Taidetta kaikki on vaan

Mitä pitää tehdä sen jälkeen, kun on lukenut 900 sivua aivoja ja takapuolta puuduttavaa tekstiä? Mitä tekee silloin kunniallinen kirjanainen? Hän ottaa lukuun seuraavan tuhdin kirjan, kyllä, kyllä, yhdeksänsataa sivua, ei muuta kuin menoksi ja hiljainen, anova toive ilmaan heitettäväksi, älä tule paha kirja, tule hyvä kirja. Näin minä tein, peloton kun olen, nainen hurjapäinen, ei tunnu missään, tuolla se Tikli jo lentää, kaukana horisontissa, tule, tule, lähemmäksi, haluatko alkaa minulle ystäväksi?

Donna Tartt, tuo ihmeellinen nainen, yhdysvaltalainen, keski-ikäinen kirjailijatar, jonka kirjojen julkaisutahti on niin verkkaista, että se on käytännössä jo itsestään taidetta; esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin pelmahti maailmaan herran vuonna 1992, Pieni ystävä vuonna 2002, ja viimeisimpänä Tikli, vuonna 2013. (Tai ehkä tämä on normaalia; ystäväni Stephen Kingin "kolme kirjaa vuodessa" tyyli on silkkaa hulluutta, mutta me olemme hulluja, Stephen ja minä, tosin herra King on rauhoittunut iän myötä. Vähän.) Mutta voin ainakin ylpeänä ilmoittaa, että olen lukenut koko Donna Tarttin tuotannon! Aaltoja, taputuksia, loputtomia hurraa-huutoja!

Tikli kertoo Theo Deckeristä, pojasta ja miehestä, hänen ympärilleen kietoutuneesta kiehtovasta elämästä, uusista aluista, vääristä ratkaisuista, toivosta ja epätoivosta, taiteesta ja sen olemassa olon merkityksestä. Kirjan alkupuolella Theo on kolmetoistavuotias, poika, joka joutuu traagisen välikohtauksen uhriksi museossa yhdessä rakkaan, elämälle avoimen äitinsä kanssa; äiti menehtyy, mutta poika selviytyy, tutustuu pelon ja kaaoksen keskellä, ohikiitävällä hetkellä, kuolevaan herraan. Tuo hetki on kohtalokas, tulevaisuuden tyystin muuttava; Theon mukaan tarttuu henkisyyttä, mutta myös jotain konkreettista. Alkaa vaatimattomaan elämään tottuneen Theon taistelu läpi nuoruuden, kuka hänet haluaa, haluaako kukaan, välinpitämätön isä ties missä, mutta kas, onneksi ystävän Andyn perhe, kaistale New Yorkin rikkautta, pala keinotekoista onnea, on valmis auttamaan poikaa hänen kotikonnuillaan, mutta matka on pitkä ja yllättävä, ei suinkaan tasainen ja paikallaan pysyvä. Myöhemmin, kirjan toisella puoliskolla, Theo on aikuinen, mutta kaikki on levällään ja rosoista, vaikka jotain, sitä normaalia, se, mikä on kirjoitettu elämän ohjekirjaan, nuodata tätä ja sitä sääntöä, jotta voit olla tarpeeksi elävä, on mukana. Lopussa kutsuu Amsterdam, mitä siellä on, mahdollisesti jotain sellaista, ettei Theo olisi lopun ikäänsä lohduton, vai onko mitään sellaista edes olemassa, missään maailman kolkassa?

Tiklin kansiliepeessä on (nerokkaasti) lainattu Stephen Kingin sanoja, häkellyttävän hieno romaani, eikä hänen kanssaan kieltämättä voi olla paljon eri mieltä; itse ehkä pudottaisin pois sanan häkellyttävä, mutta hienon pidän mukisematta, ilman muuta. Tikli on hieno, monipuolinen, ulotteellinen romaani. Se vie heti mukanaan, yhdeksänsataa sivua ei pelota; heti alku takaa sen, ettei sivumäärää tarvitse pelätä. (Ei sillä, että minä pelkäisin pitkiä kirjoja noin muutenkaan.)

Tartt on yhä iskussa, vuosien jälkeen, lahjakas kertoja, nainen, joka ylistää vahvoja tarinoita, ja niiden ympärille kiinnitettyjä ihmeellisiä säikeitä. Tartt sekoittaa juonivetoista ja jonkinlaista unenomaista pohdiskelua, tajunnan virtaa, toisinaan lähes runoutta tavoittelevia lauseita, kunnes sitten, seuraavassa päätähuimaavassa hetkessä, ladellaan jo kirosanoja ja suoraa toimintaa. Tikli on kauniin raju kokonaisuus, ruma pronssipatsas illan hämärässä, eteerinen kristallienkeli aamun kajossa. Tartt taitaa yksityiskohtaisen kerronnan pitkästyttämättä lukijaansa; pikkutarkat huomiot siellä täällä tukevat tarinan verkostoa, kutovat tunnelman kuin hämähäkki seittinsä, kannesta kanteen. Antiikkihuonekalut ja taide tuovat Tikliin tuulahduksen pysähtyneitä, miellyttäviä hetkiä, mielenkiintoisia tuokiokuvia, jotka vievät Theon kertomuksen uudelle tasolle. Tikli tuntuu myös jollain lailla rennommalta ja helpommin lähestyttävältä kuin hänen kaksi aikaisempaa teostaan; tietynlainen akateeminen jäykkyys on poissa kokonaan.

Tiklissä riittää henkilöitä, mutta minkäänlaista sekaannuksen vaaraa ei ole; Tartt on erinomainen hahmojen luoja, ja sen lisäksi, tarinan rytmi on tällä kertaa sellainen, että kun osa hahmoista ikään kuin esiintyy teatterin lavalla, heipä hei, olen se ja se, niin toinen osa odottaa kulisseissa vuoroaan, ja kun heidän aikansa tulee, väistyy osa juuri nähdyistä hahmoista taas taka-alalle. Henkilöissä on voimaa ja raivoa, arkisuutta ja haavoittuvuutta, menoa ja meininkiä, pirstaleita oikeasta elämästä, tämä henkilö voisi olla joku, jonka tunnet.

Tikli ei kosiskele ketään. Se on rehellinen ja karu tundra, kylmä ja viileä, mutta se ei jätä lukijaansa täysin yksin toivottomuuden ja pakkomielteiden kehään; jossain on lämpöä, ehkä jopa rakkautta, teltta, joka lohduttaa, valmiina ottamaan vastaan pitkään taivaltaneen vaeltajan. Minä nautin erityisesti kirjan ensimmäisestä puoliskosta, teini-ikäisen Theon maailmasta; Theon aikuistuttua Tarttin taika katoaa pikkiriikkisen, eikä loppupuoli ole aivan yhtä loistelias. Silti, Tikli jaksaa laulaa ja puhutella viimeiselle sivulle asti.

Jos päivä olisi sujunut niin kuin oli suunniteltu, se olisi haihtunut taivaalle mitäänsanomattomana ja hävinnyt sinne koko kahdeksannen kouluvuoteni mukana jälkeäkään jättämättä. Mitä muistaisin siitä nyt? Hyvin vähän tai en mitään. Kuitenkin sen aamun olemus on mielessäni nykyhetkeäkin kirkkaampana läpimärältä tuntuvaa ilmaa myöten. Yöllä oli ollut hirveä sademyrsky: kadunvarren liikkeisiin oli tulvinut vettä, ja muutama maanalaisen asema oli suljettu. Me kaksi seisoimme litisevällä matolla asuinrakennuksen ulkopuolella sillä aikaa kun äidin suosikkiovimies Goldie, joka jumaloi äitiä, käveli takaperin 57th Streetiä käsivarsi pystyssä ja vihelsi meille taksia. 

Alkuteos: The Goldfinch 2013
Julkaistu Suomessa: WSOY 2014 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 895 

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Tarinan voimaan luottava draama, ihmiskohtaloilla leikkivä, täynnä hetkiä ja esineitä, jotka voivat muuttaa elämän suunnan.

Batgirl & Robin

Katsokaa yllä olevassa kuvassa olevaa kirjaa; minä olen kontaktoinut sen yhdeksän vuotta sitten. Näettekö miten sulavasti ja elegantisti muovi lepää kirjan päällä kuin hento lumikerros ruohon peitteenä loppusyksyn kuulaana aamuna? Miten hämmästyttävää kontaktimuovin hallintaa! Voitin tällä pettämättömällä suorituksellani kirjastotätien kansainvälisen konferenssin järjestämän kädentaitokilpailujen ensimmäisen palkinnon. Pidän yhä tyynyn kokoista, hellän pinkin sävyistä palkintoruusuketta olohuoneen seinällä.  

Kummallista, miten ihminen voi muuttua. Muistan kun pyörittelin Pientä ystävää käsissäni vuosia sitten, vilkaisin sitä sieltä täältä ja mietin, että tässä on kirja, jota en aio koskaan lukea. Sitten paketoin kirjan tiukkaan muovipukuunsa ja noudatin päätöstä seuraavat vuodet. Hmm. Matkalla tapahtui jotain, Irene. Onko mahdollista, että minun perimmäinen olemukseni on vaihdettu jossain vaiheessa? Onko brasilialainen ajatteluun kykenevä loinen vallannut kehoni tai onko hullu tiedemies ladannut aivoihini vahingossa tärkeän tiedoston, enkä minä ole huomannut mitään? Sillä Pieni ystävä tuli vuonna 2012 ja tarttui minua kädestä, ja minä vein sen kotiin. Muistatte varmasti, kuinka sivistys iskeytyi minuun taannoin kuin meteoriitti Jumalat juhlivat öisin väkevällä voimalla? Aivan, olen edelleen sivistyksestä hölmistyneenä; meteoriitti paiskasi minut laajalle kentälle, joka huokuu sofistikoitunutta atmosfääriä; sen pinta on kuin kuun kamaralla; silmänkantamattomiin kraatereita ja harmaata pölyä, ja minä olen liikkunut paikasta toiseen varovaisesti, ettei uusi sivistyksen aukko imaisisi minua kiduksiinsa.

Hurmaavassa Krokotiilipuodissa pistäytymiseni jälkeen - oloni oli kuin olisin viettänyt pari päivää karkkikaupassa ja saanut makeaa mahan täydeltä - eteeni asettui siis Pieni ystävä, jonka synkkä kansi kertoo jo paljon, minkälaiseen maailmaan lukija on sukeltamassa. Hei hei karkkikepit! Hei hei suklaajoki! Hei hei hattarakylvyt! Tervetuloa harmaa tehdasalue, jonka betonilattiat vilisevät rottia ja hämähäkkejä.

Amerikan Yhdysvallat. Mississippi. 1970-luku. Verhot lipuvat sivuun, ja näyttämölle astuu Dufresnesin keskiluokkainen, melankolinen perhe, jonka 12-vuotiaaseen tyttäreen Harrietiin performanssi keskittyy. Harrietia ei ole veistetty samasta iloa pursuavasta tyttöpuusta kuin monet muut tytöt; hän on vakavahenkinen lukutoukka, joka ei kaihda edes tappeluita. Perheen isä asuu muualla, äiti Charlotte haahuilee kotona läpinäkyvänä kuin haamu, ja hauras isosisko Allison on kuin sivusta tarkkailija, vapiseva, luhistumista odottava tyttöraunio. Reipas taloudenhoitaja Ida pitää kulissit pystyssä parhaansa mukaan menneisyydessä uinuvassa huushollissa; voimakastahtoinen isoäiti Edie ja hänen vanhat sisarensa ovat jatkuvasti lähellä, vaikka asuvatkin omissa taloissaan. Perhe elää yhä kohtalokkaan päivän varjossa, myrskyn silmässä, vaikka Harrietin veljen Robinin kuolemasta on kaksitoista vuotta aikaa.
  Pikku-Robinin selvittämätön murha piinaa perhettä vuosi toisensa jälkeen, ja Harrietin kasvaessa ja huomatessa perheensä jämähtäneen paikoilleen kuin kipsimuotit, sisukas tyttö päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja selvittää, mitä Robinille tapahtui. Hänellä on aisaparinaan paras ystävänsä Hely - poika, joka ihailee Harrietin erilaisuutta - ja pian tyttö tekee nopean, lapsellisen johtopäätöksen ja ottaa silmätikukseen parikymppisen nuoren miehen Ratliffin huonomaineisesta perheestä. Kuinka pitkälle Harriet on valmis menemään saadakseen rauhan perheelleen?

Donna Tarttin tuotteliaisuus ei ole päätä huimaavaa; kahden vuosikymmenen aikana häneltä on ilmestynyt kaksi kirjaa. Kolmas Tarttin kirja päätynee kauppojen hyllyille ensi vuoden aikana. Voin vain kuvitella, miltä Tarttin vannoutuneimmista faneista mahtaa tuntua; odotella yhtä kirjaa kymmenen vuotta! Ajatella, jos herra Stephen King kirjoittaisi yhden kirjan vuosikymmenessä; luojalle kiitos, että Kingin tahti on lähempänä kolmeasataa kirjaa vuosikymmenessä.

Jumalat juhlivat öisin oli mahtava, koukuttava ja upeasti kirjoitettu teos, joten siirryin Pienen ystävän maailmaan ilomielin; siitä huolimatta, että olin kuullut huhuja etukäteen, että Harriet Dufresnesin ympärille kehikoitu tarina on ollut pettymys usealle. Minä aloin lukea hymyssä suin; olin varustautunut panssarinkovalla mentaliteetilla, joka piti negatiiviset ennakko-odotukset ulkopuolella. Se oli helppoa, sillä minulla on ollut (mainio) vastarannan kiiskin geeni syntymästäni lähtien. Noin sataviisikymmentä sivua panssarini pysyy ehjänä; pidän erikoislaatuisesta Dufresnesin perheestä; pidän jännitteestä, jota Tartt rakentaa kuin muuria tiili kerrallaaan. Mutta sitten alkavat vaikeudet. Panssariini tulee ensimmäinen särö; se on hienon hieno särö, jota Ratliffin perheen mukaan tulo alkaa kiskoa laajemmaksi. Pian panssarini pinta näyttää siltä kuin sen päällä risteilisi hämähäkin verkkoja.

Tartt on taitava kirjoittaja: lauseet ovat huoliteltuja, voimallisia ja täynnä loistavia kielikuvia, mutta jotain puuttuu Pienestä ystävästä. Erikoinen tunnelma, joka lumosi minut Tarttin esikoisteoksen aikana - hahmojen syvyys, jonkinlainen yleinen, kylmä välinpitämättömyys, mustan puhuva huumori - on lähes kokonaan poissa Harriettin tarinasta. Hahmojen syvyys on muuttunut karikatyyrimäisiksi, näppärä välinpitämättömyys on muuttunut kliiniseksi suorittamiseksi ja huumorin kukka on jätetty kuivumaan kuivaksi mytyksi. Tartt yrittää selvästi ravistella lukijaa samalla tavalla kuin esikoisessaan, mutta tällä kertaa se ei toimi samalla tavalla. Ratliffin perhe ja heitä kuvaavat tapahtumat ovat tylsiä, enkä jaksanut kiinnostua heidän toimistaan. Harriet on kirjan punainen lanka, tai pieni pallo, jonka sinkoilua henkisesti romahtaneen flipperiperheen keskellä seuraa mielenkiinnolla suurimman osan ajasta. Kirjan keskivaiheilla tempo on tuskastuttavan hidas; minusta tuntui kuin olisin joutunut pysähtymään huoltoasemalle tauolle, joka kesti ja kesti, vaikka halu tielle oli jo kova. Kirjan loppupuolella ote taas löytyy; vaikka tiellä ei hurjastella avo-Ferrarin kyydissä tukka putkella, vaan enemmänkin vankan perhefarmarin kyydissä, viimeiset sata sivua pelastavat totaaliselta kyllästymiseltä.

Harriet on oikeastaan kiehtova, pelottava pieni tyttö, ja tarinan ainekset ja rakenne sekä kirjailijan kirjoitustaidot ovat kohdallaan, mutta kertomuksen alussa lupausta hehkuva kipinä ei pääse syttymään roihuunsa kirjan edetessä. Tarina ei herää kunnolla henkiin, vaikka itse yrittäisi kuinka puhaltaa ja puhkua kipinään ilmaa. Kurkkaus 70-luvun pikkukaupungin ahdasmielisten ihmisten sielunelämään - rasismi niin tummaihoisia kuin vähäosaisempia kohtaan on voimissaan - on hämmentävän inhottavaa luettavaa,  mutta se ei nouse kirjan keskeiseksi substanssiksi. Aivan kuten teoksessa Jumalat juhlivat öisin, on Pienen ystävän käsipuolessa tiukasti kiinni moraali; mihin suuntaan se kuljettaa, silloin kun taustalla lymyilee suuri tragedia?

  Vaikka Harriet oli ollut alle puolivuotias Robinin kuollessa, hän väitti muistavansa veljen, ja Allison ja muut Clevet pitivät sitä mahdollisena. Aina joskus Harriet kertoi jonkin pienen mutta tyrmistyttävän tarkan tiedonmurun - yksityiskohtia säästä tai vaatetuksesta tai kestityksestä syntymäpäivillä joille hän oli osallistunut alle kaksivuotiaana - jotain joka sai kaikkien leuan loksahtamaan. 
  Mutta Allison ei muistanut Robinia lainkaan. Se oli anteeksiantamatonta. Hän oli ollut melkein viisivuotias. kun veli kuoli. Eikä hän muistannut tämän kuolemaa seurannutta aikaa. Hän oli perillä kaikista tapahtuman yksityiskohdista - kyyneleistä, leikkikoirasta, vaikenemisestaan, siitä miten memphisläinen etsivä - iso kamelinaamainen mies jolla oli ennen aikojaan valkoisiksi muuttuneet hiukset ja jonka nimi oli Snowy Olivet - oli näyttänyt hänelle valokuvia omasta tyttärestään Celiasta ja antanut hänelle mantelisuklaapatukoita autossa olleesta isosta laatikosta, miten etsivä oli näyttänyt hänelle myös muita valokuvia, värillisistä miehistä ja valkoisista miehistä joilla oli sänkitukka ja raskasluomiset silmät, ja miten hän oli istunut Tattycorumin sinisellä samettisohvalla kyyneleet poskilla valuen - hän oli asunut Tat-tädin luona, niin kuin vauvakin, sillä äiti oli edelleen vuoteenomana - nyppinyt suklaata makeispatukan päältä ja kieltäytynyt sanomasta sanaakaan. 

Alkuteos: The Little Friend 
Julkaistu Suomessa: 2003
Sivumäärä: 620

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Liian hitaasti etenevä romaani, jolle murhamysteeri antaa puitteet, mutta joka ei ole kirjan pääteema. Tarina olisi voinut toimia paremmin pari sataa sivua lyhyempänä, tai jättämällä Ratliffin perheen vaiheet vähemmälle ja keskittymällä enemmän Dufresnesin/Cleven perheen jäsenien välisiin suhteisiin.



                            

                 

Jumalattaret sheivaavat milloin vain

Hallelujaa! Sivistys on iskeytynyt Ireneen kuin meteoroidi ilmakehään; se roihuaa sydämessäni kuin metsäpalo, jota ei edes komea palomies pysty sammuttamaan; sivistyksen ikuisen tulen jälki on korventunut ihoni alle kuin polttomerkki. Tehkäämme kunniaa tälle hämmentävälle saavutukselle; polvistukaamme kuin sotilaat, jotka odottavat ritariksi lyömistä.

  Koska latinankielinen Sinuhe Egyptiläiseni joutui mystisen kaappauksen uhriksi - epäilen erästä kylähullua, joka luulee olevansa muumio - minun piti tehdä kompromissi sivistämiseni suhteen ja päädyin menemään sieltä, mistä aita on matalin. (Sillä sen minä osaan tehdän mainiosti! Jippii! Olen hallitseva matalan aidan ylittämisen maailmanmestari. Se on vaativa laji, toden totta. Valmistauduin koitokseen seitsemän viikon korkean paikan leirillä K2:n huipulla. Leirin jälkeen aidan ylitys sujui kuin baletti.) Minä en ole ollut hurjassa nuoruudessani arvostettujen klassikoiden suuri ystävä, vaan ne ovat jääneet lukematta yksi toisensa perään, mutta viime aikoina, nyt kun hurja nuoruus on takana ja keski-iän kivinen tie piakkoin edessä, olen alkanut tuntea mielenkiintoa tutustua joihinkin klassikoihin. Jumalat juhlivat öisin oli ollut jo pitkään mielessäni; se kuulosti kirjalta, jonka parissa saattaisin viihtyä. Ja niin, kuluvan heinäkuun alkupäivinä, jotain maagista tapahtui - enkelit lauloivat kuorossa hallelujaa kirjaston katolla kultaisten auringon säteiden muodostamassa kehässä - ja Irene tarttui Donna Tarttin kirjaan.

  Jo kirjan ensimmäisessä lauseessa selviää, että eräs kirjan päähenkilöistä tulee kuolemaan. Jumalat juhlivat öisin ei ole perinteinen murhamysteeri, jossa syyllistä pantataan viimeisille sivuille asti, vaan se on kuin käänteinen rikosromaani; teon kliimaksi paiskataan kasvoille heti kättelyssä kuin kylmä rätti. Mutta se ei olekaan tarinassa olennaista; tarinan merkityksellisyys piilee pinnan alla.

  Richard Papen on parikymppinen, rahaton nuori mies Kaliforniasta, joka hetken mielijohteesta päätyy opiskelemaan itärannikolle Vermontiin idylliseen Hampden Collegeen. Englannin kirjallisuutta ja muinaiskreikkaa opiskelleena, Richard onnistuu pääsemään hurmaavan kreikanopettajan Julian Morrowin pieneen viiden hengen ryhmään, joka on eristäytynyt muusta yliopistosta. Henry Winter, Francis Abernathy, Charles ja Camilla Macaulay sekä Bunny Corcoran muodostavat hillityn, nerokkaan, eksentrisen ja eteerisen joukon, jota Bunnyn hieman rehvakkaampi käytös rikkoo; he ovat kuin muutaman maalipisaran roiskeen pinnalleen saanut tyylikäs taidemaalaus, jota Richard katselee etäältä. Mutta kun opiskelut alkavat, Richard ystävystyy opiskelutovereidensa kanssa, ja yhtäkkiä hän on osa tiivistä porukkaa; hänestä tulee osa maalausta, johon taidemaalari on lisännyt vielä yhden kohteen teoksen kuivumisen jälkeen.

  Kuukausien kuluessa ystävykset viettävät alkoholin huuruisia ja savukkeen hämyisiä - ollakseen niin himputin fiksua porukkaa nämä nuoret juovat ja polttavat todella paljon! - viikonloppuja Franciksen tädin omistamassa kartanossa kaupungin ulkopuolella. Richard on etääntynyt omasta perheestään, ja tuntee saavansa uuden perheen elitistinuorten keskeltä. Sitten tapahtuu jotain; rikos, johon osa porukasta syyllistyy bakkanaalin, villin ja kokeilunhaluisen juhlinnan aikana, mutta joka onnistutaan pitämään salassa ulkopuolisilta. Tästä tapahtumasta kehittyy ystävysten todellinen koetinkivi, kulminaatiopiste, jonka ympärillle punoutuu salamyhkäisyyden verkko. Saako joku tietää? Keneen voi luottaa? Murtuuko joku paineen alla? Ja jos niin, kuinka pitkälle he ovat valmiina menemään pitääkseen maineensa tahrattoman puhtaana?    

  Olen hyvin iloinen, että luin tämän kirjan. Tartt kirjoittaa ytimekkäästi, vetävästi, mutta samaan aikaan hengästyttävän hienosti, taiteellisesti, olematta kuitenkaan falski. Jäin muutaman kerran, varsinkin kirjan alussa, hymyilemään typerä virne kasvoillani, kun olin lukenut jonkin upean metaforan tai lumoavasti kootun lauseen. Mahtavaa, Donna Tartt! Jumalat juhlivat öisin on mainstreamia, jossa on ripaus korkeakirjallisuutta, sopivaa sellaista, joka ei ala ärsyttää minua. Tarttin ote tekstiinsä on myös jollain lailla kylmä, viileä, cool, enkä tarkoita tällä mitään negatiivista, vaan välillä kirjassa esiintyvien hahmojen välinpitämättömyys tapahtumia kohtaan oli suorastaan huvittavaa, tyyliin "harakka raakkui minulle aamulla rakkauden tunnustuksen kiinaksi" johon joku olisi saattanut reagoida vastaamalla "ai, mennäänkö kahville?". Tartt ei ole unohtanut huumoria muutenkaan, sillä tekstirivien joukkoon on eksynyt muutama käsky kohottaa suupielet ylöspäin, ja ne toimivat.

  Jumalat juhlivat öisin on loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin rikostarina; se on psykologinen kurkistus itsekkäiden nuorten ihmisten elämään, elämään, jossa syyllisyys ja eräänlainen huolettomuus kulkevat käsi kädessä. Kirja on kuin pitkä analyysi ihmisen moraalista, tai lähinnä sen osittaisesta puutteesta. Teksti vangitsee, se sieppaa mukaansa ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  Muistojen kronologinen setviminen on mielenkiintoista puuhaa. Muistoni tuosta syksystä ennen ensimmäistä maalla vietettyä viikonloppua ovat etäisiä ja epäselviä; siitä eteeenpäin ne piirtyvät ilahduttavan terävinä. Juuri tuolloin siihen asti tuntemani jäykät nuket alkavat haukotella ja herätä eloon. Kesti kuukausia ennen kuin uutuuden hohto ja salaperäisyys, joka esti minua näkemästä heitä kovin objektiivisesti, haihtui kokonaan - vaikka todellisuus olikin paljon mielenkiintoisempi kuin mikään idealisoitu versio - mutta juuri tässä kohtaa he muistoissani lakkaavat olemasta täysin vieraita ja alkavat ensimmäistä kertaa esiintyä hahmossa joka jo muistuttaa paljon heidän todellista minäänsä. 
  Minä vaikutan itsekin hieman vieraalta näissä varhaisissa muistikuvissani: tarkkaavaiselta ja vastahankaiselta, oudon hiljaiselta. Koko ikäni ihmiset ovat pitäneet ujouttani umpimielisyytenä, hienosteluna, jonkinlaisena pahantuulisuutena. "Lakkaa näyttämästä noin ylimieliseltä!" isä saattoi huutaa minulle kun söin, katselin televisiota tai muuten puuhailin omiani. Mutta tästä kasvojeni rakenteesta (sitä se minusta itse asiassa on, suupielen taipumusta painua alaspäin, ei sillä ole juuri mitään tekemistä mielialojeni kanssa) on ollut yhtä usein hyötyä kuin haittaa. Monta kuukautta sen jälkeen kun tutustuin noihin viiteen, sain yllätyksekseni tietää että he olivat olleet yhtä ymmällään minusta kuin minä heistä. 

  Alkuteos: The Secret History
  Julkaistu Suomessa: 1993
  Sivumäärä: 552


  Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Kiehtova teos, jossa tärkeintä ei ole määränpää, vaan matka. Tarina alkaa hieman laahata loppua kohden, joten siitä putoaa yksi kirjanmerkki. Silti kerrassaan hieno esikoisromaani.