Valmis

Jyväskylän yliopisto lähetti tämän pöllön ja viralliset todistukset suoritetusta tutkinnosta.

Tämä tarina päättyy nyt tähän. Pöllön toisella puolella lukee kuitenkin: "Kiitos ja menestystä maisteriopintoihisi!"

Ai, että nyt kutkuttaa...

Palaan tänne jos kerrottavaa on, näkyypähän.

Vuosi 2016

Ensimmäisen kerran tapaninpäivän jälkeen kävin kävelyllä. Kiersin hitaasti pari korttelia ja yskin lähes koko matkan. Ulkoilma antoi kuitenkin voimia sen verran, että nyt voin katsoa, mitä vuonna 2016 olen saanut toimeksi.

Työasiat: olen kirjoittanut noin 245 lehtijuttua. Lisäksi ohjasin yhtä kirjoittajakurssia kansalaisopistossa sekä kevät- että syyskaudella.

Opiskelujutut: opiskelut on opiskeltu. Kaikki kurssit on suoritettu ja kandidaatintyö on tehty. Opintopisteitä tälle vuodelle kertyi Jyväskylän avoimesta 20 ja Turun avoimen yliopiston kahdesta kielikurssista yhteensä 6.

Muuta: eipä juuri muuta jos kirjoittamisesta puhutaan. Tämän viikon kuumehoureissani kirjoitin sadan sanan mittaisen rikosaiheisen novellin, jonka lähetin Kouvolan Dekkaripäivien kirjoituskilpailuun. Kilpailukutsu on ollut pöydälläni pitkään ja viimeinen palautuspäivä on huomenna.

Kulttuuriharrastuksia (joita minun piti tänä vuonna erityisesti lisätä): kerran baletissa, kerran elokuvissa, kaksi kertaa teatterissa, muutama konsertti työn puolesta. Muutama kokous ja yksi museovahtivuoro "omassa" kulttuuriyhdistyksessäni Laitilassa. Ehkä siinä jo oli lisäystä viime vuoteen verrattuna? Kulttuuriharrastus on tietysti sekin, että olen lähes joka perjantai viettänyt paljon aikaa lastenkirjastossa ihanan pikku seuralaiseni kanssa. Ääneenlukemisessa olen ollut tosi ahkera. Muut huvin vuoksi luetut näkyvät tuossa sivussa.

Ihan kiva vuosi, jotenkin kovin tasainen. Yksi pitkäaikainen unelmakin toteutui kun pääsin keväällä käymään Aran-saarilla. Vähintään yhtä mukavaa ja jopa mukavampaa oli kuitenkin olla Jyväskylässä, ihan yksin ja puhtaasti omilla asioillaan.

Hidasälyinen huipulla

Suoritusmerkintä englannin suullisesta kurssista on tullut. Kurssista sai vain hyväksytyn tai hylätyn ellei erikseen pyytänyt arvosanaa. En pyytänyt - olisiko ehkä pitänyt?

Kandidaattiryhmämme ja -seminaarimme loppukeskustelu Optimassa on käyty. Kerrassaan mitään ei ole nyt tehtävissä. Se tarkoittaa myös sitä, ettei minulla ole kovin kummoista kerrottavaa täällä blogissa ellen sitten eksy vallan sivuraiteille. Mietin jo blogin lopettamistakin mutta sitten ajattelin, etten voi tehdä sitä kun joku ehkä haluaa tietää, mitä niille kustantamoissa edelleen makaaville käsikirjoituksilleni lopulta tapahtuu.

Uskokaa pois, sen minäkin haluan tietää, totisesti. Odotellaan siis yhdessä ja yritetään kuluttaa aikaa.

Optimassa meidän opettajamme onnitteli minua siitä, että olen saanut aineopinnot päätökseen. Itse en osannut ajatella, että tämä olisi vielä onnittelujen arvoinen asia, odotan niitä vasta sitten, kun saan joskus todistuksen tutkinnon suorittamisesta.

Tarkemmin ajatellen asia kumminkin on onnittelujen väärti. Olen nyt saanut - paljon ja perusteellisesti - parasta kirjoittamisen opetusta mitä Suomessa voi.

Pahus vieköön. Niin muuten olen.

Viimeinen kurssitehtävä on palautettu

Palautin kirjoittamisen aineopintojen viimeisen kurssitehtävän, terapiakirjoittamisen noin kymmenen minuuttia sitten.

Miltä nyt tuntuu? Mitkä ovat fiilikset?

Väsyneet. Mitään suurta vapautumista ei tunnu. Ehkä se johtuu siitä, etten missään vaiheessa ole kokenut opiskelua ahdistavaksi enkä pakoksi. Opiskelu on ollut erittäin hyvä harrastus ja mitä parhainta ajanvietettä.

Ollaan kuitenkin rehellisiä: ei se aina ole niin hauskaa ollut, on kursseja, joiden suorittaminen on ollut hidasta ja tahmaista ja hankalaa. Mikään ei kuitenkaan ole ollut vaikeaa saati ylipääsemätöntä. Niin paitsi tietysti lauseoppi, mutta senkin sain sentään suoritettua kun aikani yritin. Lauseoppi kuului suomen kielen perusopintoihin, jotka suoritin Turun avoimessa ihan vanhanaikaisesti luennoilla istumalla ja tenttimällä.

Nyt minulta puuttuvat enää englannin pakolliset kurssit. Kandidaatintyöni lasken jo valmiiksi, vaikka se vaatii vielä vähän viimeistelyä.

Katsoin äsken opintosuoritusotettani ja laskin, kuinka monta erillistä kurssia olen suorittanut. Jyväskylän avoimessa niitä on 32 ja Turun avoimessa 5. Lisäksi yksi kesäyliopistosta ja kolme, joista ei vielä ole suoritusta. Puhekurssin suoritin jo lukiossa. Mitä tästä nyt tulee? 42. Opintopisteitä tulee lähemmäs 190, en ole ihan varma. Tarpeeksi kuitenkin.

Lysti on maksanutkin, tietysti. Avoimen kurssit ovat maksaneet 50-70 euroa kappaleelta, kesäyliopiston kielikurssit paljon enemmän. Virkamiesruotsiin anoin ja sain Journalistiliitolta apurahan. Kaikkiaan on tainnut mennä noin 2000 euroa. Kirjoja ei ole tarvinnut juuri ostaa, olenkohan koko aikana ostanut neljä tai viisi kirjaa. Kirjastosta saa, kun jaksaa etsiä ja varata ja odottaa. Eikä kaikkia kirjoja suinkaan tarvitse odottaa, suuren osan olen voinut noutaa suoraan hyllystä.

Se, mitä tällä ja koko muulla blogilla haluan sanoa, on se, että lähtekää ihmiset rohkeasti opiskelemaan jos yhtään tunnette kutsumusta! Mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja on tosi paljon eikä tähän tarvita muuta kuin ihan tavallinen pää. Ja sitten se toinen pää, jolla jaksaa istua.

Esimerkiksi tänään on erinomaisen sopiva päivä aloittaa.

Soita minulle, Annabella

Opinnoista ei ole mitään uutta kerrottavaa, en ole tehnyt niiden eteen mitään. Syy on se, että minulla on ollut niin paljon muuta hommaa, mutta myös se, että minua vaivaa rimakauhu. Nyt vain ollaan siinä kohtaa ja se on hyväksyttävä. Kyllä tämä tästä.

Hain äsken R-kioskilta uuden passini. Muistutan passikuvaani elävästi. Ja viime yönä näin unta, jossa yritin epätoivoisesti sopia haastattelua Annabellan kanssa.

Se meni jotenkin näin:

olin kylpylähotellin respassa ja yritin soittaa lankapuhelimella, mutta minulla ei ollut kolikkoa. Otin puhelimen mukaani kaupungille, mutta kuuluvuus ei parantunut. Deadline oli lauantaina eikä Annabella tiennyt koko asiasta. Toimitus oli toisessa kerroksessa, ovi lukossa eikä minulla edelleenkään ollut kolikoita. Jos haastattelu ei onnistu, menetän maineeni ja kaikki olevat ja tulevat työni.
Lankapuhelin oli valkoinen.

Tällaisten kauheiden öiden vastapainona on ollut kiireisiä, mutta hauskoja päiviä. Olen saanut viettää paljon aikaa pienen tyttärentyttäreni kanssa jolle elämisen huippua edustaa seisominen ilman tukea ja kaikenlainen sydäntäsärkevän soma veikistely. Siinä sivussa olen myös tehnyt juttuja ja pitänyt kursseja - ymmärtäähän sen, että koulutöihin ei riitä aikaa?

Huomenna on töitä ja sunnuntaina olen - onneton minä! - luvannut mennä erään kulttuuriseuran kokoukseen. "Vain katsomaan", kuten puheenjohtaja sanoi kun houkutteli minua mukaan. Tietäähän sen, mitä tästä seuraa.

Mutta sihteeriksi en rupea.

Juhlallinen päätös vuodelle 2014

Olen suorittanut tänä vuonna 48 opintopistettä. Se ei taida ihan täyttää päätoimisen opiskelijan mittoja, mutta ei ole tarviskaan. Muuten vuosi on ollut heikompi kuin viime vuosi, silloin pisteitä tuli 52. Viime vuonna suoritin myös paljon enemmän kursseja, mutta niistä sai vähemmän pisteitä. Keskiarvona pääsen silti lähelle yliopistotutkinnon tavoiteaikataulua.

Piinallista aikaa kun ei voi tehdä mitään. Opettajat ovat tietysti lomalla eikä yliopistolla tapahdu mitään. Odotan tietoa siitä, hyväksytäänkö minun suunnitelmani vai ei ja kun en tiedä, en viitsi kirjoittaa työtäni yhtään eteenpäin.

Muuten vuosi 2014 on ollut opiskelun ja työn puolesta hyvä ja mielenkiintoinen. Paras juttu ei kuitenkaan liity kumpaankaan; parasta on se, että perhepiiriimme saatiin Runebergin-päivänä uusi jäsen, Aida. Joulunpyhinä sain kattaa pöytään jo kymmenen lautasta.

Äitinä ja isoäitinä haluaisin olla hyvä esikuva. Ei nimittäin pidä ollenkaan väheksyä esikuvallisuuden  merkitystä, lapset ottavat meistä oppia, halusivat tai eivät.

Omat esiäitini olivat erinomaisia talousihmisiä ja erikoisen hyviä siivoamaan. Heille kodin siisteys oli kaikki kaikessa ja ihmiset arvotettiin sen mukaan, miten siistejä he olivat. Siivoaminen oli alituinen puheenaihe. Minusta kasvoi samanlainen. Vasta viime vuosina olen todella ymmärtänyt, että toisenlaisiakin perintöjä voi saada ja että ne olisivat jopa parempia.

Omille jälkeläisilleni haluaisin välittää sen, että henkinen kasvu on paitsi tavoiteltavaa, myös mahdollista. Toivon, ettei heidän koskaan tarvitse ajatella olevansa liian vanhoja oppimaan uutta, että he kasvaisivat maailmassa, jossa uuden oppiminen on luonnollinen osa elämää.

Tämänkin takia haluan opiskella.

Voi, miten ihana aamu

Luulin, että minulla olisi vapaa viikonloppu, mutta eilen illalla tuli vielä kutsu juttukeikalle. Aihe oli mitä parhain: luontoretki tänä aamuna. Tuskin mikään muu aihe olisi jaksanut innostaa lauantaiaamuna kahdeksalta, mutta tämä jaksoi.

Tosin olin vähällä myöhästyä, herätyskello ei soinut. Vakituiset herättäjäni, Koira Joka Laskee Päänsä Rinnalleni ja Tuijottaa sekä Kissa Joka Kävelee Päälläni Kunnes Nousen, eivät olleet vielä töissä, oli liian aikaista.

Olen hidasaamuinen. Se tarkoittaa sitä, että tarvitsen paljon aikaa enkä halua puhua kenenkään kanssa. Haluan juoda kahvini kaikessa rauhassa ja yksin. Se ei ole mikään vamma, se on ominaisuus.

Luontoretki oli erinomainen tapa aloittaa päivä, sillä olen saanut tänään paljon aikaan. Vapaa viikonloppu ei kuitenkaan toteudu millään tavalla, sillä huomenna pitää kirjoittaa pari juttua ja valmistella maanantaina alkavaa työväenopiston kurssia.

Luovan kirjoittamisen kurssini on peruttu, osallistujia ei tullut tarpeeksi. Sen sijaan kolme muuta kirjoituskurssiani alkavat.

Opintojeni suhteen en ole nyt tehnyt yhtään mitään. Tuntuu, että on niin paljon ajateltavaa ja asioita, jotka pitää ensin hoitaa ja saada jollekin tolalle ennen kuin voi kunnolla keskittyä. Kuulostaa tekosyille.

Muuten en lakkaa ihmettelemästä sitä, miten erilaisia ihmiset ovat. Sen jälkeen, kun joskus oivalsin, että useimmat ihmiset ovat paitsi erilaisia kuin minä vielä keskenäänkin kovin erilaisia, olen yrittänyt ymmärtää miten tämä ilmenee ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Otetaan nyt esimerkiksi uusien asioiden oppiminen.

Olen parin päivän sisällä tavannut kaksi minua paljon vanhempaa ihmistä ja puhunut heidän kanssaan opiskelusta. Toinen kertoi menevänsä taas kansalaisopistoon opiskelemaan englantia, jotta kykenee keskustelemaan kaukaisen sukulaisensa kanssa.

Toinen valitti ensin elämän tarkoituksettomuutta ja tylsyyttä. Ehdotin, että hän voisi mennä vaikka kansalaisopistoon, siellä on valtava valikoima kiinnostavia kursseja.

- Ai minä vai! Ja mitä opiskelemaan muka? En varmaan mene.

Niin. Mutta elämä on kuitenkin tylsää ja ihan varmasti pysyykin tuolla asenteella.

Ensiesiintyminen vieraalla kielellä

Kolmas viikko virkamiesruotsia on nyt takana. Ensi viikko vielä ja sitten kurssi on toivon mukaan suoritettu.

Olen ollut todella kiitollinen itselleni siitä, että otin lukiossa ruotsin(kin) opiskelun tosissani ja tein parhaani oppiakseni sitä. En tiedä, miten muuten voisin nyt selvitä ja ihmettelen, miten ne, joiden viimeisessä koulutodistuksessa ruotsista on viitonen, voisivat selvitä. Eivät kai voikaan.

Virkamiesruotsin kurssia pidetään pahana ja siihen yliopisto-opinnot usein tyssäävätkin. Ei kurssi itsessään ole kuitenkaan yhtään paha, jos läksyt on aikoinaan tehty. Miten ihmeessä tämän tosiasian saisi painettua peruskoululaisten tai edes lukiolaisten päähän: jos haaveissa on korkeakoulututkintoa edellyttävä ammatti, ruotsia on pakko osata. Siis ihan pakko.

Ensi viikolla edessä on ensin maanantaina suullinen esitys jostakin oman alan aiheesta. Aion pohtia niinkin ihmeellistä aihetta kuin sitä, voiko kirjoittamista opiskella ja jos voi, miten?
Myöhemmin ensi viikolla, keskiviikkona kai, on suullinen tentti ja viimeisenä päivänä kirjallinen tentti. Toivottavasti en nyt ole liian optimistinen kun kuvittelen, että pääsen läpi. Veikkaukseni on, että saan kurssista arvosanaksi kakkosen. Kurssista voi saada vain kakkosen tai nelosen, ei muita arvosanoja. Hylätyksi voi tietysti tulla.

Selasin äsken vähän kirjoittamisen aineopintojen kursseja. Mietin, missä vaiheessa kandidaatintyön kirjoittamisen voi aloittaa. Ja sitten huomasin, että edessä on vihdoin myös pakko mennä paikan päälle Jyväskylän yliopistoon, nythän olen suorittanut kaikki opintoni niin, etten ole kertaakaan käynyt siellä.

Olen laskenut ja suunnitellut, että voisin valmistua humkandiksi ensi vuonna. Nyt en oikein tiedä, voi olla, että kurssien aikataulut venyttävät valmistumista vuoteen 2016. Mutta eipä sillä niin väliä ole muuten, kuin että kansalaisopiston opettajana tienaisin vähän enemmän jos minulla olisi tutkinto.

Edessä on myös kurssi tai pari johonkin genreen perehtymisestä. Nyt on sitten viimein ratkaistava, mikä on se genre johon aion paneutua. Sehän voi olla mikä tahansa runokokoelmasta kahdeksantoistaosaiseen tietokirjaan. Kesän aikana minulle on kyllä tullut aika vahva ajatus siitä, mitä haluaisin tehdä. Näkyypähän.

Mutta nyt. On saatava aikaiseksi Muntlig presentation. Voin vakuuttaa, että tehtävä on kaikkea muuta kuin helppo. Esityksen ei tarvitse kestää kuin vähintään viisi ja enintään kymmenen minuuttia, mutta sekin aika on kuulijoille pitkä, jos esitelmöitsijä tankkaa yhtä ja samaa ja senkin väärin.
Asia kun nimittäin on niin, että vaikka opiskelin ruotsia muutama vuosi sitten ahkerasti ja osasin sitä kohtuullisen hyvin, en ole koskaan oikeasti puhunut sitä.

Julkinen esitelmä on tällä pohjalla vähintäänkin haasteellinen tehtävä.

Suunnitelmat uusiksi

Vetkuttelin virkamiesruotsin kurssi-ilmoittautumisen kanssa niin kauan, että toukokuun kurssi on tullut täyteen. Ilmoittauduin elokuun kurssille. Minullahan on jopa apuraha odottamassa tuon kurssin suorittamista, joten on syytä mennä. Muutenkin on, tietysti.

Sain eilen arvion kirjallisuuden analyysikurssista. Verkkokurssi päättyy virallisesti vasta toukokuussa, mutta koska olen tehnyt kaikki tehtävät, oli opettajakin ollut ripeä ja antanut arvionsa. Sain nelosen. Nyt olen siis suorittanut myös kirjallisuuden perusopinnot, koskapa analyysikurssi oli viimeinen. Opintopisteita on nyt yhteensä 113.

Varauduin opiskelemaan ruotsia toukokuussa. Nyt suunnitelmani menevät uusiksi. Juuri nyt minulla ei ole työn alla muuta kuin kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi, Kirjoittamisen tutkimus ja historia ja sekin on viittä vaille valmis. Mitähän kaikkea tässä nyt ehtisi?

Ruotsia täytyy kyllä kerrata. Taitoni ovat muodollisesti kohtalaiset, sillä kirjoitin muutaman vuoden takaisissa ylioppilaskirjoituksissa ruotsista M:n ja vain muutama piste erotti sen Eximiasta. Käytännön taitoni ovat kuitenkin lähes olemattomat. Jag heter Pirkko, jag är en flicka. Näillä ei pitkälle päästä, edes virkamiehenä.

Etsivä löytää

Itselle(kin) annetut lupaukset on pidettävä ja niinpä kävin tänään hakemassa sen kurssikirjan, josta viimeksi kerroin.

Hakeminen ei ollut ihan yksinkertaista. Olen tähän saakka löytänyt kaikki tarvitsemani kirjat Turun pääkirjastosta tai muista Vaski-ketjuun kuuluvista kirjastoista. Yliopiston kirjastoa en ole käyttänyt enkä edes tiennyt, missä se on. Tiesin vain, että kirja, jota tarvitsen, on oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastossa.

Löysin paikan aika helposti ja pyysin itselleni lainauskortin. Kirja, jota etsin, ei ollut kirjastossa, mutta sain puhelinnumeron, josta voisin kysyä sitä. Soitin ja kyllä vain, kirja löytyi. Sain sen jopa kotiin pariksi päiväksi, vaikka kirja ei ole teoriassa lainattavissa. Nyt minulla siis on hallussani Andrew Bennettin The Author, ainoa kappale Turussa.

Kirjanhakureissuni ei kuitenkaan ollut tällä hyvä. Seuraavaksi etsin humanistien tiedekuntakirjaston ja yritin löytää sieltä erään toisen kirjan. Etsin koko kirjastosalin läpi kaksi kertaa, ehkä kolmekin ja huomasin vasta sitten, että olen väärässä kerroksessa; oikea kirjasto oli kerrosta ylempänä. Sieltä se kirjakin löytyi.

Kuinka paljon helpompaa olisi, jos kaikki kurssikirjat saisi e-kirjoina! Siihen varmasti ollaan menossa, mutta hyödynkö minä siitä, tuskin.

Tässä onkin asia, johon kannattaisi paneutua. Opiskeluaikojen venymisestä ei enää voisi syyttää ainakaan puuttuvia kirjoja, kun minkä tahansa kirjan voisi tilata kotiin koska vain.

Tämän kummempaa kerrottavaa ei tällä kertaa ole. Paitsi ehkä se, asiaan kuulumaton seikka, että kun edellispäivänä olin ulkoiluttamassa koiraa - ihan tässä kaupunkialueella, vilkkaimpaan ostosaikaan - vastapäisellä jalkakäytävällä asteli hirvi.

Se on jokseenkin omituinen näky. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olenko minä juonut jotain?

Siis minä? Eihän se minun vikani ollut, että se hirvi oli siinä.

Yli esteiden

Lähetin kirjallisuuden analyysikurssin lopputehtävät äsken arvioitaviksi. Kurssi on nyt minun osaltani valmis, samoin kirjallisuuden perusopintokokonaisuus.

Pari päivää sitten sain postissa todistuksen kirjoittamisen perusopintojen suorittamisesta. Todistuksen saaminen on aina juhlallinen hetki, vaikka mikään tutkinto ei vielä olekaan valmis. Todistuskansiossani on jo aika nippu kaikenlaisia todistuksia. Kun lisäsin viimeisimmän kansioon, tutkin samalla vanhoja todistuksiani. Niinkin vanhoja kuin Kuloisten kansakoulusta 1960-luvulla saatuja. Silloin oli jonain vuonna todistukseen merkitty sekin, kuinka mones kyseinen oppilas oli luokan paremmuusjärjestyksessä. Olin sijalla 2-3.

Arvatkaa, mitä nyt mietin?

Kuka oli se ensimmäinen?

Kuka?

Tämä oli (puoliksi) leikkiä.

Muuten kuluneella viikolla ei ole tapahtunut suurta edistystä opintojen suhteen. Maanantaina olin lähdössä sinne oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastoon, mutta jokin esti minua menemästä. Taisin olla huonovointinen. Tai ehkä satoi.

Tiistaina en mitenkään ehtinyt.

Keskiviikkona olin muuten kiireinen.

Eilen olin ohjaamassa kirjoittajakurssiani.

Nyt onkin jo perjantai, enkä tänäänkään voi.

Tästä sain aiheen pohdiskella niitä esteitä, joita opiskelijan on ylitettävä matkallaan kohti tutkintoa. Esteitä ja sitä, miten niistä pääsee yli.

Tuo oikeustieteellisen tiedekunnan käsikirjastossa oletettavasti oleva englanninkielinen immateriaalioikeuksia käsittelevä teos on nyt este. Pahimmassa tapauksessa tällainen este katkaisee opinnot kokonaan kun tekemättömyyden tekosyyt seuraavat toisiaan eikä ryhdistäytymistä tapahdu koskaan.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus on jossain määrin luonteenpiirre. Jo pienistä lapsista näkee, miten joku istuu esteen edessä parkumassa ja odottamassa apua siinä, missä toinen piltti menee raivokkaalla kekseliäisyydellä vaikka mistä.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus lienee myös kytköksissä aikuisuuteen. Aikuinen pystyy yleensä tekemään ikäviäkin asioita, jos niistä on odotettavissa jotain hyötyä myöhemmin. Aikuisen aikakäsityskin on erilainen kuin lapsen, aika kuluu nopeammin eikä ikäväänkään työhön mene ikuisuutta. 

Juuri nyt minusta tuntuu, että voisin tehdä monia muitakin kiinnostavia asioita kuin opiskella. Tutkintoon on vielä matkaa ja juuri nyt se näyttää kovin vaivalloiselta.

Lupaan nyt itselleni, että lähden heti maanantaina etsimään sitä kirjaa.

Hyviä kuunnelmaoppaita ei ole?

Ilahduin kovasti kun näin, että tänne on jo ilmoittautunut kaksi julkilukijaa, tervetuloa! Vaikka en ole erityisen vuorovaikutteinen bloggari - en siis esimerkiksi järjestä arvontoja enkä kyselyjä - olen kuitenkin yhtä iloinen kuin kaikki muutkin jos huomaan, että joku haluaa lukea Kirjoittamoa. Teksti on olemassa vain jos joku lukee sen.

Olen taas edistynyt opinnoissani. Kuunnelma on ainakin puolessa välissä; sitähän ei voi tarkasti tietää, ennen kuin kaikki on kirjoitettu. Jos mitään yllätyksiä ei tule, saan sen valmiiksi viimeistään ensi viikonloppuun mennessä. Sitten lähetän sen arvioitavaksi. On mahdollista, että saan sen vielä takaisin muutoehdotuksilla varustettuna, mutta jos en saa se tietää sitä, että kirjoittamisen perusopinnot tulivat valmiiksi.

Kaipasin hyvää opaskirjaa kuunnelmien tekemisestä. Toistaiseksi en ole löytänyt. Kirja, jota suositeltiin lähdeteokseksi (Aro & Viljanen, Korville piirretyt kuvat, Like 2011) kertoo kuunnelman tekemisestä sen jälkeen kun se on kirjoitettu. On siellä myös osia, joissa joku käsikirjoittaja kertoo työstään, mutta ainakaan minulle se ei avannut kuunnelman kirjoittamisen tekniikkaa.

Parasta, mitä tähän hätään löysin on teoksessa Oriveden uudet opit (Kansanvalistusseura 2003), jossa Radioteatterin toimituspäällikkö, ohjaaja ja tuottaja Ari Kallio kertoo aiheesta osuudessaan Käsikirjoitus ja kuunnelma. Luovan kirjoittamisen opettamisesta ja oppimisesta kertova kirja on muutenkin mielenkiintoinen.

Kirjallisuuden analyysikurssilla on menossa novellianalyysi. Teemme verkkokurssilla ryhmätyötä ja jokainen ryhmässä saa oman tehtävänsä, vaikka kaikki lukevat samat novellit. Minun tehtäväkseni lankesi kertojien ja kerronnan analysointi.

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opinnot sopivat tavattoman hyvin yhteen. Nytkään en aina tiedä, kumpi kurssi minulla on menossa, sillä molemmilla voidaan käsitellä samoja asioita. Erilaisia kertojia analysoitiin kirjoittamisen opinnoissa juuri muutama viikko sitten mikä helpotti kovasti niiden hahmottamista nyt luettavana olevista novelleista.

Kirjallisuuden analysointi on kiinnostavaa vaikka se välillä tuntuu turhalta. Varsinkin runojen kohdalla tuntuu hölmöltä yrittää väkisin keksiä jotain syvällisiä merkityksiä vaikka ei ole mitään tietoa siitä, onko runoilija edes yrittänyt välittää niitä. Ehkä hän vain riimitteli mukavan riimin kun sattui runottamaan?

Löysä viikko

Nyt en ole voinut tehdä opiskelujen eteen juuri mitään. Lähetin valmiin draamakurssin arvioitavaksi ja heti sen perään suunnitelmani viimeistä kurssia, tekstikokoelmaa varten. Tämä kurssi alkaa siten, että ensin tehdään suunnitelma siitä, mitä aiotaan tehdä ja vasta sitten, kun se on arvioitu ja työlle on osoitettu ohjaaja, pääsee tekemään.

Suunnitelmaani ei ole vielä vastattu mitään. Haluan kirjoittaa kuunnelman, joten draamasta nytkin on kyse.

Kirjallisuuden analyysin verkkokurssi alkoi maanantaina. Olen tehnyt kaikki tehtävät, joten nyt ei tosiaankaan ole mitään opiskeluun liittyvää työn alla.

Verkkokurssit tuntuvat aika helpoilta. Tosin kokemukseni on hyvin pieni kun aikaisemmin olen suorittanut vain yhden verkkokurssin. Tämän toisen verkkokurssin ensimmäisen viikon tehtävänä oli analysoida Sylvia Plathin runo Aamulaulu ja keskustella siitä ryhmässä. Lisäksi piti vastata tehtävään, jossa kysyttiin selitystä kolmeen runoihin liittyvään käsitteeseen. Huomenna näen uudet tehtävät.

Itsenäiseen työskentelyyn eli oppimistehtävien tekemiseen verrattuna verkkokurssilla tuntee pääsevänsä helpolla. Tietysti siihen vaikuttaa myös se, että tehtävien tekemiseen on varattu paljon aikaa; kurssi päättyy vasta vapun tienoilla. Itsenäisten tehtävien kanssa on aina olevinaan kiire.

On ylellistä, että meillä Suomessa on näin paljon vaihtoehtoja opiskella. On päivä- ja iltaopiskelua, lähi-, etä- ja verkko-opetusta. Jos on halua opiskella on vain harvoja syitä, joiden takia se olisi mahdotonta.

Toinen asia onkin sitten se, mitä varten tässä opiskellaan, kun kenelläkään ei kohta ole töitä.

Romaanin kirjoittamisesta

Sain eilen illalla palautteen kirjoittamisen proosakurssista. Numeroksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.
Proosakurssi oli minulle tärkein tähänastisista, tein sen eteen tosi paljon työtä. Siksi tuntui hyvältä, että palautteen antanut opettaja oli paneutunut asiaan tai ainakin antoi sen vaikutelman; palaute oli viisi sivua pitkä ja sain siitä tärkeitä vinkkejä ja uusia näkökulmia kirjoittamiseen.

Yksi osa proosakurssin oppimistehtävästä oli hahmotella romaani ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus.

Suhtaudun romaanin kirjoittamiseen äärimmäisellä kunnioituksella. Olen ajatellut, että jos sellaiseen suurhankkeeseen kuin kirjan kirjoittaminen ryhtyisin, suunnittelu- ja valmistelutyöhön menisi tosi paljon aikaa. Kuka sitä nyt kylmiltään mitään romaaneja kirjoittaa.

Olikin sitten huojentavaa lukea opettajan palautteesta, että tärkeintä kirjan kirjoittamisessa ei ole saada heti valmista aikaiseksi vaan ylipäätään kirjoitettua koko juttu kerran. Vasta sitten on aika katsoa, mitä lisätään tai otetaan pois tai muokataan jotenkin muuten. Eikä haittaa, vaikka ei itse olisi heti tyytyväinen omaan tekstiinsä.

Romaanin kirjoittaminen vaatii saman (tai lähes saman) romaanin kirjoittamista moneen kertaan. Se on vaivalloista työtä ja vie paljon aikaa.

Tämä on se Juttu.

Romaanin kirjoittaminen on prosessi, johon kuuluu paitsi kirjoittamista, myös taustatyötä, muokkaamista ja kypsyttelyä.Oma esimerkkiromaanini sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sitä varten - jos sen todella kirjoittaisin - minun pitäisi opetella muun muassa entisajan maanviljelystä ja karjanhoitoa, jotta voisin uskottavasti kirjoittaa niistä.

Toinen hyvä ja herättävä asia eilisessä palautteessa koski oppimistehtävään kuulunutta kertomusta. Kirjoitin siis kertomuksen, johon olin aika tyytyväinen enkä nähnyt siinä juuri mitään korjaamisen varaa. Opettaja puolestaan ehdotti yhtä ja toista muutosta ja kun ajattelin asiaa huomasin, että sillä tavalla kertomuksestani tulisikin paljon kiinnostavampi.

Tämä on paljon sanottu, siis minulta. Tätä ei ehkä pitäisi tunnustaa, mutta eihän toisaalta ole mikään salaisuus, että kirjoittajat ja toimittajat eritoten voivat olla aika ärhäköitä tekstiensä päältä. "Sen kirjoitin minkä kirjoitin," lienee melko yleinen ajatus ainakin vanhemman toimittajapolven keskuudessa. Nuoret ovatkin jo tehneet enemmän ryhmätöitä ja opiskelleet prosessikirjoittamista.

Nykyään on muotia sanoa, että mennään nöyrällä asenteella jonnekin. Se on enimmäkseen ihan höpönhöpöä, sillä yrittäminen ja uhmakkuus kantavat paljon pidemmälle kuin nöyristely.
Nyt olen kuitenkin itse valmis yhtymään tähän nöyrästi menevien joukkoon. Kirjoittamisen opiskelusta saa ymmärtääkseni eniten irti, jos on valmis vähän nöyrtymään ja ottamaan opit kiltisti vastaan.

Edes sen verran, että ottaa vakavasti huomioon sen mahdollisuuden, ettei olekaan aina oikeassa.

Isänperintö, hämmennys ja jotain uutta

Elämä ilman muistilappuja olisi kohtalaisen hankalaa. Pidän eniten kirkkaanvärisistä lapuista, joissa on reunassa liimaa.

Isäni kuoli 2004. Hän oli köyhä mies, jolta ei jäänyt paljon mitään, mutta jäipä muistilappuja. Se meille oli yhteistä, rakkaus erilaisiin papereihin ja kyniin ja kirjoituskoneisiin. Otin pinon kirkkaanvärisiä muistilappuja isänperintönä ja seuraavina vuosina kirjoitin niistä jokaiseen. Hiljattain pino tuli käytetyksi, isänperintö on tuhlattu. Ostin omia.

Keltaisessa lapussa lukee: Muista kirjasto! Mitä siitä pitää muistaa? Ei mitään, kannattaa vain yleensä muistaa kirjasto ja miettiä kaikkea siihen liittyvää koska silloin voi muistaa myös ne tärkeät kirjastoon liittyvät asiat jotka voisivat muuten unohtua.

Oranssissa lapussa lukee: Aloita KIKP218 -suunnitelma! Mitä suunnitellaan, en muista, mutta aloitan pian.

Toisessa oranssissa lukee: Reitala, Heinonen, Dramaturgioita. Se on kai joku kirja.

Samassa lapussa lukee tämäkin: 5.5. - 28.5. 5 op 60 h 260. Tarkoittaa sitä, että on muistettava ilmoittautua Turun kesäyliopiston järjestämälle, 260 euroa maksavalle virkamiesruotsin kurssille. Se pidetään toukokuussa.

Kolmannessa oranssissa lapussa lukee: Mäkikalli, Steinby, Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Varattu. Se on kirja eikä se enää ole varattu sillä hain sen tänään.

Tällaista on elämä muistilappujen varassa. Menettelee.

Länsimaisen kirjallisuuden historian kurssi on valmis, palautin tehtävän jo tiistaina. 3.2. alkaa viimeinen kirjallisuuden perusopintojen kurssi, verkkokurssina suoritettava Kirjallisuuden analyysi.

Kirjoittamisen draamakurssi on edistynyt hitaammin kuin kuvittelin. Kurssilla on kolme tehtävää plus oppimispäiväkirja: elokuva-analyysi, näytelmäanalyysi ja oma draamateksti. Olen tehnyt vasta elokuva-analyysin ja osan näytelmäanalyysista.

Nyt viikonloppuna en ole tehnyt mitään opintojen eteen, en muuta kuin hakenut sen yhden kirjan.

Oma muistelukirjoittamiskurssini kansalaisopistossa alkoi torstaina. Siellä olikin oikein yleisöennätys, paljon enemmän kuin odotin. Mukava, kun kurssi kiinnostaa.

Hiukan hämmentävän torstai-illan jälkeen minua odottikin  sitten kirjaimellinen omalta mukavuusalueeltani poistuminen.  Kerroin entisessä blogissani Ruusupensaan takaa, miten halusin kokeilla, selviäisinkö vielä terveydenhuoltoalan töistä. Minulla on vähän (todella vähän ja todella vanhaa) koulutusta alalle, sen verran kuitenkin, että asiaa kysyttyäni minut hyväksyttiin Turun kaupungin sijaislistalle. Olinkin edellisvuoden lopulla tekemässä yhden sijaisuuden kaupunginsairaalassa. Sitten sattui yhtä ja toista minkä takia en enää seurannut sijaismarkkinoita. Nyt sijaisviestejä on taas jostain syystä alkanut tulla ja viime viikolla päätin hetken mielijohteesta vastata yhteen. Koska ehätin ensimmäisenä vastaamaan, sain sijaisuuden.

Perjantaiaamuna minulla oli kello soimassa viideltä. Se oli tosin turhaa, sillä en uskaltanut nukkua, kun pelkäsin, etten herää ajoissa. Aikaiset herätykset ovat lähes kauheinta mitä tiedän (nyt vähän liioittelen).

Heräsin siis viideltä ja vähän seitsemän jälkeen olin eräässä palvelutalossa ilmoittautumassa kotiavustajaksi. Ja niin sitten sain listan päivän töistä ja vähän hyviä neuvoja joiden turvin lähdin kolkuttelemaan ihmisten ovia.

Työpäivä oli mielenkiintoinen ja tunsin, että apuani todella tarvittiin. Menen toisenkin kerran, jos huolitaan.

Jokaisen kannattaisi joskus tehdä jotain aivan muuta. Erityisen hyvää se tekee niille, joiden pitää joskus keksiä jotain uutta.
Kuten vaikka joillekin kirjoittajille.

Motivaatio ratkaisee opiskelijavalinnassa

Sovin kansalaisopiston rehtorin kanssa, että aloitan ensi syksynä luovan kirjoittamisen opettamisen. Nyt ohjaan muistelukirjoittajien ryhmää, joka sekin jatkuu.

36 tuntia luovalle kirjoittamiselle on hirveän vähän, mutta tositosi paljon, kun tunnit pitää suunnitella. Siispä aloitin jo nyt ja kävin taas kerran mainiossa Turun pääkirjastossa.

Yksi lainaamistani kirjoista on Nora Ekströmin väitöskirja Kirjoittamisen opettajan kertomus. Ekström työskentelee Jyväskylän yliopistossa ja on nyt yksi kirjoittajaopiskelijoiden opettajista, siis myös minun. Hän oli ensimmäinen kirjoittamisen oppiaineen väittelijä, joka suoritti kirjoittamisen opinnot perusopinnoista alkaen. Jos olen ymmärtänyt oikein, vuonna 2011, jolloin hän väitteli, kirjoittaminen oli Jyväskylässä oma oppiaineensa, nythän se kuuluu kirjallisuuden opintoihin.

Selasin väitöskirjasta vasta kiinnostavimmat kohdat. Kaikkein kiinnostavin oli luku Keitä koulutuksessa opiskelee ja opettaa? Tämä kiinnostanee myös niitä, jotka harkitsevat kirjoittajakoulutukseen pyrkimistä.

"---Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutukseen valittiin alkuvuosina ensisijaisesti opiskelijoita, joilla oli jo kokemusta tai "näyttöä kirjoittajantaidoistaan". Myöhemmin valintaperusteita on painotettu toisin ja annettu aiempaa enemmän arvoa perustellulle motivaatiolle opiskella kirjoittamista" (s. 79-80).

Tulkitsen tämän niin, että hyvä ja kokenut kirjoittaja ei välttämättä pääse opiskelemaan kirjoittamista, ellei hän osaa vakuuttavasti perustella haluaan opiskella kirjoittamista. On eri asia haluta opintoihin, joista taidon ja kokemuksen perusteella kuvittelee selviävänsä helposti ja saavansa mukavasti suorituksia, kuin haluta todella kehittyä kirjoittajana.

Tärkeimpiä syitä Jyväskylän kirjoittajakoulutukseen hakeutumiselle kirjan mukaan ovat opiskelu harrastuksen vuoksi, halu lisätä ammatillista pätevyyttä, kirjoittamisen opintojen liittäminen osaksi korkeakoulututkintoa ja tavoite elättää itsensä kirjoittamalla.
Itse allekirjoitan nuo kaikki, erityisesti tuon viimeisen.

Ekströmin väitöskirjassa on monta muutakin kiinnostavaa lukua. Toinen, jota pikaisesti silmäilin on otsikoitu: Tehokas palaute voi tappaa. Kuten arvata saattaa, siinä puhutaan palautteen antamisen vaikeudesta ja herkkyydestä. Luvusta löytyy mainio esimerkki tavasta, jolla palautetta ei ainakaan kannata kirjoittaa. Tämän palautteen jollekin kirjailijanurasta haaveilevalle on aikanaan antanut kirjailija Hannu Salama ja se kuuluu näin:

"Kyllähän tämä semmoista perkeleen lässytystä on että heittäkää tällä nivaskalla heti vesilintua. Missä maailman kolkassa te tuommoisia ihmisiä olette tavannut kuin nämä Erikit ja Magnukset ja Gustafsonit sun muut kummalliset --- Muutamasta käsikirjoituksenne kohdasta sain sen kalpean kuvan, että lukemanne paskakirjallisuus ei ole täysin pilannut omaa realiteettien tajuanne." 

Nyt naurattaa, mutta kuinka hirvittävän musertavalta käsikirjoituksen tekijästä on mahtanut tuntua? Toivottavasti hän kuitenkin otti opikseen.

Ajatukset harhateillä

Kuinka paljon aikaa vietän tässä työpöytäni ääressä ja kuinka vähän saan kuitenkaan aikaiseksi! Jos esimerkiksi kirjoittaisin oppimistehtäviäni hellittämättä ja sivuilleni vilkuilematta puhumattakaan jääkaapilla käymisestä, olisin jo pitkällä.

Taitaisi olla parempi, että suorittaisin vain yhtä kurssia kerrallaan. Jo kahdenkin kurssin yhtäaikainen yrittäminen tuntuu vaikealta. Ehkä kokeilenkin sitä seuraavaksi, keskittymistä vain yhteen asiaan.

Nyt olen kirjoittanut draamakurssin elokuva-analyysia. Seuraavaksi draamakurssilla pitää tutkia näytelmätekstejä. Jätän sen tehtävän nyt odottamaan siksi aikaa, että saan kirjallisuuden kurssin  länsimaisen kirjallisuuden historian valmiiksi. En usko, että siihen menee paria kolmea päivää enempää, puolet on jo tehty.

Lähiaikoina pitäisi myös ratkaista, missä suoritan kandidaattiopintoihin kuuluvat kielitutkinnot, ruotsin ja englannin. Niitä ei voi tehdä etänä. En myöskään aio käydä Jyväskylässä tai Helsingissä niiden takia, joten Turussa se on tehtävä. Avoimessa yliopistossa kurssit, ainakin toinen niistä, on näköjään torstaisin mikä ei käy minulle ja kesäyliopiston kurssit tuntuvat kalliilta.

Yliopisto-opinnot kuulema tyssäävät usein virkamiesruotsiin: joko kurssille ei mennä ollenkaan tai siitä ei päästä läpi. Nyt en muista, keneltä kuulin tämän joten tietoa sopii myös epäillä. On kuitenkin helppo kuvitella, miten vaikealta ruotsin kurssi tuntuu, jos kieltä ei ole opiskellut yhtään. Tässä saattavat huonoimmassa asemassa olla ne korkeakouluopiskelijat, jotka eivät ole ylioppilaita ja joiden siten ei ole ollut pakko kirjoittaa toista kotimaista.

Nuoren Wertherin kärsimykset on nyt luettu. On hauska lukea kirjaa, jota on luettu jo 1770-luvulla ja miettiä, missä ja millaiset ihmiset sitä ovat lukeneet. Esipuheessa sanottiin, että tuoreeltaan kirjaa lukivat "kaikki", mutta ketkä "kaikki" olivat tuohon aikaan edes lukutaitoisia?

Aino Kallas ihaili Goethea ja luki tätä ahkerasti ainakin nuorempana. Voi olla, että kun hän vanheni ja nuoruuden kiihkeys vaihtui elämänkokemukseen, hänen intonsa laantui.Kallas lienee lukenut Goethensa alkukielellä, saksaksi.

Nuoren Wertherin kärsimykset on yksi Euroopan tunnetuimmista kirjoista. Tarina sinänsä on tuhansia kertoja eri romaaneissa toistettu: rakkaus, jonka kohde on saavuttamaton.

Saavuttamaton rakkaus onkin ainoa ikuinen, kuten ranskalaiset sanovat. Saavutetulle tuppaa käymään huonommin, siitä tulee arkea.

Kuten mainiosti tuotiin esiin Rillit huurussa -sarjassa, jaksossa, jossa ystäväpariskunnat ovat ravintolassa. Toinen pareista on juuri riidellyt, sillä vaimo on piilottanut miehensä pelikonsolin liian ahkeran pelaamisen takia.

Kauempana eräässä pöydässä on pariskunta, jonka mies ottaa yllättäen sormusrasian esiin ja kosii naista. Nainen vastaa myöntävästi ja koko ravintolayleisö pääsee näin seuraamaan onnellista kihlausta. Nämä ensinmainitut ystävyksetkin pistävät asian merkille ja joku heistä kommentoi sitä myönteiseen sävyyn. Mies, joka on riidoissa vaimonsa kanssa, ei kuitenkaan pysty osallistumaan tunnelmaan:

- Niin. Ja vuoden päästä tuokin mies saa etsiä pelikonsoliaan lavuaarin alta, hän sanoo. 

Aikuisen opiskelijaelämä

Aikuisen opiskelijaelämä on monessa suhteessa samanlaista kuin nuoren opiskelijan. Rahaa on vähän ja mieltä painaa koko ajan se, että töitä pitäisi a) saada ja b) tehdä, mutta toisaalta - kaiken aikansa saa hyvin kulumaan opintoihinkin.

Tämä on yksi asia.

Toinen on se, että aikuisen on suoriuduttuva ihan samoista vaatimuksista kuin nuorten. Hassua kyllä, mutta tätä eivät kaikki ymmärrä.Esimerkiksi kun osallistuin ylioppilaskirjoituksiin muutama vuosi sitten, eräs 18-vuotias abiturientti kysyi ihan tosissaan, että osallistunko minä samoihin kirjoituksiin kuin hän. Että eikö meille vanhoille ole mitään omia, helpotettuja ja selkokielisiä kokeita, joista armolla ja suopeudella voisimme päästä läpi? Ei hän tätä kaikkea sanonut, minä vain ilkeässä mielessäni sen siihen lisäsin.

Muuten opiskelijaelämä ei ole yhtään samanlaista kuin nuorilla. Mitään iltaohjelmaa ei koskaan ole. Yksiinkään haalaribileisiin ei ole tullut kutsua. Ei olisi haalareitakaan.

Alkoholia ei kulu yhtään. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Tänään olen kirjoittanut länsimaisen kirjallisuuden historian oppimistehtävää. Tehtävä on sikäli vaikea, että minun pitäisi laatia katsaus sekä antiikin että keskiajan kirjallisuudesta ja saada tämä kaikki mahtumaan noin neljälle sivulle. Pelkästään Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia käyttää samaan aiheeseen lähes kaksisataa sivua, joten tiivistämistä riittää.

Lisäksi olen taas kerran ihmeissäni lähdeviittausten kanssa (olisi pitänyt käydä se tieteellisen kirjoittamisen kurssi!). En tiedä, pitääkö minun laittaa lähdeviitteitä vai ei, joten varmuuden vuoksi laitan. Se taas näyttää hassulta, koska niitä voisi laittaa vaikka joka lauseen perään. Eihän tällainen katsaus ole mikään essee, jossa esittäisin omia näkemyksiäni, enpä edes Vartiaisen näkemyksiä vaan yleisesti tunnettua kirjallisuuden historiaa.

Luin lähdeviittausten ohjeet. Jos asia on yleisesi tiedetty, viitteitä ei tarvita, niissä sanotaan. Mutta onko esimerkiksi se, että hellenismin runous suuntautui laveaa epiikkaa vastaan niin tunnettu seikka, ettei sen sanominen vaadi lähdeviitettä?

Tällaisissa pohdinnoissa siis sujuu aikuisen opiskelijan perjantai-ilta. Seuraavaksi lähden kiehtovanomituiseen oppilaitokseen vanhaan Tartoon, herra Mauruksen ensimmäisen luokan kouluun. A.Tammsaaren Koulutie sopii erinomaisesti iltalukemiseksi, uni tulee varmasti muutaman sivun jälkeen.

 

Aikuisopiskelijan motivaatiota koetellaan

Opiskelu on monta vuotta ollut elämässäni tärkeimpiä asioita. Suoritin ensin nuoruudessa kesken jääneen lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi, aloitin sitten nämä avoimen yliopiston opinnot. Nyt opintopisteitä on koossa noin sata.

Motivaationi on koko ajan ollut korkealla. En ole kertaakaan, en iltalukiossa enkä nyt myöhemmin, ajatellut jättää kesken. Enkä nytkään ajattele. Välillä - onneksi harvoin - tulee vain jotenkin kurja olo. Joku luukadon ja suonikohjujen vaivaama mummeli sisälläni kuiskuttelee ivallisesti, ettei tästä ole mitään hyötyä, käyttäisit aikasi hauskemmin!

Tänään on ollut sellainen päivä. Eikä se helpottunut (taisi peräti johtua) siitä, että hain uusia kurssikirjoja ja huomasin, että yhden niistä oli kirjoittanut Andreas.

Opiskelimme Andreaksen kanssa draamakirjoittamista - siis elokuvien, näytelmien ja sen sellaisten käsikirjoittamista - samalla kurssilla vuosituhannen vaihteessa. Andreas oli kaunis nuori poika, vähän ujo. Olisin melkein voinut olla hänen äitinsä.

Ei.
Rehellisesti: olisin voinut olla hänen äitinsä.

Me siis opiskelimme käsikirjoittamista samalla kurssilla. Nyt opiskelen taas käsikirjoittamista kirjoittamisen perusopintojen draamakurssilla ja yhden kurssikirjoistamme on kirjoittanut Andreas.

Joku tuntuu nyt olevan nurinkurisesti. Tai joka tapauksessa siten, että tunnen itseni liian vanhaksi tähän, vähän naurettavaksikin kun yritän niin kamalasti ja otan kaiken niin vakavasti. Parempi olisi harrastaa sauvakävelyä ja vesijumppaa.

Tällaisia epäuskon hetkiä tulee varmaan muillekin opiskelijoille, nuorille ja vanhoille. Niistä täytyy vain päästä yli ja mennä eteenpäin. Onhan kuitenkin niin, että mitä tahansa teemme, joku meitä nuorempi, kauniimpi ja älykkäämpi on jo tehnyt sen paremmin.

Ja jos ei paremmin, niin on ainakin tehnyt.  

Uskaltakaa heittäytyä

Vuoden 2013 opiskelut on nyt opiskeltu. Laskin, että olen saanut tänä vuonna tehtyä 59 opintopistettä. Suorituksia on tosin kirjattu tämän vuoden puolelle 69 pisteen verran, mutta osan työstä tein jo viime vuonna.
Voin kuitenkin olla ihan tyytyväinen. Taidan jopa täyttää päätoimisen opiskelijan kriteerit, vaikka en mielestäni olekaan päätoiminen.

Noh, pakko tunnustaa: palkkatyön tekeminen on ollut luvattoman vähäistä koko syksyn. Vain pari aikakauslehtijuttua ja kansalaisopiston kirjoittajapiiri. Tiedän paremmin kuin hyvin, ettei tämmöinen vetele vaan johonkin on ryhdyttävä. En ole kuitenkaan katunut sitä, että jätin keväällä vankasti seisovan, mutta onnettoman vähän hedelmiä tuottavan leipäpuuni, sen viemää runsasta energiaa olen nyt käyttänyt henkisen pääoman kokoamiseen.

Aikuisopiskelu vaatii järjestelyjä ja valintoja. Kaikille se ei ole taloudellisesti mahdollista vaikka kuinka olisi haluja. Mutta jos (ja kun) joku on nyt siinä tilanteessa jossa miettii, uskaltaisiko heittäytyä opiskelijaksi vaikka on luovuttava autosta, harrastuksesta, ulkomaanmatkasta tai uusista vaatteista tai lykättävä oman asunnon ostoa tai vaihtoa tuota tuonnemmaksi niin kannustan lämpimästi uskaltamaan. Olen ainakin 99-prosenttisen varma, ettei ratkaisu kaduta enää sen jälkeen, kun opinnot ovat ohi - niiden aikana ehkä hetkittäin.

Ilmoittauduin tänään kahdelle viimeiselle kirjallisuuden perusopintoihin kuuluvalle kurssille, länsimaisen kirjallisuuden historiaan ja kirjallisuuden analyysiin. Toisen suoritan verkkokurssina mikä tietää sitä, että saan kirjallisuuden perusopinnot valmiiksi vasta huhtikuussa kun kurssi päättyy. Samoihin aikoihin valmistunevat kirjoittamisen perusopinnot. Sitten minulla onkin neljä perusopintokokonaisuutta tehtynä kun suomen kieli ja aikuiskasvatustiede ovat jo valmiit. Jos en välittäisi arvosanoista, voisin haalia loput kandidaatintutkintoon tarvittavat opintopisteet hyvinkin nopeasti. Mutta minä välitän koska haluan myös oppia jotain, en pelkästään suorittaa.

Tänään olen viimeistellyt proosakurssin kakkostehtävää ja aloitellut kolmatta. Kerroin aikaisemmin, että havahduin lähdekirjallisuuteen vasta, kun tehtävä oli jo kertaalleen tehty ja jouduin aloittamaan alusta. Ilmaus "aloittaa alusta" tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että luin lähdekirjat ja poimin sieltä valmiiseen tekstiini sopivia viittauksia jotka kovalla vaivalla istutin tänään paikoilleen.

Proosakurssin kolmantena tehtävänä on keksiä tarina ja kirjoittaa siitä kaksi erilaista versiota. Olen jo keksinyt tarinan ja aion kirjoittaa siitä romaanin, sitä toista versiota en ole vielä päättänyt.

Ei ole mikään pieni tehtävä, romaanin kirjoittaminen. Mutta kirjoittamisopinnoissa tätäkin sopii odottaa. Tosin romaania ei tarvitse kirjoittaa täysin valmiiksi, synopsis ja muutaman sivun näyte riittävät.

Nyt ei muuta kuin hyvää Uutta Vuotta! Toivon voimia ja intoa kaikille opiskelijoille, eritoten kurssikavereilleni sekä ihan kaikille muillekin.

j.k. Tuntuuko teistäkin, että kukaan ei enää soita eikä lähetä edes tekstiviestiä toivottaakseen hyvää uutta vuotta? Mehän olemme kaikki nyt niin sosiaalisia ja toivottelemme facebookissa ja tykkäämme kaikesta emmekä koskaan näe ketään.