiskelu on nyt siinä vaiheessa, ettei siitä ole paljon kerrottavaa. Kirjoitan sitä lastenkirjaa ja sain juuri välipalautteen ohjaajaltani sekä ns. vertaispalautteen ystävältäni Äidinkielenopettajalta. Niiden pohjalta jatkan kirjoittamista. Olen ollut todella hidas ja myös laiska, mutta oikeastaan siitä on vain hyötyä. Kun en turhaan hoppuile tekstin kanssa, näen sen aina välillä uusin silmin.
Kansalaisopiston kurssit alkavat ja oma kirjoittajakurssini on niin ikään alkamassa. Keväällä pidin kolmea kurssia, nyt pidän vain yhtä. Olen totta puhuen vähän helpottunut, sillä muuta työtä on sen verran, etten juuri lisää kaipaa. Kirjan kirjoittamiselle täytyisi myös jäädä aikaa.
Asiasta toiseen: tänään on kohkattu hallituksen ilmoittamista leikkauksista mm. ylityökorvauksiin. Näin freelancerina kuuntelen kaikkea ulkopuolisena, sillä freethän eivät tietenkään saa sen paremmin ylityö- kuin sunnuntaikorvauksiakaan. Olisi ihan ihmeellistä, jos sunnuntaina tehdystä työstä voisi laskuttaa vaikka puolet enemmän kuin yleensä, saati että palkkio olisi kaksinkertainen. "Oikeilla" työmarkkinoilla on paljon sellaisia asioita, jotka minusta tuntuvat kummallisilta.
On freelancereillakin sentään huomautettavaa työehdoissa. Palkkiot ovat pysyneet aika lailla samoina vuodesta toiseen ja usein jopa laskeneet. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä sain aikakauslehtijutusta summan, joka vastasi 500 euroa. Hiljattain sain samantapaisesta aikakauslehtijutusta 500 euroa ja senkin pitkän tinkimisen jälkeen ja saatteella, jonka mukaan:"Tämä on ehdottomasti yli normaalitaksojen". Huomautan vielä, että aika monien freelancerien, myös minun, tulot muodostuvat yleensä paljon pienemmistä palkkioista kuin tuo minkä otin esimerkiksi.
Eipä muuta. Näillä mennään.
Muuten opiskelu on nyt siinä vaiheessa, ettei siitä ole paljon kerrottavaa. Kirjoitan sitä lastenkirjaa ja sain juuri välipalautteen ohjaajaltani sekä ns. vertaispalautteen ystävältäni Äidinkielenopettajalta. Niiden pohjalta jatkan kirjoittamista. Olen ollut todella hidas ja myös laiska, mutta oikeastaan siitä on vain hyötyä. Kun en turhaan hoppuile tekstin kanssa, näen sen aina välillä uusin silmin.
Kansalaisopiston kurssit alkavat ja oma kirjoittajakurssini on niin ikään alkamassa. Keväällä pidin kolmea kurssia, nyt pidän vain yhtä. Olen totta puhuen vähän helpottunut, sillä muuta työtä on sen verran, etten juuri lisää kaipaa. Kirjan kirjoittamiselle täytyisi myös jäädä aikaa.
Asiasta toiseen: tänään on kohkattu hallituksen ilmoittamista leikkauksista mm. ylityökorvauksiin. Näin freelancerina kuuntelen kaikkea ulkopuolisena, sillä freethän eivät tietenkään saa sen paremmin ylityö- kuin sunnuntaikorvauksiakaan. Olisi ihan ihmeellistä, jos sunnuntaina tehdystä työstä voisi laskuttaa vaikka puolet enemmän kuin yleensä, saati että palkkio olisi kaksinkertainen. "Oikeilla" työmarkkinoilla on paljon sellaisia asioita, jotka minusta tuntuvat kummallisilta.
On freelancereillakin sentään huomautettavaa työehdoissa. Palkkiot ovat pysyneet aika lailla samoina vuodesta toiseen ja usein jopa laskeneet. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä sain aikakauslehtijutusta summan, joka vastasi 500 euroa. Hiljattain sain samantapaisesta aikakauslehtijutusta 500 euroa ja senkin pitkän tinkimisen jälkeen ja saatteella, jonka mukaan:"Tämä on ehdottomasti yli normaalitaksojen". Huomautan vielä, että aika monien freelancerien, myös minun, tulot muodostuvat yleensä paljon pienemmistä palkkioista kuin tuo minkä otin esimerkiksi.
Eipä muuta. Näillä mennään.
maanantai 24. marraskuuta 2014
Nostalgiaa
Äkkiä taas ollaan tässä: Raision kirjoittajaryhmässä totesimme äsken, että ensi viikolla on ryhmän viimeinen kokoontuminen. Niin se muuten on Uudenkaupungin ja Laitilan ryhmissäkin. Ja vasta aloitettiin.
Tämä Raision muistelukirjoittajaryhmän ohjaaminen on ollut minullekin yhtä muistelemista, onhan se kokoontunut vanhassa äidinkielenluokassani. Joskus, kun olen tullut koululle ennen muita, olen seissyt luokan takanurkassa, siellä, missä aina istuin ja katsellut ulos ikkunasta: nuo samat männyt kasvoivat tuossa jo silloin, vähän pienempinä, mutta samoina. Tässä minä olen istunut ja haaveillut tai lukenut romaania tai kirjoittanut ainetta tai vain odottanut, että tunti loppuisi ja pääsisin tupakalle.
Ei tarvitse paljon pinnistellä, kun kuulen käytävästä mainion äidinkielenopettajani Matti Peltosen puukenkien kopseen ja näen hänen joviaalin hahmonsa astuvan ovesta sisään. Hän ei koskaan, ei yhtään kertaa, kovistellut minua romaanin lukemisesta kielioppitunnilla, olipa vain joskus kiinnostunut siitä, mikä romaani oli menossa. Hän oli hyvä ihminen.
Sieltä tänne on ollut pitkä ja välillä tosi kivinen tie. Nuorena elämä oli muuten kamalaa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten muka nuoruus olisi jotain kulta-aikaa? Mitä kultaista siinä on, että on tyhmä ja köyhä eikä tunne itseään yhtään, mutta luulee suuria?
Toivon, että Raisionkin ryhmä jatkuisi keväällä. Nyt se on vaakalaudalla, kun kirjoittajia on liian vähän.
Tämä oli taas työasiaa. Opiskeluasia edistyi tänään sen verran, että kirjoitin yhden yhteiskunnallisen runon. Se ei olekaan ihan helppoa, sillä minulla ei ole kauhean paljon purnattavaa tätä yhteiskuntaa vastaan. Olen aika tyytyväinen kaikkeen enkä edes sitä mieltä, että kansanedustajien palkkoja pitäisi alentaa (jotkut näyttävät luulevan, että sillä maailma pelastuisi).
Kansanedustajan homma on koiran virka. Kyllä he ovat palkkansa ansainneet.
Tämä Raision muistelukirjoittajaryhmän ohjaaminen on ollut minullekin yhtä muistelemista, onhan se kokoontunut vanhassa äidinkielenluokassani. Joskus, kun olen tullut koululle ennen muita, olen seissyt luokan takanurkassa, siellä, missä aina istuin ja katsellut ulos ikkunasta: nuo samat männyt kasvoivat tuossa jo silloin, vähän pienempinä, mutta samoina. Tässä minä olen istunut ja haaveillut tai lukenut romaania tai kirjoittanut ainetta tai vain odottanut, että tunti loppuisi ja pääsisin tupakalle.
Ei tarvitse paljon pinnistellä, kun kuulen käytävästä mainion äidinkielenopettajani Matti Peltosen puukenkien kopseen ja näen hänen joviaalin hahmonsa astuvan ovesta sisään. Hän ei koskaan, ei yhtään kertaa, kovistellut minua romaanin lukemisesta kielioppitunnilla, olipa vain joskus kiinnostunut siitä, mikä romaani oli menossa. Hän oli hyvä ihminen.
Sieltä tänne on ollut pitkä ja välillä tosi kivinen tie. Nuorena elämä oli muuten kamalaa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten muka nuoruus olisi jotain kulta-aikaa? Mitä kultaista siinä on, että on tyhmä ja köyhä eikä tunne itseään yhtään, mutta luulee suuria?
Toivon, että Raisionkin ryhmä jatkuisi keväällä. Nyt se on vaakalaudalla, kun kirjoittajia on liian vähän.
Tämä oli taas työasiaa. Opiskeluasia edistyi tänään sen verran, että kirjoitin yhden yhteiskunnallisen runon. Se ei olekaan ihan helppoa, sillä minulla ei ole kauhean paljon purnattavaa tätä yhteiskuntaa vastaan. Olen aika tyytyväinen kaikkeen enkä edes sitä mieltä, että kansanedustajien palkkoja pitäisi alentaa (jotkut näyttävät luulevan, että sillä maailma pelastuisi).
Kansanedustajan homma on koiran virka. Kyllä he ovat palkkansa ansainneet.
lauantai 13. syyskuuta 2014
Voi, miten ihana aamu
Luulin, että minulla olisi vapaa viikonloppu, mutta eilen illalla tuli vielä kutsu juttukeikalle. Aihe oli mitä parhain: luontoretki tänä aamuna. Tuskin mikään muu aihe olisi jaksanut innostaa lauantaiaamuna kahdeksalta, mutta tämä jaksoi.
Tosin olin vähällä myöhästyä, herätyskello ei soinut. Vakituiset herättäjäni, Koira Joka Laskee Päänsä Rinnalleni ja Tuijottaa sekä Kissa Joka Kävelee Päälläni Kunnes Nousen, eivät olleet vielä töissä, oli liian aikaista.
Olen hidasaamuinen. Se tarkoittaa sitä, että tarvitsen paljon aikaa enkä halua puhua kenenkään kanssa. Haluan juoda kahvini kaikessa rauhassa ja yksin. Se ei ole mikään vamma, se on ominaisuus.
Luontoretki oli erinomainen tapa aloittaa päivä, sillä olen saanut tänään paljon aikaan. Vapaa viikonloppu ei kuitenkaan toteudu millään tavalla, sillä huomenna pitää kirjoittaa pari juttua ja valmistella maanantaina alkavaa työväenopiston kurssia.
Luovan kirjoittamisen kurssini on peruttu, osallistujia ei tullut tarpeeksi. Sen sijaan kolme muuta kirjoituskurssiani alkavat.
Opintojeni suhteen en ole nyt tehnyt yhtään mitään. Tuntuu, että on niin paljon ajateltavaa ja asioita, jotka pitää ensin hoitaa ja saada jollekin tolalle ennen kuin voi kunnolla keskittyä. Kuulostaa tekosyille.
Muuten en lakkaa ihmettelemästä sitä, miten erilaisia ihmiset ovat. Sen jälkeen, kun joskus oivalsin, että useimmat ihmiset ovat paitsi erilaisia kuin minä vielä keskenäänkin kovin erilaisia, olen yrittänyt ymmärtää miten tämä ilmenee ja miten siihen pitäisi suhtautua.
Otetaan nyt esimerkiksi uusien asioiden oppiminen.
Olen parin päivän sisällä tavannut kaksi minua paljon vanhempaa ihmistä ja puhunut heidän kanssaan opiskelusta. Toinen kertoi menevänsä taas kansalaisopistoon opiskelemaan englantia, jotta kykenee keskustelemaan kaukaisen sukulaisensa kanssa.
Toinen valitti ensin elämän tarkoituksettomuutta ja tylsyyttä. Ehdotin, että hän voisi mennä vaikka kansalaisopistoon, siellä on valtava valikoima kiinnostavia kursseja.
- Ai minä vai! Ja mitä opiskelemaan muka? En varmaan mene.
Niin. Mutta elämä on kuitenkin tylsää ja ihan varmasti pysyykin tuolla asenteella.
perjantai 29. elokuuta 2014
Voitin veikkauksessa
Opettajamme oli tehnyt yötöitä ja tarkastanut lopputentin saman tien. Sain jo aamulla tietää, että virkamieskurssi on suoritettu ja arvosanaksi tuli kakkonen, kuten veikkasin.
Kiitoksia vain opettajallemme, joka oli tarmokas ja kannustava. Miten minusta tuntuu, että tielleni on osunut vain hyviä opettajia? Tiedän, että muitakin on: heistä kuulen muun muassa lapsiltani. En tiedä, onko sattumaa, että työhönsä pahasti leipääntyneitä opettajia näyttää erityisesti löytyvän kauppaoppilaitostyyppisistä paikoista? Sanokaa ihmeessä, jos olen väärässä.
Tänään olen yrittänyt sisäistää sen tiedon, että minun ei enää koskaan ole pakko opiskella ruotsia. Ruotsin opiskelu ei missään nimessä ole minulle vastenmielistä ja voi olla, että joskus vielä innostun perehtymään siihen paremmin, mutta pakko ei ole.
Kirjoitin aamupäivällä yhden rästissä olleen jutun, laitoin laskun menemään tehdyistä töistä ja kävin kirjastossa. Loin silmäyksen pihaan ja puutarhaan, joissa en ole tehnyt juuri mitään koko elokuun aikana. Olisi pitänyt, sen silmäys todisti.
Mitäs nyt sitten? Jos etenisin järjestyksessä, vuorossa olisi lyriikkakurssi. Toisaalta tarjolla olisi myös kirjoittamisen opettamisen kurssi ja se olisi kovasti tarpeen sikäli kuin kansalaisopiston syysohjelmassa seisovalle luovan kirjoittamisen alkeiskurssilleni tulee tarpeeksi osallistujia. Se selviää vasta parin viikon päästä.
Syksy on kyllä mukavaa aikaa, joka puolella alkaa vaikka mitä kursseja. Olkaa valppaita, jos aiotte ilmoittautua.
Kiitoksia vain opettajallemme, joka oli tarmokas ja kannustava. Miten minusta tuntuu, että tielleni on osunut vain hyviä opettajia? Tiedän, että muitakin on: heistä kuulen muun muassa lapsiltani. En tiedä, onko sattumaa, että työhönsä pahasti leipääntyneitä opettajia näyttää erityisesti löytyvän kauppaoppilaitostyyppisistä paikoista? Sanokaa ihmeessä, jos olen väärässä.
Tänään olen yrittänyt sisäistää sen tiedon, että minun ei enää koskaan ole pakko opiskella ruotsia. Ruotsin opiskelu ei missään nimessä ole minulle vastenmielistä ja voi olla, että joskus vielä innostun perehtymään siihen paremmin, mutta pakko ei ole.
Kirjoitin aamupäivällä yhden rästissä olleen jutun, laitoin laskun menemään tehdyistä töistä ja kävin kirjastossa. Loin silmäyksen pihaan ja puutarhaan, joissa en ole tehnyt juuri mitään koko elokuun aikana. Olisi pitänyt, sen silmäys todisti.
Mitäs nyt sitten? Jos etenisin järjestyksessä, vuorossa olisi lyriikkakurssi. Toisaalta tarjolla olisi myös kirjoittamisen opettamisen kurssi ja se olisi kovasti tarpeen sikäli kuin kansalaisopiston syysohjelmassa seisovalle luovan kirjoittamisen alkeiskurssilleni tulee tarpeeksi osallistujia. Se selviää vasta parin viikon päästä.
Syksy on kyllä mukavaa aikaa, joka puolella alkaa vaikka mitä kursseja. Olkaa valppaita, jos aiotte ilmoittautua.
perjantai 2. toukokuuta 2014
Tervetuloa leppoisaan ilmapiiriin
Tänään olen puuhastellut useiden uusien alkujen kanssa.
Ensin tein pitkän listan uusimman kirjoittamisen kurssini kirjoista ja lähdin sen kanssa kirjastoon. Sain siis eilen valmiiksi Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin ja ilmoittauduin saman tien Tietokirjoittamisen kurssille.
Kirjakassi auton etupenkillä ajoin Laitilaan ja kävin sopimassa uusista työkuvioistani. Liittyy kirjoittamiseen ja siihen, mitä kerroin aiemmin talvella (ja mitä kukaan ei enää muista).
Kotona kirjoitin vielä sisältökuvauksia tulevan syksyn kansalaisopiston kursseihini. Näitä kuvauksia tarvitaan opiston opinto-ohjelmassa. Näin kovasti vaivaa keksiäkseni mahdollisimman houkuttelevan kuvauksen uuteen luovan kirjoittamisen kurssiini jotta sinne tulisi ihmisiä ja se ylipäätään toteutuisi. Tietysti juuri silloin tuntui siltä, etten keksi yhtään mitään, en puisevintakaan luonnehdintaa tuosta elähdyttäväksi ja uusia, raikkaita luovuuden virtoja avaavaksi tarkoitetusta ihmeellisestä oppijaksosta. Lopulta päädyin toivottamaan opiskelijat tervetulleiksi leppoisaan ilmapiiriin.
Pirustako minä tiedän, kuinka leppoisaa se tulee olemaan.
En edes vielä tiedä, millainen tuo luovan kirjoittamisen kurssi tulee olemaan. Tietysti siitä on jo ohjelmarunko olemassa, mutta sisällön luominen teettää vielä paljon työtä.
Sen sen sijaan tiedän, millainen kurssi ei ole. Se ei ole kurssi, jossa kaikki kirjoittavat samasta aiheesta ja kehuvat sitten toistensa kirjoituksia. Sellainenkin kurssi voi olla hauska, mutta siellä ei opi juuri mitään. Se on vähän kuin laitettaisiin joukko soittotaidottomia pianojen eteen ja käskettäisiin soittaa mutta ei anneta mitään ohjeita.
Kirjoittamista voi opetella, aivan kuten pianonsoittoakin.
Joko kerroin, että sain todistuksen kirjallisuuden perusopintojen suorittamisesta? Nyt minulla on kasassa perusopinnot suomen kielestä, aikuiskasvatustieteestä, kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Opintopisteitä on - kun eilen palauttamani kurssi lasketaan mukaan - 118.
Ensin tein pitkän listan uusimman kirjoittamisen kurssini kirjoista ja lähdin sen kanssa kirjastoon. Sain siis eilen valmiiksi Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin ja ilmoittauduin saman tien Tietokirjoittamisen kurssille.
Kirjakassi auton etupenkillä ajoin Laitilaan ja kävin sopimassa uusista työkuvioistani. Liittyy kirjoittamiseen ja siihen, mitä kerroin aiemmin talvella (ja mitä kukaan ei enää muista).
Kotona kirjoitin vielä sisältökuvauksia tulevan syksyn kansalaisopiston kursseihini. Näitä kuvauksia tarvitaan opiston opinto-ohjelmassa. Näin kovasti vaivaa keksiäkseni mahdollisimman houkuttelevan kuvauksen uuteen luovan kirjoittamisen kurssiini jotta sinne tulisi ihmisiä ja se ylipäätään toteutuisi. Tietysti juuri silloin tuntui siltä, etten keksi yhtään mitään, en puisevintakaan luonnehdintaa tuosta elähdyttäväksi ja uusia, raikkaita luovuuden virtoja avaavaksi tarkoitetusta ihmeellisestä oppijaksosta. Lopulta päädyin toivottamaan opiskelijat tervetulleiksi leppoisaan ilmapiiriin.
Pirustako minä tiedän, kuinka leppoisaa se tulee olemaan.
En edes vielä tiedä, millainen tuo luovan kirjoittamisen kurssi tulee olemaan. Tietysti siitä on jo ohjelmarunko olemassa, mutta sisällön luominen teettää vielä paljon työtä.
Sen sen sijaan tiedän, millainen kurssi ei ole. Se ei ole kurssi, jossa kaikki kirjoittavat samasta aiheesta ja kehuvat sitten toistensa kirjoituksia. Sellainenkin kurssi voi olla hauska, mutta siellä ei opi juuri mitään. Se on vähän kuin laitettaisiin joukko soittotaidottomia pianojen eteen ja käskettäisiin soittaa mutta ei anneta mitään ohjeita.
Kirjoittamista voi opetella, aivan kuten pianonsoittoakin.
Joko kerroin, että sain todistuksen kirjallisuuden perusopintojen suorittamisesta? Nyt minulla on kasassa perusopinnot suomen kielestä, aikuiskasvatustieteestä, kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Opintopisteitä on - kun eilen palauttamani kurssi lasketaan mukaan - 118.
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Yli esteiden
Lähetin kirjallisuuden analyysikurssin lopputehtävät äsken arvioitaviksi. Kurssi on nyt minun osaltani valmis, samoin kirjallisuuden perusopintokokonaisuus.
Pari päivää sitten sain postissa todistuksen kirjoittamisen perusopintojen suorittamisesta. Todistuksen saaminen on aina juhlallinen hetki, vaikka mikään tutkinto ei vielä olekaan valmis. Todistuskansiossani on jo aika nippu kaikenlaisia todistuksia. Kun lisäsin viimeisimmän kansioon, tutkin samalla vanhoja todistuksiani. Niinkin vanhoja kuin Kuloisten kansakoulusta 1960-luvulla saatuja. Silloin oli jonain vuonna todistukseen merkitty sekin, kuinka mones kyseinen oppilas oli luokan paremmuusjärjestyksessä. Olin sijalla 2-3.
Arvatkaa, mitä nyt mietin?
Kuka oli se ensimmäinen?
Kuka?
Tämä oli (puoliksi) leikkiä.
Muuten kuluneella viikolla ei ole tapahtunut suurta edistystä opintojen suhteen. Maanantaina olin lähdössä sinne oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastoon, mutta jokin esti minua menemästä. Taisin olla huonovointinen. Tai ehkä satoi.
Tiistaina en mitenkään ehtinyt.
Keskiviikkona olin muuten kiireinen.
Eilen olin ohjaamassa kirjoittajakurssiani.
Nyt onkin jo perjantai, enkä tänäänkään voi.
Tästä sain aiheen pohdiskella niitä esteitä, joita opiskelijan on ylitettävä matkallaan kohti tutkintoa. Esteitä ja sitä, miten niistä pääsee yli.
Tuo oikeustieteellisen tiedekunnan käsikirjastossa oletettavasti oleva englanninkielinen immateriaalioikeuksia käsittelevä teos on nyt este. Pahimmassa tapauksessa tällainen este katkaisee opinnot kokonaan kun tekemättömyyden tekosyyt seuraavat toisiaan eikä ryhdistäytymistä tapahdu koskaan.
Luovuttamisen helppous tai vaikeus on jossain määrin luonteenpiirre. Jo pienistä lapsista näkee, miten joku istuu esteen edessä parkumassa ja odottamassa apua siinä, missä toinen piltti menee raivokkaalla kekseliäisyydellä vaikka mistä.
Luovuttamisen helppous tai vaikeus lienee myös kytköksissä aikuisuuteen. Aikuinen pystyy yleensä tekemään ikäviäkin asioita, jos niistä on odotettavissa jotain hyötyä myöhemmin. Aikuisen aikakäsityskin on erilainen kuin lapsen, aika kuluu nopeammin eikä ikäväänkään työhön mene ikuisuutta.
Juuri nyt minusta tuntuu, että voisin tehdä monia muitakin kiinnostavia asioita kuin opiskella. Tutkintoon on vielä matkaa ja juuri nyt se näyttää kovin vaivalloiselta.
Lupaan nyt itselleni, että lähden heti maanantaina etsimään sitä kirjaa.
Pari päivää sitten sain postissa todistuksen kirjoittamisen perusopintojen suorittamisesta. Todistuksen saaminen on aina juhlallinen hetki, vaikka mikään tutkinto ei vielä olekaan valmis. Todistuskansiossani on jo aika nippu kaikenlaisia todistuksia. Kun lisäsin viimeisimmän kansioon, tutkin samalla vanhoja todistuksiani. Niinkin vanhoja kuin Kuloisten kansakoulusta 1960-luvulla saatuja. Silloin oli jonain vuonna todistukseen merkitty sekin, kuinka mones kyseinen oppilas oli luokan paremmuusjärjestyksessä. Olin sijalla 2-3.
Arvatkaa, mitä nyt mietin?
Kuka oli se ensimmäinen?
Kuka?
Tämä oli (puoliksi) leikkiä.
Muuten kuluneella viikolla ei ole tapahtunut suurta edistystä opintojen suhteen. Maanantaina olin lähdössä sinne oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastoon, mutta jokin esti minua menemästä. Taisin olla huonovointinen. Tai ehkä satoi.
Tiistaina en mitenkään ehtinyt.
Keskiviikkona olin muuten kiireinen.
Eilen olin ohjaamassa kirjoittajakurssiani.
Nyt onkin jo perjantai, enkä tänäänkään voi.
Tästä sain aiheen pohdiskella niitä esteitä, joita opiskelijan on ylitettävä matkallaan kohti tutkintoa. Esteitä ja sitä, miten niistä pääsee yli.
Tuo oikeustieteellisen tiedekunnan käsikirjastossa oletettavasti oleva englanninkielinen immateriaalioikeuksia käsittelevä teos on nyt este. Pahimmassa tapauksessa tällainen este katkaisee opinnot kokonaan kun tekemättömyyden tekosyyt seuraavat toisiaan eikä ryhdistäytymistä tapahdu koskaan.
Luovuttamisen helppous tai vaikeus on jossain määrin luonteenpiirre. Jo pienistä lapsista näkee, miten joku istuu esteen edessä parkumassa ja odottamassa apua siinä, missä toinen piltti menee raivokkaalla kekseliäisyydellä vaikka mistä.
Luovuttamisen helppous tai vaikeus lienee myös kytköksissä aikuisuuteen. Aikuinen pystyy yleensä tekemään ikäviäkin asioita, jos niistä on odotettavissa jotain hyötyä myöhemmin. Aikuisen aikakäsityskin on erilainen kuin lapsen, aika kuluu nopeammin eikä ikäväänkään työhön mene ikuisuutta.
Juuri nyt minusta tuntuu, että voisin tehdä monia muitakin kiinnostavia asioita kuin opiskella. Tutkintoon on vielä matkaa ja juuri nyt se näyttää kovin vaivalloiselta.
Lupaan nyt itselleni, että lähden heti maanantaina etsimään sitä kirjaa.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Kaikenlaisia vastoinkäymisiä
Mukavuusalueelta poistuminen voi johtaa varsin ikäviin seurauksiin. Lupauduin taas pariksi päiväksi hoitoalan töihin ja toin kotiin tuomisiksi noroviruksen. En ollut koskaan aikaisemmin sairastanut vatsatautia, nyt olen. Jouduin peruuttamaan kansalaisopiston kurssini enkä kykene vieläkään syömään normaalisti.
Merkitsin tänään Kuntarekryn käytettävyyskalenteriin etten ole koskaan enää käytettävissä. Näin helpolla luovutin enkä ole edes pahoillani.
Tänään sanoin itselleni, että vaikka olen täysin jumissa kuunnelmani kanssa se ei ole mikään syy olla kirjoittamatta sitä. Niinpä istuin tähän ja aloin kirjoittaa. Edistyin muutaman sivun, jatkan huomenna.
Luulen, että olen oppinut jotain. Olen ehkä oppinut sen, että tekstin voi kirjoittaa moneen kertaan. Että se pitää kirjoittaa moneen kertaan.
Tiedän, että useat kirjoittajat suhtautuvat ivallisesti niihin, jotka sanovat kirjoittavansa kerralla valmista. En itsekään usko siihen, että mitään kaunokirjallista tekstiä voisi kirjoittaa kerralla valmiiksi, romaania esimerkiksi. Mutta toimittajan työssä kerralla valmistuminen on pieni pakko. Ei kaikkia juttuja voi hioa päiväkausia, eipä edes tuntikausiakaan. Täytyy oppia erottamaan tarpeelliset ainekset ja rakentamaan niistä asiallinen juttu.
Eihän se mitään taidetta ole, tietenkään.
Kaunokirjallinen teksti ansaitsee aikaa. Vaikka olisi kirjoittanut omasta mielestään miten hyvän tarinan tahansa, se kannattaa unohtaa muutamaksi päiväksi, mieluiten muutamaksi kuukaudeksi. Kun sen taas lukee, löytää varmasti jotain korjattavaa. Tai sitten voi käydä päinvastoin: huonoksi luultu teksti näyttääkin kelvolliselta.
Toivon, että viimeksi mainittu pätee kuunnelmaani, joka toistaiseksi vaikuttaa luokattoman huonolta.
Vielä yksi juttu.
Minun on tehnyt mieli päästä kokeilemaan opettajan työtä tavalliseen kouluun. Tällä työkokemuksella ja näillä opintopisteillä uskalsin laittaa hakemuksen Kuntarekryyn opettajan, lähinnä äidinkielenopettajan, sijaisuuksista.
Moneen viikkoon ei tapahtunut mitään, mutta sitten sain kutsun erääseen Turun naapurikuntaan, erään sikäläisten koulujen sijaisuuksia järjestelevän rehtorin haastatteluun.
Minua jännitti aika lailla. Sitten kävi vielä niin, että kun rehtori yritti avata Kuntarekryyn talletetun hakemukseni koneeltaan, sitä ei löytynyt. Ensimmäinen kerta ikinä kun näin käy, sanoi rehtori.
Hän pyysi, että kirjautuisin itse omalle Kuntarekryn sivulleni ja nähtäisiin, onko hakemus ylipäätään olemassa.
Istuin koneen ääreen. Rehtori seisoi selkäni takana. Kirjoitin hakukenttään
KUNATEKRY
-eikun...
KNATREKY
-noh, jopas...
KUNAREKYY
Näin. Että oikein äidinkielenopettajaksi.
Kyllä se hakemus sieltä löytyi, mutta lopulta rehtori ei kysynyt minulta muuta kuin sosiaaliturvatunnuksen. Sekin kertoo aika paljon.
Merkitsin tänään Kuntarekryn käytettävyyskalenteriin etten ole koskaan enää käytettävissä. Näin helpolla luovutin enkä ole edes pahoillani.
Tänään sanoin itselleni, että vaikka olen täysin jumissa kuunnelmani kanssa se ei ole mikään syy olla kirjoittamatta sitä. Niinpä istuin tähän ja aloin kirjoittaa. Edistyin muutaman sivun, jatkan huomenna.
Luulen, että olen oppinut jotain. Olen ehkä oppinut sen, että tekstin voi kirjoittaa moneen kertaan. Että se pitää kirjoittaa moneen kertaan.
Tiedän, että useat kirjoittajat suhtautuvat ivallisesti niihin, jotka sanovat kirjoittavansa kerralla valmista. En itsekään usko siihen, että mitään kaunokirjallista tekstiä voisi kirjoittaa kerralla valmiiksi, romaania esimerkiksi. Mutta toimittajan työssä kerralla valmistuminen on pieni pakko. Ei kaikkia juttuja voi hioa päiväkausia, eipä edes tuntikausiakaan. Täytyy oppia erottamaan tarpeelliset ainekset ja rakentamaan niistä asiallinen juttu.
Eihän se mitään taidetta ole, tietenkään.
Kaunokirjallinen teksti ansaitsee aikaa. Vaikka olisi kirjoittanut omasta mielestään miten hyvän tarinan tahansa, se kannattaa unohtaa muutamaksi päiväksi, mieluiten muutamaksi kuukaudeksi. Kun sen taas lukee, löytää varmasti jotain korjattavaa. Tai sitten voi käydä päinvastoin: huonoksi luultu teksti näyttääkin kelvolliselta.
Toivon, että viimeksi mainittu pätee kuunnelmaani, joka toistaiseksi vaikuttaa luokattoman huonolta.
Vielä yksi juttu.
Minun on tehnyt mieli päästä kokeilemaan opettajan työtä tavalliseen kouluun. Tällä työkokemuksella ja näillä opintopisteillä uskalsin laittaa hakemuksen Kuntarekryyn opettajan, lähinnä äidinkielenopettajan, sijaisuuksista.
Moneen viikkoon ei tapahtunut mitään, mutta sitten sain kutsun erääseen Turun naapurikuntaan, erään sikäläisten koulujen sijaisuuksia järjestelevän rehtorin haastatteluun.
Minua jännitti aika lailla. Sitten kävi vielä niin, että kun rehtori yritti avata Kuntarekryyn talletetun hakemukseni koneeltaan, sitä ei löytynyt. Ensimmäinen kerta ikinä kun näin käy, sanoi rehtori.
Hän pyysi, että kirjautuisin itse omalle Kuntarekryn sivulleni ja nähtäisiin, onko hakemus ylipäätään olemassa.
Istuin koneen ääreen. Rehtori seisoi selkäni takana. Kirjoitin hakukenttään
KUNATEKRY
-eikun...
KNATREKY
-noh, jopas...
KUNAREKYY
Näin. Että oikein äidinkielenopettajaksi.
Kyllä se hakemus sieltä löytyi, mutta lopulta rehtori ei kysynyt minulta muuta kuin sosiaaliturvatunnuksen. Sekin kertoo aika paljon.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Isänperintö, hämmennys ja jotain uutta
Elämä ilman muistilappuja olisi kohtalaisen hankalaa. Pidän eniten kirkkaanvärisistä lapuista, joissa on reunassa liimaa.
Isäni kuoli 2004. Hän oli köyhä mies, jolta ei jäänyt paljon mitään, mutta jäipä muistilappuja. Se meille oli yhteistä, rakkaus erilaisiin papereihin ja kyniin ja kirjoituskoneisiin. Otin pinon kirkkaanvärisiä muistilappuja isänperintönä ja seuraavina vuosina kirjoitin niistä jokaiseen. Hiljattain pino tuli käytetyksi, isänperintö on tuhlattu. Ostin omia.
Keltaisessa lapussa lukee: Muista kirjasto! Mitä siitä pitää muistaa? Ei mitään, kannattaa vain yleensä muistaa kirjasto ja miettiä kaikkea siihen liittyvää koska silloin voi muistaa myös ne tärkeät kirjastoon liittyvät asiat jotka voisivat muuten unohtua.
Oranssissa lapussa lukee: Aloita KIKP218 -suunnitelma! Mitä suunnitellaan, en muista, mutta aloitan pian.
Toisessa oranssissa lukee: Reitala, Heinonen, Dramaturgioita. Se on kai joku kirja.
Samassa lapussa lukee tämäkin: 5.5. - 28.5. 5 op 60 h 260. Tarkoittaa sitä, että on muistettava ilmoittautua Turun kesäyliopiston järjestämälle, 260 euroa maksavalle virkamiesruotsin kurssille. Se pidetään toukokuussa.
Kolmannessa oranssissa lapussa lukee: Mäkikalli, Steinby, Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Varattu. Se on kirja eikä se enää ole varattu sillä hain sen tänään.
Tällaista on elämä muistilappujen varassa. Menettelee.
Länsimaisen kirjallisuuden historian kurssi on valmis, palautin tehtävän jo tiistaina. 3.2. alkaa viimeinen kirjallisuuden perusopintojen kurssi, verkkokurssina suoritettava Kirjallisuuden analyysi.
Kirjoittamisen draamakurssi on edistynyt hitaammin kuin kuvittelin. Kurssilla on kolme tehtävää plus oppimispäiväkirja: elokuva-analyysi, näytelmäanalyysi ja oma draamateksti. Olen tehnyt vasta elokuva-analyysin ja osan näytelmäanalyysista.
Nyt viikonloppuna en ole tehnyt mitään opintojen eteen, en muuta kuin hakenut sen yhden kirjan.
Oma muistelukirjoittamiskurssini kansalaisopistossa alkoi torstaina. Siellä olikin oikein yleisöennätys, paljon enemmän kuin odotin. Mukava, kun kurssi kiinnostaa.
Hiukan hämmentävän torstai-illan jälkeen minua odottikin sitten kirjaimellinen omalta mukavuusalueeltani poistuminen. Kerroin entisessä blogissani Ruusupensaan takaa, miten halusin kokeilla, selviäisinkö vielä terveydenhuoltoalan töistä. Minulla on vähän (todella vähän ja todella vanhaa) koulutusta alalle, sen verran kuitenkin, että asiaa kysyttyäni minut hyväksyttiin Turun kaupungin sijaislistalle. Olinkin edellisvuoden lopulla tekemässä yhden sijaisuuden kaupunginsairaalassa. Sitten sattui yhtä ja toista minkä takia en enää seurannut sijaismarkkinoita. Nyt sijaisviestejä on taas jostain syystä alkanut tulla ja viime viikolla päätin hetken mielijohteesta vastata yhteen. Koska ehätin ensimmäisenä vastaamaan, sain sijaisuuden.
Perjantaiaamuna minulla oli kello soimassa viideltä. Se oli tosin turhaa, sillä en uskaltanut nukkua, kun pelkäsin, etten herää ajoissa. Aikaiset herätykset ovat lähes kauheinta mitä tiedän (nyt vähän liioittelen).
Heräsin siis viideltä ja vähän seitsemän jälkeen olin eräässä palvelutalossa ilmoittautumassa kotiavustajaksi. Ja niin sitten sain listan päivän töistä ja vähän hyviä neuvoja joiden turvin lähdin kolkuttelemaan ihmisten ovia.
Työpäivä oli mielenkiintoinen ja tunsin, että apuani todella tarvittiin. Menen toisenkin kerran, jos huolitaan.
Jokaisen kannattaisi joskus tehdä jotain aivan muuta. Erityisen hyvää se tekee niille, joiden pitää joskus keksiä jotain uutta.
Kuten vaikka joillekin kirjoittajille.
Isäni kuoli 2004. Hän oli köyhä mies, jolta ei jäänyt paljon mitään, mutta jäipä muistilappuja. Se meille oli yhteistä, rakkaus erilaisiin papereihin ja kyniin ja kirjoituskoneisiin. Otin pinon kirkkaanvärisiä muistilappuja isänperintönä ja seuraavina vuosina kirjoitin niistä jokaiseen. Hiljattain pino tuli käytetyksi, isänperintö on tuhlattu. Ostin omia.
Keltaisessa lapussa lukee: Muista kirjasto! Mitä siitä pitää muistaa? Ei mitään, kannattaa vain yleensä muistaa kirjasto ja miettiä kaikkea siihen liittyvää koska silloin voi muistaa myös ne tärkeät kirjastoon liittyvät asiat jotka voisivat muuten unohtua.
Oranssissa lapussa lukee: Aloita KIKP218 -suunnitelma! Mitä suunnitellaan, en muista, mutta aloitan pian.
Toisessa oranssissa lukee: Reitala, Heinonen, Dramaturgioita. Se on kai joku kirja.
Samassa lapussa lukee tämäkin: 5.5. - 28.5. 5 op 60 h 260. Tarkoittaa sitä, että on muistettava ilmoittautua Turun kesäyliopiston järjestämälle, 260 euroa maksavalle virkamiesruotsin kurssille. Se pidetään toukokuussa.
Kolmannessa oranssissa lapussa lukee: Mäkikalli, Steinby, Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Varattu. Se on kirja eikä se enää ole varattu sillä hain sen tänään.
Tällaista on elämä muistilappujen varassa. Menettelee.
Länsimaisen kirjallisuuden historian kurssi on valmis, palautin tehtävän jo tiistaina. 3.2. alkaa viimeinen kirjallisuuden perusopintojen kurssi, verkkokurssina suoritettava Kirjallisuuden analyysi.
Kirjoittamisen draamakurssi on edistynyt hitaammin kuin kuvittelin. Kurssilla on kolme tehtävää plus oppimispäiväkirja: elokuva-analyysi, näytelmäanalyysi ja oma draamateksti. Olen tehnyt vasta elokuva-analyysin ja osan näytelmäanalyysista.
Nyt viikonloppuna en ole tehnyt mitään opintojen eteen, en muuta kuin hakenut sen yhden kirjan.
Oma muistelukirjoittamiskurssini kansalaisopistossa alkoi torstaina. Siellä olikin oikein yleisöennätys, paljon enemmän kuin odotin. Mukava, kun kurssi kiinnostaa.
Hiukan hämmentävän torstai-illan jälkeen minua odottikin sitten kirjaimellinen omalta mukavuusalueeltani poistuminen. Kerroin entisessä blogissani Ruusupensaan takaa, miten halusin kokeilla, selviäisinkö vielä terveydenhuoltoalan töistä. Minulla on vähän (todella vähän ja todella vanhaa) koulutusta alalle, sen verran kuitenkin, että asiaa kysyttyäni minut hyväksyttiin Turun kaupungin sijaislistalle. Olinkin edellisvuoden lopulla tekemässä yhden sijaisuuden kaupunginsairaalassa. Sitten sattui yhtä ja toista minkä takia en enää seurannut sijaismarkkinoita. Nyt sijaisviestejä on taas jostain syystä alkanut tulla ja viime viikolla päätin hetken mielijohteesta vastata yhteen. Koska ehätin ensimmäisenä vastaamaan, sain sijaisuuden.
Perjantaiaamuna minulla oli kello soimassa viideltä. Se oli tosin turhaa, sillä en uskaltanut nukkua, kun pelkäsin, etten herää ajoissa. Aikaiset herätykset ovat lähes kauheinta mitä tiedän (nyt vähän liioittelen).
Heräsin siis viideltä ja vähän seitsemän jälkeen olin eräässä palvelutalossa ilmoittautumassa kotiavustajaksi. Ja niin sitten sain listan päivän töistä ja vähän hyviä neuvoja joiden turvin lähdin kolkuttelemaan ihmisten ovia.
Työpäivä oli mielenkiintoinen ja tunsin, että apuani todella tarvittiin. Menen toisenkin kerran, jos huolitaan.
Jokaisen kannattaisi joskus tehdä jotain aivan muuta. Erityisen hyvää se tekee niille, joiden pitää joskus keksiä jotain uutta.
Kuten vaikka joillekin kirjoittajille.
maanantai 20. tammikuuta 2014
Motivaatio ratkaisee opiskelijavalinnassa
Sovin kansalaisopiston rehtorin kanssa, että aloitan ensi syksynä luovan kirjoittamisen opettamisen. Nyt ohjaan muistelukirjoittajien ryhmää, joka sekin jatkuu.
36 tuntia luovalle kirjoittamiselle on hirveän vähän, mutta tositosi paljon, kun tunnit pitää suunnitella. Siispä aloitin jo nyt ja kävin taas kerran mainiossa Turun pääkirjastossa.
Yksi lainaamistani kirjoista on Nora Ekströmin väitöskirja Kirjoittamisen opettajan kertomus. Ekström työskentelee Jyväskylän yliopistossa ja on nyt yksi kirjoittajaopiskelijoiden opettajista, siis myös minun. Hän oli ensimmäinen kirjoittamisen oppiaineen väittelijä, joka suoritti kirjoittamisen opinnot perusopinnoista alkaen. Jos olen ymmärtänyt oikein, vuonna 2011, jolloin hän väitteli, kirjoittaminen oli Jyväskylässä oma oppiaineensa, nythän se kuuluu kirjallisuuden opintoihin.
Selasin väitöskirjasta vasta kiinnostavimmat kohdat. Kaikkein kiinnostavin oli luku Keitä koulutuksessa opiskelee ja opettaa? Tämä kiinnostanee myös niitä, jotka harkitsevat kirjoittajakoulutukseen pyrkimistä.
"---Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutukseen valittiin alkuvuosina ensisijaisesti opiskelijoita, joilla oli jo kokemusta tai "näyttöä kirjoittajantaidoistaan". Myöhemmin valintaperusteita on painotettu toisin ja annettu aiempaa enemmän arvoa perustellulle motivaatiolle opiskella kirjoittamista" (s. 79-80).
Tulkitsen tämän niin, että hyvä ja kokenut kirjoittaja ei välttämättä pääse opiskelemaan kirjoittamista, ellei hän osaa vakuuttavasti perustella haluaan opiskella kirjoittamista. On eri asia haluta opintoihin, joista taidon ja kokemuksen perusteella kuvittelee selviävänsä helposti ja saavansa mukavasti suorituksia, kuin haluta todella kehittyä kirjoittajana.
Tärkeimpiä syitä Jyväskylän kirjoittajakoulutukseen hakeutumiselle kirjan mukaan ovat opiskelu harrastuksen vuoksi, halu lisätä ammatillista pätevyyttä, kirjoittamisen opintojen liittäminen osaksi korkeakoulututkintoa ja tavoite elättää itsensä kirjoittamalla.
Itse allekirjoitan nuo kaikki, erityisesti tuon viimeisen.
Ekströmin väitöskirjassa on monta muutakin kiinnostavaa lukua. Toinen, jota pikaisesti silmäilin on otsikoitu: Tehokas palaute voi tappaa. Kuten arvata saattaa, siinä puhutaan palautteen antamisen vaikeudesta ja herkkyydestä. Luvusta löytyy mainio esimerkki tavasta, jolla palautetta ei ainakaan kannata kirjoittaa. Tämän palautteen jollekin kirjailijanurasta haaveilevalle on aikanaan antanut kirjailija Hannu Salama ja se kuuluu näin:
"Kyllähän tämä semmoista perkeleen lässytystä on että heittäkää tällä nivaskalla heti vesilintua. Missä maailman kolkassa te tuommoisia ihmisiä olette tavannut kuin nämä Erikit ja Magnukset ja Gustafsonit sun muut kummalliset --- Muutamasta käsikirjoituksenne kohdasta sain sen kalpean kuvan, että lukemanne paskakirjallisuus ei ole täysin pilannut omaa realiteettien tajuanne."
Nyt naurattaa, mutta kuinka hirvittävän musertavalta käsikirjoituksen tekijästä on mahtanut tuntua? Toivottavasti hän kuitenkin otti opikseen.
36 tuntia luovalle kirjoittamiselle on hirveän vähän, mutta tositosi paljon, kun tunnit pitää suunnitella. Siispä aloitin jo nyt ja kävin taas kerran mainiossa Turun pääkirjastossa.
Yksi lainaamistani kirjoista on Nora Ekströmin väitöskirja Kirjoittamisen opettajan kertomus. Ekström työskentelee Jyväskylän yliopistossa ja on nyt yksi kirjoittajaopiskelijoiden opettajista, siis myös minun. Hän oli ensimmäinen kirjoittamisen oppiaineen väittelijä, joka suoritti kirjoittamisen opinnot perusopinnoista alkaen. Jos olen ymmärtänyt oikein, vuonna 2011, jolloin hän väitteli, kirjoittaminen oli Jyväskylässä oma oppiaineensa, nythän se kuuluu kirjallisuuden opintoihin.
Selasin väitöskirjasta vasta kiinnostavimmat kohdat. Kaikkein kiinnostavin oli luku Keitä koulutuksessa opiskelee ja opettaa? Tämä kiinnostanee myös niitä, jotka harkitsevat kirjoittajakoulutukseen pyrkimistä.
"---Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutukseen valittiin alkuvuosina ensisijaisesti opiskelijoita, joilla oli jo kokemusta tai "näyttöä kirjoittajantaidoistaan". Myöhemmin valintaperusteita on painotettu toisin ja annettu aiempaa enemmän arvoa perustellulle motivaatiolle opiskella kirjoittamista" (s. 79-80).
Tulkitsen tämän niin, että hyvä ja kokenut kirjoittaja ei välttämättä pääse opiskelemaan kirjoittamista, ellei hän osaa vakuuttavasti perustella haluaan opiskella kirjoittamista. On eri asia haluta opintoihin, joista taidon ja kokemuksen perusteella kuvittelee selviävänsä helposti ja saavansa mukavasti suorituksia, kuin haluta todella kehittyä kirjoittajana.
Tärkeimpiä syitä Jyväskylän kirjoittajakoulutukseen hakeutumiselle kirjan mukaan ovat opiskelu harrastuksen vuoksi, halu lisätä ammatillista pätevyyttä, kirjoittamisen opintojen liittäminen osaksi korkeakoulututkintoa ja tavoite elättää itsensä kirjoittamalla.
Itse allekirjoitan nuo kaikki, erityisesti tuon viimeisen.
Ekströmin väitöskirjassa on monta muutakin kiinnostavaa lukua. Toinen, jota pikaisesti silmäilin on otsikoitu: Tehokas palaute voi tappaa. Kuten arvata saattaa, siinä puhutaan palautteen antamisen vaikeudesta ja herkkyydestä. Luvusta löytyy mainio esimerkki tavasta, jolla palautetta ei ainakaan kannata kirjoittaa. Tämän palautteen jollekin kirjailijanurasta haaveilevalle on aikanaan antanut kirjailija Hannu Salama ja se kuuluu näin:
"Kyllähän tämä semmoista perkeleen lässytystä on että heittäkää tällä nivaskalla heti vesilintua. Missä maailman kolkassa te tuommoisia ihmisiä olette tavannut kuin nämä Erikit ja Magnukset ja Gustafsonit sun muut kummalliset --- Muutamasta käsikirjoituksenne kohdasta sain sen kalpean kuvan, että lukemanne paskakirjallisuus ei ole täysin pilannut omaa realiteettien tajuanne."
Nyt naurattaa, mutta kuinka hirvittävän musertavalta käsikirjoituksen tekijästä on mahtanut tuntua? Toivottavasti hän kuitenkin otti opikseen.
tiistai 31. joulukuuta 2013
Uskaltakaa heittäytyä
Vuoden 2013 opiskelut on nyt opiskeltu. Laskin, että olen saanut tänä vuonna tehtyä 59 opintopistettä. Suorituksia on tosin kirjattu tämän vuoden puolelle 69 pisteen verran, mutta osan työstä tein jo viime vuonna.
Voin kuitenkin olla ihan tyytyväinen. Taidan jopa täyttää päätoimisen opiskelijan kriteerit, vaikka en mielestäni olekaan päätoiminen.
Noh, pakko tunnustaa: palkkatyön tekeminen on ollut luvattoman vähäistä koko syksyn. Vain pari aikakauslehtijuttua ja kansalaisopiston kirjoittajapiiri. Tiedän paremmin kuin hyvin, ettei tämmöinen vetele vaan johonkin on ryhdyttävä. En ole kuitenkaan katunut sitä, että jätin keväällä vankasti seisovan, mutta onnettoman vähän hedelmiä tuottavan leipäpuuni, sen viemää runsasta energiaa olen nyt käyttänyt henkisen pääoman kokoamiseen.
Aikuisopiskelu vaatii järjestelyjä ja valintoja. Kaikille se ei ole taloudellisesti mahdollista vaikka kuinka olisi haluja. Mutta jos (ja kun) joku on nyt siinä tilanteessa jossa miettii, uskaltaisiko heittäytyä opiskelijaksi vaikka on luovuttava autosta, harrastuksesta, ulkomaanmatkasta tai uusista vaatteista tai lykättävä oman asunnon ostoa tai vaihtoa tuota tuonnemmaksi niin kannustan lämpimästi uskaltamaan. Olen ainakin 99-prosenttisen varma, ettei ratkaisu kaduta enää sen jälkeen, kun opinnot ovat ohi - niiden aikana ehkä hetkittäin.
Ilmoittauduin tänään kahdelle viimeiselle kirjallisuuden perusopintoihin kuuluvalle kurssille, länsimaisen kirjallisuuden historiaan ja kirjallisuuden analyysiin. Toisen suoritan verkkokurssina mikä tietää sitä, että saan kirjallisuuden perusopinnot valmiiksi vasta huhtikuussa kun kurssi päättyy. Samoihin aikoihin valmistunevat kirjoittamisen perusopinnot. Sitten minulla onkin neljä perusopintokokonaisuutta tehtynä kun suomen kieli ja aikuiskasvatustiede ovat jo valmiit. Jos en välittäisi arvosanoista, voisin haalia loput kandidaatintutkintoon tarvittavat opintopisteet hyvinkin nopeasti. Mutta minä välitän koska haluan myös oppia jotain, en pelkästään suorittaa.
Tänään olen viimeistellyt proosakurssin kakkostehtävää ja aloitellut kolmatta. Kerroin aikaisemmin, että havahduin lähdekirjallisuuteen vasta, kun tehtävä oli jo kertaalleen tehty ja jouduin aloittamaan alusta. Ilmaus "aloittaa alusta" tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että luin lähdekirjat ja poimin sieltä valmiiseen tekstiini sopivia viittauksia jotka kovalla vaivalla istutin tänään paikoilleen.
Proosakurssin kolmantena tehtävänä on keksiä tarina ja kirjoittaa siitä kaksi erilaista versiota. Olen jo keksinyt tarinan ja aion kirjoittaa siitä romaanin, sitä toista versiota en ole vielä päättänyt.
Ei ole mikään pieni tehtävä, romaanin kirjoittaminen. Mutta kirjoittamisopinnoissa tätäkin sopii odottaa. Tosin romaania ei tarvitse kirjoittaa täysin valmiiksi, synopsis ja muutaman sivun näyte riittävät.
Nyt ei muuta kuin hyvää Uutta Vuotta! Toivon voimia ja intoa kaikille opiskelijoille, eritoten kurssikavereilleni sekä ihan kaikille muillekin.
j.k. Tuntuuko teistäkin, että kukaan ei enää soita eikä lähetä edes tekstiviestiä toivottaakseen hyvää uutta vuotta? Mehän olemme kaikki nyt niin sosiaalisia ja toivottelemme facebookissa ja tykkäämme kaikesta emmekä koskaan näe ketään.
Voin kuitenkin olla ihan tyytyväinen. Taidan jopa täyttää päätoimisen opiskelijan kriteerit, vaikka en mielestäni olekaan päätoiminen.
Noh, pakko tunnustaa: palkkatyön tekeminen on ollut luvattoman vähäistä koko syksyn. Vain pari aikakauslehtijuttua ja kansalaisopiston kirjoittajapiiri. Tiedän paremmin kuin hyvin, ettei tämmöinen vetele vaan johonkin on ryhdyttävä. En ole kuitenkaan katunut sitä, että jätin keväällä vankasti seisovan, mutta onnettoman vähän hedelmiä tuottavan leipäpuuni, sen viemää runsasta energiaa olen nyt käyttänyt henkisen pääoman kokoamiseen.
Aikuisopiskelu vaatii järjestelyjä ja valintoja. Kaikille se ei ole taloudellisesti mahdollista vaikka kuinka olisi haluja. Mutta jos (ja kun) joku on nyt siinä tilanteessa jossa miettii, uskaltaisiko heittäytyä opiskelijaksi vaikka on luovuttava autosta, harrastuksesta, ulkomaanmatkasta tai uusista vaatteista tai lykättävä oman asunnon ostoa tai vaihtoa tuota tuonnemmaksi niin kannustan lämpimästi uskaltamaan. Olen ainakin 99-prosenttisen varma, ettei ratkaisu kaduta enää sen jälkeen, kun opinnot ovat ohi - niiden aikana ehkä hetkittäin.
Ilmoittauduin tänään kahdelle viimeiselle kirjallisuuden perusopintoihin kuuluvalle kurssille, länsimaisen kirjallisuuden historiaan ja kirjallisuuden analyysiin. Toisen suoritan verkkokurssina mikä tietää sitä, että saan kirjallisuuden perusopinnot valmiiksi vasta huhtikuussa kun kurssi päättyy. Samoihin aikoihin valmistunevat kirjoittamisen perusopinnot. Sitten minulla onkin neljä perusopintokokonaisuutta tehtynä kun suomen kieli ja aikuiskasvatustiede ovat jo valmiit. Jos en välittäisi arvosanoista, voisin haalia loput kandidaatintutkintoon tarvittavat opintopisteet hyvinkin nopeasti. Mutta minä välitän koska haluan myös oppia jotain, en pelkästään suorittaa.
Tänään olen viimeistellyt proosakurssin kakkostehtävää ja aloitellut kolmatta. Kerroin aikaisemmin, että havahduin lähdekirjallisuuteen vasta, kun tehtävä oli jo kertaalleen tehty ja jouduin aloittamaan alusta. Ilmaus "aloittaa alusta" tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että luin lähdekirjat ja poimin sieltä valmiiseen tekstiini sopivia viittauksia jotka kovalla vaivalla istutin tänään paikoilleen.
Proosakurssin kolmantena tehtävänä on keksiä tarina ja kirjoittaa siitä kaksi erilaista versiota. Olen jo keksinyt tarinan ja aion kirjoittaa siitä romaanin, sitä toista versiota en ole vielä päättänyt.
Ei ole mikään pieni tehtävä, romaanin kirjoittaminen. Mutta kirjoittamisopinnoissa tätäkin sopii odottaa. Tosin romaania ei tarvitse kirjoittaa täysin valmiiksi, synopsis ja muutaman sivun näyte riittävät.
Nyt ei muuta kuin hyvää Uutta Vuotta! Toivon voimia ja intoa kaikille opiskelijoille, eritoten kurssikavereilleni sekä ihan kaikille muillekin.
j.k. Tuntuuko teistäkin, että kukaan ei enää soita eikä lähetä edes tekstiviestiä toivottaakseen hyvää uutta vuotta? Mehän olemme kaikki nyt niin sosiaalisia ja toivottelemme facebookissa ja tykkäämme kaikesta emmekä koskaan näe ketään.
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Epäaidon erottaa heti
Olen ihmetellyt yliopiston opintotietojärjestelmää, Korppia. Siellä on paitsi tietoja kursseista, myös tietoja siitä, kuinka moni ja millä arvosanoilla kursseja on suoritettu. Se, mikä minua on ihmetyttänyt on kurssisuoritusten vähäisyys. Esimerkiksi oma viimeisin suoritukseni, Omaelämäkerrallisen kurssin suoritus, ei näkynyt siellä ollenkaan.
Kysyin asiaa ja nyt tiedän, että kaikki suorituksia ei näytetä Korpissa, riippuu siitä, kuka suorituksen arvioi. Hyvä tietää, etten enää ihmettele, jos kurssille on ilmoittautunut 80 ihmistä ja suorituksia tulee vain 20.
Muuten olen vetkutellut monta päivää proosakurssin aloituksen kanssa. Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa tosipohjainen kertomus. Helppoa kuin mikä, luulisi.Sain kuitenkin kehitettyä aloittamisesta niin suuren ongelman, että yöunetkin olivat vaarassa. Kunnes sitten tänä aamuna keksin, mistä kirjoitan ja nyt kertomus on valmis.
Kertomuksessa kiroillaan aika paljon. Sille ei mahda mitään, ihmisten täytyy saada puhua niin kuin puhuvat. Näen heti - kaikki muutkin näkevät - jos tarinan henkilöt puhuvat epäaidosti.
Kiroilemisessakin täytyy olla aito. Minulla oli kerran, hirveän kauan sitten, poikaystävä, jonka lempilausahdus ja järein kirosana oli: "Voi herranpieksut". Eihän semmoisesta mitään voi tulla, mies kiroilee kuin eunukki.
Asiasta toiseen. Kerään parhaillaan rohkeutta voidakseni tarjoutua kouluihin sijaiseksi. Olen selannut nettikeskusteluja sijaisena työskentelemisestä ja yrittänyt päästä perille, olisiko minulla mahdollisuuksia. Voisi olla.
Haluaisin kokeilla opettajan työtä tavallisessa koulussa. Olenhan minä nyt kansalaisopistossa opettajana, mutta se on erilaista.
Mitään haaveita ja unelmia ei pitäisi hautoa loputtomiin. Kaikkea, mistä haaveilee ja mikä on mahdollista, pitäisi edes kokeilla. Sen takia kerään nyt rohkeutta soittaakseni jollekin rehtorille ja kysyäkseni töitä.
Nettikeskustelujen perusteella sijaiseksi pyrkiminen tosin voi olla jokseenkin itsetuhoinen hanke.
sunnuntai 17. marraskuuta 2013
Kirjoittamisen ilo löytyi
Totta se on, tänään huomasin ensimmäisen kerran, että haluan kirjoittaa.
En muista, milloin viimeksi olen tuntenut näin.
Yksi kirjoittamisopintojeni tavoitteista on ollut kirjoittamisen ilon löytäminen. Tuntuu ihmeelliseltä, että se olisi löytynyt jo nyt, näin pian. Tämä voi olla ohimenevää, mutta ihanaa yhtäkaikki.
Työ, kirjoittaminen tai joku muu, voi olla ihmiselle kutsumus. Sitten siitä kuitenkin tulee työtä, vain työtä, harmaata, arkista työtä, ja ilo katoaa. Työtä voi kuitenkin tehdä jopa vuosikymmeniä, vaikka se ei enää ole sitä, mikä alunperin tuotti tekijälleen iloa. Ihminen selittää itselleen ja muille olevansa kutsumusammatissa vaikka jokainen työpäivä tuntuu raskaalta ja ikävältä. Tai sitten ei vain tiedä, mitä muutakaan tekisi.
Ja että kuitenkin, kaiken jälkeen, on mahdollista löytää työn ilo uudestaan, se on ihme.
Minun kohdallani se on vaatinut taloudellisia uhrauksia ja opiskelijaksi heittäytymistä kypsässä keski-iässä. Mutta ehkä voin kuitenkin käyttää samaa talvitakkia vielä viidennenkin talven ja olla tilaamatta yhtään mitään houkuttelevista nettikaupoista jos siitä hyvästä saan tuntea iloa.
Kirjoittamisopinnoissa teen nyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssia. Kirjoitamme sukulaisistamme ja itsestämme sekä minä- että hänmuodossa. Vedän kansalaisopistossa muistelukirjoittamiskurssia, jossa kirjoitetaan ihmisten omia muistoja talteen, mutta itse kirjoitan niitä ensimmäisen kerran vasta nyt. Miksi ihmeessä en ole tehnyt sitä aikaisemmin?
Mitä meistä tiedetään muutaman vuosikymmenen päästä, jos mitään dokumentteja ei löydy? Ei juuri mitään ja kohta ei sitäkään.
Kirjallisuuskurssilla valmistaudun edelleen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin. Luen nyt Joel Lehtosen Putkinotkoa, aloitin tänään. Kohta alkusivuilla oli herkullinen kuvaus jossa on jotain kovin tuttua.
Vai mitä:
"On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään milloin se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa ---. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin."
En muista, milloin viimeksi olen tuntenut näin.
Yksi kirjoittamisopintojeni tavoitteista on ollut kirjoittamisen ilon löytäminen. Tuntuu ihmeelliseltä, että se olisi löytynyt jo nyt, näin pian. Tämä voi olla ohimenevää, mutta ihanaa yhtäkaikki.
Työ, kirjoittaminen tai joku muu, voi olla ihmiselle kutsumus. Sitten siitä kuitenkin tulee työtä, vain työtä, harmaata, arkista työtä, ja ilo katoaa. Työtä voi kuitenkin tehdä jopa vuosikymmeniä, vaikka se ei enää ole sitä, mikä alunperin tuotti tekijälleen iloa. Ihminen selittää itselleen ja muille olevansa kutsumusammatissa vaikka jokainen työpäivä tuntuu raskaalta ja ikävältä. Tai sitten ei vain tiedä, mitä muutakaan tekisi.
Ja että kuitenkin, kaiken jälkeen, on mahdollista löytää työn ilo uudestaan, se on ihme.
Minun kohdallani se on vaatinut taloudellisia uhrauksia ja opiskelijaksi heittäytymistä kypsässä keski-iässä. Mutta ehkä voin kuitenkin käyttää samaa talvitakkia vielä viidennenkin talven ja olla tilaamatta yhtään mitään houkuttelevista nettikaupoista jos siitä hyvästä saan tuntea iloa.
Kirjoittamisopinnoissa teen nyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssia. Kirjoitamme sukulaisistamme ja itsestämme sekä minä- että hänmuodossa. Vedän kansalaisopistossa muistelukirjoittamiskurssia, jossa kirjoitetaan ihmisten omia muistoja talteen, mutta itse kirjoitan niitä ensimmäisen kerran vasta nyt. Miksi ihmeessä en ole tehnyt sitä aikaisemmin?
Mitä meistä tiedetään muutaman vuosikymmenen päästä, jos mitään dokumentteja ei löydy? Ei juuri mitään ja kohta ei sitäkään.
Kirjallisuuskurssilla valmistaudun edelleen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin. Luen nyt Joel Lehtosen Putkinotkoa, aloitin tänään. Kohta alkusivuilla oli herkullinen kuvaus jossa on jotain kovin tuttua.
Vai mitä:
"On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään milloin se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa ---. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin."
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Hankalat aikuiset oppilaat
Perjantaisessa opettajainkoulutuksessa käsiteltiin muun muassa hankalan oppilaan käsittelyä.
Ai ettei kansalaisopistossa voi olla hankalia oppilaita? Niin minäkin, typerys, kuvittelin.
Oma opettajanurani on niin pienenpieni vielä, etten ole kohdannut yhtään hankalaa opiskelijaa, vain mukavia ja yhteistyökykyisiä. Kokeneemmat opettajat sen sijaan ovat nähneet vaikka mitä. Kauheimmat tapaukset terrorisoivat ryhmiä ja vievät toisilta opiskelurauhan, ihan samalla tavalla kuin jossain peruskoulussa.
Koulutuspäivä sai minut pohtimaan, olenko itse oppilaana hankala? Jos nimittäin tulkitsin kaiken kuulemani oikein se, että opiskelija esittää paljon kysymyksiä ja tuo omia kokemuksiaan esiin on
a) opettajan arvovallan kyseenalaistamista
b) osoittaa pätemisentarvetta
Kyselen opiskelijana mielelläni ja (voi taivas!) kerron omia kokemuksiani jos niitä on.
Kyllä nyt hävettää. Pyydän anteeksi kaikilta opettajilta ja ryhmiltä, joita olen piinannut sopimattomalla käytöksellä. En tee sitä enää koskaan.
Onneksi - ja tämä on nyt ihan totta ja vakavasti otettavaa - tapasin mukavan, kokeneen opettajan joka oli sen verran poikkeava, ettei ollut koskaan kokenut yhtäkään oppilastaan liian hankalaksi.
- Se on asennekysymys, hän sanoi. Ja selitti, että kaikki oppilaat sopeutuvat ennen pitkää ryhmään, kun heitä vain kohtelee sopivalla tavalla. Tämä opettaja henki tasapainoa ja rauhallista itsevarmuutta, jonka suojissa varmasti onkin hyvä opiskella.
Taidan kuitenkin katsoa omaa kirjoittajaryhmääni uusin silmin ensi viikolla. Ei kai siellä vain, mukamas viattomien kysymysten takana, ole yritystä kyseenalaistaa minun arvovaltaani?
Peijoonit!
Sitten kirjoitetaan sata kertaa: Opettaja On Aina Oikeassa.
Ai ettei kansalaisopistossa voi olla hankalia oppilaita? Niin minäkin, typerys, kuvittelin.
Oma opettajanurani on niin pienenpieni vielä, etten ole kohdannut yhtään hankalaa opiskelijaa, vain mukavia ja yhteistyökykyisiä. Kokeneemmat opettajat sen sijaan ovat nähneet vaikka mitä. Kauheimmat tapaukset terrorisoivat ryhmiä ja vievät toisilta opiskelurauhan, ihan samalla tavalla kuin jossain peruskoulussa.
Koulutuspäivä sai minut pohtimaan, olenko itse oppilaana hankala? Jos nimittäin tulkitsin kaiken kuulemani oikein se, että opiskelija esittää paljon kysymyksiä ja tuo omia kokemuksiaan esiin on
a) opettajan arvovallan kyseenalaistamista
b) osoittaa pätemisentarvetta
Kyselen opiskelijana mielelläni ja (voi taivas!) kerron omia kokemuksiani jos niitä on.
Kyllä nyt hävettää. Pyydän anteeksi kaikilta opettajilta ja ryhmiltä, joita olen piinannut sopimattomalla käytöksellä. En tee sitä enää koskaan.
Onneksi - ja tämä on nyt ihan totta ja vakavasti otettavaa - tapasin mukavan, kokeneen opettajan joka oli sen verran poikkeava, ettei ollut koskaan kokenut yhtäkään oppilastaan liian hankalaksi.
- Se on asennekysymys, hän sanoi. Ja selitti, että kaikki oppilaat sopeutuvat ennen pitkää ryhmään, kun heitä vain kohtelee sopivalla tavalla. Tämä opettaja henki tasapainoa ja rauhallista itsevarmuutta, jonka suojissa varmasti onkin hyvä opiskella.
Taidan kuitenkin katsoa omaa kirjoittajaryhmääni uusin silmin ensi viikolla. Ei kai siellä vain, mukamas viattomien kysymysten takana, ole yritystä kyseenalaistaa minun arvovaltaani?
Peijoonit!
Sitten kirjoitetaan sata kertaa: Opettaja On Aina Oikeassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)