Voi elämä, sanon suoraan, ei huvita. Kuvakaan ei halunnut millään onnistua, ei, vaikka kuinka monta nappasin viisisataa vuotta vanhalla kamerallani (sellaisella pitäisi tulla loistokuvia!), ja lopputuloksena haluaisin heittää yllä olevan kuvan jokeen, kiitos oikein paljon. Mutta yritetään.
Luettu kirja: Kigalin kakkukauppa Tammi 2009. Alkuteos: Baking Cakes in Kigali (2009) Sivumäärä: 278
Kenelle: Afrikkalaisesta kulttuurista kiinnostuneille, hieman särmikkäämmän viihteen ystäville, välipalakirjaa etsiville.
Miksi: Kiinnostuin kirjasta aikoja sitten, jo ennen kuin olin lukenut yhtään afrikkalaista kirjaa; kirjan hauska kansi, kakut ja Afrikka, kuulostivat makoisalta yhdistelmältä.
Kirjailija: Gaile Parkin on syntyjään sambialainen, mutta on asunut elämänsä aika useissa muissakin Afrikan maissa. Nainen, joka on työskennellyt mm. Ruandassa kansanmurhasta selvinneiden tyttöjen ja naisten parissa. Kigalin kakkukauppa on hänen ensimmäinen aikuisten kirjansa; sitä ennen hän on kirjoittanut koulukirjoja ja lastenkirjoja.
Mistä kertoo: Angel Tungaraza on vaihdevuosi-ikään ehtinyt isoäiti, joka asuu Ruandassa miehensä ja viiden lapsenlapsensa kanssa. Hänen omat lapsensa ovat poissa, mutta varaäitinä toimiminen lapsenlapsille pitää hänet kiireisenä, aivan kuten intohimoinen harrastus ja työ, kakkujen leipominen. Onko olemassa tilaisuutta, jota varten ei voisi leipoa kakkua? Asiakaskunta on värikästä, samoin ystävät, mutta onneksi Angel on ammattilainen, kakkujen leipomisen ohella hyvä kuuntelija ja eräänlainen kakkuterapeutti. Angel tarjoilee lukijalle viipaleen elämästään, herkullisen kakkupalan (ja toisen, todennäköisesti kolmannenkin, mikäli ei osaa olla varovainen) ja aitoa, oikeaa tansanilaista teetä, hänen kotimaansa teetä, sekä myös murusia omista murheistaan, murusia, jotka ovat synkän mustia kuin ukkosen yllättämä taivas.
Tunnelma: Leppoisa, kevyt, tooga, joka liehuu nilkoissa, herkullinen ja makea, mausteinen, tuoksuva, iloinen ja toiveikas, kipeistä aiheista huolimatta, arkisen eksoottinen. Mitä tahansa tapahtuu, kaiken voi pelastaa kakkupalasella, ihmettelevä, ja samalla, pieniä elämän viisauksia jakava.
Kirjailijan ääni: Tyynen rauhallinen, tiettyjä (naisellisia) yksityiskohtia korostava, kakut ovat tietenkin tärkeitä, mutta hassua sinänsä, että niiden kuvaileminen tuntuu tärkeämmältä kuin se, mitä hahmojen sisällä tapahtuu. Heistä näkee loppujen lopuksi vain pinnan väreilyn, mikä saa aikaan sen, että kirjailijan ääni vaikuttaa hieman välinpitämättömältä. Sellainen voi toimia, mutta Kigalin kakkukauppa on niin heiveröinen rakennus noin muuten, ettei se tee vaikutusta. Dialogiin luottava, hassutteleva, välillä kivoilla rinnastuksilla leikkivä. Ja eh, eh! Kylläpä nuo ruandalaiset ehkivät! (Mitä himputtia se mahtaakaan olla. Voivottelua?)
Tarina: En tiedä, mikä Kigalin kakkukauppaa vaivaa, mutta minä en päässyt sisään tarinaan missään vaiheessa. Ei, vaikka tarinassa on todella mielenkiintoisia asioita. Minulle esimerkiksi Ruandan kansanmurha on melko vieras juttu; en tiedä siitä paljon, joten olisin toivonut tähän asiaan enemmän valaisua. Mikäli käsitin oikein, Kigalin kakkukauppa sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, eli joitain vuosia kansanmurhan jälkeen. Vaikka pidän siitä (yleensä), että vakavia aiheita käsitellään huumorin ja tietynlaisen elämän letkeyden voimalla, jokin Kigalin kakkukaupassa tökki koko ajan. Veitsi? Taikinapyörä? Vatkain? En tiedä. Kaikki vaan solahtaa pään läpi kuin hiekka sormista, mistään ei saa otetta, enkä hymyillyt kuin pari kertaa, huumorikaan ei ollut minulle ominaista. (Hivenen tekemällä tehtyä, kommellusta, hah hah haa, tämähän on tosi hauskaa, sellaista oli meininki Kigalin kakkukaupassa!) Onko minusta tullut synkistelijä kokonaan? Luulen, että olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos kevyttä kerrontaa olisi vähennetty.
Henkilöt: Monta! Angel on keskushenkilö, ja hänestä saa melko hyvän kuvan, mutta lähes kaikki muut menevät auttamatta sekaisin. Liian paljon henkilöitä näin lyhyeen kirjaan, tai sitten toteuttamistavan olisi pitänyt olla erilainen, jotta henkilöistä olisi saanut enemmän irti. Tai ehkä minun mieleni oli liian laiska, eikä se jaksanut tutustua keneenkään.
Lainattua: Yksin jäätyään Angel riisui tiukan, tyylikkään asunsa ja vaihtoi sen mukavaan T-paitaan ja kangaan. Sitten hän keräsi parhaat posliininsa sohvapöydältä ja vei keittiöön. Täyttäessään allasta lämpimällä saippuavedellä hän ajatteli Margaret Wanyikan tilaamaa kakkua ja sen tuottamaa pettymystä. Sellainen kakku ei houkuttelisi juhlavieraita tilaamaan häneltä mitään, ellei juhlissa sitten olisi monta, mzungua, valkoista ihmistä, jotka eivät tietäisi paremmastakaan. Ei, tämä oli sellainen kakku, joka yrittäisi tekeytyä huomaamattomaksi silkasta häpeästä. Angel saattoi vain toivoa, ettei kukaan haluaisi tietää sen leipojaa.
Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli.
Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Ensimmäinen kesäkuun viikko käsikirjoituksen työstämistä takana! Huomaan taas kamppailevani saman ongelman kanssa; kun käsikirjoitus on loppusuoralla, tuntuu, että menetän kaikki kykyni. Yhtäkkiä en osaa. Vaikka tiedän tasan tarkkaan, miten tarina päättyy, ne välietapit ennen sitä tuntuvat surkeilta. Surkeilta. Olen surkea. Olen myös huomannut, että korostan sanoja liikaa. Minulla täytyy olla kirjanpäättämissyndrooma. (Kaikkien muiden syndroomien lisäksi.) Miksi, oi, miksi? Ei, ei, ei, en saa ajatella näin, minähän päätän sen kirjan loistavasti. (Ei hitto, en pysty vastustamaan korostamista!)