Onnea sitten

Nuorempi poikani (kuvassa oikealla) siirtyy nyt käräjäoikeudesta korkeimman oikeuden esittelijäksi. Puhe on määräaikaisesta nuoremman oikeussihteerin tehtävästä, rootelina immateriaalioikeus (tekijänoikeus ja patentit ym.) ja rikosasiat.

Haku on nykyisin julkinen ja kilpailtu. Hakijoista ei ole puutetta. Tehtävä sopii erikoisen hyvin nuorille perheellisille, koska se on monessa mielessä ’”urakkaluonteinen”. Juttuja on esiteltävä tietty määrä tietyssä ajassa, ja niiden valmistelu kirjastossa tai kotona on normaalia ja toivottavaakin.

Toisin kuin hallinnossa esittelijä toimii kuin tuomari. Siten kukaan tuomioistuimen jäsenistä ei kohottele kulmiaan, jos esittelijä yksin esimerkiksi ehdottaa mietintönään syyteen hylkäämistä, vaikka jaosto on yksimielisesti hyväksynyt sen.

Kukaties tässä tapauksessa vaikutti monipuolinen tausta – hovioikeuden viskaali ja sitä ennen asianajotoimiston apulainen -ja kaksi perustutkintoa, juristin lisäksi filosofian maisteri (kirjallisuus, poliittinen historia).

Pelkästään käytännön syistä tuo esittelijän työ on putki, jota saattaa aikanaan seurata virka. Perinteisesti nämä esittelijät ovat erittäin hyviä. Aikoinani poimin talteen ja kopioin joukon järkyttävän hyviä esittelymuistioita. Oli sellainen aika, esimerkiksi kohta sotien jälkeen, että muutamat esittelijät olivat perehtyneet syvällisemmin vaikeisiin kysymyksiin kuin korkeimman oikeuden jäsenet ja alan professorit.

Esimerkiksi tulkinnat kuolinpesän luonteesta ja omistajanvaihdoksen vaiheista juuttuivat 40-luvulla vanhentuneisiin tulkintoihin, mutta suolaista vettä virtasi Itämereltä ja virkuimmat seurasivat valppaina. Muuan kertoi istuneensa edukseen yliopistolla järjestetyillä tanskan kielen kursseilla ja sanoi hyötyneensä siitä suuresti. Tanskalaiset ovat tuhat vuotta opetelleet rakentamaan käyttökelpoisia yhdistelmiä manner-Euroopan suurista oikeuskulttuureista ja
Englannin ja Skotlannin oivalluksista.

Jos olisin sanonut Heikille että aion kirjoittaa hänen nimityksestään, hän olisi varmaan ollut vaikeana, vaikka asia on tietysti julkinen. Hyvin vanha etiketti perustuu ajatukseen, että oikeusjuttu ratkaistaan samalla tavalla, oli tuomarina kuka tahansa, ja sama ajatus koskee esittelijöitä. Linja on onnistunut. Suomessa fiksuimmat journalistit osaavat kysyttäessä nimetä presidentin ja pari jäsentä eivätkä yhtään esittelijää. Hovioikeudesta ei tunneta ketään eikä käräjäoikeudesta liioin.

Tilanne onkin aika vaikea, jos esimerkiksi media ottaa yhteyttä ja haluaa esittelijältä lisätietoja. Tämä vastaa aina ja johdonmukaisesti, että kaikki asiaan vaikuttava käy ilmi papereista, eikä suostu ”taustoittamaan”. On tilanteita, joissa asianosainen on unohtanut hakea muutosta esimerkiksi rikosasiassa vahingonkorvauksen osalta. Esittelijä joutuu sitten pohtimaan, sanoako journalistille, että kannattaisi vielä kerran lukea päätöksestä, mitä korkein oikeus on ratkaissut. Esittelijän ensimmäisiä rutiineja etenkin rikosasioissa on kirjoitella alemman oikeuden päätöksen kopion reunoihin ”ei kys.”, joka tarkoittaa, että tältä osin muutosta ei ole haettu.

Rikon hyvänä pitämääni perinnettä siksi, että pidän oikeana Suomeenkin viime vuosina tullutta ”läpinäkyvyyden” linjaa. Kuten näinä päivinä kotoisissa esteellisyyskysymyksissä, monissa muissakin asioissa viranomaisen on sekä toimittava oikein että ilmaistava itseään niin, että kuka tahansa voi todeta toiminnan oikeuden.

Jossain vaiheessa kuulemma joku ihmetteli, mitä järkeä on yhdistää kirjallisuuden opinnot juridiikkaan. Poikani on keksinyt paremman vastauksen kuin minä. Molemmissa on kysymys todellisuuden ja sen kuvausten suhteista. Patenttioikeudessa ongelma on erittäin vaikea, koska julkaistut, kirjalliset patenttivaatimukset määräävät patenttisuojan laajuuden. Tavalla tai toisella riidassa on silti usein puhe myös siitä tuotteesta – koneesta, tietokoneohjelmasta – jota patentin sanotaan suojaavan.

Kun itse olin vihreä noissa aivan samoissa töissä, luin tukka pystyssä jo silloin vanhaa korkeimman oikeuden ratkaisua kahden antibiootin samanlaisuudesta tai erilaisuudesta eli siis patentinloukkauksesta. Siinähän oli aloitettava opiskelemalla oikein tosissaan biologiaa ja farmakologiaa, ja erillisongelma oli homesieni, josta jutun antibiootti oli peräisin. Kasveja näet ei voi lainkaan patentoida – oliko tietty homesieni ”kasvi”. Lisäksi oli opittava, että kilpailevan valmisteen eli tabletin vertaaminen patenttivaatimuksessa kirjoitettuun on hyvin vaikeaa ja että tuossa piilee myös kovan luokan filosofinen ongelma.

Vuosia myöhemmin käsitin, että juuri sama ongelma on tekijänoikeudessa tietokoneohjelmaan. Monien kirjojen väite, että tekijänoikeus voi suojata ”konekielistä ohjelmaa” on virheellinen. Suojaa ei nauti koskaan kieli, ei siis objektikieli, ei muukaan ohjelmointikieli (Python, C++) eikä konekieli, vaan se jokin, mitä tuolla kielellä ilmaistaan. Lain vaatima omaperäisyys on haettava osioiden valikoinnista ja yhdistelemisestä, ja teoreettisesti suojattu ohjelma voidaan ilmaista monella kielellä, samoin kuin esimerkiksi runo.

Ja patenttipuolella sitten integroiduista piireistä alkaen se kysymys on vaikea, mikä on ”rautaa” ja mikä ”softaa”. Mikä tahansa ohjelma voidaan toteuttaa raudalla eli siis koneella, mutta kaikkia koneen osia ei voi korvata softalla.

Koulutussosiologian mukaan vanhempien työt vaikuttavat monissa tapauksissa lasten ammatinvalintoihin. Ilmiölle löytyy monta järkevää selitystä. Samaa sukua on havainto, että vanhempien, etenkin isän kirjojen lukeminen vaikuttaa lasten lukemistottumuksiin. Lapsi oppii myös jäljittelemällä, ja jos aikuinen kirjan ääressä on hyvin tuttu näky, kynnys omalla kohdalla on matala. Musiikissa voi vaikuttaa suora oppiminen. Kaikki lapseni ovat maininneet kuulostelevansa joskus oudon tutulta vaikuttavaa teosta, vaikkeivat tiedä kuulleensa sitä. Joskus myönnän soitattaneeni sitä aikoinani paljonkin.

Voi olla että pääsykokeisiin hakeutuu lisää Kemppisiä. Nyt olen onnellinen. Tuo esittelijän homma on hieno. Arvostan sitä. Lisäksi se on hyödyllistä ”oikeaa työtä”. Hyötyä ei voi mitata vain rahana.

Paremmat ihmiset

Kukahan myisi minulle Etelä-Pohjalaisia elämäkertoja I-III. Niteiden kunnolla ei ole ihmeempää väliä, kunhan ilkeää lukea. Kaksi nidettä on 60-luvulta, kolmas on täydennysosa. Pihistäkää pistäytyessänne Nuppulinnassa kirjat tätinne kirjakaapista, myykää minulle ja ostakaa koko rahalla viinaa. Tämän blogin otsikossa oleva sähköpostiosoite on siten toimiva, että tiedot tulevat silmiini. Rehelliselle löytäjälle maksetaan kohtuullinen palkkio.

Matrikkeli on salainen pahe. Olen uskotellut olevani aika vapaa pelaamisen ja uhkapelaamisen synnistä. Tuossa kohdassa on kuitenkin häpeällinen, sokea piste. Paikallishistoriat on toinen vähän samanlainen.

Kysymys on pohjaltaan pelaamisesta, koska suurin osa henkilöhakemistoista on täysin arvottomia. Niitä on turha ostaa ja tarpeetonta kantaa kotiin. Lopuista noin 95 prosenttia on mielenkiinnottomia.

Pohjalaisten kirja on jo mullistanut maailmankatsomukseni. Se on aivan ihanan sekava ja epätasainen. Kirjoittajia on ainakin sata ja kukin on saanut toimia kykynsä ja harkintansa mukaan. Luulen että seutua tuntemattomiakin huvittaisivat artikkelit, joissa kerrotaan ensin palstantäysi jonkun henkilön mainiosta talonpidosta ja erinomaisista liiketoimista, jotka laajenivat rajuilman tavoin ja tuottivat rikkautta, mutta (samassa lauseessa) ilmenneitten ongelmien johdosta asianomainen menetti koko omaisuutensa ja myi elämänsä viimeiset 45 vuotta rapaisella raitilla vähän käytettyjä kirjekuoria henkensä pitimiksi…

No, sanavalinnat ovat tässä omiani.

Joissakin artikkeleissa eksytään rehellisyyden puolelle. ”N.N. oli hyvin ylpeä ja ihmisenä ahne, mutta tilintarkastustehtävät hän suoritti tunnollisesti.” ”M.M. jäi valitsematta toisille valtiopäiville, koska hän oli asenteissaan jäykkä ja vastusti kiihkeästi kansakoulua, tieyhteyksien parantamista, köyhäinapua, ojitusta, heinänviljelyä ja niittokoneita.”

Toivo Kuulan kuolemasta Viipurissa vapun aikaan 1918 sanotaan lyhyesti, että ”häneen osui laukaus”. Kovin hienotunteista, siihen nähden, että tapaus selvitettiin perusteellisesti ja siihen, että yleisemmin Viipurin tapahtumat noina päivinä saivat odottaa selvittäjäänsä lähes sata vuotta.

Sitten taas Artturi Leinosen kirjoittamaksi osoittautuva artikkeli Vihtori Kosolasta osoittautuu asiatiedoiltaan pitäväksi ja asenteeltaan tasapuoliseksi – Leinonen itse jätti nousematta Lapuan liikkeen kelkkaan.

Lähipäivinä taidan julkaista tässä pienen muistelman Lapualaisoopperan oikeudenkäynnistä ja Arvo Salosta. Tuohon yhteyteen ei istu se kritiikki, että Ylioppilasteatterin näytelmässä Vihtori Kosolan vaikutus ja rooli on suorastaan virheellinen. Se on sääli, koska Salolta jäivät, kukaties dramaturgisista syistä, käyttämättä mahdollisuudet sellaisten ääriasenteiden kuvaamiseen esimerkiksi liike-elämässä ja virkamies- ja pappispiireissä, jotka olisivat sietäneet tulla esiin jo 50 vuotta sitten.

Tänäkin päivänä suomalainen ”rähmällään olon historia” Urho Kekkosen kaudella on yhdistämättä ja kytkemättä sotien välisen ajan oikeistoliikehdintään, joka liian usein kuvataan sangen rakastettavaksi puuhailuksi hyvin ymmärrettävine hevosenleikkeineen. Takaperin perustellen on ihme, että vuoden 1918 tolkuttomuuksien jälkeen 30-luvun valkoiset ja sitten 40-luvun punaiset eivät saaneet aikaan mitään mainittavaa, puhumattakaan 70-luvun sydänpunaisista.

Mikään elämäkerrasto ei ole otanta. Nyt puheena oleva kirjasarja on samalla tavalla viihdekirjallisuutta kuin Kuka Kukin On. Esiteltävänä on merkittäviä henkilöitä, eikä sellaisia ole koskaan paljon missään ryhmässä. Jos valikoinnin ovat suorittaneet toimittajat, valikoima kertoo heistä, ei niinkään paljon valikoiduista.

Oli sellainenkin aika, että olin mukana sorkkimassa juuri Kuka Kukin On -teoksen valintoja. Siihen oli jokin järkevä syy, jonka olen unohtanut. Koska tein ison urakan tuota asiaa pohtiessani ja listoja laatiessani voin vakuuttaa, että lopputulos on mielivaltainen. Lohdullista on, että henkilöhakemistot ovat yleensä kaupallisia ja logiikka on yksinkertainen, julkaisijan toive, että itsensä tai sukulaisensa kirjasta löytävät ostaisivat sen kirjan. Ainoa todella tarpeellinen hakemisto olisi Valtiokalenteri, joka on jostain syystä hinnoiteltu niin törkeästi (149 €), ettei sitä ole varaa ostaa eikä sitä ole juuri missään kirjastossakaan. Ja kysymyksessä on kuitenkin luettelo viranomaisista ja virastoista eli tiedot siitä, ketkä asioistamme päättävät. Verkkoversio maksaa 165 €.

Ehkä olisi viisainta lukea tuo pohjalainen elämäkerrasto läpi. Siellä on aika hurjia tarinoita, esimerkiksi peräkorven pojasta, joka oppii omia aikojaan lukemaan ja kirjoittamaan ja saatuaan jostain käsiinsä urkuharmonin rakentaa toisen samanlaisen ja ennen pitkää soittimet kaikille pitäjän kouluille, siirtyy sen jälkeen valmistamaan pyssyjä ja lopuksi rukkeja. Ja sieltä löytyivät selvät tiedot legendaarisesti viulupelimanni Haudanmaasta, joka siis kuoli ennen sotia, mutta tietääkseni vaikutti vahvasti Konsta Jylhään erikoisesti ja Kaustisiin yleisesti. Elämäntarina on lievästi sanoen kirjava ja käy ilmi, että unohdetun mestarin taitoja ja sävelmiä tutkivat arvostetut musiikkimiehet todeten, että ihme tämä on. Tämä elämäkerrasto kuitenkin vaikenee siitä, että tuotakin väkeä vaivasi sama ongelma kuin oman aikamme keikkamusiikkia, nimittäin taitelijoiden niin sanotut elämäntavat.

Toisaalta sitten löytyy aitoja yllätyksiä. En tiennyt, että Mauri Honkajuuri (KOP:n pääjohtaja) piti itseään pohjalaisena (kuten Jaakko Lassila, joka tietääkseni on Kauhavan kunnanlääkärin poikia). Kertomus Honkajuuren toteuttamasta osuuskuntapohjaisesta maanhankinnasta tilattomille kauan ennen alan lainsäädäntöä on ihan hurja juttu. Se nimittäin onnistui.

Ja yllätyksiä riittää. Hätkähdin rajusti, kun Alasen veljesten pappisjäsen, teologianprofessori Yrjö J. Alanen mainittiin Suomen sosialidemokraattisen kristillisen yhdistyksen puheenjohtajana. Kun Alasta kuvailee artikkelissa pohjalainen Mikko Pohtola, pitkän Suomen Kuvalehden päätoimittaja ja tuntemukseni mukaan mies paikallaan, kai se sitten niin on. Mutta Lapuan yhteiskoulun käynyt pappi demarina!

Toisaalta kyllä tiedän entisenä kauhavalaisena, ettei lapualaisista koskaan tiedä, mitä ne seuraavaksi keksivät.

Fiksu kuin mikä

Fiksun maineesta on syytä pitää kiinni. Olin ohimennen ihmetellyt, että Mark Lemley lähettelee vieläkin eripainoksia oikeustieteellisistä kirjoituksistaan. Tapaan lukea ne. Hän on mielestäni aivan uskomattoman terävä. Lisäksi hän muistutti vartalonmuodoltaan ainakin viimeksi tavattaessa Vaisalan säähavaintopalloa. Sitten hän siirtyi Berkeleystä Stanfordiin.

Jossain oli tieto Yhdysvaltain eniten siteeratusta lakiprofessorista, kaikki oikeudenalat huomioon ottaen. No, hän on Mark Lemley. Ala on tekijänoikeus, patentit ja informaatio-oikeus. Hiukan yllättävää, muuten. Nämä Suomessa aika pienet ja eksoottiset alat ovat jenkeissä tärkeitä. Laajempaa julkisuutta saavat vain vaikeat jutut. Niiden peitossa on erittäin paljon pieniä juttuja ja tietenkin soppariasiat eli erilaisten sopimusten laatiminen ja tulkitseminen, ja oikeuksien vahtiminen.

USA:n kaikkein parhaissa yliopistoissa ne ihmiset, jotka aivan oikeasti osaavat vastata oikein mihin tahansa, ovat opiskelijoita. Tutkintojen suorittaminen komein arvosanoin edellyttää jo perustasolla, että osaa pudottaa hihastaan pykälien sitaatit ja johtavat oikeustapaukset kaikkine numeroineen. Mutta se ei tietenkään ole vielä viisautta.

On filosofisesti mielenkiintoista, miten on mahdollista, että ihminen voi käsittää puhekumppaninsa (ja välillä lukemansa kirjan kirjoittajan) itseään huimasti fiksummaksi. Arkijärjen kannalta tuntuu selvältä, että itseään huomattavan terävänä pitävä ihminen ei todellisuudessa ole sitä. Tuollaisen käsityksen omaksuminen on – tyhmyyttä.

Olen iloinen ja ylpeä, kun voin sanoa, että olen edelleen tekemisissä muutamien fiksujen ihmisten kanssa. Sitä istutaan vain ilman agendaa, ja se toinen huomauttaa kuin kevyesti jotain sellaista, että sitä kuunnellessa sukat pyörähtävät jalassa.

Aina välillä tuollainen leimahdus on ei-triviaali. Lainaan tässä matematiikan termiä. Kyllä minuun tekee suunnattoman vaikutuksen suvereeni taito myös alalla, joka ei ole omani. Kysyn nuorelta hippiäiseltä, mitä uutta supersäieteoriassa on ilmennyt, ja vastauksena tämä huitaisee paperille kahdeksantoista riviä teoreettista fysiikkaa, josta en tietenkään ymmärrä symbolejakaan. Tietysti teeskentelen ymmärtäväni jotain.

Kirjava työurani tuotti tuollaisia kokemuksia myös omalla alallani. Sitä oli itse punnertanut viikon tai kolme epätavallisen laajan ja pohjattoman vaikeaselkoisen oikeusjutun kimpussa, ja esittelytilaisuudessa joku Hakala tai Leivonen tai Salervo sanoi yhden lauseen tai kaksi, ja tunne oli kuin Houdinia katsoessa. Kahleet putosivat kilisten ja kohde näkyi kokonaisena, selvänä, käsitettävänä. En koskaan sanonut ääneen enkä varsinkaan lausetta loppuun: ”Voihan vit…”

Mutta kyllä siinä jotenkin hengästyi. Olen ennenkin kertonut myös tämän – tuskittelin tuomarina hovioikeudessa istumaani juttua, jossa sotilassoittajat vaativat jotain palkanlisiä televisiointikorvauksina puistokonserteista. Juttu tuntui varsin vaikealta. Professori Ylöstalo, jolle motkotin asiasta, laukaisi heti:” Hallintoasia. Kysymys virkasuhteen ehdoista.”

Kesti minuutin ennen kuin sain suuni kiinni. Siinä määrin se loksahti. Tuo ei ollut edes käväissyt mielessäni, ja niinhän asia tietysti oli. Jutun olisi voinut jättää tutkittavaksi ottamatta, koska se olisi kuulunut hallinto-oikeuden toimivaltaan. (Asiassa oli käytännössä myös muita kommervenkkejä niin että tämä ei ole ratkaisumalli. Rikosjuttua voi tietenkin ajaa myös virkasuhteessa oleva, ja tekijänoikeuden loukkaaminen voi olla rikos. Ja niin edelleen.)

Donnerilla ja Haavikolla oli se yhteinen piirre, että molempien älykkyysosamäärä varmasti kolmesataa. Mutta järki on peto! Muistan molemmista esimerkiksi vero- ja kiinteistöalan asetelmia, jotka he ymmärsivät salamannopeasti väärin. Esimerkiksi mutkalle menneitä rakennushankkeita ei ymmärretä pelkällä loistavalla älyllä. Tarvitaan myös kokemusta ja etenkin tietoa siitä, miten sellaisissa asioissa on tapana todellisuudessa menetellä päästäkseen oivalliseen lopputulokseen. Lisäksi on osattava yhdistellä. Jokin järjestely voi todella vaikuttaa nerokkaalta, mutta hitaammin ajatellen se tyssää esimerkiksi luovutusveroihin tai osakeyhtiölain ihmeellisyyksiin, joita on paljon. Puuttuu esimerkiksi puhevalta.

Tällaisia on tullut mieleen, kun ryhdyin lukemaan Tuomiojan julkaistuja päiväkirjoja, eikä niiltä rauhassa lue Viinasenkaan muistamaa – häntä tosin en itseään tunne, mutta hyvin nopeaälyisen ihmisen ongelmat näkyvät. Sankarin ampuu aina halveksittu karjanpaimen, jota kukaan ei alennu varomaan.  Politiikka on mahdottoman taidetta.

Toinen vaikea metafyysinen kysymys on, huomaako sairaalloisen älykäs ihminen varmasti, että arvoituksen ratkaisu on nolostuttavan yksinkertainen. Tuomiojan kirjasta enempi tuonnempana, mutta ensimmäisen sadan sivun jälkeen vastaisin esittämääni kysymykseen, että ei huomaa.

Älykkyys on erehdys

Suomessa on pääkallonmetsästykseen erikoistuneita yrityksiä. Englanninkielinen termi on headhunting. Oikeastaan se on rekrytointi.

McKinsey & Company oli jo 1990-luvulla suurin ja omaperäisin. Sen ohjauksessa, miljardin dollarin palkkiosta vuodessa, eräskin yhtiö palkkasi 250 huippulahjakkuutta huippuyliopistoista, sellaisista kuin Harvard Business School.

Konsulttiyhtiö toimii edelleen ja menestyy. Tuo tähtiasiakas oli nimeltään Enron. Sitä ei enää oikeastaan ole. Ainakaan sillä ei ole omaisuutta. Bisnes oli alkujaan luonnonkaasu, mutta tuottavammaksi osoittautui kirjanpito.

Enron oli Fortune-lehden listoilla viisi perättäistä vuotta Yhdysvaltain innovatiivisin yhtiö. Konkurssi vuonna 2001 oli sitten suurin maan historiassa.

Asian mieleen palauttamiseen voisi olla kaksi syytä. Kun innovatiivisin yhtiö on nyt Lehman Bros., vaikuttaa siltä, että kovin syvällisiä muutoksia ei maassa tapahtunut vuosikymmenen kuluessa.

Toiseksi voi olla, että rekrytointi, lahjakkaimpien hakeminen ja palkkaaminen tarvittaessa hurjin kannustepalkkioin, ei sittenkään ole kovin helppoa. Yksi syy on ilmeinen: sitä mukaa kuin työhön värvääjät keksivät fiksuja keinoja ja ovelia kysymyksiä, värvättävät keksivät niihin vastauksia.

Hyvin etevät henkilöt pärjäävät yleensä hienosti työelämässä, vaikka tuo etevyyden määritteleminen tai kuvaileminen on tietenkin vaikeaa.  Sanottaisiinko huvin vuoksi että ylioppilastodistuksen arvosanat ja kauppakorkeakoulun papereiden arvosanat yhteen laskettuina kertoisivat suosiollisesti lahjakkuudesta.

Entä jos tämä nykyaikainen etevyys, lahjakkuus ja älykkyys toimiikin vain aloilla, joilla tulosten mittaaminen on ongelmatonta, siis kvantifioitavissa asioissa.

Sellainen ala olisi tyypillisesti urheilu. Meillä on tietääkseni riittänyt niihin toimiin ihmisiä, jotka on käsitetty jo aivan pieninä silmittömän lahjakkaiksi, Paavo Nurmesta Teemu Selänteeseen. Viimeksi mainitusta olen kuullut väitettävän, että häntä hiukan syrjittiin jo 10-vuotiaana. Oli kiusallista, että yksi nappuloista eli siis Teemu teki aina maalin, kun sai kiekon. Ja yleensä hän sai sen kiekon aina kun pääsi kentälle.

Urheilua lähellä olevista lajeista matematiikka voisi olla toinen esimerkki. Minulle on kerrottu, että monillakin matemaattisen osaamisen tasoilla on lähes ongelmatonta selvittää, onko lasku ratkaistu oikein vai ei.

Kirjoitan tätä yrittäen selvittää, miksi pidän vaistomaisesti ja tunteenomaisesti tavallisista, jopa pöljänpuoleisista ihmisistä, kun taas valovoimaiset huiput aiheuttavat minussa jonkinlaista kauhua.

Haluaisin lähettää sellaisia terveisiä, että yrityksen, projektin tai valtion tie tuhoon on liian suuri joukko poikkeuksellisen eteviä ihmisiä. Totta, ajattelen Nokiaa. Oma lattea ajattelutapani on sellainen, että tavallinen kansalainen joutuu kokemaan sekä kolhuja että menestystä. Sellaisista koottu ryhmä on kokemukseni mukaan joskus aivan uskomattoman kehityskelpoinen ja usein sellainen, että ihmiset viihtyvät. Huippuyksikköjen saavutukset eivät välttämättä osoittaudu kestäviksi. Niissä myös tapaa tuhrautua paljon aikaa poikkeuksellista lahjakkuutta monesti varjostavien luonnevikojen vaikutusten lääkitsemiseen.

Tämä vaatii ainakin yhden lisämääreen, perinteen. En yhtään ihmettele, että Vimpelissä riittää pesäpalloilijoita. Runsaan kolmen tuhannen asukkaan kunta oli pronssilla jo vuonna 1940 ja kultaa sinne tuli viimeksi vuonna 2010. En ole kuullut, että väki siellä poikkeaisi geneettisesti esimerkiksi meistä kauhavalaisista.

Maata on rakennettu muutamien nerokkaiden ja kymmenien tuhansien nerottomien ihmisten voimin. Soisin että myös jälkimmäinen ryhmä saisi kunnian – miten olisi monumentti ”Tuntematon suomalainen”?

Legenda

Seisoin sairaalan pihalla ja olin muistavinani jotain, mutta en muistanut.

Äiti soitti ja sanoi että nyt on kymmenen vuotta siitä, kun isä kompastui niskoilleen rannassa ja sai retkahdusvamman ja neliraajahalvauksen.

Niinpä onkin. Lääkärit sanoivat ettei se mies enää koskaan sängystä nouse.

Nousi vain. Vaikka hankalaa sen liikkuminen on ollut.

Joku nainen oli kaipaillut lehdessä partiolaisten 100-vuotisjuhlan kunniaksi Sompion suurleirin anorakkia. Äiti soitti hänelle ja sanoi että täällä olisi, kun hän on sellaisen Kemppisen vaimo ja oli itsekin ennen vanhaan lippukunnanjohtaja ja tämä sama Kemppinen oli sen leirin johtaja 1975.

Naishenkilö oli sanonut että tottahan nyt kai - hänhän oli jo silloin legenda.

Saattoi muuten ollakin.

Puhelun päätyttyä äiti meni kiskaisemaan isän varpaasta hereille - he asuvat yli 85-vuotiaina kahdestaan omassa kodissaan.

Ihmeellinen onni että eräät saavat elää täyden elämänkaaren järjissään ja täydessä ymmärryksessä.

"Legenda nousee nyt päiväkahville."

Punaisen ristin hoitajatyttö oli tulossa. Äiti käyttää joskus, kun varpaita kolottaa, korvatulppiavarpaiden välissä. Ovat kuulemma kaikkein sopivimpia. Äiti sanoi isälle, että älä nyt sitte tällä kertaa kerro menneisyyden muistoja, kun ei hän jaksa niitä aina kuunnella.

Isä sanoi, että voithan sinä ottaa ne tulpat varpaiden välistä ja panna korviin.

Me miehet joutuisimme hunningolle ilman vaimoja ja hyväntahtoista piruilua. Kuusikymmentä vuotta avioliittoa opettaa.

Itseään fiksumpi

Wikipedia really is incredible. On Thursday evening I tried "Election 2006" and got besides the result in detail a fine resumé about the American system that tends to baffle outsiders. So Wikipedia is really challenging even television and giving exactly the thing we do not easily get from American media - backgrounds, level-headed analysis.

In addition, I agree that it is both larger and better than its printed competitors. Good-bye, Encyclopaedia Britannica.

* * *

Itseään parempaan seuraan joutuminen on moraalinen ongelma. Itseään fiksumpaan seuraan joutuminen on ylivoimainen älyllinen ongelma. Miten voisin ymmärtää, että en ymmärrä?

Kuvassa on fyysikko Richard Feynman. Hänen kevyet muistelmansa ("Surely Your Are Joking Mr. Feynman"), joita on monta nidettä, ja Gleickin elämäkerta "Genius" kertovat paljon tästä kaverista, jonka älyllinen kapasiteetti ja vääntö oli omaa luokkaansa jopa Manhattan-projektin fyysikkojen joukossa, puhumattakaan Princetonin akateemisesta ympäristöstä.

Häntä pidettiin myös tärähtäneenä, koska hän opiskeli ja oppi rummunsoittoa sambakoulussa ja avasi mayojen kuvakirjoitusta. Lisäksi hän harrasti kassakaappien murtamista.

Meidän jotka emme ole matemaatikkoja emmekä luonnontieteilijöitä, on helppoa kohauttaa luisuja harteitamme. Joku nyt on hyvä laskemaan ja joku toinen saa kierretyksi kielensä torveksi.

Ellei muu auta, sorrumme Valittujen Palojen tasolle ja mutisemme "neroista". Se on hyvä strategia. Etevä henkilö ikään kuin kuuluu toiseen biologiseen lajiin.

Olen lehteillyt Feynmanin mloniosaista korkeaoulu-fysiikkaa, enkä ymmärrä siitä mitään. Se on kuulemma aika kova pala alan opiskelijoillekin. Minulla on hyllyssä "QED", jota en liioin ymmärrä, koska se kuuluu olevan yksi vuosisadan hienoimpia oppikirjoja (Quantum Electronic Dymanics - mutta myös M.O.T, koska lyhenne merkitsee Quod Erat Demonstrandum).

Tunnen muutamia ihmisiä, kuten Pekka N., jotka ihan vakavissaan ihmettelevät TKK:n korkeakoulumatematiikasta puhuttua - näkeehän ne vastaukset suoraan kysymyksistä ja laskutoimistusten paperille merkitseminen on vain ylimääräinen vaiva.

Vaimovainajani Marja, joka ei ollut muusikko, tapasi joskus kimmastua, kun sekoitin Brahmsin Beethoveniin. "Miten joku voi olla noin tyhmä." Yritin varovasti urkkia, että mistä sen sitten erottaa, mutta vastaus jäi minulle pysyvästi epäselväksi. Hänellä oli jokin absoluuttinen intervallikorva niin että hänelle pienikin musiikkipätkä näyättäytyi "käsialana", jonka tunnisti itsestään selvästi koosta, kallistuksesta, painosta, ylä- ja alapituuksista, nopeudesta, girlandeista tai arkadeista.

Älyllinen ongelmani on vakava. Intuitioni esimerkiksi sanoo, että B. Wahlroos on vaaralline henkilö, joka tulee vielä aiheuttamaan onnettomuutta, mutta en osaa perustella tätä.

Kerran jossain, Lontoossa tai Madridissa, en muista, luento päättyi ja sanoin ystävälleni Robin Jacobille, että olipa niin hieno esitys ohjelmistopatenteista, että harvoin on kuultu. "Kyllä on älykäs mies." Robin mietti ja sanoi:"No, he is not intelligent. He is just clever."

Wahlroos on nokkela kuin piru ja siis nopeajärkinen.

Toisaalta sitten nopeajärkisyys on ihmiselle hyvin vakava haaste. Tunnen ihmisiä, jotka vilkkaan älynsä ansiosta ymmärtävät asiat väärin muutamassa sekunnissa. Tunnen ihmisiä, jotka päätyvät merkittäviin suorituksiin - esimerkiksi kirjoittavat hyvän romaanin - ja perustelevat tapahtunutta hämillisesti sanomalla että kun minä olen niin tyhmä mies, niin on ihan pakko ajatella.

Legendan mukaan muuan esineoikeuden professori, joka mullisti alansa ajattelun, teki väitöskirjaansa ainakin puoli vuotta niin että hän istui valkoisen paperin ääressä kynä tanassa kahdeksan tuntia pävissä. Puolen vuoden ajattelun jälkeen hän alkoi kirjoittaa.

Ainakaan juristikunnassa sellaisia pitkänmatkan ajattelijoita ei ole paljon. Useimien pätevien henkilöidenkin ammattitaito ja äly on pohjaltaa virkaamista - tasaista joustinneuletta syntyy ja välillä oikein-nurin -kudosta, ja sitten työ onkin valmis. Tarvitaan kokemusta ja lahjakkuutta ja pitkäjänteisyyttä - varsinkin ellei ole mallia ja työohjetta - mutta ei mitään poikkeuksellista kyvykkyyttä.

Tämä viimeksi mainittu ihmislaji on se, jonka varassa maailma pyörii. Henkilökohtaisesti suhtaudun hyvin epäluuloisesti Mensan jäseniin ja muihin vahvan älyperäisiin puuhiin sortuneisiin.

Ei siitä tietenkään voi ketään moittia, että on saanut syntymälahjoja isolla kauhalla, mutta enemmän mailma vaatii luonnetta kuin lahjakkuutta.

Yhden kerran join kahvia Volokhin kanssa, jolla taisi olla kolme väitöskirjaa UCLA:sta 16-vuotiaana. Käsitin hämärästi, että hän puhui viisaita, mutta olin huojentunut, kun hän kolmannen kerran kelloa katsottuaan poistui paikalta ja jäin seuraamaan campuksella roihuavia intohimoja jalavien alla.

En myöskään pidä Hessen "Lasihelmipelistä". Kunnioitan sitä, en pidä.

Pentti Haanpäästä ja sitten Väinö Linnasta on sanottu suulla suuremmalla, että heidän kirjoissaan ei esiinny kehittyneitä (eteviä) ihmisiä. Erehdys: molempien kaikissa kirjoissa esiintyy, nimittäin kirjoittaja itse. Mutta koska he ovat niin hyviä kirjailijoita, ja viisaita, heillä ei ole aikaa esitellä itseään eikä omaa tavatonta etevyyttään, vaan he kuvaava t muita ihmisiä ja ihmisten suhteita.

"Tuntematon sotilas" on sotaromaani. (Eikö olekin tyhjentävästi määritelty.) Hyvin monet hyvät romaanit ovat sotaromaaneja. Ne kuvaavat kaikkien sotaa kaikkia vastaan.

Ihmisillä on kertakaikkiaan tapana vertailla itseään ja toisia, ja vertailu päätyy useasti vertailijan kannalta mairittelevaan tulokseen. Kaksi aikamme ongelmaa, nimittäin toimintaviihde ja urheilu, perustelevat keinotekoisin säännöin luotuihin vertailutilanteeseen. Koulun käyminen, yliopistoon pääseminen, väitöskirjan taso ja muut sellaiset ovat samanlaisia, pohjaltaan keiotekoisia ja jonninjoutavia leikkikilpailuja.

Mutta sitä, että toinen on aivan ylivoimainen - salaa - ei ehkä voi käsittää. Siis sillä tavalla kuin esimerkiksi "Tuntemattoman" Rokka, Vanhala ja Honkajoki eli veijari, narri ja hölmö. Upseeri kuin upseeri sotkeutuu heidän kanssaan, sillä terve, liikkuva ja iloinen äly on kuin kourallinen kusiaisia.

Saarnamies on saarnansa vanki. Veijari saattaa lystikseen vaihtaa roolia kesken lauseen, koska parodia, satiiri ja sarkasmi ovat hänelle itsestään selviä. "Sie haastat leikkii tosissais", moittii Rokka Sinkkosta.

"Ensi kertaa elämässään tämä kasarmisielu tajusi, ettei hänelle annettu minkäänlaista arvoa, ja se järkytti häntä perin pohjin."

Niin - Feynmanista, joka oli parempi laskemaan kuin Einstein. Hänen viimeisistä luennoistaan kvanttifysiikan ja siis kosmologian perusteista muuan päättyy suunnilleen näin: "Ongelma on se, että tiedämme niin vähän. Ja se, että olemme niin tyhmiä."

Kirkassilmät

Lapsella ei ole templatea. Ympäristö on siksi niin tärkeä. Ympäristö taitaa olla paljon tärkeämpi kuin ns. kasvatus, joka onkin aika uusi keksintö. Ruhtinaita alettiin kasvattaa keskiajalla, mutta muut kasvoivat muuten vain.

Vanhan, hiukan yksinkertaistetun väitteen mukaan lapsuus on 1700-luvun eli suurten vallankumousten keksintö. Sitä ennen lapsi oli vain pienikokoinen ja epäonnistunut aikuinen. Philippe Ariès julkaisi uraauurtavan tutkimuksen L’enfant et la vie familiale sous l’ancien règime jo 1964 ja Bruno Bettelheim puolestaan 1976 saduista kirjan The uses of enchantment : the meaning and importance of fairy tales. Se on suomennettu.

Bettelheim osoittautui henkilönä ja tutkijana aika ongelmalliseksi. Nyt katsottuna kirja kolisee sellaista psykoanalyysia, jonka merkitys ei olekaan niin suuri kuin luultiin.

Joku viisas sanoi, että 1900-luvun ihmistieteiden merkityksellisin oivallus osoittautui virheelliseksi - Freudin oivallus lapsuuden ja alitajuisen merkityksestä aikuisuudelle ja kulttuureille.

Lapsi on kulttuurin kuluttaja numero yksi ja kulttuurin orja.

"Kulttuuri" on mielestäni ihmisen ja ihmisyhteisön tapa selittää ja sietää maailmaa. Se on siis kirjoja ja DVD-levyjä ja blogeja mutta myös tarinoita ja alushousuja ja saippuaa ja uskontoa.

Esimerkiksi urheilua mittaamattomasti tärkeämpi ilmiö on lasten leikki.

Lasten leikkejä ei onneksi välitetä televisiolla kolmeensataan maahan, eikä eteviä leikkijöitä luojan kiitos esitellä tositelevisiossa.

Lapset ovat kuitenkin mahtavan tärkeä asiakasryhmä. Elokuvantekijät ja kirjankustantajat tietävät, että tässä on yleisö joka uudistuu kokonaisuudessaan muutaman vuoden välein niin että samat tuotteet voi myydä kerran toisensa jälkeen.

Minulla on asiasta perhepiiristä jokseenkin laajat tiedot - siis lastenkirjoista ja lastenelokuvista. Olen myös itse ollut lapsi, ja muistan sen hyvin. Oli se rankkaa, mutta toisaalta kaikki lapset ovat neroja, kunnes yhteiskunta tarttuu heihin.

Kerran pääsin katsomaan lasten piirustuskilpailuun lähetettyjä teoksia. Alle 6-vuotiaiden teoksen olivat suuremoisia. Koulunsa aloittaneille oli oma sarjansa. Heidän teoksensa eivät olleet suurenmoisia.

Lapsista kirjoittamiseen on tällä kertaa kaksi välitöntä syytä. Onkelin romaanista "Ilonen talo" tehty televisioelokuva oli hieno mutta tosi rajua katsottavaa. Niin tahtoo käydä, kun katsoja ei voi selittää näkemäänsä saduksi. Myös Voimalan keskustelu ohjelman jälkeen oli erittäin hyvä.

Se toinen syy on halu kehua museoita ja gallerioita. Lapset otetaan yhä paremmin huomioon. Usein he ovat myös erinomaista yleisöä ja erityisen kiinnostuneita tietyistä tapauksista. Viime viikonloppuna lapsenlasteni kokoontumisajossa kova juttu oli kuulemma ollut vanhempien kertomus omasta lapsuudestaan ja siitä, miten he olivat arvelleet, että seudulla asunut mies oli varmaankin epäilyttävä henkilö, jota oli pidettävä silmällä...

Aikuisten vakoileminen ja juoppojen seuraaminen ja matkiminen on minunkin suuria elämyksiäni lapsuuden ajoilta.

Tulee sitä tehdyksi vieläkin. Viimeksi junassa sain tahtomattani kattavan yhteenvedon erään IT-alan yrityksen taloudesta ja suunnitelmista sekä parinkin nimeltä mainitun naishenkilön ulkosynnyttimistä. Syystä tai toisesta ihminen ei puhelimeen puhuessaan ota huomioon, että puhe kuuluu.

Tervehdys menneisyydestä

Lukijalle nämä ovat vain kuvia, digikuva, skannattuja kuvia ja helposti tunnistettava Leica / Summilux.

Niille muutamille, jotka tuntevat ihmiset, terveisiä menneisyydestä.

Nyt mummi on kuollut

Aino, lasteni mummi, kuoli eilen. Kun hän syntyi ankaran satakuntalaisen suvun jälkeläisenä kunnollisen ja jumalisen ylikondunktöörin perheeseen, ensimmäinen maailmansota ei ollut vielä syttynyt.

Hänen lapsuutensa kaupunki oli Rauma. Viimeisen kerran omin jaloin kulkiessaan, erään pienokaisen ristiäisissä, hän tunsi ja muisti ympäristöä. Rauma on siitä ainutlaatuinen paikka Suomessa.

Perhe kuului suomalaisuuden toiseen aaltoon. Kolme ylioppilastytärtä koulutettiin sairaanhoitajiksi ja poika papiksi. Pappi-poika oli erikoisen lahjakas. Hän päätyi Kaliforniaan Berkeleyhin professoriksi.

Aino-mummin puoliso Viljo kuoli jo 1971, mutta hänpä oli syntynyt 1896. Hän kuului suomalaisuuden ensimmäiseen aaltoon - rautatien varastonhoitajan poika, joka väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1920-luvulla ja teki elämäntyönsä yleisen sairaalan ja sitten keskussairaalan ylilääkärinä.

Kun Tampereen ratapiha sai pahoja osumia talvisodan pommituksissa, pariskunta eli isoisä ja mummo, hänen ylihoitajansa, evakuoivat sotasairaalan kaupungin kansakouluille ja jatkoivat toimintaa. Pehmeitten paikkojen kirurgina Viljo oli erikoistunut ampumaleesioihin. Kerran hän sanoi, ettei tarvinnut lukea lehtiä, kun kesällä -44 haavoittuneita tuli Tampereen keskussotilassairaalaan junakuormin jopa vailla ensisiteitä.

Mummi eli Tampereella. Saatuaan kaksi tytärtä jatkosodan aikana hän ryhtyi rouvaksi ja jatkoi siten puoli vuosisataa. Olohuoneen erkkeristä näkyi Hämeenpuistoon, kahteen suuntaan.

Tämän jutun valokuva on vuodelta 1961, väridia. Paikka on Ruovesi, kesänviettopaikka vuodesta 1942 viime vuosiin asti. Miesten kesken muisteltiin kapinaa, johon useat naapurit olivat osallistuneet. Rintamalinja oli kulkenut täsmälleen siitä. Pekkalan kuskina ollut Janne kertoi menneensä muiden miesten kanssa Väärinmajalle tappeleen, "kun tahlottiin". Vasta Vilppulassa tai Länkipohjassa oli käynyt ilmi, että siellä oli toisia suomalaisia vastassa.

Isoisän maailma on aivan uskomattoman kaukana. Hänen pikkuveljensä kaatui koulupoikien mielettömässä hyökkäyksessä Tampereen Ratinanniemeen huhtikuussa 1918. Itse hän oli ystävystynyt Alvar Aallon ja ties kenen kanssa matkustaessaan sisävesilaivalla ylioppilaskirjoitusten suulliseen kuulusteluun Helsinkiin.

Kun puhun suomalaisuuden aalloista, tarkoitan siis sivistyneistön eli lukeneiston aaltoja ja viittaan "pohjoisiin reserveihin", maaseutukaupunkien klassisiin lyseoihin.

Mutta myös Aino maailma on kadonnut täydellisesti. Sukulaiset ja ystävät ovat kuolleet melkein yhdettömiin. Elämänmuoto on kuollut.

Mummi ei sanonut mitään, mutta isoisä oli erittäin kiusaantunut Täällä Pohjantähden alla-romaanin toisen osan luettuaan. Hän oli ollut itse sanitäärinä Suomenlinnassa. Hän sanoi omasta aloitteestaan minulle, että kyllä silloin mentiin liian pitkälle, ja alkoi kertoa opettajastaan Robert Tigerstedistä. Kaivoin Helsingissä esiin Tigerstedin raportin Tammisaaren vankileiristä - sen vuodattaminen Ruotsin lehtiin vaikutti ratkaisevasti oloihin. Lähdeviittauksista päätellen tämä lääkärin ja fysiologin selvitys on aika pahasti unohtunut.

Mummin asunnossa oli pari viikkoa sitten epämiellyttävä tapaaminen, jossa koettiin porvariston hillitöntä charmia. Nykyajan porvaristo on demaritaustaista, oppinut tavoittelemaan aina oikeutta aina jonkun toisen kustannuksella ja lompakolla. Tarkoitan nauravia sukulaisia, jotka eivät huomanneet edes kysyä, kuinka vanhus voi, mutta sitäkin terävämmin, missä ovat luettelot vanhuksen irtaimesta omaisuudesta, ja onko varma, että muistoesineet muutetaan rahaksi täysin tasapuolisesti.

Entinen porvarillinen porvaristo oli omalla jäykällä ja hiukan ulkokohtaisellakin tavallaan vastuullista väkeä. Heillä oli käsitys, mitä heiltä vaadittiin elämässä, ja he toteuttivat sen karvaaseen loppuun asti, kuten eilen kuollut mummo. "Porvaristo" särähtää hiukan heidän yhteydessään. He pitivät itseään epäpoliittisina, ainakin sen jälkeen kun edistyspuolue oli riutunut.

Nykyisestä porvaristosta en olisi niin varma. Elleivät he ole hankkimassa itselleen välitöntä aineellista etua, he ovat toteuttamassa toista tarvettaan, mestaroimassa muita ihmisiä ja selittämässä, miten näiden tulee kulloinkin toimia.

Olen päättänyt, että en enää koskaa ihmettele, mistä DDR:n hallinnon kaaderit tulivat. Sitä paitsi nämä ihannoivat heitä pari vuosikymmentä sitten ja sanoivat, että siinä vasta yhteiskunta.

Nuoremmilla ihmisillä eli heillä, joiden aikaan tuleminen osuu 1980-lukuun tai peräti 1990-luvulle, on toiset tunnot, jotka aiheuttavat iloa ja toivoa.

En viitsi enempää, kuolemantapauksen tunnelmassa, enkä kiistä, ettenkö olisi itse tuota samaa sakkia.

Vanhan ihmisen kuolema osoittaa kauniisti, ettei ihmisen elämän päämäärän perään kyseleminen ole tolkullista. Elämä osoittaa suureksi osaksi sattuman määräämän sisältönsä vasta kun sen voi laskea yhteen.

Jos sanoisi että murheen sijasta mielessä on arvonantoa ja halu kiittää, sanoisi ehkä oikein.