Vietämme Pyhäinpäivää sytyttäen kytilöitä poisnukkuneita läheisiämme, omaisia, ystäviä ja tuttuja muistaen. Päivän viettoon liittyy paljon mentyksen tuomaa surua ja muistojen haikeutta mutta sen tunnelmassa on myös paljon lämpöä....
Olen kertonut täällä blogissa syöpää sairastaneen veljeni viime vaiheista, hänen kuolemastaan sekä siunaus- ja muistotilaisuuksista Imatralla. Tästä tarinasta on jäljellä viimeinen osuus, Imatralta Inarin hautausmaalle, jonne veljeni ja minun yhteinen taival lopullisesti päättyi.
Veljeni toivomusta noudattaen hänen ruumiinsa tuhkattiin ja vasta tuon toimenpiteen jälkeen saatoin lähteä Imatralta. Olin käyttänyt odotusajan lajittelemalla ja pakkaamalla veljeni jäämistön sekä siivoamalla asunnon, jossa hän itse ei ehtinyt asua kuin muutaman viikon, mutta jossa minä vietin puolitoista kuukautta. Veljeni oli testamentissaan jättänyt irtaimen omaisuutensa minulle ja vaikka jätinkin suurimman osan kalusteista asuntoon oli auto kattoon asti lastattu laatikoita ja matkalaukkuja kun tortaina 14.10 sain hakea uurnan ja lähteä viimeiselle taipaleellemme. Muistaen veljeni luonteen en edes ajatellut asettaa uurnaa takapenkille tai peräti tavaratilaan, vaan etupenkille turvavöillä kiinnitettynä. Samasta syystä en vain lähtenyt Imatralta ja odottanut kotona uurnan toimittamista Matkahuollossa Lappiin....
Tuona päivänä Keski-Suomessa liikenne ruuhkautui ja liikenneonnettomuuksia sattui runsaasti lumi- ja räntäsateiden takia. Onnekseni olin valinnut itäisen reitin ja sain ajaa reipasta vauhtia hyvässä kelissä lähes koko matkan. Olin kotonakin kohtuullisen aikaisin ja onnellinen kuin mikä voidessani nukkua omassa sängyssä pois väsymystäni.
Seuraavan viikon lauantaina poimin lapseni ja toisen vävyni auton kyytiin ja ajoimme Inariin. Vettä ja räntää satoi koko matkan ja tiet olivat auraamatta. Mutta vaikka lumi oli märkää, oli jotenkin kaunista, kun hautausmaa oli valkoisen maton peittämä...
Haudalle oli kokoontunut veljeni ystäviä, joihin hän oli tutustunut lähes kymmen vuotta aiemmin asuessaan ja opiskellessaan Inarissa vuoden. Samat ystävät olivat veljen jouduttua sairaalaan lähettäneet hänelle lämminhenkisen kirjeen joka sisälsi myös puolukan varpuja, männyn kaarnaa, naavaa ja jäkälää, saatteina sanat; "kun sinä et voi tulla Lappiin, niin lähetämme sinulle palan Lappia sinne..."
Vanhin poikani laski uurnan hautaan ja nuorempi loi haudan umpeen. Seisoimme haudalla, minä sylissäni Imatralta siunaustilaisuudesta mukanin tuomat upeat punaiset ruusut. Kerroin läsnäolijoille veljen viimeisistä hetkistä ja hänen kaipuustaan saada palata Lappiin, jossa hän vietti elämänsä parhaimman ajan. Lapseni laskivat haudalle sydämen muotoisen seppeleen ja ystävät oma kukkatervehdyksensä. Oli viimeisten hyvästien aika.
Sytytimme kynttilät ja asetin veljen nuoruuden rakkaan mukaani antaman pienen enkelin haudalle, sydänseppeleen keskelle. Tunsimme surua ja haikeutta mutta iloitsin siitä, että olin voinut täyttää veljen toivomuksen ja saattaa hänet noiden koivujen alle viimeiseen lepoon.
Haudalta menimme Siidan ravintolaan pienimuotoiseen kahvitilaisuuteen yhdessä ystävien kanssa. He muistelivat veljeä, kertoivat tarinoita joita emme olleet ennen kuulleet. Heidän muisteluistaan heijastui kunnioitus ja välittäminen veljeä kohtaan ja tunnelma oli todella lämminhenkinen. Erosimme heistä sydän täynnä hyvää mieltä.
Sunnuntaina kokoonnuimme vielä kerran, täyttämään veljen viimeistä viimeisimmän toiveen. Veli halusi, että ruokailisimme lasteni ja lastenlasteni kanssa kun kaikki hänen hautajaisiinsa liittyvät viralliset osuudet olisivat ohi. Hän erityisesti painotti, että ruoan on oltava hyvää ja että suremisen sijaan meidän tulisi iloita. Niinpä jokainen perhekunta oli valmistanut jotakin; hirvikäristystä, muusia, hunajajuureksia, vihreää salaattia, sienisalaattia... ja jälkiruoaksi mangojuustokakkua. Nautimme erinomaisen hyvästä ruoasta ja iloitsimme yhdessäolostamme veljeä ja enoa muistaen.
Oma taipaleeni jatkui vielä seuraavalla viikolla matkalla takaisin Etelä-Karjalaan hoitamaan asioita. Viivyin myös muutaman päivän tyttären luona Helsingissä, mistä vihdoin palasin kotiin viime keskiviikkona. Enää ei tarvitse reissata, mutta perunkirja ja siihen liittyvät asiat teettävät vielä töitä.
Taival on ollut pitkä ja välillä hyvin raskas, mutta kun katson taaksepäin näen kirkkaana, miten paljon hienoja kohtaamisia ja suurta lämpöä tähän matkaan on sisältynyt. Voin vain iloita näistä kokemuksista.
Nyt vain nautin talvisesta tunnelmasta, kävelen illan hämärtyessä hautausmaalle ja sytytän kynttilän kaikkien läheisten, ystävien ja tuttujen muistoksi.