Tosimies ei lue

Pääsin kysymään, onko ketään koulun opettajiani enää hengissä. Vähiin ovat menneet. Englannin opettaja oli niin fiksun oloinen mies, tosin vähästä ärtyvä, että mietin jo silloin, miten hän tuli tällaiselle paikkakunnalle jääneeksi.

Usein olen surrut menneisyyden maistereita. Neljäkymmentä vuotta jossain pusikossa, ainoana lohtuna salahumala lauantaina illalla. Nillittäviä virkatovereita ja sydäntä särkevän tyhmiä oppilaita.

Myöhemmältä ajalta muistan yhden hulttiojoukon, joka istui Tolsan Essolla kun olisi pitänyt istua oppitunnilla. Rehtori kurvasi Ladalla perään pihaan, jakeli jälki-istunnot ja ilmoitti nyrkkiä puiden vanhan pedagogin tietona, että asianomaisista ei tule koskaan mitään, esimerkiksi ei ylioppilaita. Kertoja oli googlaillut ja mainitsikuin jotain sanoakseen, että he ovat kaikki olleet kauan väitelleitä tohtoreita, kuka kylmälabrasta, kuka aivotutkimuksesta (neurobiologia). Rehtori lienee hengissä, mutta sellaisessa kunnossa, ettei tieto enää tavoita.

No tämä englannin opettajamme joutui muistaakseni selvittelemään Joseph Conradia, jonka tekstiä oli ollut vuoden ylioppilaskirjoituksissa, uskomatonta kyllä. Hän jupisi joskus romaaneista, ja kuulin siivoojalta, että opettajalla oli asunnollaan kirjoja.

Oppikoulussa me kaikki omaksuimme nopeasti filistealaisuuden hengen. Termi tarkoittaa pikkuporvareille ja maan- ja pienviljelijöiden lapsille tyypillistä kaiken korkeaksi väitetyn, kulttuuriksi nimitetyn rajua vastustusta. Tavallisimmat keinot olivat pilkkaaminen ja vähättely.

Asenne vallitsee luultavasti edelleen kunnan- ja kaupunginvaltuustoissa. Niiden rientoisuudesta onkin paljon tietoja. Jos on raivattava suojelumetsän läpi lenkkipolku tai reitti koneladulle ja toisessa vaakakupissa on kirjaston kaipaamia määrärahoja, esimerkiksi kirjojen hankkimiseen, ei siinä tarvitse paljon äänestellä.

Mietin järjestelemällisesti läpi sukulaisiani ja tuttaviani. Olenko nähnyt heitä koskaan lukemassa romaanikirjaa?

Puhun tässä vain pojista. Se ymmärrettiin, että jos tytär oli hintelä ja ruma ja kotiaskareissa taitamaton, hän sai kouluttautua äidinkielen opettajaksi eli maisteriksi, ja ehkä suorittaa vielä kirjastotutkinnon siihen päälle tai sitten ruveta professoriksi.

(Joudun nykyisin selittelemään ilkeilyjäni; niin joutuvat muutkin. Perheessäni, suvussani ja lähituttavissani on aina ollut todella suuri määrä sävähdyttäviä kaunottaria, jotka ovat sitten hankkineet humanistin koulutuksen ja sitä vastaavan toimen.)

Anna-Liisa Haavikon radio-ohjelmat ovat kerran toisensa jälkeen huippuhyviä. Kuuntelin tarkoin Anu Kantolan haastattelun, jossa oli puhe vallan monista kasvoista ja vallan naamioitumisesta. Molemmat, haastattelija ja ”matalasta vallasta” kirjoittanut haastateltu, hallitsevat harvinaisen taidon olla vouhottamatta ja taiturimaisesti lankeamatta siinä hötäkässä kuivakiskoisuuteen tai vaikeaselkoisuuteen.

Teesi on kiitettävän rämäkkä: poliittinen valta ja rahavalta naamioituvat aina; vallan käsitteeseen kuuluu vimmattu halu saada lisää valtaa.

Tunnen tämän aiheen hyvin. Olen itsekin lukenut sotien jälkeiset Suomen Kuvalehdet ja Talouselämät niiden ilmestyessä ja lisäksi aika laajasti nyt, viime vuosina. Isällisten byrokraattien, vallankumouksellisten tienraivaajien ja ”yksi meistä”-tyyppien kuvaaminen ja myös valokuvaaminen on tuttua. Kerran kuvasin useita viikkoja korkeimmassa oikeudessa jäseniä, esittelijöitä ja hallintoväkeä. Toisen kerran kuvasin jäsenet jonkin tasavuosijuhlan vuoksi frakeissa istuntosaleissa poseeraamassa. Kuvat ovat tietokoneellani. Tuon sukupolven valtaeliitillä oli tapa laskea leukaansa rintamuksille niin että kuvattava muuttui vajaamielisen vauvan näköiseksi. Kekkonen piti Kultalasta ja kumppaneista, koska nämä ymmärsivät kuvata häntä hiukan yläkulmasta. Maan isä halusi näyttäytyä virkatehtävissään komea otsa edellä.

Lähes kaikki Mannerheimin kuvat ovat alakulmasta. Se on hoviperinne. Siksi patsaillekin tehtiin pedestaali.

Paha että vanhat lehdet ovat niin ikäviä käsitellä ja sidottuina painavia.

Mutta jos käytämme Kantolan jakoa isällinen (Paasikivi, Kekkonen), vallankumouksellinen (Kai Kairamo ja 90-luvun pankkikriisin jo unohtuneet päähenkilöt + Björn Wahlroos), ja tavallinen ihminen (Sipilä) jolla on sukupuolielämääkin (Vanhanen), kysymys jää: onko näistä eliitin ikoneista olemassa yhtään kuvaa tai edes sanallista kuvausta, joissa he lukisivat romaania, novellia tai runokokoelmaa vapaaehtoisesti? Siis se ei kelpaa, että Kekkonen lukee vaimonsa Sylvin romaania.

Kas kun lukeminen ei sovi tosi miehelle, niin vastaavasti se ei sovi liioin eliittinaiselle.

Tiedän yksityiskohtaisen hyvin aika monen eliitin huipulla olevan henkilön todellisen suhtautumisen kaunokirjallisuuteen. Päätelmäni on, että tuota sangen yleistä mielitekoa piilotellaan tietoisesti.

Vasta asianomaisen jäätyä eläkkeelle päädyin eri syistä käymään hänen kotonaan. Emme olleet koskaan maininneet sanaakaan runoudesta; älähdin nähtyäni kirjahyllyn. Eläkkeelle siirtynyt oikeusneuvos tuntui osaavan ulkoa Henryn ja muut Parlandit ja kun mainitsin olevani itsekin harras Gunnar Björlingin niukkojen runojen ihailija hän kertoi iloisia ja surullisia tarinoita kirjailijasta, jota oma ruotsinkielinen yleisökin piti tarpeettoman erikoisena. Sanoiko hän että runoilija asui jossain vaiheessa Kaivopuiston seuduilla lämmittämättömässä murjussa?

Toisen kerran kävin asioilla Töölössä juristiprofessorin luona, jota olin pitänyt hiukan rajoittuneena. Kaikki paikat olivat täynnä tauluja, kotimaisten tekijöiden, parempia kuin Ateneumissa – ja hän oli tuntenut kaikki nuo taiteilijat henkilökohtaisesti ja huomautti ujosti, ettei kysymys ollut kätketyistä palkkioista – ei heillä mitään lakiasioita ollut.

Rahamiehiä

Yleisen, poliittisen, sotahistorian ja kulttuurihistorian kirjoja lukiessa törmään vähän väliä kysymykseen, mistä rahat.

Aika vapaasti olen kertonut, miten kenraalieversti Zdanov lukemattomine käskyläisineen paljasti korttinsa ja ojensi Helsingin Hotelli Tonissa kättään vuodenvaihteessa 1944-1945 määräten, että juuri lakkautettujen fasismin luonteisten järjestöjen rahat olisi luettava siihen käteen niin kuin olisi jo.

Suomalainen neuvotteluosapuoli, pankinjohtaja Paasikiven ja myöhemmin kokemusta Suomen pankista hankkineen Kekkosen johdolla kysyi, vielä silloin vapaana olleen entisen presidentin ja aikaisemman Suomen Pankin johtajan Risto Rytin ohjeen mukaisesti:

”Mitkä ihmeen rahat?”

Syksyn 1944 Helsingin raastuvanoikeus oli tehtaillut lainhuutoja ja kiinnityksiä, ajoittain myös yöaikaan. Muutamat jo luotettavuutensa osoittaneet asianajajat – eturivissä Heikki Borenius vanhempi, ja nousevat tähdet, olivat hävittäneet Suojeluskuntien ja Lotta-Svärdin varat salaperäisellä tavalla. Melkein välittömästi Meilahtea alettiin rakentaa käteisellä. Suojeluskunnantaloon Hesperiankadulle ei tullut vasemmistopuolueiden konttoreita, vaan verovirasto. White Ladyn kortteliin kohonnut suuri kerrostalo täyttyi ansioituneista upseereista. Joukko yhdistyksiä ja säätiöitä alkoi tukea rahallisesti isänmaallisia hankkeita.

Suomessa on ollut maan kokeneimpia pankkimiehiä presidentteinä, mainittujen lisäksi Koivisto, ja keskuspankkimiehiä, kuten Kallio ja Niinistö.

Vaalirahasotkuista keskustellaan hanakasti tänäkin päivänä. Siitä ei ole näkynyt tietoja, mistä maalaisliiton nousu rahoitettiin ennen sotia. Puolue oli pohjalainen keksintö, aluksi kansanliike, josta tuli nopeasi poliittinen toimija. Katse kääntyy tietenkin kohti osuus- ja säästöpankkeja, jota olivat kauan kassoja vain. Sekä maalaisliiton että työväenliikkeen yritystoiminnan rahoittajiin on luettava myös SOK ja OTK, oikeastaan Elanto. Uudessa historiikissa Elannon ja KOP:n hyvin kiinteää suhdetta ei mitenkään peitellä. Suhde rakentui kahden miehen varaan, Paasikiven ja Tannerin. He olivat tutustuneet, kun Tanner kävi juuri perustetun Liikemiesten kauppaopiston, ja siellä opetti hallinto-oikeutta niin ikään nuori tohtori Paasikivi.

Rytin huima verkosto ja tie valtionpankin johtoon 33-vuotiaana perustui aivan poikkeukselliseen lahjakkuuteen ja menestykseen, mutta oli hän vaimonsa sukulaismiehen Serlachiuksen kanssa luonut kyllä myös vankat suhteet pääomapiireihin. Yksinäisen tähden harhailija Alfr. Kordelin oli hänen asiakkaitaan. Kordelinin Suomen suurimmaksi arvioidun omaisuuden säätiöittäminen oli suuri toimeksianto, joka onnistui.

Tutkimukselta on mennyt jossain määrin silmien ohi toinen rahoituksen lähde, vakuutusyhtiöt. Boreniuksen toimisto, joka sijaitsi vuosikymmeniä Pohjolan talossa, vastasi Saksan Itämeren divisioonan ja siis Helsingin valloituksen rahoituksen ja kirjanpidon järjestelyistä jo huhtikuusta 1918. Sen jälkeen tuo sama toimisto oli keskeisesti mukana sangen lukuisissa äärioikeistolaisissa hankkeissa ja siis taholtaan kiinni metsäteollisuudessa. Sanansaattajan toimi usein Kai Donner.

Asiasta ei ole vedenpitävää näyttöä, mutta oikeistoliikehdintä tiettävästi lysähti 1931 siihen, ettei Rudolf Walden lähtenyt mukaan ja metsäteollisuudesta rahoineen oli liikkeellä vain haihattelijana tunnettu Haarla.

Kenraali Mannerheimin yksityisistä ja julkisista raha-asioista ja osittain mutkikkaista perheoikeudellisista ongelmista huolehti nimeään kantavan toimiston osakas asianajaja Hannes Snellman.

Mielenkiintoinen rooli oli myös liiketoimintansa vuoksi nopeaa rahaa käyttävällä merenkululla, josta tulevat tietenkin mieleen Langenskiöldit, Erkkoihin liittyvä suku, ja Krogius. Sota-ajan ministerinä istui höyrylaivayhtiöstä Henrik Ramsay ja HOP:n pääjohtaja Witting sekä SOK:n rahoitustoiminnasta Rangell, Rytin seuraaja Suomen Pankissa. KOP:llä oli valtioneuvostossa runsas edustus, kuten Jyväskylän konttorin esimies Toivo Horelli.

Kansalaissodan alkuvaiheessa väitetään Hugo Standertskiöldin, joka oli silloin Suomen rikkain ja lihavin mies, ilmoittaneen sähkeellä: ”Hugo maksaa”. Hän oli se Venäjällä aseteollisuutta harjoittanut upseeri, jonka kesämökki oli Aulanko ja kaupunkiasunto nykyisin Korkeimman oikeuden hallussa oleva Pohjois-Espa 3. En tiedä, mihin tämä jättiläisomaisuus meni ja kenen toimesta, mutta luulen tietäväni.

T.M. Kivimäki ei noussut pääministeriksi ja lähettilääksi ansioistaan siviilioikeuden professorina vaan kunnostauduttuaan varhain asianajaja Eino Tulenheimon piirissä, josta oli suora yhteys Helsingin yliopistoon ja valtioneuvostoon ja metsäteollisuuteen.

Todennäköisesti nämä juristit ja heidän vanavedessään Y.J. Hakulinen, olivat ne luovat kyvyt, joiden varaan rakennettiin muuttuneessa tilanteessa niin tavattoman keskeiset kartellijärjestelyt. Samassa yhteydessä on mainittava KKO:n presidentti Curt Olsson, jossa Hankenin entisenä rehtorina oli etevät tiedot myös maan rahoitusoloista.

Vaalirahoituksesta – tietäen ettei Kekkonen varhaisvaiheessa nauttinut suurtakaan suosiota Yhdyspankin Ehrnroothien piirissä, minulla on arvaus puolueen rahoituksen yhdestä suunnasta. Wallenbergit – siis Skandinaviska Enskilda Banken. Sen rooli sodan ja jälleenrakennuksen rahoittajana on tunnettu. Metsäteollisuus oli uudelle maalaisliitolle ongelma. Siellä oli takana Hambro’s, johon suhteet kai kuitenkin rakentuivat Suomen Pankin kautta.

Viittaan samalla kohteliaimmin siihen, että demareilla on ollut nyt vuosikymmeniä paras miehensä valtionpankin johdossa, näennäisesti syrjässä päivän tapahtumista.

Ja kenellä on porvaripuolella parhaat suhteet todella suuriin pankkeihin? Sauli Niinistöllä ja Jan Vapaavuorella.

Vaalipuheeni

En ole koskaan ollut ehdokkaana mihinkään, eikä ole pahemmin pyydettykään. Kiitos siitä.

Vaaliohjelmat ovat kuitenkin parempaa televisioviihdettä kuin mitä kaupallisilla ulkomaan yhtiöillä on tarjolla. Koska en todellisuudessa ymmärrä poliitikkoja, seuraan heidän puheitaan ihmetellen. Kyllä he ovat lahjakkaita ihmisiä. Viimeksi Päivi Räsänen osoitti melkein suvereeneja taitoja. Se on paljon sanottu, kun ajattelee, miten kulmakuntaisia käsityksiä hänellä kuitenkin on. Hoito- ja hoivakysymyksistä kiisteltäessä hän on omalla alueellaan.

Toisaalta myös hänen esiintymisensä panee miettimään, miten järkyttävä teho voisi olla äänenkorkeuden laskemisella ja puherytmin hidastamisella, vaikka kuinka kello käy.

Hiukan olen kuitenkin pahoillani siitä, että vanhusten hoito näyttää olevan alue, jolla saa puhua mitä roskaa tahansa, varsinkin julkisesti.

Aivan varmasti pahoja epäkohtia on ja aivan varmasti tilanteet vaihtelevat eri seuduilla sietämättömästi. Olen ymmärtänyt, että tämä onkin yksi kuntauudistuksen ja sen ST-osan perimmäisistä syistä. Meillä on vanhus-kuntia, joissa rahat ja voimat eivät riitä. Koska vanhuksilla on äänioikeus, poliitikot pitävät heidän asiaansa kovasti esillä. Ja niinpä asiasta saatiin jo säädetyksi laki.

Aivan varmasti ratkaisumalleja on monta, myös sellaisia, jotka ovat keskenään ristiriidassa.

Minua ei kannata uskoa, koska nyt eri tavoin yli 20 vuotta sairaita omaisia autelleena olen koko ajan ollut valtavan etuoikeutetussa asemassa. Siksi omia kokemuksiani ei voi yleistää. Mutta siitä huolimatta sanon: älkää kaatako omia pelkojanne ja huonoa omaatuntoanne hoitohenkilökunnan niskoille. He ovat pätevää väkeä ja tekevät erittäin kovaa työtä huomattavan pienellä palkalla.

Tuo etuoikeutettu asema ei tarkoita omassa tapauksessani pelkästään rahaa, jota minulla ei ole käytettävissä epätavallisia määriä, vaikka ei tietenkään ole aihetta eikä oikeuta valittaa.

Tarkoitan ennen kaikkea sitä, että olen juristi ja tottunut toimimaan erilaisten viranomaisten ja virastojen kanssa ja myös ottamaan selvää ajoittain ja kohdittain aika mutkikkaista laeista, säädöksistä, ohjeista ja päätöksistä.

Kokemukseni ovat pelkästään hyviä. Kunhan muistaa pukeutua rähjäisesti eli tavalliseen tapaansa ja varoa huolellisesti kaikkea, minkä toinen voisi tulkita mahtailemiseksi, kaikkien virkamiesten ja –naisten kanssa pärjää. Vanhan kansan rautanyrkit ovat onneksi kuolleet.

Tyypillinen halpamainen temppuni on aloittaa sanomalla, että tulin kysymään neuvoa. Titteleitään ja virkanimikkeitään ei pidä mainita. Kaikki valtiolta ja kunnilta palkkaa saavat ovat herkistyneet arvaamaan ”vaaralliset” yhteydenottajat ja uhraamaan heille sellaista myötämieltä, jota yhteinen kansa jää kaipaamaan.

Sotien jälkeen remmissä oli muuten riuskaa väkeä. Yksikin lääkäri täytti mustekynällä potilaskorttia ja kysyi pinnatuolilla pönöttävältä potilaalta:” Mitä sä töiksesi teet?” – ”Minä olen, khrm, hovioikeudenneuvos…” – ”Paskaaks siinä köhit. Eikös se ole ihan hyvä duuni?”

Hoitajien työ on hyvin raskasta ja huonosti palkattua, ja usein työajat ovat hankalat. Mietin monesti, millaista on perheen arki, kun on lapsia ja äiti on esimerkiksi hoitaja ja isä poliisi ja pitäisi vielä onnistua asumaan pääkaupunkiseudulla. Tällaisia ei kai kauhean paljon murehdita, koska pienituloisten mutta ahkerien ja ihmisyhteisölle välttämättömien ihmisten halveksiminen on muotia. Jos joku on perinyt liituraitakuvioiset housut, hän on ainakin omasta mielestään kovasti paljon parempi kuin nämä toiset, joilla ei ole edes entisajan duunareiden eikä ”todellisten työtätekevien” sädekehää.

Toistan vielä kerran, että vaikka on virhe yleistää omia kokemuksiaan, olen jatkuvasti ihmeissäni täällä, pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissa, mistä näitä mahtavia, jaksavia ihmisiä riittää, ja haluan heitä kiittää.

Opintokirjakin toista tuumaa

Mielitautioppi ei varsinaisesti tunne opiskeluneuroosia ja oikeudenkäyntipsykoosia. Minulla on valitettavasti silti tietoa molemmista aika runsaasti, ei potilaana vaan uhrina.

Mainio mutta jokseenkin unohdettu neurologi Viktor von Weitzsäcker, jonka sukulaispoika muuten oli presidenttinäkin (1984-1994) kirjoitti laajassa pääteoksessaan rettelöintitaipumuksesta (”Patosophie”). Hän arveli, että taipumus joutua oikeudellisiin selvittelyihin on usein enemmän kiinni luonteesta kuin asian luonteesta.

Lakiasioita kokeneet hyppystuntuma sanoo samaa. Vaikka oikeusjutut olivat aika samanlaisia, kumman usein tietyt naamat näki käräjillä. Ja puhe on tässä riita-asioista tai niin vähäpätöisistä rikoksista, ettei niissä ole vallesmanni liikkeelle lähtenyt.

Kauhavalla pisin tietämäni perinnönjako- ja testamentin moitejuttu kesti 32 vuotta, kun se ajettiin eri lähtökohdista ja eri henkilöiden toimesta useita kertoja ”aina senaatin peräseinään asti” eli kaikki oikeusasteet läpi. Kuten aina, tapaus merkitsi kaikille osapuolille pelkkää rahanmenoa. Koulunkäyneitä lakimiehiä ei siihen aikaan maaseudulla juuri ollut, ja kauppaloissa ja kaupungissa työskentelevät tiesivät, että nämä alan miehet eli oikeudenkäyntiraivoiset olisivat laskun maksamisen sijasta haastaneet seuraavaksi oman asianajajansa kuultavaksi ja vastaamaan erinäisistä, toinen toistaana omituisemmista laiminlyönneistä ja ylitsekäymisistä.

Tilastoja tutkiva saattaa myös erehtyä. Vallankin Itä—Suomessa käräjillä oli ennen sotia valtavasti juttuja, ja tavallisimpia olivat kunnianloukkaus, haaskaus (puiden vieminen toisen metsästä) ja luvaton syöttö (elukoiden päästäminen naapurin apilamaahan). Luullakseni käräjöinti oli kuitenkin ennen kaikkea hyvä syy päästä pois kotoa, tavallisimmin kirkonkylissä pidettyihin toimituksiin juopottelemaan, vaihtamaan hevosia ja tapaamaan tuttuja. Ellei ollut omaa juttua eikä ollut manattu edes todistajaksi, haastettiin sitten naapuri ilman aikojaan. Rikosasioissa oli suullinen haaste sallittu eli jutun käsiteltäväksi saaminen onnistui toistaitoiseltakin.

Opiskeluraivoiset tunsi enne opintokirjan paksuudesta. He olivat luonnollisesti heti ensimmäisellä luennolla jonottamassa alkumerkintöjä ja istuivat sitten luennon toisensa jälkeen, yleensä luennoitsijasta katsoen edessä vasemmalla. Yksi tunnusmerkki oli luentovihkon muistiinpanojen kumittaminen. En ehkä ole ainoa, jonka mielestä vinoon menneen muistiinpanon päälle voi vetää henkselit ja aloittaa uudestaan paremmalla onnella.

Kirjallisia merkintöjä tekemättäkin selvisi, mutta yllättävän monella professorilla oli luentosarjoissaan korjauksia tai muutoksia kurssikirjassa väitettyyn, ja juuri niitähän ne tenteissä sitten kysyivät. Jos käytettävissä oli hyvä kirja, kuten tekijänoikeudessa, pidin itse joskus luennot ottamalla käytännöstä tai oikeuselämästä esimerkin toisensa jälkeen ja selvittämällä, miten lakitekstin ja kirjojen kieltämättä kiemuraisia sääntöjä oli niihin sovellettava. Se loukkasi kovasti joitakin opiskelijoita. Ilmeisesti he arvelivat, että tuollainen menettely oli epätieteellistä – mutta kun ei juridiikassa oikein ole ”klinikkapalvelua”.

Kaksi tutkintoa on hyvä ajatus, jos ne liittyvät sopivasti toisiinsa. Diplomi-insinööri ja kauppatieteen maisterin tutkintojen suorittamista suositaan. Tilanne lienee kyllä muuttunut. Ainakin Aalto-yliopistossa aineita voi yhdistellä luovasti, kunhan ei erehdy luulemaan, että uuvuttavista alkeista voisi tinkiä.

Mutta yksi tutkinto riittää, ja monilla aloilla ei ole niin nuukaa, millaisista aineista se koostuu. Sangen moni kehaisee, ettei ole työelämässä koskaan tarvinnut opiskellen hankittuja tietoja tai taitoja.

Niinpä nämä opiskelemisen hirmut, joista jotkut jäävät aivan totta vuosikymmeniksi kiinni erilaisiin kursseihin, eivät taida tähdätä mihinkään kouriintuntuvaan. Opiskelun maailma vain on heille soiva ilmapiiri, koska tavoitteet on määritelty ja myös kriteerit tiedossa.

Luin jonkun valittavan lehdessä, että ulkomaisia tutkintoja ei Suomessa oikein arvosteta. Ei varmaan, niin. Olen joutunut muutamankin kerran tilanteeseen, jossa haetaan ihmistä näillä käsittämättömän suosituille aloille, kuten toimittajaksi kustannusliikkeeseen. Yllättävän yleinen, julma ja tosi periaate on: väitelleet tohtorit karsitaan ensimmäisinä ja samoin ne jotka ovat suorittaneet arvosanoja jopa värikuula-ammunnassa. Siinä on jotain epäilyttävää, että tuollaisilla papereilla joutuu hakemaan paikkaa…

Helppo kysymys

Mutta vastaaminen on vaikeaa. Virkamiehille karenssi?

Termiä on käytetty eniten työttömyyskorvausten yhteydessä. Nyt on noussut esiin kysymys, saako virkamies siirtyä tuosta vain elinkeinoelämään. Kysymys on suunnilleen sama kuin saako entinen pääministeri ja puhemies ryhtyä konsultoimaan kansainvälistä yritystä.

Vaikuttaa siltä, että keskustelu on aiheellinen. Saako tuomari ryhtyä asianajajaksi? Entä vanhuuseläkkeelle jäätyään?

Muutamia hätiköityjä vastauksia on jo nähty. Elinkeinoelämässä johtajat ja asiantuntijat ovat laillistettuja porttoja, jotka kaupittelevat itseään eniten tarjoavalle. Menettelyä ei pidetä sopimattomana. Haitalliset vaikutukset voi estää käytännössä kahden vuoden ajan kilpailukieltosopimuksella eli työsopimuksen kilpailunrajoitusehdolla. Myös yleinen laki sanoo asiasta jotain, vaikka työntekijä on vapaa lojaliteettivelvollisuudestaan työsuhteen päätyttyä.

On väitetty, että virkamiesten (käytän termiä edelleen, vaikka laki on muuttunut perinpohjaisesti) velvollisuudet olisivat selvät lain nojalla ja ettei laissa siis olisi aukkoa.

Mielestäni tuo on aika yltiöpäinen väite. Ellei virkamiestä sido laissa tai asetuksessa määrätty vaitiolovelvollisuus, nykyinen laki on mielestäni epämääräinen. Jos joku soittaa minulle ja kysyy, onko oppilaanani ollut N.N. fiksu vai ei, tunnen olevani vapaa vastaamaan. (Vastaisin etten pidä vastaamista asianani, mutta se on henkilökohtainen asenteeni; jos joku on ollut mielestäni poikkeuksellisen hyvä, sen sanon mielelläni.)

Nykyistä enemmän huomiota olisi kiinnitettävä vaitiolovelvollisuuden eli salassapitovelvollisuuden täsmentämiseen.

Tuomaria sitoo neuvottelusalaisuus. Tuomari ei saa ilmaista, mitä oikeudessa on keskusteltu suljettujen ovien takana. Tuo salaisuus on ikuinen. Sen takana ovat myös esittelijöiden ja tuomareiden muistiinpanot. Olen ennenkin kertonut, että tutkijoiden kaipaama oikea tieto saattaa löytyä juuri niistä, koska takavuosina tuomioistuimen perustelut olivat yleensä surkeita. Kymmenen – kaksikymmentä vuotta sitten juuri kukaan tuomari ei olisi kirjoittanut päätöksen perusteluihin, että todistaja X:n kertomus on epäuskottava. Nykyisin näin tehdään ja arvio pyritään perustelemaan.

Lääkärin vaitiolovelvollisuus säilyy, vaikka hän olisi lopettanut toimintansa ja sulkenut vastaanottonsa. Olen nähnyt jopa korkean syyttäjäviranomaisen pohdinnan, mitä terveydentilaa koskevia tietoja muuan oli saanut ystävänä ja mitä lääkärinä. Erottelu on virheellinen. Lääkäri on vaitiolovelvollinen myös terveystiedoista, jotka hän on kuullut kahvilassa.

Tulkinnoissa on otettava huomioon, ketä salassapidolla halutaan suojata. Terveydenhuollon henkilökuntaa ajatellen vastaus on hyvin selvä: potilasta. Tieto esimerkiksi mielenterveyden ongelmista voi olla potilaalle haitallinen myös sen jälkeen, kun hän on parantunut. Siksi suojan toteutumisen kannalta on välttämätöntä, että suoja koskee kaikkia lääkäreiden ja muun terveydenhuollon henkilökunnan puheita ja kirjoituksia.

Joku hakee työpaikkaa, ja hänestä tiedetään, että taustassa on tuollaista. On kuultu lääkärin maininneen asiasta. Tästä näkökulmasta on samantekevää, onko lääkäri hoitanut tuota potilasta itse vai onko hän kuullut asiasta lääkäripuolisoltaan.

Tämän ongelman ympärillä ilmeni selvää rakoilua Dragsvik-kiistan aikana. Sotilas on kuitenkin myös eläkkeelle siirryttyään velvollinen vaikenemaan maan puolustamiselle edelleen merkityksellisistä tiedoistaan. Miten Helsingin energiahuolto on varmistettu? Moni tietää, mutta tieto on salainen, ja mielestäni sen on syytä olla salainen. Vaikkei meillä ehkä ole vakoilevaa vihollista, terroristit saattavat olla valppaina.

Hyvä esimerkki kahteen suuntaan taas kerran: Ruotsi vakoili Neuvostoliiton sotilaallista lennätin- ja radioliikennettä Naton ja USA:n hyväksi ainakin vuodesta 1949. Tieto ja tiedot ovat nyt Ruotsissa julkisia. Rytin päiväkirjoja suojaa, mielenkiintoista kyllä, tekijänoikeus (70 vuotta kuolinvuodesta – laki muuttui 1995, joten täpäräksi meni; ennen suoja-aika oli 50 vuotta).

Tähänastisen loppu

Rehtoristo ojensi kukkia. Yrityksistä huolimatta en saanut oikein selvää, miten aineeni jatkuu Lappeenrannassa. Vastaus on kai mitenkuten. Vuosi sitten meitä oli yritysjuridiikassa neljä professoria, nyt jää yksi. Rahatilanne ei kuulemma pane rallattelemaan.

Hiitissä jatkan pätkätyöläisenä entisellä nimikkeellä ”Principal Scientist”. Se kuulostaa minusta sanomattoman juhlalliselta, etenkin kun en ole tiedemies. Tiedemiehiä olen kyllä nähnyt, tunnustellut heidän pukunsa kangasta ja katsonut, miten he kirjoittavat salaperäisiä merkkejä kuitukärkikynällä paksuun sidottuun kirjaan.

Sellaiset kirjat pitäisi säilyttää öisin kassakaapissa, etteivät ne joutuisi rosmojen käsiin. Hiitissä ei kuitenkaan taida olla kassakaappia.

Turussa luennoin kulttuurihistoriaa talvella. Se on puolta lähempänä, ja erikoisen näppärää on luennointi Kupittaan kulmilla. Jos sattuu tulemaan hulluksi kesken luennon, siellä on tai ainakin pitäisi olla alan laitos lähettyvillä. Rautatieasema ainakin on.

Tämän jälkeen en mene Lappeenrantaan virassa olevana professorina. Voin kertoa sellaisia terveisiä, että vaikka olin tuntevinani jonkinlaista haikeutta, alan ymmärtää entistä paremmin vallankumouksia. Aivan selvästi muutokset per 1.1. ovat suuria, ja kun pelkästään työsuhteiden, vakuutusten ja vastaavien setvimiseen näyttää kuluvan kumminkin puoli vuotta, kyllä sieltä mielellään on poissa.

Kerroin rehtorille ja vararehtorille käsityksiäni heidän tehtävistään. Se oli kai Groucho Marxin sitaatti:” My father had a chair of applied electronics. In Sing-Sing.”

Junassa oli mies, jolla oli kello, joka oli kultaa. Olin luullut, että Rolexit ovat siirtyneet itämarkkinoille, mutta ei, tässä näytti olevan yksi syy metsäteollisuuden ongelmiin.

Teki mieli kysyä kellomieheltä, mistä hän oli hyötynyt paidan, joka istui noin hyvin, vaikka hänelläkin oli mahaa. Vastasin kysymykseeni, että eiköhän tuo liene teetetty. Oscar Jacobssonin narinkasta saa vain kohtuullisesti normaalia kalliimpia paitoja mittojen mukaan, jos näet mitat ovat persoonalliset.

Luin uutta Kanavaa, jossa kirjoitetaan syömisen etiikasta. Toisella sivulla Seikko Eskola esitti huomion, jonka päätin välittää teille, lukijoilleni.

Sillä välin juna piti hiljaisen hetken Luumäen paikkeilla, kukaties kunnioittaakseen Kansalaissodan uhreja, joita kertyi näillä main paljon kiitos Kotkan punaisen kaartin lentävän osaston ja sitten tarmokkaiden kenttäoikeuksien. Voi olla että ajatuksena oli muistuttaa matkustajien mieleen radanrakennuksessa tauteihin ja nälkään kuolleet, joita oli yhtä paljon kuin ratapölkkyjä Kouvolasta Taavettiin.

Eskola mainitsee, että lihava länsimainen ihminen on pysyvä maalitaulu. Yhä uudet erillisryhmät eli vähemmistöt saavat erikoiskohtelun. Sitä vastoin tavallinen keskiluokka on kysymättäkin selvästi syyllinen kaikkeen ympäristön vaarantamisesta kansantalouden pohjavesien vaarantamiseen.

En ole toistaiseksi saanut selvää ajatuksesta. Kieltämättä kuninkailla oli narrit ja niin sanottu käänteiskulttuuri oli karnevaalien muodossa tuttu jo Babyloniassa – mutta miksi juuri nouseva keskiluokka, jota kauan nimitettiin porvaristoksi, ryhtyi maksamaan siitä että heitä pilkataan?

Jos keksin järkevän selityksen, kerron sen tässä blogissa. Kirjallisuuden ja taiteen romantiikka, joka jatkui samana liikkeenä modernismiin asti loppuakseen äkisti 1975 tai 1992, loi pysyvät mallit. Oli boheemi taiteilija, joka pilkkasi ja halveksi porvariston latteutta ja pyysi rahaa. Oli lehtimiehiä, jotka säihkyttivät sanan säilää kuin mikäkin Scaramouche, raapien porvaristo takapuolen nahkaa, ja pyysivät rahaa. Oli vallankumouksellisia, jotka istuivat British Museumissa tai Genevessä laatimassa traktaatteja käytännön suunnitelmia porvariston syöksemiseksi vallasta puhtaan ja turmeltumattoman proletariaatin oikeutettujen vaatimusten vuoksi, ja saivat rahaa ja suosionosoituksia.

Amerikkalainen kirjallisuus ja myös elokuva on täynnä kuvauksia Babbiteista, menestyvän luokan rikollisesta sieluttomuudesta. Ranskan kirjallisuus on täynnä kuvauksia amerikkalaisten sieluttomuudesta, ja Englannin kirjallisuudessa sielukkuus ei ole toistaiseksi tullut muotiinkaan.

Nähdäkseni Kanavan kirjoittaja oli oikeassa huomauttaessaan, että Väinö Linnasta Juha Siltalaan vuoden 1918 punaisista on annettu hiukan runebergiläinen kuva.

Aikalaiskuvaajat – Eino Leino, Juhani Aho – eivät ehkä ole aivan väärässä kuvatessaan punakapinaa huligaanien toimeenpanemana vallankaappauksena, johon sitten ajautui mukaan vähän vastuullisempaakin väkeä.

On aika kaivaa hyllystä Diktoniuksen ”Röd Emil”, runo, kenties täyteläisin kuvaus vuoden 1918 punaisesta pyssymiehestä.

Katsoin junassa istuvaa keskiluokkaa ja tunsi nukahtelevani omieni keskellä.

Kenen poikia?

Toimitin kerran isälleni sarjakuva (Häjyt), jossa viikatemies kysyy, eikö isäntä pelkää kuolemaa, eikö tämä tiedä, kuka hän on – Kuolema. Johon isäntä: ”Ja kenen poikia?”

Isäni nimittäin kysyy tai kysyi jopa Espoon taksinkuljettajilta nimeä ja seuraavaksi että kenen poikia ollaan.

Omassa vanhenemisessa on sekin piirre, että huomaa toistavansa orjallisesti kaikkia tapoja, asenteita ja tottumuksia, joita nuorempana häpesi vanhemmissaan. Mielenkiintoista kyllä, politiikan ja kulttuurin mieltymykset eivät tunnu periytyvän, eli ehkä ne eivät sitten ole niin tärkeitä.

Niinpä kysyin itseltäni nähdessäni uusimman ulkoministerin melskaavan televisiossa, että kenen poikia ja muistin tietenkin, että liittyy jotenkin jääkiekkoon. Vasta sen jälkeen käsitin, että nyt on herra paratkoon valittu blogin pitäjä ministeriksi. Eikä se mikään huono ole, vaikka on tietysti poliitikon blogi eli kokoelma bulletineja kirjoittajasta itsestään.

Mutta siis HIFK:n kannalta tärkeä Göran Stubb on isä ja tämä epeli itse ei oikeastaan ole Helsingin ruotsinkielistä herrasväkeä, kuten tunnustan luulleeni. Saman virheeni oikaisi Kjell Westö, joka sanoi olevansa kylläkin Munkkivuoren ostarilla kasvanut helsinkiläinen mutta lukeutuvansa silti Pohjanmaan rantaruotsalaisiin.

Minulla on siis rasistinen ennakkoasenne. Tulen olettaneeksi, että kaikki olisivat, niin kuin Donner ja Kihlman, luokkatovereita ruotsalaisesta norssista, suunnattoman varakkaita ja etuoikeutettuja syntyperältään ja ruotsalaisella klubilla Kruunuhaassa omahyväiseksi opetettuja.

Kiirehdin siksi kertomaan teillekin, että tuo asenne ja olemus, jota kukaties arvelin uudenaikaisimmaksi mediataidoksi onkin karjalaisuutta. Vilkkaus, sosiaalisuus ja tietty oveluus näyttävät viipurilaisuudelta. Todellisuudessa suku on, kuten televisiossa kuulemma on dokumenttiohjelmassa kerrottu, Käkisalmesta, sikäläisen puutavaraliikkeen virkailijoita ja johtoa, ja edellisessä sukupolvessa näitä ruotsinkielisiä rautatieläisiä, joita kyllä riittää.

Näyttää siellä olevan suvussa myös Buttenhofeja ja seudulle tyypillisiä suhteita saksalaisuuteen. Kuten hyvin tiedätte, viipurilaisen Hackmanin pöytäkirja- ja kirjanpitokieli oli vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen saksa. Viipurissa, jonka satelliitti Käkisalmi siis oli ainakin näille ruotsinkielisille, oli myös täysin normaalia osata ranskaa ja venäjää ja kukaties myös englantia.

Mutta jos tuollaisen miehen päästäisi irti sotia edeltäneen ajan Viipurin torille – tai kukaties nykyiselle – siellä hän ei joukosta erottuisi. Niin – yritän tässä varoa onnentoivotuksia ja muutakin suosioon sulkeutumista – mutta tuo tuollainen sukukunta, johon siis omakin isänpuolinen sukuni lukeutuu, oli kouliintunut varastamaan puutavaraa venäläisten mailta ja muutoinkin pettämään ryssää kaupoissa…

Olen toistellut kauan, että Euroopan kaksi viimeistä todella sivistynyttä kaupunkia tuhottiin: Viipuri ja Krakova. Tässä lauseessa mittaan ”sivistystä” kielitaidolla sekä teatterien, orkesterien ja viihteen runsaudella.

Ehkä tämä tieto ei erikoisemmin hytkäytä teitä, lukijat. Minuun se tehoaa ehkä erityisesti siksi, että opin aikoinani pitämään itseäni ja isän puolen sukuani jollain tavalla mielenvikaisina, koska olemme kovia puhumaan, myös tuntemattomien kanssa. Pohjalaisympäristössä sellainen korostui ja herätti kummastusta.

Vaikka olen syntynyt ja kasvanut Pohjanmaalla, en siis ole tippaakaan pohjalainen – äidin suku on Satakunnasta ja isän Karjalasta. Esiinnyn mielelläni myös pohjalaisuuden tuntijana, mutta olen sivullinen.

Olihan siellä nopeasti pohjalaistuneita jopa evakoissa, mutta meidän kauppiasklaanimme oli eri syistä jotenkin eriseurainen.

Tämä ministeri Stubbia koskeva kirjoitus on myös paljastus. Radio-ohjelmassani huomaan hakevani vastauksia paikallisuutta ja alueellisuutta koskevaan hämmästelyyni, ja löytyyhän niitä.

Ja olisihan tämä pitänyt arvata. Nähdäkseni hyvän avauksen tehnyt kosmopoliitti on – hänen täytyy olla – taustoiltaan kaikkea muuta kuin kosmopoliitti.

Huomatkaa, lukijat, huolellisesti, että Karjala oli iso maakunta. Esimerkiksi Sortavala oli taistelevan suomenkielisyyden tyyssija, laulujuhlien ja siis seminaarin kaupunki.

Korkeimmassa oikeudessa oli minun siellä työskennellessäni 23 jäsenestä 3 sortavalalaista (Saarni-Rytkölä, Leivonen ja Heimo Lampi), ja 4 viipurilaista (Miettinen, Jalanko, Salervo ja joku jota en juuri nyt muista), sekä lisäksi 4 samana vuonna Helsingin Normaalilyseosta ylioppilaaksi päässyttä.

Eikös tässä ole Suomen historia pähkinänkuoressa?

Näennäisyyden kulttuuri

Nyt media kyselee, miten se on menestynyt itse järjestämissään kauneuskilpailuissa.

Vastausta haetaan kysymykseen, onko median merkitys muuttunut esimerkiksi suhteessa tuomioistuimiin.

Vastaan johdonmukaisesti, etten tiedä.

Kaikki alkoi parveketupakoinnista. Ehkä se oli ent. ulkoministerinkin alamäen alku. Asiat alkoivat tulla muotiin ja johtaa lainsäädäntöön.

Kirjoitin tähän blogiin 30.1. ”Toivottavasti poliisiylijohtaja Salminen on nyt huolestunut. Siihen olisi syytä.”

Tänään häntä aiotaan erottaa virantoimituksesta auton takia. Tosin lehdet ei ole palauttaneet mieleen, että hän ehti riitaantua muiden ohella suojelupoliisin, liikkuvan poliisin ja Helsingin huumepoliisin kanssa – tai siis ei onnistunut hillitsemään riitoja.

Mutta että autoon! Kas kun ei ratikkalippuihin.

Päivän lehti lupaa myös lain, jonka mukaan tuomareita voitaisiin erottaa, jos heitä sakotetaan esimerkiksi myymälävarkaudesta. Esimerkkinä ei mainita liikenteen vaarantamista eikä varsinkaan seksuaalista ahdistelua tai työpaikkakiusaamista.

Tämä saattaa olla tuomareiden riippumattomuuden loppu. He ajautuvat riippuvaisiksi toisistaan ja päätyvät taisteluyksiköiksi; juuri tämä luontainen kehitys on Yhdysvaltoja lukuun ottamatta kyetty estämään läntisessä kristikunnassa. Itäisen Euroopan maissa tuomioistuimet ovat olleet vanhastaan sitä, mihin meillä siirrytään nyt: teattereita.

Oikeastaan teatteri on hyvä asia ja hauska perinne. Mielessäni on sen pahanlaatuinen versio, näennäisyyden kulttuuri, jossa näyttelijät ovat vakavissaan.

Liike-elämään näennäisyydet (appeareances) tulivat ensin. Merkittävään tehtävään on valittava nainen – ja valitaan. Ei sovi edes kysyä, millainen nainen. Heitä on, kuten miehiäkin, sellaisia jotka soveltuvat erinäisiin tehtäviin ja sellaisia jotka eivät oikein sovellu.

Tasavallan presidentti sanoi hauskasti, että nyt ihmiset haluavat poliitikkojen käyttäytyvän paremmin kuin he itse käyttäytyvät. Tarja Halonen ei maininnut tasa-arvoa. Illan televisiokeskustelussa mukana ollut naisliikkeen edustaja jäi vähän kalliolle, kun oli nähty ja kuultu ministerin viestikumppanin asiallinen haastattelu – hänellähän näytti olleen tarkoitus väittää jotain muuta, mutta televisiokeskustelut menevät yleiseksi huutamiseksi.

Luulen että mikään ei kuitenkaan ole muuttunut. Ihmisten eli äänestäjien keskustelusta jokin määrä on siirtynyt kahvipöydästä nettiin, mutta en tiedä, onko sillä nettikeskustelulla mitään merkitystä.

Luin hiljan arvovaltaisesta julkaisusta tutkimuksen Wikipedian kirjoittajista. Ne, jotka ilmoittavat motiivikseen aatteen, kirjoittavat vähiten, ja ne, jotka ilmoittavat motiivikseen huvin (fun), kirjoittavat eniten.

En usko, että mielipidejohtajia ovat ne, jotka esittävät mielipiteitä – tai ainakaan ne, jotka esittävät paljon mielipiteitä.

Näennäisyyden kulttuuri on kirjattu Ihmisoikeustuomioistuimen ennakkotapauksiin. Tuomarin tai virkamiehen esteellisyys koskee myös tapauksia, joissa voi syntyä käsitys epäasiallisista kytkennöistä.

Ei riitä että toimii oikein. Toiminnan on myös näytettävä oikealta. Ei riitä että on rehellinen. On myös näytettävä rehelliseltä. Jos sattuu olemaan huono pärstäkerroin, asiaa ei voi auttaa.

En usko, että median ja muun vallan suhde olisi muuttunut. Mannerheim oli median mestari ja vielä suurempi mestari oli Napoleon, joka silti tapatti miljoonia ihmisiä. Olen lukenut Caesarin ylimaallisen taitavia mainostekstejä itsestään ja muistan runon, jolla marssivat legioonalaiset mainostivat häntä.

Vaarallsita on säätää vaarattoman tuntuisia lakeja.

Ihmiset ovat aina halunneet, että hallitsijat ja muut papit käyttäytyisivät paremmin kuin he itse eli näyttävät mallia ja antavat esimerkin.

Siksi he heitä vihaavat. Siksi vallankäyttäjän on viisasta kiertää paikat, joissa kirves käy.

Kuvassa kukkia muistuttamaan, että on kolme tärkeää asiaa, ruusu, ruusu ja ruusu.

Poliisin rock and roll?

Miten käy poliisilta rock and roll?

Ei tunnu sujuvan.

Poliisiylijohtajista tunnen jollain tavoin nykyisen ja edellisen. Pykälää alemmissa viskaaleissa on paljonkin tuttuja ja kieltämättä joukko sukulaisia.

Huumepoliisin minustakin käsittämättömän tilanteen vuoksi en malta olla merkitsemättä tähän muistiin kysymystä, kenen pää tipahtaa seuraavaksi.

Ongelmia on ollut kroonisesti keskusrikospoliisin kanssa, sangen mieliinpainuvasti Supossa eli suojelupoliisissa ja sitä ennen liikkuvassa poliisissa, jonka johtaja hänkin meni sairasloman kautta eläkkeelle.

Median mielenkiinto lopahti. En tiedä miksi.

Etenkin edellinen sisäasiainministeri Rajamäki onnistui astumaan flyygeliin silloin tällöin.

Paikka on arka. Se on muuten juuri se ministerin virka, jota vallankaappausta hautovat ennen vanhaa himoitsivat. Meillä kommunisti Yrjö Leino istui sisäministerinä, ja hänen sitten kävi miten kävi ja vallankaappauksen juuri samalla tavalla.

Sisäministerille kuuluu poliisihallinto, ja riippuu sitten ministeristä, miten yhteenotot poliisin johdon kanssa sujuvat.

Kuten hyvin tiedetään, ministerien ja ministeriön virkamiesten työskentelyä on kahta lajia, nimittäin hyvää ja huonoa.

Esimerkiksi vielä kauppa- ja teollisuusministeriön nimellä toimiva tuleva TEM pitää hallussaan "Leuka" Virtasta, joka on maan parhaita virkamiehiä. Kalevi Hemilän sanotaan olleen paras.

Viime aikoina olen kirjoitellut eräitä kodikkaita muistoja tuomarikunnan sisäisestä toiminnasta. Siten voin sanoa ikään kuin samaan hengenvetoon, että saadun tiedon mukaan poliisikuntaa repivät juuri samanlaiset sisäiset ristiriidat kuin useimpia muitakin ammattikuntia ja että välillä ollaan sotajalalla oikein kunnolla.

Nyt on meneillään jotain, mitä en tiedä mutta arvaan.

Ettei tulkittaisi vinoiluksi, korostan, että viimeksi kuluneiden 30 vuoden aikana poliisin ammattitaito, yhteistyökyky ja kansainvälisyys on kohonnut huikeasti.

Omista opetuskokemuksistani poliisien päällystökurssit, joilla siis istuu komisarioita, ovat olleet kaikkein innostavimpia. Todella pätevää väkeä todella motivoituneena kuuntelemassa myös erikoisempia asioita.

Muutos oli suuri. En aio mainita nimiä, mutta näkyvissäkin poliisitehtävissä oli vuosikymmeniä sitten varsin huonoa väkeä ja esimerkiksi juoppous oli joskus hyvinkin suosittua. Mutta se osi Sofiankadun poliisikamarin aikaa, jolloin useimmat nyt kentällä toimivat eivät olleet edes syntyneet.

Syyttäjälaitoksen organisoiminen oli suuri saavutus ja toiminta ja johto on pätevää.

Nyt kuitenkin näkee jo, että jokin on kolahtanut pahasti. Toivottavasti ei ole tullut arvovaltakiistaa. Sen nimittäin poliisi häviäisi.

Täytyisikö hiukan keventää, kun on joulukin ovella?

No tällä saa varmaan ystäviä - kiertelin aikoinani maan vankiloissa ja pidätystiloissa. Messuhallin juoppoputkan poliisit rupesivat mukaviksi kun uskoivat, etten ole kyyläämässä. Kun kysyin, he mainitsivat, että kaikkein hankalin ihmislaji panna juoppoputkaan on naispuolinen valtiotieteen tai filosofian tohtori.

Kumma kyllä, tutut taksinkuljettajat vastaavat juuri samoin, kun kysyy epätoiveasiakasta.

Tarkoitan että tasa-arvoistumisessa riittää vielä urakkaa, kun asiantuntijat sanovat korkeahkosta akateemisesta väestä, että miehet yleensä uskovat, kun sanoo, että ole mikä olet, mutta ole hevostelematta.

= = =

Suoramainos: ensi vuoden suoran ja ison radio-ohjelmamme pilotti Bulevardin Kahvisalongista löytyy osoitteesta

http://blogit.yleradio1.yle.fi/kemppinen

Löytyy myös Googlella esim. Kemppinen+yle