Tässä taistelupari:
Julian Barnes, englantilainen Man Booker-palkittu herra, ottaa osaa tähän pieneen kilvoitteluun pikkuruisella romaanillaan, 156-sivuisella Kuin jokin päättyisi teoksellaan.
Alice Hoffman, amerikkalaisrouva, tulee mukaan kisaan normaalikokoisella uudehkolla romaanillaan, Ihmeellisten asioiden museo, 447 sivun voimalla.
Lähtötilanne:
Molemmat kirjailijat olivat minulle ennestään lukemattomia, mutta olin ollut heistä kummastakin tietoinen ja jokseenkin kiinnostunut tutustumaan heidän tuotantoonsa.
Mieleen tulleita kysymyksiä ennen kirjojen lukemista:
Voiko sivumäärältään pieni kirja olla silti suuri kirja? Kätkeekö 156 sivua sisälleen mieltä kiehtovan palapelin? Tuleeko rouva Hoffmanista uusi lempikirjailjani? Alkaako Hoffmanin liiallinen kursivointi ärsyttää pidemmän päälle?
Minkälaisissa maailmoissa kirjoissa liikutaan:
Barnes menee pään sisään, muistiin, mielikuviin, ajatuksiin, tarinan ydin on läsnä kaiken aikaa, tapahtumapaikkana Englanti, joka hivuttautuu 60-luvulta lähemmäksi nykyaikaa, mitä muistosi kertovat sinusta, tai toisista? Hoffman esittelee New Yorkin vuodelta 1911, ulkoiset yksityiskohdat ovat suuressa roolissa, kuvailua, tarinan kiillotusta, kuin hopeisten kynttilänjalkojen putsausta, pään sisällä piipahdetaan, jos muistetaan, minkälaiseksi ympäristö muokkaa sinut vai muokkaatko sinä ympäristösi?
Mitä kirjan kannet lupailevat:
Pientä ja hypnoottista mestariteosta. Lumoavaa, monivivahteista rakkaustarinaa ripauksella maagista realismia.
Toteutuivatko lupaukset:
Kyllä ja ei. Kuin jokin päättyisi on kieltämättä äärimmäisen kiinnostava ja sopivan pohdiskeleva, mutta kirjaa kannatteleva mysteeri taustalla osoittautui minulle turhan heppoiseksi. Odotin paljon mutkikkaampaa palapeliä. Pidin kirjan tunnelmasta ja Barnesin luomasta maailmasta, tosin olisin kaivannut vielä enemmän revittelyä muistin ja ajankulun kanssa. Silti, Kuin jokin päättyisi oli minulle lukukokemuksena kuin jokin onnistuisi.
Ihmeellisten asioiden museo sen sijaan lupaavasta alustaan huolimatta osoittautuu täydelliseksi flopiksi, no offence. Lumoava rakkaustarina? Give me a break! Niin järkyttävän puista ja kliseistä rakkaustunnelmointia, etten ole vastaavaan törmännyt pitkään aikaan. Monivivahteinen, hah hah haa! Toki historiallinen New York on hienosti kuvattu, mutta... Kaikki muu pääsee unohtumaan siinä sivussa, kuten esimerkiksi hyvä tarina ja hyvät henkilöhahmot. Ja entä se maaginen realismi? Saako nykyään mikä tahansa teos maagisen realismin määritteen? Turhauduin sen verran Ihmeellisten asioiden museossa, että jopa taannoin lukemani Kaukaiset hetket alkoi jälkikäteen tuntua melkein hyvältä kirjalta.
Vastaukset ennen kirjojen lukua tulleisiin kysymyksiin:
Toki pieni voi olla suurta, mutta oliko se tarpeeksi suurta? Ei aivan. Kiehtovuutta kirjasta löytyi, mutta palapeli oli liian yksinkertainen. Hoffamanista ei todellakaan tullut lempikirjailijani. Positiivistakin löytyi (hienojen kansien lisäksi), että kursivointi ei ärsyttänyt yhtään.
Kumpi voitti:
Herra Barnes, ja kirkkaasti. Älykkään oloinen kertoja, joka saa sanottua yllättävän paljon pienen kirjansa aikana. Alice Hoffmania tuskin tulen kokeilemaan toista kertaa, vaikka hänen tekstinsä on sinällään kohtuullista, mutta kuin jokin puuttuisi, ehkä kaipaisin hänen tekstiinsä enemmän persoonallisuutta ja vähemmän latteuksia.
Kirjanmerkit:
Kuin jokin päättyisi (2011/2012): Kolme ja puoli
Ihmeellisten asioiden museo (2014/2015): Yksi ja puoli