Tässä tulee alennusmyyntikirja numero kaksi. Marie Hermansonin Laakso tuntui hyvältä valinnalta jälkeen Kirjan, joka muutti lukijan sementiksi. Ruotsalainen kirjallisuus on kohdallani yhä melko kartoittamaton alue, mitä päivittelin jo Johan Theorinin kirjan aikoihin. Itse asiassa luulin, että Hermanson on norjalainen, mutta kappas, rouva osoittautui ruotsalaiseksi. Ei se mitään, olikin parempi pyyhkiä tuo edellinen nihkeä ruotsalainen kokemus pois takaraivosta. Hermanson on kuuttakymppiä lähestyvä toimittaja (ei uskoisi hänen promokuvansa perusteella!), jonka esikoisteos julkaistiin 80-luvun loppupuolella. Kaiken kaikkiaan rouvalta on ilmestynyt kymmenen romaania, joista Laakso on viimeisin, ja joka on käsittääkseni hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa.
Jossain Alppien kätköissä on pikku laakso herttaisine kylineen sekä eräänlainen hermoparantola rikkaille ihmisille, joka on todellinen paratiisi kaikkine mukavuuksineen uupuineille raukkaparoille, vaikka siellä täällä saattaa laahustaa muutama lääkäri latistamassa tunnelmaa. Ruotsinpoika Daniel saa yllättäen kutsun Himmelstaliin kaksoisveljensä Maxin toimesta, ja niin Daniel päättää lähteä matkaan, sillä elämä Upsalassa on asettunut arkisiin uomiinsa avioeron ja hurjien tulkkivuosien jälkeen. Veljekset ovat luonteeltaan erilaiset, mutta ulkonäöltään identtiset. Max kertoo olevansa vaikeuksissa klinikkamaksujensa kanssa: rahaa olisi, mutta ulkopuolella. Koska Himmelstal on suojattu yhteisö, Max ehdottaa Danielille vaihtoleikkiä; Max poistuu alueelta muutamaksi päiväksi hakeakseen rahat, ja Daniel jää siksi aikaa paikan päälle esiintymään Maxina. Daniel suostuu, tavallaan, mutta mitä tapahtuu kun Maxia ei kuulu takaisin? Mikä ihmeen paikka Himmelstal oikeastaan on? Uskooko kukaan Danielia, ettei hän olekaan Max?
Marie Hermansonin sujuvan helppo kerronta ilahduttaa rankan suossa tarpomisen perään. (Siltä Tyttö joka muuttui lasiksi tuntui. Niin, ja kirjassa oli soita, joten ei ihme.) Hermanson ei ole järin omaperäinen kertoja, vaan genrelleen uskollinen ja tyypillinen juonivetoinen lauseiden pyörittelijä; siinä ei ole mitään vikaa silloin, kun tarinassa on vetoa ja älykkyyttä. Laaksoa hän kuvailee juuri sopivasti, tosin tavallisesti, mutta se, jos mikä, on tervetullutta Ali Shaw´n Avara Luonto-dokumentin jälkeen. Kielikuvia esiintyy harvakseltaan, ja kun sellainen pompsahtaa esiin kuin vieteriukko laatikosta, niistä tulee hieman huvittunut olo; ikään kuin Hermanson olisi yhtäkkiä muistanut, että "ai niin, pitäisikö käyttää kielikuvia, hyvä on, laitetaan tähän väliin vaikka tuollainen." Hermanson ei ole luonnollinen tarinan kertoja, vaan lähinnä palapelin rakentaja, kuvan selkiyttäjä; toiset näpertelevät palojen taiteellisen puolen kanssa, maalaavat niitä, viilaavat niitä eri muotoihin hamaan loppuun saakka, kun taas Hermanson kokoaa peliään kiinnittämättä juuri huomiota siihen, onko paloilla sielua ja elämän tarkoitusta. Hermanson haluaa lukijan näkevän Laakson esteettömän kuvan kaikessa kaameudessaan.
Laakso ei ole perinteinen dekkari, vaan psykologinen trilleri. Se on kiva arvuuttelupeli lukijalle. Laaksossa vietetty aika ei ole kovin intensiivistä, vaan enemmän verkkaisesti kiiruhtavaa, mutta tarpeeksi mieltä kutkuttavaa, ettei se käy pitkästyttäväksi. Itse, taas kerran, kieputin tarinan niin monelle mutkalle, ettei Hermansonin tarinalaakso ollut niin huikea visiitti kuin mielessäni ehdin kehitellä, mutta kelpo työtä kuitenkin. Tarinassa on muutamia kohtauksia, kuin huonosta elokuvasta irti leikattuja tapahtumia, jotka on liimattu Laakson maisemaan kuin tökeröt kiiltokuvat. Ne ovat uskomattoman kömpelöitä ja aiheuttavat myötähäpeää, mutta annoin niiden mennä tällä kertaa läpi sormien.
Hermansonin hahmogalleriassa vallitsee pienoinen sekasorto; joukkoon mahtuu pari tyyppiä, joiden mukana olo tuntuu turhalta. Päähenkilö Daniel on kertakaikkisen tyhmä. En ole pitkään aikaan törmännyt niin idioottimaiseen päähenkilöön. (Ja ilmeisesti hänen pitäisi olla oikein fiksu ja filmaattinen.) Muutenkin persoonana hän on mitäänsanomaton, mutta kuten jo todettu, Hermanson ei maalaa uutta miespuolista Mona Lisaa, eikä muitakaan hätkähdyttäviä kirjallisia muotokuvia. Hermansonin hahmoissa on mustaa ja valkoista, sekä onneksi, myös harmaan eri sävyjä, jossain pinnan alla luikertelevissa suonissa, niin että suurimmat "haluan piestä noista hahmoista kumisevan tyhjyyden ulos" aggressiot pysyvät hyvin aisoissa.
Laakso sopii tuuletuskirjaksi kuin porkkana lumiukon nenäksi. Se poistaa tunkkaisuutta ja virittää mieltä mukavasti, vaikka kokonaisuus on heppoinen. Plussaa tapahtumapaikasta, joka on mielenkiintoinen ja piristävä. (Hah, tai ahdistava, mutta minusta se oli hauska!) Ja kauniista kannesta! Haluan mennä tuonne! Mutta jätän mielelläni sen klinikan väliin.
Toisen ihmisen ajatusten ja mielipiteiden, jopa hänen omiaan vastaan sotivien, ilmaiseminen omalla äänellä elähdytti häntä merkillisellä, kiihdyttävällä tavalla. Kun puhujan sanoihin liittyi suuri tunnelataus, ei puhuttu kieli riittänyt, vaan hänen täytyi välittää tulkattavan sanomaa myös elein ja ilmein. Niinä hetkinä hän tunsi itsensä joskus käsinukeksi, johon joku oli pujottanut kätensä. Kuin hänen oma sielunsa olisi haihtunut taivaan tuuliin. Hän kuuli äänensä muuttuvan ja tunsi käyttävänsä kasvojensa lihaksia, joita ei muulloin käyttänyt. "Ahaa", hän ajatteli lumoutuneena, "tältäkö tuntuu olla sinä!"
Alkuteos: Himmelsdalen 2011
Julkaistu Suomessa: Like 2012
Sivumäärä: 393
Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Mainio pikku välipala, jonka uskoisi poistavan niitä kuuluisia "lukujumeja". Tai mistä minä tiedän. En ole uskoakseni koskaan sellaisesta kärsinyt. Koputan puuta.