Maalaa minulle unesi

Täällä ilmoittautuu yksi haahtelinen! Ajatella, minä, joka käytännössä poltan kotimaisia kirjoja iltanuotiolla ja paistan sen yllä makkaroita häijyn mustiksi! Juuri niin, ja sitten kun oma kirjani ilmestyy jossain hamassa, täysin paikaltaan vinksahtaneessa tulevaisuudessa, aion pystyttää sen kunniaksi kunnon kokon ja roihutan iljettävän kotimaisen tekstini tuhkasiemeneksi tuuleen, ja myrkytän samalla kaikki linnut! Oooolalaaa! Niin musta on kotimainen sydämeni. Mutta, kuten urhoollisimmat teistä (pitää varmaan alkaa lähetellä kiitosshekkejä tai jotain, kun olette jaksaneet taistella kanssani kirjarintamalla) tietävät, olen hivenen päästänyt mustaan sydämeeni kotimaisia koukeroita. Enkä ole edes jähmettynyt kivipatsaaksi. Niin siinä kävi, että palasin alle vuoden sisällä neljättä (!) kertaa tyylikkään kotimaisen herran, Joel Haahtelan pariin. Tällä kertaa kirjaston hyllystä löytyi herran uusin teos, Tähtikirkas, lumivalkea, josta kiinnostuin heti, kun se ilmestyi. Niin että Joel, murra sydäntäni kuin leipää, murra vaan, virtaa suonissani punaviininä, virtaa vaan! 

Tähtikirkas, lumivalkea on päiväkirjamerkinnöin etenevä romaani, joka käynnistyy 1800-luvun loppupuolen Pariisista, mystisen nuoren, taiteellisen suomalaismiehen toimesta. Hänen seurassaan matkataan aina 1930-luvun toiselle puolelle, roikkumaan maailman reunoille, kuka putoaa, kuka ei. Mies pakenee jotain, muistoja, haavoja, yrittää kapsahtaa kuuhun, olisiko olo siellä parempi, mies, irrallinen, kaukana tästä ajasta ja silti, juuri nyt, tässä ajassa, mies kohtalon, mies, jota mennyt ja tuleva keikuttaa, mies kuin karannut vene, jossain ajelehtimassa, tekemässä syvällisiä sukelluksia lammen pohjaan, ja seuraavassa hetkessä, tarkkailemassa pintaa, kuplia keveitä, joko paistaa aurinko, kelluuko vedessä lumpeen kukka?

Joel Haahtela on haahuiluromaanien sankari, mies, joka laahustaa elämän autiomaassa, tarkkailee ja havannoi, antaa puheenvuoron heille, jotka ovat jollain tavalla yksinäisiä, vaikka olisivat muiden seurassa, aivan kuten erakkoluonne saattaa olla yksin, muttei ole yksinäinen. Haahtelan teksti on jälleen lähes kaiken aikaa tyylipuhdasta ja kuulasta, todellakin tähtikirkasta ja lumivalkeaa, mutta ihmettelen (yhä) muutamia kömpelyyksiä, joita joukkoon on eksynyt, että miten ne ovat päässeet läpi, vaikka kyseessä on kotimaisen, jo kokeneen kirjailijan romaani, eikä käännöskirja. (Käännöskirjoissa annan kömpelyyksien mennä helpommin ohi.) Ne ovat toki harvassa, mutta tulin kiinnittäneeksi niihin huomiota. Mikäli Haahtela erityisesti hakisi rosoa tekstiinsä, sen ymmärtäisi; näin ei taida olla, joten hassut kömpelyydet muuten niin kaunosieluisessa kirjainten virrassa pistävät esiin kuin lahonneet puunkappaleet kirkasvetisestä purosta. Toinen pahuuden synti, ainakin Irenen mielestä, on "no" -sanan käyttö. En voi sietää sen käyttöä kaunokirjallisisssa teksteissä, täysin turha "sana"! Makuasia, ja taas painotan, että käännöskirjoissa pystyn sen hyväksymään, mutta alkuperäisellä äidinkielellä kirjoitettuna en voi kun nillittää. Tiukkapipo Irene, tiedetään!

Odotin paljon Tähtikirkkaalta, lumivalkealta. Olin etukäteen innoissani siitä, että kirja on hieman paksumpi kuin Haahtelan romaanit yleensä, innoissani, että saisin tällä kertaa uppoutua Haahtelan kelluvaan sielunmaisemaan kunnolla, ja alku lupasi hyvää. Pidin kirjan ensimmäisestä osasta, Pariisin vuosista, elin niissä täysillä mukana, uskoin Joelia, uskoin, että hän on aikamatkustanut 1880-luvun Pariisiin ja palannut nykyaikaan kertomaan näkemästään. Sitten tapahtui jotain, Pariisi jätettiin taakse, aikaa vierähti eteenpäin, ja koko loppukirjan ajan minusta tuntui siltä, etten saanut minkäänlaista kontaktia tekstiin. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä lipsuvammaksi kirja muuttui käsissäni, ja loppupuolella merkinnät kävivät niin lyhyiksi, että kirjan "paksuus" osoittautui näennäiseksi. Pidin loppuhuipennuksesta, mutta se ei valitettavasti jaksa pelastaa koko teosta. Vaikka tarinan aikana Haahtela väläyttelee upeaa osaamistaan, kopsuttelee sisimmän jäätyneimpiäkin kohtia rystysillään, heipä hei, onko siellä ketään kotona, en tällä kertaa bongannut yhtä ihastuttavia lauseita ja ajatuksia kuin aikaisemmista lukemistani herran kirjoista.

Minua myös häiritsi Tähtikirkkaassa, lumivalkeassa ensimmäistä kertaa se, että tuntui kuin lukisin samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan. Päähenkilöt ovat hyvin samankaltaisia; jos näet kadulla tai missä ikinä liikutkin pöllähtäneen näköisen ihmisolennon, jonka jalat leijuvat pikkiriikkisen maan pinnan yläpuolella, niin onneksi olkoon, olet juuri tavannut Haahtelan romaanista livistäneen tyypin. Vahva, oma ääni on erittäin tärkeää, ja se Haahtelalta löytyy. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi jämähtää yksipuoliseen muottiin. Korostan, etten ole (vielä?) Haahtela-asiantuntija, kirjoja vasta neljä takana, mutta tällainen tunnelma minulle jäi Tähtikirkkaan, lumivalkean tiimoilta. Minun hyppysistäni Tähtikirkas, lumivalkea lipesi ulottumattomiin, kohosi ilmapallona kirjataivaisiin.

Onko minun ja Joelin rakkauteen tullut pienoinen ryppy? Ehkä. Uskon, että tuo ryppy on oiottavissa. Sillä kaikesta huolimatta, luin kirjan mielelläni, ja pidän siitä, kuinka Haahtela verhoaa kotimaisuuden eurooppalaisiin huiveihin. Kyllä vain, Joelin kutsu on yhä väkevä, hän heittelee minua kohti liaaneja, jotta palaisin pian takaisin hänen haahuiluviidakkoonsa.

Hyvää tuulta puhaltelee kaikkialla ja ihmiset ovat pukeutuneet somasti. Näin matkalla naisia, joilla oli verkkopallomailat, onkohan se hauska peli? Uskaltaisinko joskus kokeilla? Siihen kai tarvitaan pelitoveri. Ranskassa taivaskin on erivärinen kuin kotona. Sininen ei ole samaa sinistä, vaan vaaleampaa ja heleämpää, melkein kuin lasia. Jos viskaisi kiven taivaaseen, se ropisisi sirpaleina alas. Välillä minun täytyy nipistää itseäni, jotta tietäisin olevani olemassa. 

Julkaistu: Otava 2013
Sivumäärä: 270

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Yllättävän mitäänsanomaton Haahtis-romaani, joka ei ennakko-odotuksistani huolimatta pystynyt rakentamaan pesää minun sydämeeni.

           

Perhosta mä metsästän

Taas Irenen kourassa on kulkenut parin päivän ajan Joel Haahtelan teos. Muistatteko hänet? Sen käsittämättömän tyypin, joka on onnistunut jollain ihmeellisellä tavalla murtamaan kotimaisuudelta panssaroidun sydämeni kuoren, ja luikahtanut sisään kuin murtovaras. Miten te teitte sen, herra Haahtela? Oletteko te supersankareiden sukua tai jotain? Muuttuuko sulkakynänne - sillä hän kirjoittaa, kyllä minä tiedän nämä asiat - tarvittaessa sädettäjäksi, joka tainnuttaa mahdollisten vastahakoisten lukijoiden epäilevät ajatukset? Herra Haahtela, kai te ymmärrätte, että minun blogini kirjailijoiden kotimaisuusaste on tällä hetkellä noin kaksi prosenttia. Loput 98 prosenttia huitovat ulkomailla, mutta te, herra Haahtela, olette nähtävästi asettaneet jalkanne oven väliin pysyvästi. Siinä te olette, kuin iloisesti myhäilevä ovistoppari. Ettekä aio muualle mennä. Minun täytyy pitää teitä silmällä. Tiedä vielä, ketä muita sieltä kotimaiselta puolelta alkaa vilahdella sydänkopperooni, kun on tuollainen järjetön lääkärin ja kirjailijan renttu ovenvartijana.

Perhoskerääjä on herra Haahtelan viides romaani, joka on muuten käännetty saksaksi. Herzlich! Kirja on minun Haahtela-urani kolmas, joka alkoi siis vasta nelisen kuukautta sitten. Mutta en voi sille mitään! Haahtelan kirjat ovat kuin pieniä suklaarasioita; niistä tulee onnellinen ja tyytyväinen mieli, mutta niistä jää silti pieni nälkä.

Olipa kerran mies nimeltä Henri Ruzicka, jolle sattui niin, että kuolo korjasi vanhoilla päivillä. Jostain syystä Ruzicka testamenttaa omaisuutensa tavalliselle suomalaiselle miehelle, jota hän ei koskaan tavannut. Suomenpoika käy katsomassa Ruzickan kotia, missä hän saa selville, että mies oli innokas perhosharrastaja. Hän löytää myös kirjeitä ja päiväkirjoja, joiden avulla hän pystyy ottamaan yhteyden Henri Ruzickan menneisyyden naiseen, Anna Prinziiin. Mies päättää lähteä Saksaan tapaamaan Anna Prinziä...

Jälleen Haahtelan tarinan raamit ovat hyvin yksinkertaiset. Hän ikään kuin naputtelee nopeasti kasaan kehikon, varaston rungon, ja jättää sen siihen, ilman kattoa, ilman seiniä, sillä hän haluaa, että ilma kulkee läpi ja ajatukset virtaavat vapaina, kieppuvat tuulessa kuin pölyhiukkaset. Herra Haahtela ei sulje tarinaansa vangiksi jonkin tietyn perustuksen sisälle; hän antaa tarinalleen tilaa hengittää, tilaa elää. 

Perhoskerääjä havahduttaa minut ensimmäistä kertaa siihen mukavaan huomioon, että Joelin poika osaa myös kertoa. Kahdessa aikaisemmassa häneltä lukemassani kirjassa (Elena, Kaksi kertaa kadonnut) tarinankerrontaa on ollut kauttaaltaan melko vähän, mutta Perhoskerääjän matkassa tuntuu viimein siltä, että mies avaa todella tarinankertojan suunsa. Ja häntä on miellyttävää kuunnella! Dialogit ovat tällä kertaa upotettu kerronnan joukkoon, mikä on hyvä, toimiva ratkaisu, sillä ainakin Kaksi kertaa kadonneessa perinteinen repliikkien vaihto oli kömpelöä.

Vaikka Perhoskerääjän minäkertojana toimii tavallinen, ehkä hiukan surumielinen ja yksinäinen, elämästä irrallaan leijaileva mies (tyypillinen Haahtela-mies, minä otaksun), jonka nimeä ei mainita, on hän silti eräänlainen sivustaseuraaja. Kertomuksen todelliseksi päähenkilöksi nousee Henri Ruzicka, kuollut, mystinen mies, jonka taustoja vanha rouva Prinz valaisee. Rouva Prinznkin muuttuu rivien myötä elävämmäksi hahmoksi kuin herra Nimetön, joka ironista kyllä, kuvailee rouvaa läpikuultavaksi, vaikka tosiasiassa, hän taitaa olla sitä itse. Pidän tällaisesta tyylikeinosta, etäännyttävästä minäkertojasta, lähes aina, varsinkin jos se toteutetaan yhtä hienosti kuin Haahtela sen toteuttaa. Toki loppupuolella tarinaa herra Nimettömänkin läpikuultavuuteen saadaan enemmän peittoa, mutta ehkä vain muutaman helmiäisenvalkean lakanan verran.

Perhoskerääjä tuntuu jonkinlaiselta Elenan ja Kaksi kertaa kadonneen välimuodolta. Kirja ei ole niin salaperäinen ja oivaltava kuin Elena, mutta on tarinavetoisempi. Kaksi kertaa kadonnut tuntuu taas Perhoskerääjään verrattuna raakileelta, kokeilevalta. Perhoskerääjässä Haahtelan teksti on hallittu kokonaisuus, ikään kuin miehen kirjalliset palikat olisivat loksahtaneet vihdoin kohdalleen. Haahtelan kirjoittajan rytmi on mielenkiintoinen, erikoinen; lyhyttä, lyhyttä, keskipitkää ja pitkää, kuin laulua linnun, joka ei tiedä, kuinka pitäisi laulaa, mutta se laulaa kuitenkin, omalla tavallaan, ja kun se laulaa, kaunis ääni kiirii kaikkialle, ilmaan ja veteen, syteen ja saveen, sieluun ja sydämeen, nostattaen paikoitellen ihokarvat pystyyn. Aivan täysosuma Perhoskerääjä ei ole, vaikka sen unenomaisessa, lempeässä tunnelmassa loikoilee helposti. Vaikka pidin tarinankerronnasta, en tällä kertaa bongannut niin montaa hengästyttävää "Haahtela-filosofointia" kuin aikaisemmin; niitä, joiden äärelle seisahtuu, niitä, joita jää tuijottamaan eteensä kuin peilikirkasta järven pintaa.

Hänen unohduksestaan oli tullut minun unohdukseni, mutta nyt mieleeni tulvi kuvia, niitä satoi kuin lumihiutaleita, ne leijuivat yksi kerrallaan hitaasti esiin pimeästä, nousivat esiin jostain hyvin kaukaa, esineet ja talo ympärilläni tuntuivat äkisti heräävän eloon, niihin vangitut äänet ja naurahdukset pakottautuivat liikkeeseen, niin kuin lapsuuden sadussa, jossa kiveksi muuttunut tyttö alkoi hitaasti hengittää, kivi rapisi hänen yltään, vaalea iho kuulsi kuoren läpi, elämä virtasi ruumiin läpi.

Olin aikaisemmin ajatellut, että siinä oli kaikki mitä jäi jäljelle, mutta nyt minusta tuntui, että olin ollut väärässä. Hänen jälkiään oli kaikkialla. Ihminen ei katoa. Hänen jälkensä on ikuinen.

Julkaistu: Otava 2006
Sivumäärä: 189

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Tyylikäs teos, joka on kuin lepattava suruvaippa tummine sävyineen ja muutamine värikkäine pisteineen, mutta joka lipsahtaa viime hetkillä hyppysistä, kun sitä kohti kurkottaa.   



 



  
           


  

Kun Lolita tapasi kameran

Pari kuukautta sitten koin hempeän kesäromanssin Elenan ja Joel Haahtelan kanssa - hetkinen, pitäisikö tässä kenties miettiä sanavalintojani? - ja sittemmin kun olin viettänyt viikonpäivät Yönäytöksen herkullisessa pimeydessä, päätin katsoa, olisiko Haahtelan valoisasta taiasta mitään jäljellä, vai oliko kyseessä  hetken huuma, kesän ja lämmön aiheuttama hulluusaalto, joka olisi tyyntynyt näin syksyn ja järjen tullen. Lähikirjastoni valikoimasta sattui löytymään toinen Haahtela, Kaksi kertaa kadonnut, joka on herran esikoisromaani.

Kahvilatyöntekijä Lolita Esposito asuu isänsä, herra Espositon kanssa. Naisen elämä saa uuden, jännittävän käänteen, kun hän saa syntymäpäivälahjakseen käytetyn kameran, jonka sisältä löytyy valokuvia salaperäisestä pariskunnasta. Lolita huomaa uppoutuvansa valokuviin, tarkastelevansa niitä kuin tutkija soluja, niin ettei voi vastustaa pariskunnasta huokuvaa vetovoimaa; hän alkaa selvittää miehen ja naisen henkilöllisyyksiä. Lolitan tehdessä tutkimuksiaan, savukkeiden savutessa joka puolella kuin tehtaiden savupiiput, ihmiset hänen ympärillään, herra Esposito ja nuori postipoika Jules etunenässä, tekevät myös pienoisia tutkimuksiaan, mutta heidän tutkimuskohteensa suuntautuvat lähinnä heidän sisimpäänsä...

Joel Haahtelalla on hämmästyttävän tunnistettava, omaleimainen tyyli kirjoittaa. Kun aloitin Kaksi kertaa kadonneen, olin lukenut vasta 126 sivua miehen tuotannosta, mutta silti tunnistin jo ensimmäisen kappaleen jälkeen, kenen kirjasta oli kyse. Kesän taika ei ollut sattumanvaraista, Elena ei ollut yhden hitin ihme niin kuin Macarena, vaan Joel-herra tuli ja raikasi taas, untuvanpehmeitä sävelmiään. Vähäeleisyys, osuvat kuvailut ja ajatukset pitävät Haahtelan kirjoitustornia pystyssä, sekä hetkittäin täyteen voimaansa nousevat lumoavat lauseet, kuin korkeat tyrskyt, jotka kohoavat ja kohoavat, kunnes niiden voima hiipuu, pauhu laantuu ja on jälleen hiljainen aava, ajatuksiin kietoutuva, dynaaminen aava. Herra Haahtelan kirjoittaminen on kuin Pisan torni; se ei ole täydellistä, vaan aina kallellaan jonnekin, mutta se on kaunista joka tapauksessa.  

Kaksi kertaa kadonnut on juonivetoisempi kuin Elena. Toki tarina ei nouse tässäkään kirjassa suureen päärooliin, vaan se kuuluu kaikelle muulle oleelliselle, joka väreilee tarinan veden päällä, kuten elämän ihmeellisyyksien yksityiskohdat, vesikirput ja kuplat, levät ja auringon kultaamat laineet. Teos on muutenkin sävyltään erilainen kuin Elena; se on hivenen rujompi kokonaisuus, kuin Haahtelan kirjapuutarhan nurkassa värjöttelevä pensas, jonka hoitoa on laiminlyöty, Elenan kaltaisten valioyksilöiden säihkyessä keskellä puutarhaa valkoisina unelmina, lumipalloheiseinä. Kaksi kertaa kadonnutta värittää myös arvoitus kuten Elenassa, mutta tällä kertaa se on erittäin konkreettinen arvoitus, jonka puitteihin koko kirja asettuu; kirjaa on luonnehdittu jännitysromaaniksi. (Te varmasti muistatte, ettei Irene ole kovin/lainkaan säikky kirjojen suhteen; eihän tämä ole jännittävä, hyvänen aika!) Henkilöhahmoja esiintyy kirjassa useita, ja vaikka jokaisella on vain lyhyt esiintymisvuoro, niissä on jotain uniikkia, kiehtovaa, kepeää ja helposti lähestyttävää.          
Kaksi kertaa kadonneen esikoisuus paistaa ohuesti rivien läpi kuin aurinko pilviverhon takaa. Kirja vaikuttaa raakileelta, kömpelöltä, kuin pullealta, kepin varassa lyllertävältä hyväntuuliselta ukolta. Dialogeja varsinkin - joita ei käytännössä ole Elenassa ollenkaan - vaivaa jonkinlainen kankeus; ne ovat osittain töksähteleviä ja epäluontevia. Kaiken lisäksi mukaan on sekoittunut komiikkaa, tilanteita ja lauseita, joiden tarkoituksellisuus jää kyseenalaiseksi - ovatko ne tahatonta komiikkaa vai eivät? Muutaman kerran minä naurahdin jopa ääneen, kunnes tulin ajatelleeksi, että oliko juuri luettua tarkoitettu hauskaksi. Tämä piirre hämmensi Kaksi kertaa kadonneessa. (Tai ehkä minun pitäisi syyttää kieroa huumorintajuani.)

Loppujen lopuksi, viihdyin taas hyvin Haahtelan seurassa, vaikka ei tämä esikoinen yllä Elenan tasolle. Vaikka yleisesti ottaen olen juonivetoisten kirjojen ystävä, Kaksi kertaa kadonneen kohdalla huomasin kaipaavani Elenan herkän kuulasta tunnelmaa. Kaksi kertaa kadonnut ei ole tarinana kovin häävi, vaikka sitä ruokitaan huomattavasti enemmän kuin Elenassa. Heikkouksista huolimatta, koin tuoreimmat  Haahtela-hetkeni onnistuineiksi ja ne heikkoudetkin jollain lailla hellyttäviksi; minun teki mieli mennä ja silittää herra Haahtelaa hiuksista kuin kissaa ja sanoa: Ei se mitään. Ei se haittaa.    

Matkani jatkuu herra Haahtelan puutarhassa.  (PS. Anteeksi lukuisat Elena-vertaukseni.)

Muutama pieni kyynel säesti 30 senttilitran paperipussipullon tyhjenemistä, polttavia kulauksia seuraavia irvistyksiä, hiljaista murhetta, joka levisi koko rappukäytävään, ovien alitse sisälle huoneistoihin ja mattojen alle kytemään. Se sai ihmiset sammuttamaan televisionsa ja tuijottamaan hiljaisina ulos ikkunasta, muistelemaan kadonneita rakkaitaan, pysähtymään tietämättä miksi, kuuntelemaan itäisiltä aroilta nousevaa tuulta, joka lakaisi kaupunkia suurella luudallaan.

Herra Esposito istui keittiönpöydän ääressä ja sekoitti hunajaa teehen, pyöritti lusikkaa kuin unessa ja kenties hän olikin yksitoikkoisesti lusikkaa pyörittämällä vaipunut kevyeen uneen, itsehypnoosiin, jakanut mielensä ja ruuumiinsa, unen valossa, valon lumossa, vaipua valon lumoon.

Seuraavana päivänä Jules ajatteli: suru on siemen. Siemenestä kasvaa puu. Surupuun oksat ovat vahvoja. Niiden päällä voi hyvin loikoilla ja katsella kuinka ruoho kasvaa, sininen taivaanranta punertuu ja tähdet syttyvät yöhön.
  Jules kasteli surun siementä.

Julkaistu Suomessa: Otava 1999
Sivumäärä: 207

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Luulen, että herra Haahtelaa varten pitää luoda oma genrensä. Haahtelan haaveilevat haahuilu-romaanit? Tässä kirjassa haahuiltiin kultaisella keskitiellä. 



         

Kaikki tiet vievät puistoon

Seis! Pysäyttäkää maailma, pysäyttäkää aika! On tapahtunut hurjuuksia! Niin valtavia hurjuuksia, että koko maailmankaikkeus lakkaa hetkeksi hengittämästä, ja kun se vihdoin vetää ikuiset keuhkonsa täyteen ilmaa, se on laajentanut reviiriään valtavin harppauksin, onnellisena, kiitollisena, kohti äärettömyyden lukuisia satamia. Maailmankaikkeus vapisee liitoksissaan! Tietenkin, koska pieni blogityttö Irene, Telluksen asukas ja kaikin puolin merkittävä ihminen, on kokenut kummallisen sielun laajennuksen suomalaisen kirjailijan toimesta. (Voi olla, että vaadin tarkempaa DNA-tutkimusta kirjailijan syntyperästä.) Kyllä, te luitte aivan oikein. Suomalaisen. Jokin korkeampi voima täytyy olla olemassa.

Joel Haahtela, Haahtelan Joel. Hän on nelikymppinen lääkäriherra pääkaupunkiseudulta, joka aloitti kirjoittamisen opiskeluaikoinaan, ja hänen ensimmäinen romaaninsa näki päivänvalon vuonna 1999. Mikä sen mukavampaa kuin olla lääkäri sekä kirjailija! Päivää, olen Joel Haahtela, lääkäri-kirjailija ja mahdollisesti pian myös finnautti-astrofyysikko. Esikoisen jälkeen maailmaan on pullahtanut seitsemän pikku-Haahtelaa, joista pienoisromaani Elena on järjestyksessään neljäs. Se oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Minä luin ensimmäisen kerran Joel Haahtelasta Pisara -blogista kuukausia sitten, ja olin silloin varma, että en koskaan tulisi lukemaan Haahtelaa. Niin. Kunnes Annika, tuo mainio Rakkaudesta kirjoihin- blogin emäntä, postasi jokin aika sitten Elenasta, ja minussa, herran pieksut sentään, värähti jossain syvällä sisimmässä, tuolla sielun ummehtuneilla, pölyn peittämillä kartoittamilla rajamailla; siellä liikahti jokin yksinäinen preeriapallo, vain hieman, mutta se liikahti, ja silloin minä tiesin, että minun pitää lukea Elena. Lohduttauduin ajatuksella, että mikäli inhoaisin kirjaa, niin ainakin taistelu olisi lyhyt.

Elenassa tapaamme miehen, jonka päiviä piristää arvoituksellinen nainen. Mies seuraa naisen kulkua läpi puiston omasta syrjäisestä tarkkailupaikastaan säännöllisesti - ilmassa leijuu hienoista stalkkerin vikaa, eikö totta? - ikään kuin nainen olisi hänelle yhtä elintärkeää kuin happi; miehen on saatava hengittää tuntemattoman naisen olemassaoloa. Mutta kuka nainen on? Kuka mies on? Uskaltautuuko mies naisen juttusille?

Elena on upea, pikkuruinen yllätys; se on kuin vanhaan sanomalehteen kääritty pienen pieni rasia - kirjan kantta ei voi kehua houkuttelevaksi - , jonka sisältä löytyy todellinen aarre, helmien helmi. Se tempaisee katselijan säkenöivän kauneuden pauloihinsa, puhtaaseen, valkeaan mereen, jossa vesi on aina ystävä. Elenan parissa keinuu aallolta aallolle, rauhallisuuden ja ihastuksen lempeissä pyörteissä, valtavien vesimassojen keskellä merellä, jossa ei koskaan myrskyä; loputtomalla merellä, joka ei kuitenkaan koskaan täysin hiljene, vaan se kuiskailee säkeitään kaikkialle; säkeitä, jotka leijuvat ikuisina kaikuina sydämien taivaalla.

Joel Haahtelan kerronta on eleetöntä; lukiessa tuntuu siltä kuin katselisi paikoilleen jähmettynyttä miimikkoa, järkähtämätöntä taiteilijaa, jonka presenssissä piilee silti väkevä vahvuus. Sen kaltaista yksinkertaisen voimakasta kerronnallista tunnelmointia moni kirjoittaja tavoittelee siinä onnistumatta. Herra Haahtela osaa käyttää juuri oikeanlaisia mielikuvia tekstissään; ne ovat selkeitä, välilä jopa arkisia, mutta niissä on hämmentävää tenhoa. Haahtela on kuin taidemaalari, joka vetää valkoiselle kankaalle yhden harkitun, paksun viivan ja jättää teoksen siihen, tietäen, että he, jotka hänen työtään tarkastelevat, näkevät viivan ympärillä huikeita yksityiskohtia. Ja he, jotka häntä lukevat, kuulevat satojen sanojen kuoron lyhyen toteamuksen rinnalla. Tekstissä on jotain selittämätöntä, maagista eloa, joka imeytyy ihon läpi ja humalluttaa.

Elena on kuin pitkä, helposti ymmärrettävä runo, joka on puettu kertomuksen pukuun. Se on iätön, se on paikaton; se voisi tapahtua missä tahansa ajassa ja missä tahansa paikassa. Elenassa ei ole tärkeintä tarina, vaan tunne. Tunne, joka on niin vivahteikas, että tarina kasvaa itseään suuremmaksi; pieni tarinan siemen versoaa ja kohottautuu korkeuksiin, jättiläismäiseksi puuksi, jonka miellyttävässä varjossa tietää kulkevansa loppuikänsä.

Minä olen pitkien kirjojen ystävä. Lyhyet kirjapyrähdykset saavat minut yleensä ärsyyntymään, mutta Elena, joka on lähinnä miniatyyrikirja, kietoutui sydämeni ympärille kuin pehmoinen, lämpöinen kissa. Miten jokin niin pieni voi olla niin suuri? En ymmärrä. Haluan nähdä matemaattisen kaavan, kiitos. Elena on harvinainen kirja minulle myös siinä mielessä, että olen palannut selailemaan sitä useamman kerran sen jälkeen, kun olin hotkaissut sen melkein yhdellä kertaa. Itse asiassa, sillä sekunnilla, kun olin Elenan lukenut, halusin aloittaa sen uudestaan. Viimeksi olen kokenut vastaavaa Mustan Tornin viimeisen osan jälkeen. En tiedä, mitä minulle on tapahtunut. Olisiko Elena iskostunut minuun yhtä lailla toisenlaisessa mielentilassa? En osaa sanoa. Ehkä tämä oli tilapäinen mielenhäiriö. Ehkä palaan järkiini seuraavan Haahtelan seurassa ja voin taas alkaa vieroksua kotimaisuutta yllin kyllin.

On paikkoja, joilla on erityinen sija muistissamme. Ne kasvavat suuriksi rakennuksiksi, hämärässä uiviksi palatseiksi. Niiden huoneissa ovat salatuimmat toiveet ja näkemättömät unet, lapsuuden kirkkaimmat pihamaat. 

En usko, että kukaan voisi ymmärtää, ei edes hän. Maailma ympärillä on muuttunut, ja siinä muutoksessa on jotain peruuttamatonta, että tuntuu kuin itse aika olisi hidastunut, jäänyt vangiksi tämän huoneen esineisiin, lasimaljakon väreilevään vedenpintaan tai ikkunasta peilautuviin kuviin. Kun joskus katson ulos, en tiedä onko päivä vai yö, kesä vai talvi, olenko elävä vai kuollut vai pudonnut tilaan, jossa tähdet putoavat taivaalta ja luonnonlait yksinkertaisesti lakkaavat olemasta. 

Saatan Janin asemalle varhain aamulla. Kävelemme kohti kaupungin laitaa, jossa taloista tulee nokisia ja aidoista teräslankaa. Yöllä on satanut ja aurinko nousee sumun läpi. Janilla on mukanaan pieni matkalaukku, ei muuta. En nähnyt hänen avaavan sitä kertaakaan koko vierailun aikana. 

Kaikki katoaa, mutta mikään ei koskaan unohdu, hän sanoo ja pyyhkäisee sormella nenäänsä.

Julkaistu Suomessa: Otava 2003     
Sivumäärä: 126  

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Kaunis, surumielinen tunnelmapala, jonka pinnalla väreilee surrealismin keveitä laineita.